Takaisin

Palata takaisin, vuosi vuodelta. Tämä on vuoden alkukohta. Se päivä, kun huomaa vatukoiden viikanneen auki tuskinvihreät vekkihameensa. Nokkoset pörhistelevät poltinkarvojaan ja särmikkäitä lehtiään puolittain maatuneiden, märänliiskaisten vaahteranlehtien lomasta. (Ei, nämä eivät voi olla samoja lehtiä, joita syksyllä ihailtiin vasten turkoositaivasta, tekisi mieli sanoa. Paitsi että viime syksynä oli vaikeaa ihailla mitään. Ja ovathan ne jossain mielessä niitä samoja lehtiä.) Lehtikuusten haarautumattomia oksia sulostuttavat keltaiset vihreät nännirummut ja pajun pitkäksi vanuneet kollit huiskivat siitepölypuuteria kulkijan kielelle.

Joissain silmuissa on punerva sävy ja kaikki tuoksuu. Sade tuoksuu, auringonpäike tuoksuu, rakennustyömaiden maansiirtokoneet tuoksuvat.

Vietin kevättalven toisaalla, uiden ihmeellisten koralliriuttojen yllä. Nokkakala tuli syliini, satajalkainen hiuksiini, kaksi tappavan myrkyllistä käärmettä uhitteli. Merihevoset keinuivat koralleilla rauhallisina. En pelännyt, en surrut. Paitsi joinain iltoina. Äkisti, akuutisti. Sitten vihlonta meni ohi ja oli taas vain pimeä puutarha, lentävät koirat ja lämmin, jossa tarkeni ohuella villapaidalla, ohuemmalla kuin täällä tarkenee sisätiloissa.

Tuntui hyvältä tulla takaisin vaikka hengittäminen Suomessa sattuukin edelleen. Olen lähetellyt työhakemuksia ja koettanut mainostaa osaamistani. Ehkä jotain on tapahtunut, koska ensi viikolla meneen kahteen työhaastatteluun. En osaa sanoa, tulisiko töistä mitään, oppisinko toimistotyöläiseksi, mutta aina voi kokeilla. Vaikka pelottaahan se keuhkokuumeen jälkeen. Toisaalta kaikki on niin paljon avoimempaa nyt. Joogaohjaajan papereilla voi lähteä vaikka ulkomaille, jos täällä asiat sakkaavat liian pahasti. Ei siitä ehkä vielä rahaa saa, mutta jos ylläpidon. Sekin riittäisi aluksi. Asunto taidetaan myydä kommuunimme alta joten jokin uusi paikka on keksittävä, vaikka Suomeen jäisikin. Onhan täällä paljon sellaista, mitä rakastan. Kuten kevät. Ja koira.

Pari päivää sittten kuljin ystävän ja koiran kanssa metsässä. Tunsin tyyneyttä. On onnea, että ystävänä on asiat pahki puhuva radikaalifeministi. Metsässä hengittäminenkään ei sattunut lainkaan. Ajatella, miten hidasta on oppiminen. Miten vaikeaa ja sekopäistä rakastaminen saattaa olla, miten mahdotonta olisi suunnata sitä kaikkea vain yhteen ihmiseen. Sain sanottua ystävälle, että itkettää valtavasti edelleen kaikki se, mitä ei ole saatu puhuttua, sanallistettua, ratkaistua. Itketti edelleen se, miten paha oli olla pari vuotta sitten ja miten se paha olo tuli takaisin kerran toisensa jälkeen. Itketti sanoa se. Ihan kuin ihminen ei saisi surra. Tai surra vuosia. Tai antaa siihen itselleen lupaa.

Itsekseen itkeminen harvoin puhdistaa tai muuttaa mitään, mutta itkeminen sellaisen ihmisen kanssa, joka sanoo, että ymmärtää hyvin, miksi minua itkettää, jollain tavalla järjestää asiat uudestaan. On myös ihanaa, että on ihmisiä, joille on täysin ookoo, että on sählä, fucked-up, sekopää, ulkona, sopimaton, outo. Se tuntuu hyvin helpottavalta. Kai se juuri on rakkautta - lupa erehtyä.

Nyt on ollut kevyempi kulkea ja tänään tosiaan hätkähdin ulkona kulkiessani siihen tosiseikkaan, että olen edelleen elossa, luonto heräilee kohti alkukesän hysteriaa, ihmiset riistäytyvät vapputansseihin, -juhliin ja -piknikeille mutta se ei väräytä minussa mitään - ei kaihoa, inhoa, hätää, intoa, kiinnostusta. Hämäännyin vähän tästä tyynestä hyväntuulisuudesta joka on kovin toista kuin se mielenmaisema, jossa olen kyntänyt muutaman vuoden ajan. (Paitsi tietysti gradua tehdessä - gradu viritti intoon, toivoon ja kiinnostukseen mutta ne lakkasivat saman tien kun sain sen palautettua.) Tuntui hauskalta myös olla neljänkymmenenkahden, heilautella uutta kevättukkaa, jonka saksin tylsillä keittiö-Fiskarseilla pari päivää sitten vessanpeilin ääressä, ja leikkiä ajatuksella omasta huoneesta. Olemme puhuneet siitä Vompsun kanssa. Haluaisimme molemmat oman huoneen, Vompsu seksiin muiden kanssa ja minä kai sitten aiemmin nukkumaan käymiseen. (Ainakin toistaiseksi ajatuskin suhteesta jonkun kanssa tuntuu pelottavalta ja jollain tavalla rasittavalta, vähän kuin päättäisi ahmia kymmenen kiloa vattuhillotäytteisiä munkkeja kertaistumalta.) Matkalla Vompsu alkoi puhua myös eroamisen mahdollisuudesta ja oloni keveni valtavasti. Kuten lähimmät ystävät ovat jo kauan tienneet, päätin alusta saakka olla nostamatta tätä tematiikkaa itse esiin, koska koin, että jaksan odottaa siihen saakka, että Vompsu sanallistaa asian itse. Toisin järjestettynä jälki olisi voinut olla rumaa. Odotin vuosia.

Mitään ei ole sovittu mutta mahdollisuus leijuu ilmassa, kehrää ympärilleen materiaa.

Se tuntuu hyvältä, kevyeltä. Sukulaiset, joiden reaktioita oudoksuin ilmoittaessani meneväni naimisiin, olivat varmaan ihan oikeassa sen suhteen, etten oikein ole sitä tyyppiä. Jotenkin se kaikki häähypetys tuntui vieraannuttavalta, vaikka siinä oli paljon hauskojakin puolia ja vaikka pidän Vompsusta kovin - pidin silloin ja pidän vastekin - ja hänelle se tuntui olevan hurjan tärkeää aikanaan. Jotkut ihmiset kukoistavat sellaisissa järjestelyissä ja toiset ehkä eivät. Tai ehkä sellainen olisi tehtävä nuorempana. Tai pitäisi olla toisenlainen käsitys ihmissuhteista, tai ihmissuhdekeskeisempi, tai seksuaalisempi, tai ehkä vain joku aivan toinen! Joka tapauksessa muistan sen kauhun, mihin putosin, kun häissä jotkut vanhat ystävät näyttivät tyystin unohtaneen, etten usko mihinkään ainoisiin oikeisiin tai liittojen hyvyyden mittaamiseen niiden pituutta tai yksiavioisuutta mittatikkuna käyttäen.

Jo se, että tästä asiasta voidaan nyt puhua, helpottaa olemista. Että voimme keskustella siitä, voisimmeko kuitenkin asua samassa kommuunissa, ehkä ostaa sille asunnonkin yhdessä. Vai miten asiat järjestämme. (Sitä on pähkittävä, koska emme kumpikaan ole erityisen varakkaita ja Helsingissä asuminen on hintavaa. Sitä paitsi pidämme toisistamme asuinkumppaneina.) On mukavampaa osallistua tällaiseen keskusteluun kuin istua tuppisuisena ja odottaa, keksisikö toinen kuunnella itseään ja tarpeitaan, jotka eivät tyydyty tässä suhteessa oikein mitenkään. Olen vuosien ajan välillä purrut suun sisäpuolta, etten olisi ruvennut hölisemään tästä liikaa. Odottaminen on hurjan vaikeaa. Nyt se on loppu ja tunnen ylpeyttä siitä, että sain vaiettua näin pitkään, otettua sen asenteen, että toisen on saatava kasvaa, tehdä itse tämä ratkaisu, että se on tärkeämpää hänelle. Minä osaan kyllä lähteä, odottaminen ja toisen mielivallalle antautuminen on ollut minulle paljon vaikeampaa kuin ovet paukkuen ja rinta rottingilla ulos käveleminen. Niinpä halusin kokeilla tuota vaikeaa, oppia. Välillä ajattelin, ettei tästä tule mitään ja halkean. Näemmä en kuitenkaan haljennut!

Ihana metsä, ihana vappuaatto, kohta vielä saunakin. Nyt menen tekemään päivän joogan ja meditaation. Ulkona näyttää satavan, sisällä tuntuu oikein kotoisalta hengittää riuskan päiväkävelyn jäljiltä.

Runoilijan talo ja runoja lukevan talo

Yhdessä runossa, jota luin monet kerrat ensimmäisten yliopisto-opintojeni aikana, Sapfo kirjoittaa, ettei runoilijan talosta sovi kuulua valitusta. En varmaan ollut erityisen kriittinen lukija, sillä ajattelin saman tien, että onpa hyvä näkökulma ja että kannattaa ainakin yrittää. (Tuolloin mielsin itseni enemmän runoilijaksi kuin miksikään muuksi. Tuntui jotenkin kutkuttavalta, miten toiset saattoivat täysin virheellisesti uskoa, että olin filosofian opiskelija tai ympäristöaktivisti. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei kenties keskeistä olekaan runojen tekeminen vaan aivan jokin muu. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Olen tänä joulunodotusaikana askarrellut tuttujen iloksi tai omaksi ilokseni - kuka tietää - facebookiin pientä joulukalenteria runoista. Koska olen laiska, olen valikoinut runot kirjoista, jotka löytyvät jo valmiiksi hyllystäni. Kyse on siis jonkinlaisesta suosikkikokoelmasta, jota on kuratoitu rankalla kädellä (ja valittamatta) muutoissa ja elämänmuutoksissa. Koska antaminen tuntuu tässä maailmassa tärkeimmältä, mitä voi tehdä, suhtaudun aivan liian vakavasti pieneen kalenterinpahaseeni, jota kovin moni tuskin edes näkee päivitysvirrassaan. (Toisaalta, minun on aina ollutkin hankalaa mieltää vaikuttavani massoihin tai edes hahmottaa ihmisjoukkoja - jos joku näkee ja ajatus kolahtaa, se riittää. Ihan samalla tavalla kuin massoihinvaikutuskeinot harvemmin puhuttelevat itseäni. Tajusin tämän jotenkin hyvin konkreettisesti muutama viikonloppu sitten.) Vakavasti suhtautuminen tarkoittaa tässä sitä, että haluan valikoida runonpätkät kalenteriin keskittyneesti - jos en ehkä taidolla, niin ainakin hartaudella ja kaikella ajalla tässä maailmassa. Tämä puolestaan on saanut minut lukemaan läpi aika monta runokirjaa, joita olen hellinyt muutosta toiseen ajatellen, että ei, tuon on ainakin oltava hyllyssäni läsnä. (Kirjastoni, perspektiivin kohdalleen asettaakseni, on pienentynyt siinä kahdes- tai kolmaskymmenesosaan siitä, mitä se joskus oli.)

On ollut pysäyttävää lukea näitä vaalittuja runokirjoja, joiden parissa olen jossain vaiheessa kuluttanut leijonanosia päivistäni ja kokenut niiden puhuvan maailmasta, jonka tunnen ja jota ymmärrän paremmin kuin proosan tai tietokirjojen maailmaa. Lehteilen sivuja, liu'un tekstin kourussa ja tajuan kerta toisensa jälkeen, miten monet runon minät valittavat eli tuottavat juuri sitä ääntä, jota Sapfo väitti runoilijan talosta kuulumattomaksi. He eivät kelpaa, riitä, osaa, pysty, ylety, ja usein he eivät edes halua osata tai oppia. (Tämän vaikutelman saan nyt.) Kauhea kuulumattomuuden kaiherrus yhdistyy tyrmistyneeseen varmuuteen siitä, ettei ihminen voi lopultakaan sovittua maailmaan ympärillään, ja tästä varmuudesta kohoaa päätös kirjata kaikki ylös/alas, märistä tuntikausia, nähdä maailma kylmänä, vieraana ja harmaana. Kun valikoin hyviä kohtia valokuvattavaksi ja joulukalenteroitavaksi, eikö vain kuvaamisvaiheessa sormi pysähdy epäröiden laukaisimella: tämähän valittaa aivan samaa kuin äskeinen, vain hieman eri sanoin. Mutta niin samanlaisin äänenpainoin, että nyhdän muutaman kirjan pinosta pois ja päätän diskata ne joulukalenterista.

Minä kun ajattelin jotenkin jakaa iloa tai ymmärrystä tai edes tyrmistystä tai hämmennystä, en yksitoikkoista kitinää.

En nyt sano että Sapfon pitäisi saada olla tässä oikeassa tässä runoilijan talo -asiassa. Mutta hämmennyn, kun niin moni pelastusrengaskirjani on kannesta kanteen kitinää, kipristelyä, äänekästä pahoinvointia ja sen kaltaisia itsen esittämisen tapoja, että arvelen, että mikäli nämä runoilijat olisivat märisseet samassa mittakaavassa naamakkain (eikä saa unohtaa, että otoksessani kyse on runojen puhujista, ei runoilijoista), aika moni läheinen olisi alkanut haparoida varoen tietään vähän etäämmälle jatkuvan märinän lähteestä. En koeta nyt sanoa, etteikö minulla olisi myötätuntoa runon puhujia kohtaan - muistan kyllä oikein hyvin, miltä tuntuu märistä ja olen onnistunut siinä monet kerrat vaikka olen aina tainnut enemmän ihannoida toisenlaista mielenmaisemaa; en toivoisi sitä mielialaa kellekään. (Yhtenä hyveenäni olen koettanut harjoittaa sitä, etten märise ihan niin pitkällisesti kuin kernaasti voisin ilman pidäkkeitä - ja juuri tässä Sapfon kirjahdus on ollut tukenani.) Voi kyllä, on äärimmäisen kamalaa, että tuntee itsensä jatkuvasti irralliseksi ja ulkopuoliseksi, riittämättömäksi, liian väsyneeksi ja voimattomaksi tekemään sille mitään. Mutta erityisen kamalaa se on siksi, että jos sitä mielialaa alkaa monistaa ja toitottaa, toiset, vähätkin, helposti kaikkoavat, ja niin jää entistäkin enemmän yksin. Ja ei, en haluaisi maailman olevan tällainen, jossa masennusta kavahdetaan. Haluaisin kernaasti, että jokainen jaksaisi masentuneen märinää tuntikausia pysyen itse hyvällä tuulella, ymmärtäen, että tuo olet sinä, tämä olen minä, tuo ei tartu, mutta tämä voi tarttua, etenkin jos tätä tässä tarjoaa kyllin moni ihminen kyllin eri konteksteissa. Että toksista (kuinka tuota termiä inhoankaan) ei ole lannistunut uikutus ja pakonomainen takertuminen siihen, joka jaksaa edes jotenkin kuunnella, vaan sen nostama ärtymys ja pelko: pakoon, nopeasti. Että toksista on olettaa, ettei toinen ikinä muutu, ettei hän pysty hätkähtämään hereille valituksestaan.

Huomaan emootioiden säätelyn kirjallisuuden lukemisen muuttaneen tapaani suhtautua runoihin. Saan pitää varani, etten ala lukea niitä potilaskertomuksina kaiken sen vastaisesti, mitä kirjallisuustieteessä teroitettiin lukemisen tavasta.

Lukiessani runoja nyt huomaan kyseleväni paitsi, mitä säätelykeinoja näillä ihmisillä oli ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntuihinsa, myös sitä, kuka olin ennen. Kuka olin silloin kun koin toisten märehdinnän pelastusrenkaana? Kun koin sen todempana maailman kuvauksena kuin kirjat, joissa asiat etenevät ja henkilöhahmot pyöristyvät sivu sivulta? Muistan äkkiä sen tunnun, jossa maailma ympärillä jyskyttää ja toiset ihmiset etenevät, aikuistuvat kuin jonkin salaisen riitin mukaan, astuvat maailmoihin joista itsellä on hataran kiiltokuvamainen käsitys. Sen tunnun, että oman puvun helma on pitkä laahus, joka on lastattu täyteen kiviä eikä eteneminen samalla tavalla suju. Ehkä tuota vaihetta kutsutaan nuoruudeksi? Myöhäismurrosiäksi? Taisin päästä siitä vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Vuosi sen jälkeen kun olin kirjoittanut runon helmaan lastatuista kivistä sain tarpeekseni kivilaahuksesta ja kirjoitin runonkin uudestaan ennen kuin aloin näyttää sitä toisille. (Silloin ajattelin vielä julkaista runot kirjana. Ajatella, litteroin ne kaikki koneellekin.) En enää muista, ratkottiinko helma irti vai mitä tapahtui, mutta yhtäkaikkisesti, kyllästyin siihen rahjustamiseen. Kyllästyin siihen niin kovasti, että aloin tehdä asioille jotain. Elämälleni. Tuntui hyvältä kirjoittaa runo uudestaan, uudenlaisella lopulla. Se jotenkin antoi pontta uskomukselle, että voin nauraa koko oman elämän toisten elämiin vertaamiselle. (Siitä, luulen, tuli se pysähtyneisyyden tuntu. Vaan en tietenkään verrannut toisten elämiin vaan kertomuksiin niistä. Tapasin heitä harvoin: sillä välin oli varmasti kerennyt tapahtua minullekin, mutta olin jo kadottanut omat jälkeni ja sokeutunut tapahtuneille mikro-oivalluksille.)

Nyt, kun tuosta kaikesta on kauan, olen hämmentynyt tavattuani niin paljon valitusta runoilijoiden taloista tai ainakin teksteistä. Mutta jäljelle jää silti ohut tuntuma, että jotakin olennaista Sapfo kiteyttää - ehkä vain minulle, joka nielaisin syötin vieläkin kauemmin sitten, mutta silti. Jään miettimään sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja kutsunut runoiksi. (Ja blogiksi, silloinkin osan ajasta olin identiteetiltäni eniten runoilija ennen kuin loin sen suojanahan.) Jään miettimään sitä, mitä kääntämässäni psykoterapiakirjassa kirjoitettiin syvien ydinuskomusten muutoksen välttämättömistä ehdoista. Sitä samaa, mitä kognitiivisessa terapiassa ja feldenkraisissa käytetään ihmisten tuomiseksi oivalluksen ääreen (ja jota käytän nyt ohjatessani itse joogaa) - että tarkkaile vain. Tarkkaile täysin sitoutuen sitä, mitä tapahtuu. Älä koeta muuttaa mitään, älä tuomitse, arvota. Katsele, kuuntele ja tunne vain ja pane merkille. Mikäli se on mahdollista. (On se. Hitaasti. Hetkittäin.) Hyväksy se, mitä tapahtuu, ohikiitävänä tapahtumainkulkuna, tilanteena, tilana, olona.

Eikö tämä ole juuri se, mitä runokin tekee? Tai valokuva? Vaikka kaikessa on näkökulma, runossa ja valokuvassa sitä voi edes koettaa pelkistää, kurottua sen läpi, antaa huomion avautua. (Niin: näkökulma, ei silmäside.)

Kun on tarkkaillut tarpeeksi, asiat usein muuttuvat runnomatta tai tavoitteita erikseen asettamatta ja palastelematta. Tämä on se wu-wein tie, josta aina välillä höpisin edellisessä koulutuksessani ja josta epäilen, ettei kovinkaan moni tajunnut lainkaan, mitä tarkoitan.

Ei ole ehkä sattumaa, että löysin sen (feldenkraisin kautta) joitain vuosia ennen kuin ratkoin kivilaahukseni.

Tai ehkä olin löytänyt sen jo sitä ennen - en sillä tavalla ohjeistettuna ja kohdistettuna, mutta rivien välistä, runoista, joita luin ja joissa oli jotain. Jotain äärelle pysähtymistä, pelottomasti sanallistamista, olkoonkin, että se kuulostaa kovin monen sanomana kovin samalta ja yksitoikkoiselta märinältä. Ja jotenkin - nyt tuntuu tältä - kovin mahtipontisen pauhaavalta märinältä. Aivan kuin toiset eivät kärsisi ja tietäisi. Aivan kuin joku muu kuin pieni lapsi ei tietäisi, mitä on elää kuolevaisena ja ennen kaikkea kuolemasta, sairauksista ja epäonnistumisista tietoisena. Aivan kuin he eivät silti toisinaan kokisi ihmeellistä, kuplivaa keveyttä, onnea, auringonkiloa, esineitä, kaikkeutta, tajuaisi elävänsä. Aivan kuin tästä kaikesta voitaisiin sanoa vielä jotakin uutta.

Ehkä osa meistä on niin hitaita käsittämään tämän, että tarvitsee henkilökohtaisen välivaiheen tätä työstääkseen. (Ha, mitä tämä tämmöinen kirjoittaminenkin on?)

Eikä siinä ole mitään väärää.

Olen tyytyväinen ja ilahtunut kalenteriprojektistani. 

Mindfulness ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Luin kiinnostavan tekstin.

Kyllä, meditaatio tai pyrkimys pysytellä läsnä kunkin hetken todellisuudessa ei tosiaankaan tuo mitään blissiä. Blissit tulevat paljon helpommin hikiliikunnasta, egopumppauksesta ja oman seuran tarkasti valikoimisesta. Ja juuri niistä tarinoista, joita meditaatiossa katsellaan niihin takertumatta, nimilaputtaen ne tarinoiksi vain.

Itse tunnun tarvitsevan sekä tarinoita että niiden purkamista, mutta jälkimmäistä paljon, paljon enemmän. (Pää on hyvä puppugeneraattori ja jokainen tarinahan rajoittaa jollain tavalla - myös ne tarinat, joiden mukaan kaikki on mahdollista.) Ensimmäistä tunnun halajavan silloin kun asiat ovat persiillään pahasti ja jälkimmäistä silloin kun olen valmis kipuamaan siitä koivilleni. On jotenkin hassunkurista, kun tämä keskustelu, jota käytiin ympäristöestetiikassa pitkin 90-lukua, pulpahtaa nyt pintaan jotenkin uutena kritiikkinä (corporate)mindfulnessin nousun myötä. Tuntuu retroilulta! Itse mietin vuosituhannen vaihdetta ennen ja sen aikana juuri tuota kysymystä, että on se kummallista, että halussaan keskittyä pyhään ja kauniiseen tuleekin ajautuneeksi raiteelle, jossa ihmettelee moottoriteiden ja esikaupunkimattojen karmaisevaa todellisuutta.

Mitähän tästä oikein nyt pohtisi? Taatusti ympäristöestetiikka ja siitä omaksumani yritys pysytellä läsnä ei lisännyt onnellisuuttani instant happiness -mielessä. Päinvastoin: Havaitsin kengässä kaihertavia kiviä entistä enemmän. Osalle ryhdyinkin tekemään jotain. Osa kivistä poukkoilee edelleen kengässä eivätkä ne ehkä sieltä väistykään. Ei instant happinessia, siis. Sen sijaan veikkaisin, että pidemmän aikavälin itsetuntemus on ainakin kohentunut - tiedän paremmin ja tarkemmin, mikä saa minut jengoiltani, miten psykoja ja intensiivisiä pelkoni ovat, millaisissa ympäristöissä alkaa särkeä päätä ja menettää unet - , epävarmuuden sietokyky kasvanut ja sitä kautta sekä kyky ohjailla oman elämän suuntaa lempeästi että ymmärtää toisten vaikeita oloja on jotenkin käynyt mahdolliseksi. Olisiko se tapahtunut muutenkin vanhetessa? Paha sanoa, mutta tunsin kyllä saavani tuosta läsnäolosta ja huomion sen kaikkiin puoliin suuntaamisen yrittämisestä ihan uuden vireen elämääni.

Moni psykoterapeuteille suunnattu psykoterapiakirja, joita sattuneesta työsyystä kahlasin aika tavalla läpi, nosti yhdeksi muutoksen ennakkoehdoksi sen, että tiedostaa, mikä mättää. Tämän vaiheen ohje oli: tarkkaile vain, älä koeta tehdä mitään muuta kuin tarkkailla. Jos ei tajua, mistä kiikastaa, on tilannetta aika mahdotonta muuttaa harkitusti, täsmäkorjausliikkein. Silloin tie ulos tukalista paikoista voi olla tyyliin kaiken päälaelleen kääntäminen rajusti, mikä voi olla aika karmea manööveri, paljon hankalampi kuin täsmäkorjaus.

Kummallisinta on, että usein jo pelkkä tarkkaileminen alkaa muuttaa sitä, mitä tapahtuu omassa elämässä. Tavallaan se on toki loogistakin - kun tarkkailee intensiivisemmin, tilanne, jossa luovii, muuttuu.  Vähitellen alkaa hyväksyä myös omien reaktiomalliensa todellisuuden ja tottuu ikäviinkin reaktioihin sen sijaan että pillastuisi niistä joka ikinen kerta kuin jostain ainutkertaisesta katastrofista. Sen vuoksi tilanteessa nousee esiin aivan eri emootioita kuin ennen. Jos pulmana olivat tilanteita sävyttävät emootiot, pulma voi helpottaa jo ihan tarkkailemalla.

Yksi lukemani tutkimusartikkeli ehdotti, että tietoinen läsnäolo muuttaisi emootioiden säätelyä myös siten, että alkaa tiedostaa omia pinttyneitä säätelytottumuksiaan - ja kun ne hahmottaa, on varaa valita myös toisin. Esimerkiksi vain nimetä koetut emootiot ja hyväksyä ne sellaisenaan ja ohikiitävinä. Se on aika radikaali ele yhteiskunnassa ja yhteisössä, jossa epämukavuutta halutaan usein torjua varsin voimallisin keinoin.

Ja jossa, kuten tässäkin jutussa, jotenkin perusoletuksena on, että ihminen olisi ehkä onnellisempi, jos ei tiedostaisi kaiken aikaa omaa kurjuuttaan. Enpä tiedä - minun on vaikeaa uskoa, että kurjuutta aletaan politiikassa, työelämässä tai rakkaudessa kunnolla ratkaista niin kauan kuin se on poissa silmistä, poissa mielestä ja itsen paettavissa ja välteltävissä (kuten se aika usein on). Ja aika usein, kun on tietoisesti läsnä, juuri siihen kurjuuteen törmää. Ilmastointiin työtiloissa, autojen ääniin ympärivuorokautisesti, kasvojen stressiharmauteen, omaan kärsimättömyyteen jne.

Ja ihan varmasti Whippman on oikeassa tässä: On paljon halvempaa ja helpompaa syyllistää ihmisiä siitä, etteivät he muuta ajatteluaan ja mieltään kuin muuttaa epäoikeudenmukaisia elinolosuhteita. Ja että moni esittää, että onnellisuus on kiinni tasan tarkkaan omasta asenteesta, ei olosuhteista. (Epäilen myös, ettei hän olisi havainnut näitä asioita pysyttelemättä läsnä ja valppaana tilanteissa, joita on kohdannut. Ei läsnäoloon tarvita välttämättä maksullisia tunteja eikä se toteudu elämässä sateenkaaria oksentavina yksisarvisina.)

Etenkin tuo jälkimmäinen ajatus oman onnen seppyydestä on niljakas väite. Olosuhteethan eivät toki ole mikään objektiivinen klöntti vaan oma mieli rakentaa tulkintaa niistä. (Plasebo ja nosebo liittyvät tähän ilmiöön - todelliset reaktiot oletettuun hyötyyn tai haittaan.) Silti on ihan selvää, että on monia tilanteita, joissa aivan sietämättömissä ja epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa sinnittelee ihminen, joka koettaa ajatella myönteisesti tilanteestaan ja jonka ehkä monen muun mielestä kannattaisi mieluummin suoda itselleen oikeus kieltäytyä yhteistyöstä häntä alaspäin painavien tyyppien kanssa. (Esimerkki: väkivaltaisessa parisuhteessa vuosikausia sinnitteleminen.) Ja päinvastoin: on miltei kaikkien muiden mielestä mahtavia olosuhteita, joissa nyhrätään vuosikausia tyytymättöminä, koska asenne on se, ettei mikään riitä, ja sen todellisuuden läpi ne omat olosuhteet hahmottuvat sietämättöminä. Asiaa ei tee helpommaksi se, että niin ensimmäisen tyypin urhea ajatus olosuhteidensa siedettävyydestä kuin jälkimmäisen nurina olosuhteidensa sietämättömyydestä on tavallaan myös ajatus, josta kenenkään muun on paha mennä sanomaan, että tyyppi on väärässä: "Kuulehan, olet väärässä oman kokemuksesi suhteen." Siedettävyys ja sietämättömyys ovat tyypeille todellisia, niin todellisia kuin nimilaput voivat ihmiseläimelle olla. (Eli hyvin todellisia.)  (Ehkä tässä juuri on vastaus siihen, miten meditaatio ujuttautuu elämään - oppii kyseenalaistamaan ajatustensa laajemman totuudellisuuden ja hyväksyy ne hetken totuuksiksi, jotka voivat vaihtua sekuntin sisään emootioiden vanavedessä?) Eri asia sitten on, ovatko ne olosuhteet sietämisen arvoisia vai eivät. (Kyselen itseltäni epäselvissä tilanteissa: No, haluanko jatkaa tähän malliin? Voisiko tilannetta ehkä yrittää muuttaa jollakin tavalla? Onko tilannetta jo yritetty muuttaa? Onko se sellainen, että lopulta itsellä ei ole voimia ja valtaa sen muuttamiseen sellaiseksi, että sitä tahtoisi sietää?)

Niin - ja jos asennetta on vaikeaa siivota olosuhteista, miten olosuhteet siivotaan asenteesta? Omat tavoitteet asetetaan kovin usein sen mukaan, mitä ympärillä toiset puuhaavat, mikä on oma sosiaalinen todellisuus, ja asenne-olosuhdesotkusta kohonnut mieliala ihan varmasti joko pontevoittaa tai lannistaa ja siten virittää asennoitumista.

Jotenkin tässä tekstissä, kuten monessa muussakin, pistää silmään se, miten vastakkaisiksi omien pulmien ratkaiseminen ja yhteisten pulmien ratkaiseminen nähdään toisilleen. Aika - rahasta puhumattakaan - tunnutaan ajateltavan niukaksi resurssiksi, ja omiin pulmiin keskittyminen tuntuu olevan automaattisesti pois yhteisiin pulmiin keskittymisestä. Se saa miettimään muutamaakin asiaa: Ensinnäkin, jos on täysin solmussa tilanteessaan, tuskin osallistuu aktiivisesti kenenkään muunkaan elinolosuhteiden parantamiseen. (Tai ainakin itse kerkeästi koteloidun.) Tai jos pakonomaisesti aktivoituukin kääntääkseen huomion pois tuskastaan, saattaa palaa loppuun aika pian - ja yhteisten asioiden hoitaminen on yritys, jossa tarvittaisiin nimenomaan perehtyneisyyttä, kestävyyttä ja sinnikkyyttä, sillä isot laivat kääntyvät hitaasti. Jos omat solmunsa saa mitenkuten ratkaistua, saattaa olla paljon tehokkaampi toistenkin asioiden ajaja. Toiseksi, minun on vaikeaa uskoa, että ihmisten "omat ongelmat" olisivat eri ihmisillä kovin erilaisia. Aika monesti synkät, hävetyt salaisuudet ovat jotain sellaista, jonka muut tunnistavat kerkeästi. (Sama pätee toki myös hyviin ideoihin - annas kun kuvittelet keksineesi jotain oikein omaperäistä, tulee joku ja kertoo ajatelleensa samoin jo pitkään. Ja jos oikeasti keksii jotain uutta, siihen ei sitten taidakaan saada heti vastakaikua toisilta?) Jos onnistuu ratkaisemaan pahimpia kipukohtiaan tehokkaasti, ratkaisupolkua voi jakaa toistenkin käytettäväksi ja olla konkreettisesti tukena näiden polulla. Kolmanneksi, oman elämän ja tilanteen haurauden ymmärtäminen saattaa saada antamaan politiikassa äänensä tahoille, jotka myös ymmärtävät näiden asioiden päälle ja miettivät, miten yhteiskunnan rakenteet voisi saada tukemaan ihmisiä tiukoissa paikoissa.

Voin tietysti varsin hyvin olla myös väärässä. Nämä ovat uskomuksia. Koen itse hyötyneeni meditaatiosta, mutta voin olla väärässä. Olen käynyt hiljaisemmaksi ja sallivammaksi itselleni ja tunnun tietävän paremmin, miten eksyksissä olen. (En sen enempää kuin muutkaan ihmiset: emme näe kovin pitkälle tulevaisuuteen ja omaan muutokseemme.) Onko se hyvä vai huono asia?

Tietysti on jotenkin perinjuurin kummallista kaiken oman ympäristön piilokartesiolaisuuden jälkeen (itsensä nyt ainakin tietää ja tuntee ja muu maailma on se vaikeampi palanen), että ihmisiä pitää opettaa suuntaamaan huomiotaan ja kestämään emootioitaan. Tai olemaan kotonaan kehossaan ja kuuntelemaan sen viestejä. (Jos taas ajattelee kuten G.H. Mead, ei ole laisinkaan outoa, että juuri itseen käsiksi pääseminen vaatii melkoista ponnistelua ja toisten hyödyntämistä niin live-peilaamisessa kuin teorioiden ja tekniikoiden sekä suoran sanallisen palautteen saamisessa.) Totean vain, että aika moni tuntuu tarvitsevan tai kokee tarvitsevansa tällaista opetusta, koulutusta ja kurssitusta, itsen käyttöohjetta.

Sen lisäksi, siis, että myös niitä epäkohtia korjataan ihan oikeasti. Siitäkään ei voi tinkiä. 

9/11 osa kaksi

Tuntuuhan se suurelta, ja samalla jotenkin nahkealta: että yksi äänestystulos voi tärähtää vasten naamaa niin voimalla, että hetken vain haukkoo henkeään. Ja sitten toteaa, ettei ole ainoa niin tekevä. 

Yksi asia näissäkin tapahtumissa ja niitä seuranneessa vilkkaassa somepäivittelyssä kiinnittää eniten huomioni: ihmisten tunnekäsitykset. Jotkut niistä kuulostavat kovin vierailta. Että olisi jotenkin selvästi myönteisiä ja kielteisiä tunteita, esimerkiksi. Se on aika erikoinen kanta, koska emootioilla on vissi funktionsa. Lamauttavasta mielialasta on varmasti ihan järkevää huolestua, mutta että emootiosta... että saisi tuntea vain rakkautta. Aina, kaikkialla, iloa ja rakkautta. Minusta ja minua ne eivät useinkaan pistä toimimaan samalla tarmolla kuin pelko tai suuttumus. Tai hämmennys.

Joskus mietin, onkohan niin, että osa ihmisistä ei tunne enimmäkseen hämmennystä.

Itselleni se on luultavasti keskeisin emootio.

Sekin ihmetyttää, miten joissain päivityksissä esitetään, että tiettyjä emootioita, kuten pelkoa, olisi hyvä pelätä - siitä huolimatta, että niitähän voi säädellä ja käyttää kertomaan yhtä sun toista oleellista (omasta) tilanteesta. (Edellyttäen, että joku on vaivautunut joskus näyttämään kädestä pitäen, miten se sääteleminen oikein tapahtuu; usein rauhallinen tarkkailu - nimeäminen, hyväksyminen - on kaikki, mitä tarvitaan.)

 Tai että pohjimmiltaan olisi vain kaksi tunnetta, joista toisen nimi on rakkaus, joka ei ole lainkaan monissa perusemootioiden listassa ja jota monet emootioiden tutkijat eivät pidä emootiona laisinkaan. Asenteeltahan se enemmän vaikuttaa. Ja joiden taistelu muistuttaa erehdyttävän paljon ns. ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua. (Ja ei, en ole lainkaan varma, millä puolella sellaisessa olisin objektiivisessa katsannossa - mitä se sitten tarkoittaakaan! Oletan, että ihan aitoja intressiristiriitoja on. Paljon. Niin että yhden hyvä on aika monesti toisen paha. Ainakaan oma mieleni ei riitä kietaisemaan syleilyynsä kokonaiskuvaa. Koetan toimia ketään vahingoittamattomasti, mutta kuka sen tietää, onnistunko. Luultavasti en. Ja joskus kognitiivisen dissonanssin synnyttäminen toisessa tuntuu vahingoittamiselta, vaikka oikeastaan kognitiivinen dissonanssi voi olla jonkin uuden ajattelutavan alku, oivalluksen siemen. Aika useinhan se on.)

Maallikkotunnekäsityksiä tuntuu olevan kovin monia erilaisia - samaan aikaan kun mielenterveen populaation osan emootioita ja niiden säätelyä tutkitaan enemmän kuin ikinä tätä ennen ja samaan aikaan kun moni analysoi meidän liukuneen tai olevan liukumassa pois järjen sfääristä ja valistuksen arvomaailmasta kohti endarkenmentia, jossa ilmeisen säätelemättömät tunteet riehuvat hirmumyrskyjen lailla ehkä koska niihin ja niiden varsin paikalliseen intuitioon luotetaan enemmän kuin vaivalla kerrytettyyn asiantuntemukseen, kommunikaatioon, harkintaan ja erittelykykyyn.

Ja taas kerran tulee sellainen olo, että ääh, en enää osaa puhua kenenkään kanssa, koska jäsennän itse nykyään noita emootioita ja mielialoja tutkimustiedon mukaan. (Ja kohta sekin on vanhentunutta kamaa ellei jo nyt.) Ja toisia keskustelijoita ei tunnu lainkaan kiinnostavan, mitä systemaattisempi tutkimus näistä asioista kertoo tai edes, miten alan keskeisiä käsitteitä on totuttu määrittämään. Että tärkeintä on olla oikealla puolella. Missä se sitten onkaan.

Menee varmasti päiviä, että pelko lakkaa tuntumasta alaselässä ja pakaroissa. Sinne saakka olen sen kanssa ja mietin, miksi niin moni haluaisi kieltää sen olemassaolon. Vaikka oletettavasti he tarkoittavat pelolla jotakin aivan muuta - kun kerran heidän tunnejärjestelmässään on kaksi tunnetta, pelko ja rakkaus, ja niistä on valittava. En ole ihan varma, saanko tästä kannasta edes hitusenkaan verran tuntumaa - mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Ehkä eroa lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisen ja -tavoitteiden välillä?

Selvittelyä ja suunnitelmia

Niin paljon selvitettävää! Sain palapelin viimeisenkin palasen kohdalleen ja tiedän, mihin kaikkeen elimistöni on aikanaan immunisoitu. Soitin rokotearkistoon ja arkistonhoitaja kävi kaivelemassa vanhoja papereita vanhalla nimelläni. Sain tietää saaneeni vihurirokkopistoksen 23.4.1987 ja tuhkarokkopistoksen 25.7.1977. Varsinaisen MPR-rokotteen olin saanut 10.4.1989.

Muistan tuon MPR-päivän: valon kvaliteetti linoleumilla päällystetyissä portaissa ja tiiliseinillä, helpotus siitä, että keskusradio oli meluisan päivän lomassa särähtänyt päälle ja ilmoittanut, että kaupunki antaa ilmaisen rokotteen niille kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille, jotka sen tahtovat ottaa, koska meidän rokotusohjelmaamme se ei ole vielä automaattisesti kuulunut (vuotta nuoremmille kuului). Että sai mennä heti, jos oli kiinnostunut rokotteesta.

Ajattelin: siellä on varmasti jono. Viittasin ja kerroin haluavani rokotteen. Yllätyksekseni kukaan muu ei lähtenyt. Mene vaan, sanoi äidinkielen opettaja. Hän tiesi, että osasin kyllä jo kaiken, mitä tunnin ohjelmistossa oli. Sen siitä saa, kun tihrustaa kirjoja yömyöhät. Joten tramp tramp tramp portaita alaspäin, paino jalkaterällä rullaten. Se valo, kevät, väsymys koulun jatkumiseen. Niillä main olin toki jo päättänyt hakea toiseen lukioon. Jos en pääsisi muualle, en kyllä jatkaisi tuossa meluisassa koulussa, jonka yhteisöön en vain osannut luovia sisään. 

Olin ainoa terveydenhoitajan vastaanotolle välittömästi rientänyt. Terveydenhoitajaa pidettiin vähän hulluna ja myös pervona, koska hän kyseli kuukautisten alkamisesta ja halusi kurkistaa alushousuista häpykummun villavuusasteen. Jokin minussa ihaili moista mutkattomuutta. Jokin ihailee edelleen. Kaikki se suora puhe asioista niiden oikeilla nimillä tuntui virkistävältä verrattuna kikatukseen, silmien pyörittelyyn ja asioista pahantuulisesti vaikenemiseen.

Jaha, sinä tulit. Rokote esiin. Käsivarsi esiin. Tuskin edes nipistys. Niinä vuosina ei sattunut mikään, koska miehiä ei sattunut ja ajattelin, että jos oikein kieltäydyn tuntemasta mitään, ehkä minustakin voisi tulla mies. Ihan oikea mies. (Mitä minä miehistä tiesin, en mitään.) Sanoin kuitenkin, että on vähän valju olo. Sillä tavalla sain jäädä istuskelemaan muovituoliin hetkeksi eikä tarvinnut mennä luokkaan takaisin. Ei kuitenkaan saanut sanoa liian pitkään, että heikottaa, koska silloin olisi saattanut joutua jonkinlaiseen testiin. Vaikkapa hemoglobiinitestiin. (Se sattui, sormenpäät ovat sellaisia.)

Kun työstin pari viikkoa sitten tiedostoa, johon kokosin noita rokotuksiani (olen tietysti kadottanut sen pienen pahvikortin), MPR-rokotteen kohdalle oli piirrettävä aluksi kysymysmerkki. Kukaan ei tuntunut tietävän siitä, paitsi tietysti sen muistimme, että olen sairastanut sikotaudin. (Sekin on helpointa muistaa, koska isä sairasti sen jälkeeni - ja hän se vasta kipeäksi tulikin!)  Onneksi asuimme koko neuvola- ja kouluajan samalla paikkakunnalla ja tiedot löytyivät lopulta helposti arkistosta. Muistin ottaneeni jonkin vapaaehtoisen rokotteen, ja epäilin, että kyse oli MPR-rokotteesta, mutten ollut varma.

Otin jäykkäkouristuksen lisäksi polion, vaikka terveydenhoitaja vähän vikuroikin, että liekö sitä tarvitsen. Pyysin häntä tarkistamaan WHO:n suositukset eräästä matkustusmaastamme - olemme Vompsun kanssa lähdössä kolmeksi kuukaudeksi talvea pakoon - ja sitten hän sanoi, että jos välttämättä haluan, ja vastasin välttämättä haluavani, jos kerran WHO suosittaa. 

Muutaman viikon päästä pitää hakea lisää piikkejä. 

On muutakin selvitettävää kuin rokotteet: on selvitettävä, miten TE-keskus suhtautuu tällaiseen matkustamiseen. Ihannetilanteessa löytäisin nyt ajaksi ennen lähtöä työn, samoin ajaksi paluun jälkeen. (No, siihen on sentään myyty pari luentoa ja on ihmisiä, jotka ovat sanoneet tulevansa joogan viikkotunneilleni, kunhan saan pistettyä sellaiset pystyyn.) Olen nyt lähetellyt hakemuksia joulua edeltävälle ajalle. Ehkä jotain tärppää. Koetan kuluttaa rahaa mahdollisimman kitsaasti, koska tammikuun alusta huhtikuun alkuun meillä ei ole kummallakaan minkäänlaisia tuloja. Lentoliput on nyt ostettu ja maksettu, mutta menoja tulee varmasti tien päälläkin.

Toki katselen netistä myös mahdollisuuksia työskennellä tien päällä - erityisesti joogan ohjaaminen kiinnostaisi, samoin kaikki vinksahtaneet ekoproggikset. On kuitenkin ajateltava myös matkaseuraa - myös Vompsulle pitää löytyä mielekästä hommaa samasta paikasta. Oikeastaan tuntuu siltä, että minun on helpompi myydä Vompsun kuin omaa talkootyövoimaani: Vompsu on vahva, terve ja hillittömän hyvä innostumaan toisista ihmisistä. Omaksi edukseni koen lähinnä kohta valmistuvan jooganohjaajan kansainvälisen tutkinnon. Ehkä toki senkin, että innostun ihmisistä. Mutta aika kahdenkeskisesti tai ainakin pienryhmätilanteissa. Ei iltaisin eikä meluisissa paikoissa - niissä ärsykkeitä on vain liikaa. Huomaan oppineeni pelkäämään sitä, että jos ei tykkää viettää iltaa, ei voi olla hvyä tyyppi. Että olisi tilaa vain yhdenlaisille ihmisille tai ainakin maailmanmatkaajille.

Epäilen olevani väärässä. Pelot harvemmin kirkastavat ajattelua.

Kun retkeilen netissä vapaaehtoissivuilla, häikäistyn siitä, miten monessa paikassa ohjaajasertifikaatti oikeasti voi toimia pääsylippuna. Jos en saakaan sillä rahoitettua isoa osaa olemisestani kotioloissa, niin matkalla sillä näyttäisi pystyvän kustantamaan itselleen ruoat ja majoituksen, ja se on aika paljon, se. Samalla voisi harjoittaa sitä ammattia, jonka nyt kokee kaikista mielekkäimmäksi. Tietenkin tämä on vasta suunnitelmaa enkä tiedä, miten tiedusteluihini vastataan. Mutta katsotaan! Ehkä tästä jotain sikiääkin!

Olen nyt pitänyt jonkin verran joogatunteja ja todennut pitäväni joogan opettamisesta ihan yhtä paljon kuin hieromisestakin. Jokin minussa janoaa sen aistimista, miten toiset ihmiset alkavat hengittää raskaammin ja rennommin ja laskeutuvat lepoon hermostushengityksestä. Ehkä itseni on vaikeaa rentoutua, jos joku jatkuvasti lähettää hermostuneita signaaleja? Siksikö on niin mukavaa, kun toiset ympärillä rauhoittuvat? Toivoisin olevani lehmänhermoisempi, mutta ei se taida toivomalla tapahtua.

Tämä on outoa siirtymäaikaa. Sain gradusta hyvän arvosanan, mikä tuntuu vähän unenomaiselta. Ajattelin arvosanan saadessani, miten oudosti elämä kulkeekaan. Jos olisin saanut vastaavan arvosanan kolmikymppisenä ensimmäisestä gradustani, olisin halunnut ehdottomasti tutkijanuralle ja painanut hurjasti sitä kohti. Tällä arvosanalla uskaltaisi hakea sellaiseenkin tohtorikoulutusohjelmaan, joka on kauempana siitä, mitä on tähän saakka tehnyt. Nyt kuitenkin on kulunut sen verran aikaa, etten oikein tunne samanlaista vetoa akateemisiin piireihin enää. Toisaalta, en tiedä, tunnenko vetoa mihinkään piireihin. Enpä kai. Mutta olen tarkempi siitä, millaisiin olosuhteisiin kehoni tungen. Ja olen saanut yliopistourasta sellaisen kuvan, ettei se tue vauhdin hidastamista ja vähempään tyytymistä, joiden toisaalta tiedän helpottavan omaa elämääni monin tavoin. Läheisten elämästä puhumattakaan.

Toisaalta vaikuttaa siltä, että on ihan mahdollista, että saan opetettavakseni joogatunteja. Ainakin nyt opetuksessani käyneistä moni on sanonut, että haluaisi säännöllisille viikkotunneilleni. Jotain siis menee kohdalleen. Tosin kyse on toki ihmisistä, joiden tiedän muutenkin viihtyvän kanssani. Varmasti heitä jokaista kohti on kymmeniä sellaisia, joille ohjaamani jooga ei tunnu tarjoavan paljon mitään, on ärsyttävän hidasta ja suorittamatonta tai toisaalta ei ole myöskään tarpeeksi henkistä kasvua tms. korostavaa. Onneksi kaikkia ei tarvitse miellyttää. Kunhan vain löytäisi sen verran opetus- ja muita työmahdollisuuksia, että tulisi toimeen.

Toimeentuloasiat ovat puhututtaneet meitä paljon, koska Vompsulle on tarjottu puolipäiväistä paikkaa ja hän hyväksyi sen, mistä olen iloinen - hän totisesti tarvitsee rennomman työaikataulun. Se tarkoittaa sitä, että tulomme tippuvat, tietysti (ja matkan aikana mitään tuloja ei ole lainkaan, ja silti on maksettava vastiketta omistusasuntoomme, joka on putkiremontissa ja jossa ei sen vuoksi voi kukaan asua). Vompsua rahapuoli tuntuu huolestuttavan paljon enemmän kuin itseäni. Ehkä se johtuu siitä, etten ole ikinä ollut tilanteessa, jossa olisin etukäteen tiennyt tuloistani paria kuukautta pidemmälle. Siitä huolimatta on vain täytynyt mennä eteenpäin ja tehdä asioita. Rahat ovat kuitenkin aina jotenkin lopulta järjestyneet. Etenkin matkojen kanssa on täytynyt oppia kovapäiseksi: varata liput ja ajatella, että jotenkin tästäkin selvitään. Jos olisin odottanut varmoja aikoja, en olisi tähän päivään saakka matkustanut aikuisiälläni kertaakaan. Silti seuraavat puoli vuotta lienevät taloudellisesti tiukin puristus ikinä.

Nyt, kun olen tällaisen kynnyksellä, alan ymmärtää paremmin, miksi vanhempani ovat niin paljon puhuneet nimenomaan omaisuuden haalimisen tärkeydestä. Jos kaikki tekee mahalaskun, omaisuuden  - tässä omistusasunnon - voi aina myydä. On aina suunnitelma B. Kaikilla ei ole sellaista asemaa, ei Suomessa eikä etenkään maailmanlaajuisesti. Toki asunto on liki kokonaan pankin, mutta jos kaikki menisi pieleen, luulen, että sen myymisellä selvitettäisiin kuitenkin aika monta laskua. Eriarvoisuus on edelleen vahvasti läsnä täällä lintukodossakin.

Kirjoitan tätä kotosalla, jossa istun toista päivää tyhjänpanttina, tai oikeammin iZettle-laitteen panttina. DHL-kuljetus tuo tuollaisen pienen kortinlukijan tänne joko eilen, tänään tai huomenna. Viestintä kuljetusfirman kanssa takkuaa enkä ole varma, mikä päivä laite tarkalleen saapuu. Koska jonkun on oltava avaamassa kuljetukselle ovi, ei auta kuin koteilla, vaikka päähän tässä pimenee. Kaipaan ulkoilmaan niin kipeästi että melkein sattuu. Mutta kerrankos tässä kotiarestia kärsitään. Ja tuntuu hullunkuriselta, että voin sitten vastaanottaa korttimaksuja, kun ohjaan joogaa.

Ilma tuntuu olevan sakeanaan selvittelyä, suunnitelmia, toivoa ja pelkoja.

Irtolainen tässä päivää

Jätin gradun tarkastettavaksi pari viikkoa sitten. Sen jälkeen tajuntani on äilehtinyt tavalla, jota olen hämmästellyt miettien, että ehkä surutyön ja erotyön vaiheiden lisäksi voisi olla hauskaa ja hyödyllistä kartoittaa myös valmistumisen vaiheita.

Äkisti aikataulutettu arki on rysähtänyt rikki alta ja on päiviä, joista puuttuu johtolanka. Koska metsässä on tänä vuonna uhkeasti sientä, olen tehnyt sienistä johtolangan. Kuljen sammalikoissa koiran ja korin kanssa haalin koriin sieniä ajattelematta sen kummemmin, mihin olen menossa tai miksi. Tapaan ihmisiä. Osa kyselee hullunkurisia, kuten että olenko helpottunut. Mistä? Tyhjyydestä? Siitä, miten keho voi olla yhtä aikaa väsynyt ja terve? En oikein saa ajatuksesta kiinni. Rakastin gradun tekemistä vaikka törmäsinkin jatkuvasti virheellisiin ajatuksiin ja tulkintoihin, kaikenlaiseen löperöön huolimattomuuteen ja epämääräisen jaarittelevaan tyyliin. Korjailin niitä vähän kerrassaan ja lopulta päästin irti.

Nyt, kun päästin irti, en oikein enää hahmota, mitä olen oppinut tai miksi olen tehnyt jotakin tällaista. Helpotuksen sijaan taidan kokea hämmennystä harjoittamisen loputtua äkisti.

Olen lähettänyt muutaman työhakemuksen mutta toistaiseksi mikään ei ole tärpännyt. Enkä oikeastaan edes tiedä, haluaisinko niitä töitä. Lähinnä kai haluaisin nukkua. Kävellä. Poimia sieniä. Olen tänä kesänä poiminut myös mustikkaa ja puolukkaa ja yllättänyt itseni sillä: en tienyt olevani riitävän lehmänhermoinen tuollaisiin toimintoihin.

Ihmisten näkeminen on tuntunut hauskalta aina kun he eivät ole kyselleet, mitä nyt. Ikään kuin voisin tietää, mitä syksyn aikana tapahtuu. Keväästä tiedän sen sijaan jo paljon: milloin matkustan, osapuilleen, sekä muutaman pitämäni luennon ajankohdan ja aiheen. Olen odottanut tämän oudon sanattomuuden katoamista - se on ennenkin kadonnut tuosta noin vain jonakin aamuna - jotta voin sitten tarttua tutkimuskirjallisuuteen ja alkaa valmistella kevään luentoja sekä yhtä loppusyksyn luentoani.

Meillä on ollut sohvasurffaajia, jotka ovat hurjan erilaisia. No, mikähän aivopieru tämäkin nyt oli - ihmiset ovat hurjan erilaisia. Mutta on jännittävää kulkea metsässä ja tarkkailla, miten ihmiset lähestyvät toisiaan ja miten vaikeita kulttuurierot saattavat olla. Menee usein pari päivää ennen kuin on valmis myöntämään itselleen olleensa pässinpää aiemmin, jostain hassusta ennakkoasetelmasta kiinni pitäessään. Tuntuu myös jännittävältä havainnoida, minne keskustelu eri ihmisten kanssa ohjautuu. Kenen kanssa puhutaan siitä, onko ovien toisille avaaminen aina välttämättä kohtelias ele, ja kenen kanssa siitä, mitä muistaa lapsuudestaan ja millaisia kuvia noihin muistoihin liittyy. Joskus tuntuu hätkähdyttävältä, miten joku aluksi täysin vieras ihminen muuttuu muutamassa päivässä läheiseksi sillä tavalla, että hän onnistuu kutsumaan itsestä esiin sellaisia puolia, jotka oli unohtanut vuosikausiksi.

Luulen saavani vähitellen kiinni siitäkin, mikä on lopulta se tekijä, joka saa itseni reagoimaan tuolla tavalla: etenemään pelkäämättä alueille, jotka ovat jääneet pimentoon. Luulen, että sillä on jotain tekemistä ainakin kahden asian kanssa. Ensimmäinen niistä on deskriptiivisyys normatiivisuuden vastakohtana: tällainen ihminen voi kyllä tarkastella kriittisesti itseään ja muita, mutta käy kuitenkin selväksi, ettei hänellä lopulta ole mitään varmaa mittapuuta, jota voisi käyttää kenenkään ristiinnaulitsemiseen. Moninaisuus tulee hyväksytyksi. Toinen seikka on, että ihmisellä on oltava ihmeellisyyden tajua ja kykyä ilmaista tuota tajuaan keskustelussa. Kyllästynyt, tylsistynyt tai puhtaan asiallinen ihminen ei samalla tavalla saa etenemään ulos vakiintuneista ajattelumalleista. Mutta kun keskustelussa jaetaan hämmästyksen, ihmetyksen, oivalluksen ja kunnioituksen kokemuksia, ne auttavat haparoivaa muistia tarttumaan raja-alueiden tapahtumiin. Sekin tietysti auttaa, jos toinen ihmettyy samantyyppisistä asioista. Luultavasti en saisi uusia näkökulmia vaikkapa kenkä- tai vaatefriikin kanssa. Taiteentuntijatkin jäävät vähän hankalaan positioon kanssani tässä suhteessa.

Nyt täällä kommuunissa on vain kolme ihmistä ja koira. Muut ovat matkoillaan eikä sohvasurffaajiakaan ole, Seuraava tosin saapuu jo huomenna aamulla.

Ehkä uudet ihmiset tuntuvat nyt hedelmällisiltä keskustelukumppaneilta, kun itselläkin on taas aivan uusi vaihe. 

Kiitollisuusharjoitus

Koska lämpöily sen kuin jatkuu (ja toista korvaa vähän vihloo muttei erityisen pahasti), ja sen myötä mieliala ramppaa ylösalas, koetan aamulla sängyssä silmät kiinni maaten kiitollisuusharjoitusta. Se on nykyään osa niitä päiviä, jolloin panen merkille, että kiitollisuus, ihailu tai hetkissä karehtiminen ei luonnistu itsekseen. (Ei liene sattumaa, että juuri noina päivinä olen sairas tai hyvin väsynyt. Jos sen sijaan olen hyvin onneton, mieli ohjautuu kuin jonkin automaatin paimentamana maailmaan ja löytää värejä, muotoja, ääniä ja pysähtyy hämmästelemään niitä yrittämättä lainkaan takertua - mikä on kyllä melkoinen kestokiitollisuuden aihe. Emootioiden säätelyn kirjallisuutta läpi kahlatessani tajusin näet, ettei läheskään kaikilla ole tätä automaattisen säätelyn moodia, jota olen toisinaan kutsunut hetkien estetiikaksi.) Kiitollisuuden tunteminen on siten lähes yhtä kiinteä osa arkeani kuin meditointikin, vaikka puutunkin tietoisesti sen aikaansaamiseen vain silloin kun sitä ei näytä tapahtuvan itsekseen. Aloittaessani joogaohjaajakoulutuksen asetin sen sijaan itselleni lupauksen meditoida päivittäin. Tosin en meditoi niinkään ohjaajakoulutuksen oppien mukaan vaan vapaamuotoisemmin, soveltaen niitä työkaluja, joita olen saanut Pema Chödrönin kirjoista. Meditaation teen, oli päivässä ollut meditatiivisia piirteitä tai ei.

Koska heräsin lämpö koholla ja jotenkin itkuisellä mielellä, ryhdyn tekemään kiitollisuusharjoitusta tahdonalaisesti. Ei se ole kummoistakaan. Muistutan itselleni asioista, joita arvostan ja ihailen. Tai joiden parissa tulee hyvä, turvallinen tai utelias olo. Liu'utan noita kuvia, ääniä ja tuntemuksia lävitseni yksi kerrallaan.

On niin paljon asioita, joista voi tuntea kiitollisuutta.

Se, että löysin aikanaan pinkin kastelukannun vihreiden tai mustien sijaan. Se, että onnistuin suuttumaan kämppikselle tämän asiattomasta viestistä ja pysäyttämään vuorovaikutuksen ennen kuin se olisi mennyt rumemmaksi ilmoittamalla haluavani asiaan aikalisän. (Koska suuttumuksen tunteminen on minulle useimpien ihmisten kanssa todella hankalaa, siitä on hyvä tuntea kiitollisuutta. Osasin asettaa rajat. En ehkä täydellisesti, mutta edes jotenkin!) Koira ja sen raakapuurogeelikampaus. Ystävien viestit, kun on sairas: jos putoat, me kannattelemme. Se, että äiti koettaa huolehtia niin paljon ja oudoin tavoin, että Vompsu hermostuu äidin manöövereihin ja sitten uskallan sanoa asiasta äidille ja puhumme pitkän puhelun, jonka aikana nauramme niin paljon, että äiti viimein rauhoittuu ja uskoo, etten ole kuolemassa näille sijoilleni. Niin: se, etten osaa pelätä kuolemista vaikka osaankin pelätä, etten sairaana kelpaa siihen, tähän tai tuohon. Se, että yritän elää antamatta elämän järjestelyä koskeville peloille liikaa valtaa. Aamut, tietenkin, aamut! Aamut jolloin ulkona on vain vähän ihmisiä ja sisällä kaikki nukkuvat, ja valo on pehmeän hiipivä tai iloa kylpevän kirkas ja päivän aikana voi tapahtua melkein mitä vain! Etenkin ne aamut, kun on herännyt jonkun vierestä niin, että on tuntenut olevansa juuri siellä, missä haluaakin olla. Kaikki ne erilaisten maiden erilaiset tuoksut, jotka syöksyvät aistielimiin ja kietoutuvat iholle, hiuksiin ja vaatteisiin laivan lähestyessä satamaa tai lentokoneen luukun auetessa putkeen tai portaisiin. (Mitä ne tuoksut ovat? Maaperän, kasvillisuuden, lämpötilan, kosteusprosentin, rakennusainesten, pesuaineiden kaukaisia häivähdyksiä? Ihmisten läpi prosessoituneen paikallisen ruokavalion häivähdyksiä?) Opiskelujen aloitukset ja lopetukset, joihin liittyy kuumeista levottomuutta mutta kerta kerralta myös enemmän helpotusta siitä, ettei minkään valitun polun tarvitse kulkea suoraan ja jonkun toisen mielestä loogisella tavalla. Ne päivät, jolloin tuntuu että elämä seisoo ja väsyttää nin että osaakin nukahtaa päiväunille. Yöt, joina sanoo, ettei pysty nukahtamaan, koska näin ja näin, ja heti asian sanallistamisen jälkeen putoaa pimeään.

Kauan sitten editoimani tekstit, joista opin, että luopuminen voi sinnittelyn ohella tehdä onnelliseksi ja että ihmissuhteen voi ajatella olevan mahdollisesti korjattavissa vaikka se nyt olisikin vähäsen rikki. Kiinalaiset runot, joissa munkki tuntee petkuttavansa buddhalaisuutta esittäessään. Perimätieto, jonka mukaan Patanjalilla oli puoliksi käärmeen keho ja siitä mieleen tuleva Magritten merenneito. Ylipäänsä se, että muistaa monia tärkeitä hetkiä. Että ne kerrostuvat ja muuttavat merkitystään uusien muistojen myötä. Mahdollisuus muuttua. Voi kyllä, siitä olen etenkin kiitollinen. Apilikon tuoksu. Se miltä kasvava jasmikkeen nuppu näyttää. Se, että jasmikkeen nähdessään ajattelee automaattisesti sen lehtien makua ja miten siitä kirjoitetaan ja muistaa ihmisten epätarkan ilmaisun, hehän puhuvat yleensä jasmiineista. Se, miten pitkään kehoni on palvellut minua kiltisti ja hyvin. Sairausjaksoista oppimani armollisuus itseä kohtaan. Crispr-Cas9 ja toiveikkuus sen kokeilusta nivelrikkoa hidastamaan ja kenties pysäyttämäänkin. Paidat, joissa lukee I DON'T KNOW. Erilaiset elämänvaiheet ja niiden arvostusten erot, jotka helpottavat sen havaitsemista, ettei ole mitään kovin kiinteää minää vaan että oivallukset voivat mullistaa kaiken päälaelleen. Tuolinjalan ääni lattiaa vasten Celibidachen Bach-levyllä ja turkoosi kynsilakka, josta selvisi, että ystävättären kanssa olimme toisistamme tietämättä ostaneet sitä samaa apteekin laatua ja väriä.

Helene Langevinin tutkimukset ja hänen kuvauksensa rotista, jotka rentoutuvat selkärangan traktiossa. Se, miten monesta asiasta voi huvittua - kuten vaikka siitä, että äiti ei halua puhua koirien kakkaamisesta ja puhuu sen sijaan niiden istumisesta, mistä ainakin itselleni tulee mieleen koirien istumameditaatio. Että olen oppinut lapsesta saakka hidastamaan ja syventämään hengitystä.  Että on kappale, johon on editoitu jonkun sanat "... breathing exercises can do nothing but harm. Our system is very complicated. You must either change everything or nothing at all." ja muisto siitä, miten lapsena pidätti hengitystään ja koetti, voisiko sitä kautta kuolla, tuosta noin vain, ja ettei siinä ikinä onnistunut. Tai sokeutuisiko aurinkoon katsomalla. Tai voisiko vain päättää, ettei kuumetta ole, kun se kerran sai rakkaat ympärillä niin pois tolaltaan. Jos vain menee ratsastustunnille ja syöksyy pää edellä puomien sekaan silkkaa hervottomuuttaan ja korkeaa kuumettaaan ja sitten elää seuraavat viikot naama hiekasta ruvella ja poskipäässä iso mustelma. Että vähitellen oppii, että mieli ei taivuta kehoa vaan pikemminkin toisinpäin, jos nyt jotain puolia haluaa jakaa. (Mutta missä jakolinja kulkee? Hermoston vai sidekudoksen kohdalla? Tuskin sentään kaulan kohdalla.)

Tarina matkaoppaassa, mitä kävi mestarillisen kellon rakentajalle ja kellollekin joksikin aikaa: miten hänet sokaistiin, ettei hän voisi tehdä kilpailevalle hoville hienompaa kelloa ja miten hän protestoi kohtelua työntämällä jakoavainta pitelevän kätensä käyvän kellorattaan sisään saaden koneiston jumiutumaan sadaksi vuodeksi.

Se, että unohdin ottaa keittiöstä mukaan veitsen ja sitten yritin avata appelsiinin sitkeään kuoreen reikää kuumemittarin kärjellä, joka irtosi appelsiinin sisään. Että se vain naurattaa. Ja että Vompsu onnistui eilen rikkomaan kirjakaapin lasioven ja amppelin koettaessaan huolehtia tarpeistani kipeänä. (Jos kuume ei ala lasehtia, täällä on kohta isompikin kaaos!)

Ne ihmiset, joita on tavannut ohimennen ja joiden kanssa keskustelut ovat jääneet elämään pitkiksi ajoiksi ja vähitellen kääntäneet sydäntä nurinniskoin. Ne ihmiset, joiden kohdalle on pysähtynyt ja joiden kanssa on hengittänyt samoja ajatuksia ja sanoja ja tuntenut olevansa turvassa. Se, että vaikka on heistä irtaantuessaan tai heidän etääntyessään tuntenut, ettei jaksa tai pysty tai ehkä edes halua, jotenkin asiat ovat aina edenneet. Että on eläimiä, joiden kanssa se kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Jotka vain tulevat luo ja asettuvat taloksi.

Se, ettei tiedä, ei ollenkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka haluaisi tietää. Että on vapaa tietämisestä ja ymmärtämisestä, ymmällään, voimaton. Että saa maata viltin alla ja koska mittari ennen rikkoontumista näytti sitä uutta lukua, johon kehonlämpöni tuntuu tasaantuneen, josta se tuntuu ottaneen uuden kiintopisteen, joku muu hoitaa juoksevat asiat.