Keukokuvatyttö

Katselin männäpäivänä kipeänä erään tuttavan kirjoituksia ja kuvia miettien, miten paljon ihmisen elämää voikaan muokata se, että häntä on pidetty niin kauniina, että hänelle on maksettu kuvissa poseeraamisesta. Tuntuu, että monelle naiselle siitä jää päälle jokin sellainen vaihde, että sitten jos ei makseta tai kukaan ei tykkääkään niistä kuvista enää, jotain on vialla. Ajattelin syömättömyyskertomuksia lukiessani, että on tavallaan onni, että on syntynyt sukuun, jossa ollaan läskejä. Minulle ei nimittäin nuorena juolahtanut mieleenkään, että olisin voinut yrittää kontrolloida syömistäni rajaten sen lähestulkoon olemattomaksi. Olin onneton läskeistäni, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin. Koko maailmaani ei ole mahtunut sitä ajatusta, että minusta voisi tulla tahdonvoimalla kansikuvatyttö. Enimmäkseen en ole erityisemmin murehtinut asiaa vaan tehnyt muita juttuja, joita osaan paremmin.

Koska olin ajatellut kansikuvatyttöasiaa, eikä viikon taivaanrajassa kiipeillyt kuume ollut laskemaan päin, menin maanantaina uudelleen lääkäriin ja keksin otsikon sanan. Perjantaina olin saanut diagnoosin keuhkoputkien tulehduksesta ja kolmen päivän saikun, enkä maanantaina jaksanut töihin. Lääkäri halusi ottaa keuhkokuvan. Niinpä huvittelin röntgenjonossa istuessani sillä, että toiset ovat kansikuvatyttöjä ja toiset keuhkokuvatyttöjä. Kas: olen käynyt elämässäni hyvin useissa keuhkokuvissa, joten voin kyllä oikein hyvin kutsua itseäni keuhkokuvatytöksi. Pitkään kuljetin mukanani isoja vanhoja röntgenvedoksia, keuhkoista (ja kallosta: poski- ja otsaontelot). Vedoksissa nimeni oli kirjoitettu väärin mutta henkilötunnus oikein. Minulla on tynnyrimäinen rintakehä, kumea yskä, ärhäkkä kuumekäyrä sekä usein rohinoita keuhkoissa, siksi kai näitä kuvia on tullut otettua. Lapsena tanssiharrastukset menivät puihin, koska sairastuin säännöllisesti ja yskin pitkään ja siten olin tuon tuosta poissa ja jäin jälkeen koreografioissa. Keuhkokuvarepertuaarillani ei ole lainkaan ihme, että teininä kuvittelin sairastuvani tubekuloosiin. Sittemmin olen repinyt tuosta romanttisesta kuoleskelusta runsaasti hupia. Olen kyllä aika ulkona tästä maailmasta tai ainakin sen mainstreamista noine kaikkine hupeineni. Mietin istuessani jalkoja heilutellen, miten kummallista on, miten monet kiinnittävät identiteettinsä voimallisesti työhön ja miten se ei minulta luonnu sitten mitenkään. Ehkä ainoa asia, johon kiinnitän identiteettini kunnolla, ovat ajatukset. Ja nekin ajattelen kierrätyskamaksi. Ja ehkä fyysiset rajoitukset: takareisien kiristys, nivelrikko, se, ettei ole ikinä ollut sironhennon runotyttömäinen. Pääsin sisään, kuva otettiin. Istuin odottamaan.

En ole vähään aikaan nähnytkään niin vakavia lääkärinilmeitä. Kuvista löytyi keuhkokuume. Sain ison kasan antibiootteja ja kahden viikon sairasloman.

Se tuntui jotenkin unenomaiselta. Totisesti, sanoin itselleni kotiin lampsiessa, totisesti olen keuhkokuvatyttö. Vasta kotona itkin helpotuksesta. En ollut voinut ymmärtää, miten muka toipuisin töihin parissa päivässä vääntelehdittyäni viikon kuumeisena lakanoissa. Samalla tietysti mietin synkeästi, somatisoinko vain. Keuhkokuumediagnoosi antoi selkeän luvan olla sairas ja vakuutti, ettei kyse ollut vain somatisoinnista.

Vaikka tietysti kaiken voi kääntää somatisoinniksi kysymällä, miksi juuri nyt. Tai miksi juuri minä, joka en taatusti kuulu keuhkokuumeen varsinaiseen kohderyhmään. Immuniteetin pitää perusterveellä ihmisellä notkahtaa aika tavalla, että saa keuhkokuumeen.

Osaan ainakin sanoa, missä vaiheessa taudille avautui tilaisuus ja milloin tajusin olevani sen armoilla. Toissaviikon lauantaina joogaohjaajakoulutuksessa aloin harjoituksessa täristä kauttaaltaan ja käsittämätön, muodoton ja valtava pelko valtasi mielen. Se kuiskutteli monia asioita: Mitä minä täällä tein, terveiden ja nuorien joukossa opettelemassa heidän ammattiinsa? Enkö jo ollut oppinut hierojana, ettei minusta ole fyysiseen työhön? Miksen taipunut sinne tai tänne? Vaikka monissa jäykkyyksissä kyse olisikin luisista esteistä, kuka haluaisi keski-ikäisen, illuusiottoman ja sulottoman joogaohjaajan, joka kokee jo hengittämisenkin erittäin haastavana? Miten saatoin kuvitella voivani opettaa jotain hemmetin armollisuutta, kun en osannut sitä edes itse? Ja sitten tietysti se kaikista pahin: että olin täysin yksin, ajelehdin, en öisin tiennyt, missä olin ja niin edelleen.

Sillä tottahan se on. Jossain mielessä tuntuu siltä kuin viime kesän lopulla tapahtuneet asiat vain laajenisivat mielessä kivun renkaina. Tuntuu siltä kuin usko yhden oman suhteen sijaan ei olisi romahtanut, vaan saman tien olisi mennyt usko koko rakkaussuhteen ajatukseen. Ei ehkä muiden kohdalla, mutta omalla kohdallani. Ja se kaikki vyöryi päälle tuossa joogaharjoituksessa ja tärisin tärisemistäni dynaamisessa osuudessa peläten kuollakseni tätä yksinäistä elämää, jonka halki koetan tarpoa jotenkin reippaana ja pää pystyssä, ja sitten kun saimme käydä loppurentoutukseen, päästin pelosta irti ja itkin itkemistäni muuttuen kylmäksi, onnettomaksi lätäköksi, jossa ei ollut hitustakaan tahdonvoimaa tai lihastonusta. Harjoituksen päätyttyä menin vessaan ja niistin nenän ja mietin, kykenenkö olemaan itkemättä lopun päivän aikana. Kykenin. Mutta en muista, milloin viimeksi olisin päästänyt kaiken tuskan yhtäaikaisesti mankeloimaan systeemiäni tuolla tavalla. Sen kohdan jälkeen minua alkoi palella. Sunnuntaina puin kahdet housut ja paidat päällekkäin ja viluttelin vähän, vaikka muilla oli kuuma. Kun kurssi sunnuntaina loppui ja lähdin turvallisesta ryhmästä kohti kotia, huomasin oudon vilutuksen ja väsytyksen. Pistin sen neljän päivän intensiivin piikkiin - viikonlopun viikkolevon sijaan olikin tuollainen yksitoista tuntia päivässä -koulutus: ei ihme, jos energiat ovat lattianrajassa. Maanantaina viikko takaperin kurkku oli kipeä mutta ei kuumeinen olo, joten lähdin töihin. Lähdin sieltä kahden aikaan pois, kun työparini sanoi, että olen ihan harmaa ja kannattaisi varmaan koettaa nukkua pois tätä kurkkukipua. Nukahdin raitiovaunussa matkalla kotiin, minä, joka en osaa nukkua samassa huoneessakaan toisten kanssa, saati liikkuvaan välineeseen. Kotona kuumemittari näytti melkein kolmeakymmentäyhdeksää. Siitä pitäen olen lähinnä nukkunut ja horkannut. Välillä olen miettinyt, onko koaguloituminen jo lähellä ja miksi tuntuu siltä kuin rinnan päällä istuisi norsu.

Keuhkokuumeeseen liittyy sellainen oire, joka on itselleni uusi: tuntuu kuin sisäänhengittäessä ei saisi ilmaa. Ei keuhkoputkien takia (se on tuttu tunne) vaan koska keuhkot eivät vain laajene. Tätä on vaikeaa selittää. Mutta sitä haukkoo henkeä kun kala kuivalla maalla ja unensekaisempina hetkinä tähän liittyy myös outo hinkuvan ynisevä ääni.

Olen koko sairauden ajan nukkunut yksin valtavassa sängyssä, jonka katokset levittäytyvät ympärille yötaivaan tuikkivana jurttana. Kun yskin oikein pahasti, koirakin kiipeää pois sängystä ja käy lattialle nukkumaan täyteen puhtaan pyykin pussiin. En ole jaksanut sairaana purkaa pyykkejäni komeroon. Ehkä pussia voisi alkaa kutsua kohta ennemminkin koiranhajuisen pyykin pussiksi. Päivät ja yöt pilkkoutuvat, koska yskä ei salli nukkua pitkiä aikoja: tunti tai pari kerrallaan, sitten valveilla hinkumista ja jossain vaiheessa uudelleen sammahtaminen. Ensimmäisinä päivinä vessanpöntön rengas tuntui niin jäätävältä, että aloin itkeä vessassa, koska renkaalle piti istua kun reisilihakset eivät jaksaneet kannatella pöntön päällä puolikyykkien. Ja kaikkea tätä reunustaa sellainen pahoinvointi ja heikotus, etten ole tiennyt sellaista mahdolliseksi muuten kuin kovassa vatsataudissa.

Sairastaessaan tajuaa, miten paljon oma elämä kantaa -ajattelu perustuu siihen, että on pieniä, hienoja hetkiä. Jos minulla ei olekaan varmaa toimeentuloa, päheää lukaalia, mahtavaa vartaloa, hienoja vaatteita eikä intohimoista rakkaussuhdetta, on kuitenkin aurinkoa lehvästöissä, kävelemisestä toistaiseksi kipeytymättömät jalat, löylyä ähkäisevä kiuas uimastadionilla, taivaan loputtomat sävyt, kasvien tieteelliset nimet, lintujen äänekkyys aamukuudelta ennen töihin hakeutumista. Sairaana menetän oikeastaan miltei kaikki nuo asiat, jotka saavat minut pitäytymään elämässä ja unohtamaan hetkeksi, miten yksinäinen ja tuulentuivertama olo itselläni on menetettyäni Faunin. (En tarkalleen tiedä, mitä olen menettänyt, mutta se on jotain suurta, koska olen näin rikki näin pitkään.) On tietenkin omat ajatukset, ja ne voivat hetkittäin tuntua hyvinkin viihdyttäviltä, kuten vaikka tuo ajatus keuhkokuvatytöistä. Sensationaalisia paljastuksia keuhkokuvatyttöjen elämästä ja niin edelleen.

Omat ajatukset ovat välillä myös melkoisia soita. Esimerkiksi tämä kysymys miksi. Okei, miksen juuri minä? Olen ihan varma, että osaan suhtautua keuhkokuumeeseen rennommin kuin moni muu. Mutta miksi juuri nyt? Aiemminkin olen saanut keuhkokuumeen sellaisissa tilanteissa, joissa olen kokenut olevani täysin yksin ja murheen jäytämä. On kuin suru kirjaimellisesti riuduttaisi. Ja tämä vasta onkin outoa: kiinalaisessa lääketieteessä uskotaan, että keuhkoihin liityvä tunne on suru. Ehkä ei tarvitse rakennella yhdensuuntaisia kausaalihypoteeseja (kiinalaiset eivät ainakaan niin tee) vaan voi sanoa, että suru ja keuhkot kuuluvat yhteen. Melkein aina sairastumiseni hengitystien tulehduksiin liittyvät tavallista suurempiin itkukohtauksiin ja jonkinlaisiin surun alle romatamisen tuntoihin. OLenko ollut sillä tavalla romahtaessani jo viruksen sormeiltavana ja siksi stressin sääteleminen on mennyt pieleen vai kuinka? Vai avaako romahdus tien viruksille, joita joka tapauksessa pörrää kaiken aikaa ympärillä? Noidankehä viruksen etenemisen ja emootioiden yli läikkymisen välillä?

Minusta on tuntunut syksyn, talven ja kevään aikana monta kertaa siltä, että tämä suru on sairastuttaut minut. Tai ettei se ole enää surua, vaan jotain kauhua, tuskaa, jotain sellaista miltei fyysistä kipua siitä, että nukkuu yksin ja yrittää turhaan kesken painajaisia etsiä käsillään lämmintä kehoa jonka viereen tyyntyä. Olen koettanut hyväksyä tuon tilan ja palata siihen rauhallisesti, antaa sen olla. Onhan toki luontevaa, että elämä järkkyy välillä, sellaista tapahtuu. Tähän järkkymiseen ei ole liittynyt samanlaista merkitysten avautumista kuin eroon kymmenen vuotta sitten, kun äkkiä maailma oli uusia merkityksiä täynnä ja kaikki värisi muutoksessa. Ei: tässä on jotain mykkää ja sisäänpäinkääntynyttä. Tämä ei voimauta mihinkään. Ainakaan vielä. Hieman epäilen, voimauttaako tämä missään vaiheessa. Odotan.

Niin että sitten kun saan keuhkokuumediagnoosin, mulkaisen lääkäriä ja ajattelen, että niin niin, mekanistisen selitysmallin mukaan tässä on kehoon tunkeutunut ulkopuolinen pahis ja pistänyt ranttaliksi, mutta totuuden siementä on siinäkin, ettei sitä yleensä ota vastaan niitä pahiksia. Nyt sen on ottanut vastaan ja vielä avosylin. Ja tiedän, miksi: koska elämänhalu hiipuu, on erikseen ponnisteltava jaksaakseen käydä harrastuksissa ja tehdäkseen asioita joista tietää yleensä saavansa voimaa. Niistä saa voimaa, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Ja välillä huomaa ajattelevansa, että mitä ihmettä täällä tekee, kun ei tunnu olevan kellekään mitään annettavaa. On osa ihmiskunnan inhottavasti kuplivaa syöpää kykenemättä antamaan mitään vastalahjaksi. Ei kaiken aikaa, tietenkään On hetkiä, kun olen hengästykseen saakka kiitollinen ihan kaikesta ja kaikille, myös sille kehomielelle, jota asustan. Levollisia hetkiä. Mutta kaipaan sitä, että olisi turvallinen syli. Kaipaan sitä niin että sattuu. Ja samalla en jaksaisi lähteä etsimään ketään uutta ihmistä, koska asiat näyttävät menevän joka tapauksessa pahasti pieleen. En tiedä, uskaltaisinko enää.

Kotona luen, että keuhkokuume iskee tyypillisimmin pikkulapsiin ja vanhuksiin. He ovat toisten armoilla monissa asioissa. Ei ole ehkä sattumaa, että koen itseni mummolapseksi ja saan keuhkokuumeen.

Ja samalla, mikä olisi sen vaihtoehto? Aivan samalla tavalla kun en ole osannut nähdä itseäni kansikuvatytöksi kontrolloituna, en osaa nähdä monia muitakaan asioita kohdallani. En osaa nähdä, että haluaisin rauhoittua toimistotyöhön, lapsiperhearkeen ja sensellaisiin. Haluaisin mennä vapaana, mutta miten se onnistuu, kun kehoni sairastuu kerta toisensa jälkeen pahasti?

Mainitsen kämppikselle, että keuhkokuume tuli taas luokseni tällaisessa kohtaa, kun olen päästänyt surun lähemmäs ja työstänyt tämän kamalan talven aikana yin- ja aerialjoogassa auki keuhkomeridiaanin alueita, jotka ovat perinteisesti olleet itselläni paitsi kestojumissa, myös niin kipeät työstää, että olen vältellyt niitä tarmokkasti koko ikäni. Kämppis toteaa, että ehkä nyt on tosiaan sille hyvä hetki.

Samantien haluaisin peruuttaa takaisin ja ajatella vain pneumokokkia. Mutta en pysty. Minulla ei taida olla paluuta sairausmalliin, jossa keho ja mieli erotetaan toisistaan.

Ajattelen vuoronperään, että annan surun olla, hyväksyn sen osaksi elämääni ja ehkä kuolen siihen, ja vuoronperään, että täytyyhän toki olla jokin keino päästää siitä irti, vähän kerrassaan, vaikken sitä tunnu löytävänkään. Jossain muualla olisin pulassa tämän tilani kanssa, mutta täällä rikkaassa länsimaassa saan kahden viikon saikun ja lääkkeet ja tarvittaessa saan lääkäriltä vaikka printinkin keuhkokuvasta, jossa näkyy selkeä varjostuma.

Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Paluu juurille, ad radices

Ad radices!

Näin ajattelen kävellessäni villasukilla matotettua avokonttorin lattiaa pitkin kohti vesihanaa, jossa voi täyttää juomapullon.

Kahlaan läpi elämäni toista korkeakouluharjoittelua. Edellinen kolme kuukautta on ollut elämäni ainoa säännöllisen viikkotyöajan yhden työnantajan pesti. Paloin loppuun niin että roihusi, vaikka minulla oli iso oma huone, kivat näkymät ikkunasta, sain tutkia aihetta, joka kiinnosti ja niin edelleen. Nyt en ajatellut tehdä samoin. No, en myöskään tutki. Itse asiassa olen istunut vain useammassa perehdytyksessä, ja muuten olen tehnyt opiskeluhommia avokonttorin työpisteellä.

Avokonttorissa on kirkkaat, silmiin sattuvat valot. Ilmastointi viiltelee paljaita ihon kohtia, kuten kasvoja. Kolahtelee, tömähtelee, puhelimiin vastataan silloin tällöin. Korvatulpat ja villahuivi ovat mahdolliset lisävarusteet, mutta silmälappuihin ei voi pukeutua.

Huomaan törmääväni täälläkin samaan pulmaan kuin viikonlopun koulutuksessa. Puhutaan motivaatiosta ja tavoitteista. Miten sanoa ymmärrettävästi motivaation olevan liian laaja ja monimerkityksinen teoreettisesta puheesta arkikieleen ja myyntikieleen karannut olento, jotta se viittaisi enää mihinkään ymmärrettävään ja riittävän täsmälliseen interventioiden kannalta? Miksei puhua vain haluista, kun kerran suuri osa ihmisistä näyttää kohtelevan motivaatiota yhtä suuren taikauskon vallassa kuin halujaankin: että ne joko ovat tai eivät ole omassa elimistössä ja ettei niitä oikein voi manata esiin tai karkottaa itse tahdonalaisesti, vaikka toisilla ajatellaankin usein olevan valtaa toimia näin. Ja tavoitteet: Kaunis nainen hehkuttaa, että upeaa, kun mulla on näin mahtavasti tavoitteet hollilla. Ilmoitan tekeväni parhaani tavoitteista irti sanoutuakseni. Ei ole asiani takertua niihin. Voi olla suunta ja ihanne, mutta niistä on päästettävä irti kerta toisensa jälkeen.

Ehkä tavoite- ja motivaatiopuhe kuulostaa järkeenkäyvemmältä heistä, jotka tankkaavat automaatilta kahvia vuosi toisensa jälkeen samoissa huoneissa? Joiden keho ei vain lähde viettämään johonkin suuntaan lupaa kysymättä, ehkä kymmeneenkin suuntaan samanaikaisesti?

Istuessani työpöydän ääressä (sähköpöytä, eli osan ajasta voin myös seistä) huomaan ajatusteni harhailevan edelliseen harjoitteluuni. Työelämän muuttumiseen sitten sen päivän. Siihen seikkaan, että jotenkin ajauduin opiskelemaan asiaa, jolla voisi saada sellaisia keskiluokkaisia asiantuntijahommia ei-tutkijana ja ei-opettajana, ei-yrittäjänä. Kolmen päivän jälkeen tuntuu suurelta arvoitukselta, miksi kukaan haluaa tehdä sellaisia. Ja kysymykset: On monta asiaa ratkaistavana. Miksi työkaverit murjottavat koneilla mutta nauravat kahvihuoneessa, esimerkiksi. Eivät kai he kaiken aikaa voi olla hämmennyksen ja turhautumisen vallassa? Jossain on tapahduttava myös flowta, eiväthän he muuten virity kiinnostukseen ja uteliaisuuteen. Ja niitähän he tarvitsevat voidakseen kehittyä asiantuntijoina. Aiemmassa paikassa en nähnyt muiden ilmeitä, koska he olivat eri huoneissa ja vältin kahvihuonetta. Nyt olen pyrkinyt marssimaan kahvihuoneeseen ihan tarkoituksella. Kuuntelen uteliaasti. Jos en nyt ihan sulaudu tutkittaviini (tietysti on rakennettava ajatus sankariantropologista, avokonttori tuntuisi muutoin liian hankalalta), niin ainakin olen riittävän huomaamaton. Iloisesti pihalla. Viimeksi kuvittelin voivani osata sulautua. Siitä ei tullut mitään.

Palattuani kahvihuoneesta koneelle hämmästelen, miten kummallista on käydä useissa perehdytyksissä, joista ei opi mitään. Tai oikeastaan, opinhan toki. Opin, miten allerginen olen virastoslangille. Koetan muodostaa siitä kiinnostuksenkohteen mutten ole vielä onnistunut.

Muuten on hyvä ja lämmin olla. Flunssa on lainehtinut ohi omia aikojaan ja nukuin yön pitkästä aikaa kainalossa, johon oli hyvä käpertyä. Kolme kuukautta tätä harjoittelua. Ehkä saan loppuiäkseni rokotuksen toimistohommiin. Tai sitten opin tekemään niitä. Kumpi vain käy. 

Pakollinen pysähdys

Flunssa pakottaa pysähtymään. Gradun tahdissa tärissyt keho seisahtuu, vavahtaa kylmästä ja katsoo kiinnostuksensa sijaan itseään.

Tuntuu, että tapahtuu liikaa ja kovin nopeasti. Kaikki kasaantuu. Syksyllä, kun olin vain upottavan surullinen, muutin uudenlaiseen asumismuotoon. Talvella kaikki tuntui tahmealta ja pysähtyneeltä enkä ymmärtänyt mitään aineistoni haastatteluista. Olin kuitenkin ilmoittautunut joogaopettajan koulutukseen, koska ajattelin, että tarvitsen jotakin eteenpäin vievää, jotain, joka antaa toivoa.

Nyt gradun tekstimassa alkaa olla koossa. Sain harjoittelupaikan, jota hain. Työ alkaa maanantaina. Yhdestä tutkimusryhmästä on kyselty minua sinne tekemään jatkotutkimusta. Sanoin varovaisen ja ehdollisen kyllän. Voi olla, ettei rahoitusta järjesty tai sitten he tulevat järkiinsä. Laitoin heille nimittäin sähköpostin, jossa erittelin, mikä kaikki itseäni asiassa huolestuttaa. (Lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Kuten se, etten pidä tohtorintutkintoa millään tavalla tärkeänä, koen suurta vierautta akateemisen maailman kunnianhimoisten ihmisten parissa ja niin edelleen.) Ylihuomenna alkaa joogaopettajakoulutus, olen maannut koko päivän sairaana. Ylihuomenna on vain oltava tolpillaan. Mitähän tästä oikein tulee?

Mieli säikähtelee kaikkea. Herään kuumeesta hikiseen pyjamaan, vaihdan vaatteet, juon kuumaa. Mietin joogaopettajuutta. Nyt hetki ennen koulutuksen alkua, kun kaikki jaksot on jo etukäteen maksettu, paniikki iskee. On ihmisiä, jotka ovat taipuisia, innostavia, kurinalaisia, kauniita. Näen kaiken aikaa juuri heidän menestyvän siinä bisneksessä. (Sillä bisneshän siitä on tullut.) Tunnen itseni vuosisatoja vanhaksi, jäykäksi kilpikonnaksi, jolla ei ole antaa mitään muuta kuin armollisuutta itseä kohtaan - jota sitäkään en näy osaavan silloin, kun sairastun. Ei, ei minusta ehkä ole mihinkään jumalatarammattiin, enkä ole ikinä semmoista kuvitellutkaan. Biojätteeksi voisi olla. Mitä muuta ihminen on kuin biojätettä? Tai ainakin siltä tuntuu, kun on sairas ja mielen ilkeimmät puolet hyökkäävät päälle eikä pöhnäinen pää jaksa vastustaa. Mieli kysyy: Miltä tuntuisi olla sellainen tyttö, jonka kanssa satunnaisesti hengaamisen takia heitetään monen vuoden suhde menemään - ja sitten vastaa samantien: no, sinulta sitä ei ainakaan kannata kysyä, koska sehän on sinulle saavuttamaton todellisuus. Ehkä sekin tuntuisi kauhealta. Luultavasti, sanon takaisin mielelle. Luultavasti olisin vähintään yhtä paskana. Ja mitä tällainen vertaaminen edes auttaa? Eivätkö kaikki muka elä omissa helveteissään, joita on vaikeaa ymmärtää ennen kuin sinne helvettiin joutuu? Mutta näyttää siltä, etteivät kaikki tunne itseään aivan yhtä biojätteeksi. Tarkemmin ottaen, itsekään en ole monesti tuntenut itseäni biojätteeksi. En tällä intensiteetillä. Olen kyllä tuntenut itseni huonoksi liikkumaan, kommunikoimaan, ymmärtämään ja niin edelleen. Olen ajatellut, että siitä voi koettaa olla halvaantumatta liikaa, että on opiskeltava sinnikkäästi ja tehtävä itsen kanssa töitä ja päästettävä irti toiveista edistyä.

Sairaana huomaan, että haluaisin tuntea itseni muuksikin kuin biojätteeksi. Sama tuntu, jonka terveenä kestää ja jolle voi nauraa, on kipeänä liikaa. Huomaan pelkääväni ylihuomista ryhmään menemistä. Että kaikki muut ovat laihoja ja liikunnallisia, kunnianhimoisia ja venyviä, kauniita ja tottuneita ajatukseen, että heitä on kohdeltava superhyvin tai mistään ei tule mitään. Että on varaa valita. Se on kumma juttu - minullakin on varaa valita, mutta ei ihmissuhteissa. Sellaista en ole ikinä kokenut. Paitsi tietysti sen verran, että olen osannut sanoa ei, jos joku on ollut täysin kiinnostamaton tai meinannut täysin murtaa sen vähän itsearvostuksen, mitä olen kaapinut kokoon vuosien varrella. Huolestuttaa, että olen kouluttautumassa ammattiin, jota pitäisi osata tehdä töitä omalla persoonalla. Ja vielä jotenkin säteillä toisiin hyvää oloa. Ja se pitäisi osata jotenkin ammentaa itsestä. Vain itsestä. Tällä hetkellä tuntuu, että osaan ammentaa hyvää oloa vain suklaasta.

On todella pitkä aika siitä, että olen ollut suhteessa, jossa asiat olisivat toimineet liki kaikilla tasoilla. Muistan kyllä, miltä sellainen tuntui. Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.

Koetan harhauttaa mieltä huolista ja keskittyä siihen, mikä on hyvää ja mitä on. Nekin ovat isoja ja ihmeellisiä asioita. Haluta sitä, mitä on ei, ei koettaa haalia sitä, mitä haluaisi, kirjoittavat muutamat tutkijat onnellisuudesta. Siinä on järkeä. Saan tehdä mielenkiintoista toista akateemista tutkintoa, monessa maassa pitäisi olla liki miljonääri tehdäkseen niin. Ja saan alkaa opiskella kiinnostavaa ammattia alalla, johon minulla ei ole mitään edellytyksiä. Eikö sekin ole aika erikoista? Sietää olla kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta! Ja sitten: On tämä biojätteisyys, lausun itselleni juhlavasti. On tämä elämä, jossa kuljetaan aina sitä aidan korkeinta kohtaa kohti ja pungerretaan siitä yli tai läpi tai jotain. (Onko aidassa matalia kohtia? Kysynpä vaan...) Haluta olla sairaana, sujahtaa pimennysverhottuun pylvässänkyyn kuin junahytin yläsänkyyn, matkata unien mukana toisen todellisuuden asemalle, joka heräämiskerralla erilaiseen kaupunkiin. Vaikeaa, vaikeaa haluta tätä irrallisuutta ja yksinjäämisen tuntua. Missä meri, missä pöytävuoret, missä lakanavuoret. Kas, et rakasta minua edelleenkään. Eipä se mitään. Olen vähän rikki, mutta ei se mitään. Etkä kerro edes, miksi olet vihainen. Antaa olla. Pidän itseäni kädestä ja opettelen herraparatkoon haluamaan sitä! Miksen edisty nopeammin? Haluta tätä tuntua keuhkoputkeen ja niskaan. Sieraimiin, silmiin, nilkan pikkuniveliin. Haluta tätä surullista poltetta, luopumisen tuskaa. Haluta katsoa suoraan näitä kysymyksiä, joilla mieli hakkaa itseään kanveesiin. Tietää, että kun tästä nousee, kun kuume laskee (ja, ehkä, kuluu vuosia), katsoo takaisin ja sanoo: mieliala. Tietynlainen mieliala muodostaa tietynlaisia tilannearvioita, jotka liipaisevat tietynlaisia emootioita. Jos minulta riistetään kognitiivinen tarmo kuumeella, huumaavalla aineella tai väsymyksellä, tai osoittamalla, että rakkauteni on vaivaannuttavaa paskaa, olen takaisin tässä pisteessä, jossa olen biojätettä. Haluta tätä tilannetta, koska tämä on informaatiota siitä, miltä monesta muustakin tuntuu. Tällä voi tehdä jotakin. Tämän kanssa voi katsella ihmisiä eri tavalla kuin ilman tätä. Puhua heille eri tavalla.

Jospa aloittaisit puhumasta eri tavalla itsellesi, toteaa mieli. Se on tänään mieltynyt sarkasmiin. Siitä tietää, että myötätunto itseen pettää. On vaikeaa pitää itsestään silloin kun on pieni ja itkuinen ja kaipaisi tukea. Ei saisi olla ollut rakastunut, ei saisi pettyä, ei saisi pelätä. Ei saisi noudattaa sitä ihmisten universaalilta vaikuttavaa kaavaa, että jos toinen luottaa itseen ja haluaa olla itsen kanssa, vuoret tuntuvat matalammilta ja vaellusreitit lyhyemmiltä, päivät kiitävät ja sudenkorennot ovat kastautuneet turkoosiin maalitönikkään ekstrakerran.

Ei auta kuin maata ja hengittää. Sattuu.

Tuntuu hurjalta, että niin monia uusia asioita on alkamassa ja oikeastaan osa itsestä on niin pelokas ja väsynyt, ettei se pistäisi ollenkaan pahakseen, jos saisi levätä maailmanloppuun saakka. Tämä luonnehtii flunssaa paljon enemmän kuin vuotava nenä tai kaktus kurkussa.

Ei mitään uutta, edelleenkään.

Hauska juttu, kun on pitkään aikuiskasvatuksessa miettinyt ekspansiivista oppimista, emansipatorista kasvatusnäkulmaa ja asiantuntijuuden kehitystä jonkin itselle merkityksellisen toiminnan harjoittamisen näkökulmasta, ja sitten lukee Patanjalin joogasutria ja huomaa Patanjalin terävästi - ja sangen tutun kuuloisesti - asettavan joogan harjoittamiselle kaksi kriteeriä: sinnikkään ponnistelemisen ja haluihin takertumattomuuden. Måns Broo kirjoittaa kommentaarissaan: "Jos jooginen polkumme olisi pelkkää ponnistelua ja harjoitusta, me joko turhautuisimme omiin epäonnistumisiimme ja hylkäisimme koko joogan tai sitten meistä tulisi sietämättömän omahyväisiä. Jos taas kehittäisimme vain takertumattomuutta, joogastamme saattaisi tulla pelkkää laiskuutta tai hällä väliä -asennetta."

Kaikkein hauskinta tietysti on, että juuri näitä prosesseja tietysti kuvaan myös gradussa, joskin korkeakoulututkinnon suorittamisen kontekstissa - takertumattomuutta ja sinnikästä ponnistelua, ja mitä sitten tapahtuu, jos on molemmat tai vain ponnistelu tai vain takertumattomuus. Hahahaha, ei mitään uutta auringon alla! Akateeminen tai jooginen harjoittaminen, ei siinä niin isoa eroa todellakaan ole!

Tai no - joistakuista on. Eilen hämmästyin, kun kurssilla jotenkin hyvin varmaan äänensävyyn esitettiin, ettei kokemuksen tutkiminen voi vielä olla tutkimista, että vasta representaatioita voi tutkia. Olen tästä tietysti eri mieltä, mutten jaksa aina räkyttää vastaan. Kaipa akatemiassa on jotenkin oikeutettava sitä sen tapaa tehdä tutkimista. Mutta kyllä kokemusta voi tutkia. Hyvinkin systemaattisesti. On taiteilijoita, jotka käyttävät koko elämänsä siihen, ja somaattisuuden tutkijoita, jotka tekevät samoin, ja ainakin minusta on väheksyvää väittää, ettei se olisi systemaattista tai kommunikatiivista tms. Ei se tieteellistä tutkimusta ehkä ole, mutta entä sitten? Ei tiede ole ainoa elämänalue tai instituutio, jossa ihmiset tutkivat asioita.

Muutoinhan tiedettä ei olisi koskaan voinut syntyä vähittäisen kiteytymisen ja systematisoitumisen, sopimisen, avulla. Ei se taivaasta tipahtanut. Ja tuntuu hauskalta lukea vanhoja tekstejä ja huomata, että ilman tuollaista instituutiotakin on ollut ihmisiä, jotka ovat pohtineet, koetelleet, tehneet toisin, tarkkailleet, palanneet sinnikkäästi kysymyksiinsä. Jotka eivät ole lakanneet tekemästä niin, vaikka toisten mielestä heidän näin tekemisensä on saattanut olla täysin hyödytöntä puuhastelua. 

Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

Kivusta poisoppimisesta

Löysin nettijutun. Siinä on hyvä kuvaus nykyisestä biopsykososiaalisesta kipukäsityksestä, jota ainakin tuntemissani terveydenhoitoalan koulutuksissa juuri opetetaankin ja josta on pitkät rimssut lääkäriksi opiskelevien kurssikirjoissa (toisin kuin vaihtoehtoihmisten kuvitelmissa usein tuntuu olevan oletuksena). Usein tuki- ja liikuntaelimistöä kuntouttavassa terapeuttisessa työssä kohtaa sen, että terveydenhoitoalan ammattilaisten sijaan käsitys kivusta kudosvauriona on lähinnä asiakkaan pulmana... ;) Ja jep, olen asiakkaana ihan yhtä pönttö kuin muutkin: kun sattuu hirvittävästi ja huoli jäytää unettomuutta, saatan haluta diagnoosia kivuille, joista tiedän itsekin, että tuskin sieltä mitään kudosvauriota löytyy, ja vaikka löytyisikin, ei se vielä tuntemusta selitä. :D 

Itse ajattelen lopun kysymyksistä about näin: Kehon työstäminen on hurjan tehokas interventio nimenomaan kehoa koskeviin kipuihin, ahdistuksiin ja pelkoihin. Pelkojen kohdalla kyse on usein ihan puhtaasti siedätyksestä kammon kohteelle (vrt. meikäläisen ylösalaisin roikkuminen, vesijuoksu ja snorklaus - en ole revennyt kappaleiksi enkä hukkunut, mot, ja itse asiassa hyvin pian havainnut, että täähän onkin kivaa ja voimauttavaa, kun ei ole koululiikunnan kontekstia, jossa pitäisi osata jo). Muutenkin jos jokin juttu herättää voimakasta välttämismotivaatiota (kuten kipu tyyillisesti herättää - tarvitsee vain katsoa asiakkaita, jotka kallistuvat kivustaan poispäin ihan fyysisesti) ja masentunutta mielialaa toivottomuuksineen ("nyt en enää koskaan pysty tekemään sitä ja tätä ja tuota"), joka taas sen kuin pidentää sitä välttämistematiikkaa (miksi yrittää sellaista, jonka on leimannut mahdottomaksi), on aika hyvä mielialan katkaisu tehdä jotakin, joka on tuon mielialan virittämien emootioiden toimintataipumusten vastaista: eli vihaisella mielialalla pidättäytyä toisia syyttelevästä toiminnasta ja etsimällä etsiä kiitollisuuden tai huvittuneisuuden aiheita (suosittelen rahan ikkunasta ulos heittämistä - se toimii, koska on niin pähkähullua), surullisella ja toivottomalla mielialalla nauraa ja liikkua - no, ehkä joskus liika innostuskin on hyvä katkaista pidättäytymällä toimimasta ja meditoimalla; ainakin itse huomaan nivelrikon ärtyvän, jos en ymmärrä tehdä tätä hyvän hötinän hidastamista. Osassa mielialojen katkaisun kirjallisuudesta ajatellaan liikunnan olevan tehokasta masennuslääkettä juuri siksi, että siinä tehdään juuri vastakkaista: aktivoidutaan, lähestytään jne. 

Hierojakoulussa opin, että kuntoutuksen isoin (ja vaikein) juttu on saada asiakas fasilitoitua kipeän kohdan käyttämistä estävän pelon yli. Parhaiten se onnistuu, kun löytää kivuttomia tapoja liikuttaa sitä kohtaa. Aina voi aloittaa vaikka ihan syvän palleahengityksen ja tosi lempeän lähinivelten liikeratojen hakemisen tasolta, jotta lymfa saadaan kiertämään, turvotus laskee ja kudoksen aineenvaihdunta paranee. Sitten tervehtyminen voi alkaa. Moni vamma kuitenkin jää pysyväksi, koska pelon yli ei päästä. Ja pelko ja kipu on hyvin todellinen. Ylipäänsä, se että kivun sanotaan lähtevän aivoista tai olevan subjektiivista, ei tarkoita sen olevan kuviteltua. Sillä tavalla sanottaessa tarkoitetaan vain, ettei kudosvaurion ja kivun välille voida vetää yhtäsuuruusmerkkejä ja että ihmisellä itsellään on tuohon kipuun eri tavalla pääsy kuin jollakulla toisella. (Onneksi, muuten raitiovaunussa matkustaminen sattuisi epäilemättä, kun kokisi kaikkien niska- ja hartiasäryt ja ties mitkä mahanpurut itsessään :D) Moni leikkauskin "epäonnistuu", koska leikattu asiakas ei sitoudu kuntoutukseen, joka kuitenkin olisi edellytys sille, että leikkauksen jälkeisestä levosta voidaan toipua toimintakuntoiseksi. Leikkaushan vain korjaa kuntoutumisen fyysiset esteet, mutta ei tee kuntoutumistyötä, jota kukaan muu ei voi tehdä ihmisen itsensä puolesta. Ja ei, en usko, että krooninen kipu voidaan kadottaa kaikilta. En usko edes siihen, että omat nivelrikkokipuni täysin katoaisivat, vaikka mitä tekisin. Mutta siihen uskon, että jos ihminen haluaa kivuistaan huolimatta selvitä eteenpäin ja oppia uutta, se on mahdollista. Toisinaan osa tuon uuden oppimista tuntuu olevan, että kaikki muut sekä itse ovat olleet väärässä sen suhteen, mitä kaikkea krooninen kipu tarkoittaa liikkumisen ja elämänlaadun kannalta.