Lyhyitä hajatuksia

Kirjoittaminen on toisaalla, koska ei ole konetta eikä nettiä. Tai oikeastaan hain kämpille koneen, mutta tulen sinne aina vasta myöhään illalla ja sitten ulkoilutan koiran, teen ruokaa, syömme, nukumme. Aamulla lähden taas. Ei ole mitään paikkaa, paitsi yliopiston tietokoneluokat, joissa voisi avata alustan ja kirjoittaa. Kuten nyt.

Yleensä tietokoneluokassa ei tule kirjoittava olo, koska koneita on niin vähän. Joku seisoo melkein aina jonossa. Ei siinä tee mieli kirjoittaa blogia, kun jonkun essee seisoo ja odottaa.

Kevät tuntuu jo aamuissa. Kävelen koiran kanssa hevoskastanjakukkulan ympäri, aurinko leikkaa viiruja taloihin. Katonharjoilta pyörteilee lunta. Kaarevalla kujalla lentokoneen valkoinen hahmo työntyy sitkeästi ilman läpi. Näyttää siltä kuin se etenisi luonnottoman hitaasti.

Minun piti olla sotkeentumatta filosofisiin peruskiistoihin, mutta näyttää siltä, että viilaan seminaarityötäni entistä enemmän niiden suuntaan. Tai oikeastaan, sen väärinkäsityksen suuntaan, että niihin pitäisi aina joka työssä ottaa kantaa ja osallistua. Tuntuu hupsulta ja taitamattomalta, että näin sanoessani minun on itse mentävä sinne kaivon pohjalle, otettava sieltä huudellen kantaa, tehtävä juuri se, mikä yleensä on mielestäni ääliömäistä. Mutta sanon: Jospa se olisi sitten käyty kaivo. Josko sinne ei enää sen jälkeen tarvitsisi edes vilkuilla.

Palaan toisin sanoen siihen kysymykseen, jota sivusin luonnontieteiden kohdalla filosofian kandintyössä ja johon minua yritettiin työntää (epäonnistuneesti) gradussani. Nyt palaan siihen halulla.

Mutta epäröin olevani jonkin sortin seinähullu. Miksen voi kirjoittaa siistiä pikku raporttia jostakin tai vain tuhahtaa "ääliömäistä" ääliömäisyyden nähdessäni? Taistelukala, sanon itselleni. Lempeästi.

Kaikki on niin auki, jos opintoja (tai siis esseiden kirjoittamisen käytännön tasoa) ei lasketa mukaan. Miksi rasitusvamma temppuaa edelleen? Mistä tietää, ovatko tiettyyn suhteeseen osallistuvien ihmisten toiveet niin etäällä toisistaan, että suhde nielee voimia niiden vahvistamisen sijaan? Onko enemmänkin ihmisiä, jotka eivät osaa nimetä tietystä suhteesta niitä kuvia, jotka auttavat ponnistelemaan kriisikohdissa? (Minusta se kuulostaa uskomattomalta, mutta ihmisten kanssa keskustellessa alkaa aika nopeasti uskoa siihenkin, mikä tuntuu uskomattomalta.) Millä lopulta on väliä?

Kuuntelen ihmisiä salaa samalla kun syön tai mietin. He puhuvat kummallisia, kuten että viime aikoina kaikki on suututtanut. En muista, että minusta tuntuisi siltä kuin ehkä vartin kerrallaan ja niitä varttejakin tulee aika harvakseltaan (ja aina samasta syystä: kriiseilen sen suhteen, vahingoittavatko ihmissuhteeni niiden molempia osapuolia). Ehkä suututus on suojamekanismi? Luin Tunnit, niitä naisia ei suututtanut. Ne vain olivat ihottomia. Kaikki porautui suoraan lihaan. Joskus on sellainen olo.

Luin myös Jeanette Wintersonin kirjan Why be happy when you could be normal. Siinä oli niin paljon tuttua, että välillä paruin lohdutomasti. Vai ehkä juuri lohdullisesti? Paha sanoa. Mutta oli vaikeaa lopettaa itkemistä. Kirjassa käsiteltiin pakkomiellettä rakkauteen. Aika monella tuntemallani ihmisellä on sellainen. Minullakin. Kauhistuttava epävarmuus siitä, onko se, mitä tuntee, jotenkin vahingoittavaa tai väärin tai vammaista. Osaako rakastaa. Saako rakastaa. Ja sitten siinä kirjassa asia kääntyy lopussa päälaelleen: ehkä ongelma ei olekaan se, osaako rakastaa, vaan se, osaako olla rakastettavana, ottaa vastaan rakkautta. Se pisti miettimään tapaa, jolla olen lähtenyt suhteista. Olen hämmästynyt sitä, jos toinen itkee ja kipuilee, kaiken sen suhteessa olemisen välinpitämättömyyden jälkeen. (Ja jos toinen ei itke eikä kipuile, se hakkaa koko torsoon jääkiiloja, on vaikeaa hengittää kiinteytynein keuhkoin, tajuaa sen kauhistuttavan tosiseikan, että on hullumpi kuin kuvittelikaan, että kuvitteli vain, että toinen - että toinen mitä, kysyn, eikä se ole aivan selvää - että toinen välitti, tämä on ensimmäinen sana, mutta ei se ilmaise hyvin, kyllä toiset välittävät, tiedän sen, ehkä on parempi sanoa, että toinen tarvitsi itseä. Kummallinen halu: ei vain olla kaivattu ja rakastettu ja välitetty vaan myös tarvittu. Jostain syystä se sattuu, ettei itseä tarvita. Ettei joku toinen tarvitse itseä. Kummallista.)

Eilen näin, miten katonharjan yli tipahti suuri, raskas lumilapio terä edellä katuun. En jäänyt sen alle, selvähän se. (Kirjoitan tätä tietokoneluokassa yhtenä kappaleena.) Mies ja mopsi, joita lähemmäs lapio tipahti, kavahtivat taaksepäin kuin näkymättömän aallon heittäminä.

Nyt on mentävä. Seminaari. Minulla pitäisi olla tuloste mukana ja sitä tulin tulostamaan, mutta tulostin on epäkunnossa.

Menen papereitta. Mietteliäänä.

Kiitos mutta ei ja jälkikääntyilyä

Työhaastattelu pieneen muutaman kuukauden mittaiseen osa-aikatyöhön sujuu mainiosti ellei mukaan lasketa sitä, että joudun heti kättelyssä sanomaan kiitos mutta ei. Ei minusta vain ole enää työhön, jossa edellisiltapäivänä soitetaan seuraavan päivän kokopäiväisestä työmatkasta jonnekinpäin Suomea. Tai no, minusta voisi olla, pelkkänä kehona ja mielenä, mutta siitä sosiaalisesta minusta, joka on luvannut olla esimerkiksi asiakkaidensa käytettävissä tiettyinä päivinä viikossa, siihen ei ole. Tunnen itseni vähän hölmöksi joutuessani sanomaan asian ääneen, mutta toisaalta, työhakemuksessa asiaa ei oltu esitelty suoraan. Ja haastattelijatkin toteavat saman tien, että he epäilivätkin, ettei minun elämäni anna aikatauluiltaan myöten heidän vaatimaansa sitoutumiseen, mutta halusivatpa nyt kuitenkin kutsua, kun kuulostin muuten täysin sopivalta. Melkoista hunajaa korville - täysin sopiva, akateemiseen työhön.

Se on jotain sellaista, mihin on välillä vaikeaa enää saada kosketusta.

Poistun haastattelusta hyväntuulisena, mutta on hankalaa pitää mieltä kannateltuna. Tuollaisissa tilanteissa joutuu kysymään itseltään - tai en tiedä joutumisesta, itse vain tapaan tehdä niin, niin vain käy - että onko sitä jotenkin nuiva ihminen, jotenkin liian ei-jeesmies, kuitenkin. Tavallaan on mahdollista ajatella, että toimii realistisesti, asettaa prioriteetit ja pitää niistä kiinni päätöksissään. (Kyllä, tunnistan tämän puolen selkeästi.) Ja sitten tavallaan on mahdollista ajatella toimivansa hölmön konservatiivisesti, kun ei heti heitä kaikkea vanhaa menemään ja hyppää uuden kelkkaan riemusta kiljuen. Jos kyse olisi ollut pidemmästä rupeamasta, ehkä olisin uskaltanutkin tehdä niin. Mutta puhuttiin parin kuukauden osa-aikatyöstä, ei mistään sen perustavammasta, ja työstä, johon olisin ylikoulutettukin, eli ei mistään varsinaisesta rahakoneesta. Päätökset ovat joskus silkkaa helvettiä. Mistä sen voi tietää, olisiko hyvä tarttua rohkeammin uuteen ja epävarmaan ja viskata menneet ja pysyvämmät teemat hiiteen?

Ehkä uuteen tarttuminen olisi helpompaa, jos olisi vähemmän tyytyväinen vanhaan? Mutta huomaan pitäväni elämästäni monellakin tavalla. Pidän hieromisesta ja sen tuomasta vastapainosta yliopistolla hengailulle. Tai ei se mitään hengailua enimmäkseen ole vaan totista työtä. Usein poistun tietokoneluokasta siinä vaiheessa, kun vahtimestari alkaa huhuilla tilan sulkeutuvan ja että kaikkien magneettiavaimet tarkistetaan. En ole hankkinut magneettiavainta, vaikka osittain henkilökuntalaisenakin se olisi ilmainen. En nimittäin halua havahtua tilanteisiin, joissa kello on yksitoista illalla ja istun edelleen tietokoneluokassa märehtien tekstejä. Kyllä puoli kahdeksan illalla on oikein hyvä hetki lopettaa ja vetäytyä levolle, etenkin kun työpäivä alkaa usein siinä kymmenen tuntia aiemmin.

Tuntuu kummalliselta miettiä aiempaa yliopistokokemusta ja tätä yliopistokokemusta, niiden erilaisuutta. Aiemmin jännitin kauheasti sosiaalisia kohtaamisia, en koskaan syönyt yliopistolla, tein töitä jotenkin nykivämmin ja elämän tärkeämmän sisällön muodosti opiskelun sijaan odottaminen. Odottaminen, että jotain tapahtuisi. No, nykyään en paljon odota. Opiskelen, pungerran kirjojen ja artikkeleiden tunneleiden läpi, kysyn puoliaggressiivisia kysymyksiä, teen mieluummin hyvin vaikeasta aiheesta keskinkertaisen katsauksen kuin hyvin keskinkertaisesta aiheesta erinomaisen katsauksen ja niin edelleen. En jaksa sillä lailla miettiä toisia ihmisiä tai ainakaan sitä, mitä he minusta ajattelevat, vaikutanko älykkäältä ja niin edelleen. Olen omaksunut iloisen hullun roolin. Paitsi silloin, kun pähkin, onko ookoo pitää rajoistaan kiinni tai missä määrin se on hedelmällistä ja missä määrin ei.

Tammikuu on kadonnut johonkin, valo kohonnyt ylemmäs taivaalle. Aamulla pyryttää lunta, runeberginpäivän liput saavat siitä osansa. Aamulla hyppelehdin mustarastaana toiveikkuudesta, iltapäivällä kyselen itseltäni perusteita tietyllä tavalla käyttäytymiseen, tiettyjen preferenssien asettamiseen. Pääsenkö tätä tietä mihinkään? Juttelen vanhan opettajanikin kanssa, hän toteaa tulleensa siihen ikään, jossa asioista uskaltaa sanoa suoraan, koska ei ole enää mitään hävittävää: enää muutama vuosi ennen eläkettä. Vastaan siihen, että kyllä niistä pitäisi muidenkin uskaltaa sanoa suoraan. En osaa sanoa, onko minulla jotain hävittävää.

Todennäköisesti ei.

Tai epäilykset.

En tiedä, haluaisinko lopulta kuitenkaan niiden katoavan, eivät ne niin rasittavilta tunnu. Vaikka en voi mitään sille, että joskus haluttaisi heittää reppu kamoineen lattialle ja kirkua, hetki vain. Ihan vaan sen takia, että eikö maailma voisi olla selkeä paikka, jossa on selkeät säännöt, että olisi selkeitä oikeita ja vääriä tapoja toimia. Että olisi helpompaa oppia. Mutta tuntuu, että kaikki oppiminen pelkistyy epävarmuuden sietämisen oppimiseen, hämärässä eteenpäin tapailun oppimiseen. Välinpitämättömyyden ja panikoimattomuuden oppimiseen.

Olen tänään keskustellut toverilliseen sävyyn hallinnon äänen ja sen valvoman käytännön äänen kanssa ja kuullut riitasoinnut selkeästi. Keskustelu on käyty kahdessa otteessa ja kummankin tahon kanssa erikseen: he eivät tiedä toisistaan eivätkä toisesta keskustelustani ja siitä saadusta informaatiosta. Lasken yhteen keskusteluissa kuulemani ja tulen surulliseksi. Jotakin pitäisi tehdä, mutta mitä? Koko koululaitos tuntuu pussittaneen itsensä kriisiin raportointivelvollisuuksien ja kehittämisvelvollisuuksien kanssa. Uusia työtehtäviä linjataan ja pannaan täytäntöön samalla kun väkeä ei lisätä eikä aina edes lisäkouluteta, eikä mistään vanhasta sitten kuitenkaan haluta myöskään luopua. Koska kaikki tietävät, ettei aiempien työsuoritteiden taso saa laskea ja että tavoitevuori vain kasvaa, uusia tavoitteita vastustetaan. Tapahtuuko näin myös silloin, kun niiden uusien tavoitteiden mukaan voitaisiin pelkistää ja linjata kaikki vanhakin? Tulee mieleen kirjasto - yhä enemmän ja enemmän aineistoa koetetaan mahduttaa rakennukseen, vanhempia vuosikertoja raijataan kellariin, lopulta joku kysyy, mitä paperilehdillä enää tekee, kun on e-lehdetkin. Niin. Äkkiä aiemmin ahdasta tilaa onkin liikaa. Mutta ovatko oppijat kirjastomaisia? Ehkä.

Kun makaan näyttötilanteessa asiakkaan roolissa, mietin, mitä esimerkiksi ammattinäytöillä todistetaan. Motivaatiota opiskella tiettyjä aihealueita ahmi ja oksenna -tekniikalla? Palaan itse säännöllisesti tuijottamaan lihasten, kalvojen ja luiden kuvia, mutta tiedän, etteivät kaikki muut kollegani tee siten. Moni valittaa, ettei pari vuotta työssä oltuaan muista enää lihasten nimiä. Koska niillä ei tee mitään. (Kuulen siitä, etteivät he ole hakeneet tietoa niihin liittyen, eivät ainakaan sanallistettua tietoa.) Miten osaamista voisi arvioida paremmin? Mikä tietyn ammatin osaamisessa on olennaista? Kellä on auktoriteettia määrittää, että nämä asiat ovat olennaisia ja nämä vähemmän olennaisia? Kysyn tätä samaa asiaa lukiessani asiantuntijuuskurssin kirjallisuutta, jonka pohjalta pitäisi kirjoittaa essee. Yhdessä kirjoista tahkotaan lähes kyllästymiseen saakka, miten tärkeää on, ettei verkostomainen tai vuorovaikutteinen osaaminen saa tarkoittaa oman alan vankan erityisosaamisen liudentumista. Olisi aika paljon helpompaa ymmärtää luettu, jos kykenisi ajattelemaan tietyn alan erityisosaamista jonakin eksplisiittisesti sovittuna asiana, josta ei vallitse kiistoja.

(Ehkä olen liian konforminen kyetäkseni edes lukemaan asiantuntijakirjallisuutta?)

(Tai ehkä onkin juuri toisinpäin; hierojakoulussa kapinoin hierojien eettisiä ohjeita vastaan, koska mielestäni niissä oli kirjattu ristiriitaisia suosituksia, toisaalta toisen hyväksymistä sellaisenaan ja toisaalta tiettyjen toisen piirteiden paheksumista, kuten sen paheksumista, että joku voi saada hieronnasta seksuaalissävytteistä nautintoa. - Ehkä en vain koe itseäni mitenkään tuon asian uhkaamaksi, koska työstän niin täsmällisesti ja voimalla jänteitä ja lihaskalvoja? Siitä on seksuaalissävytteisyys kaukana. - Ja nyt puolestaan huomaan kapinoivani yliopistolla tiettyjä kasvatustieteilijöiden perusvalmiuksiksi ja erityisosaamisalueiksi nimettyjä teemoja vastaan, koska jälleen kerran minusta niitä koskeva puhe ja teksti on melkoista hubbabubbaa ja muotisanojen toistelua, jonka takaa häämöttää varsin hatara ymmärrys siitä, mihin kaikkiin keskusteluihin oikeastaan onkaan osallistumassa kirjoittaessaan tietyn lauseen.)

(Mieliharmikseni menin sitten tarttumaan rasittavuuteen asti toisteltuun muotitermiin ja valitsemaan sen seminaarityöni aiheeksi. Ihan sen takia, että saisin itse käsitteellistä selkeyttä argumentoitiini ja osaisin paremmin kysyä tuon termin innokkailta viljelijöiltä tarkkoja, yksityiskohtaisia kysymyksiä.)

(Ehkä olisi parempi jatkaa fragmentaarisesti sen sijaan että sulkuilee?)

Tai ehkä voisi vain luopua suluista hetkeksi, koska on joka tapauksessa kadottanut selkeän polun. Selkeys säästettäköön kevään kahteen esseeseen!

Kummallista kuitenkin, miten valon kääntyminen vaikuttaa. Tammikuu katoaa, ja jotenkin tuntuu siltä, että helmi- ja maaliskuukin katoavat, taatusti, nopeammin kuin soisi. Maaliskuun jälkeen on enää seminaarityön loppuun saattaminen. Minua hämmentää, että siitä pitäisi kirjoittaa jo nyt ensimmäinen versio. Minulla on vasta sisällysluettelo kysymyksineen. Ehkä nimeän sen ensimmäiseksi versioksi.

Nyt lähden tietokoneluokasta.

Omituinen maailma. Mitä minä täällä teen? Pystynkö muuttamaan mitään?

Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Harmaan kanssa

Kissan silmät katselevat mitään näkemättä siihen, mistä hengitykseni ääni kuuluu. Mitä se on aiemminkaan nähnyt, kysyn mielessäni, ja korjaan heti: paljonkin. Se on reagoinut siihen, siristänkö silmiäni, tuijotanko. Nyt voin katsella sen kasvoja vielä vapaammin kuin ennen. Sen silmiä. Kuperat peilit tai kuut, huone heijastuu niistä, häämötän niissä katseineni ja käsineni. Niissä ei ole sisäistä valoa tai liikettä tänne, niin kuin kauan sitten silmien ajateltiin toimivan: niiden ajateltiin erittävän pieniä hiukkasia, jotka leijailivat nähdyn luo. Ne vain kääntyvät, kohdistuvat hengitykseeni.

Miettiiköhän kissa, miksi nykyään elämme pimennetyissä huoneissa? Vai ihmetteleekö se ainoastaan, miten aiemmin pimeässä niin kömpelöt ihmiset ovat käyneet suvereeneiksi tässäkin olosuhteessa? Vai eikö sitä kiinnosta?

Toinen kissa etsii auringonläikät, kielikylpee niissä takajalka nautinnollisesti kohti kattoa sojottaen. Kylpeekö se valossa vai lämmössä? Vai onko niin, että se löytää lämmön valon vihjeen perusteella? Sokeutunut harmaa ei mene läikkiin. Se makaa kyljellään sängyssä ja kehrää itsekseen.

Sormeni harhailevat sen turkkiin. Sellaisia mattoja ei ole kellään. Jokaisen kissan turkki tuntuu erilaiselta. Mitä sitten, pian, kun en voi silittää tätä turkkia enää? Sanonko joskus jossain nälkäistä kulkukissaa silittäessäni, että sen turkki tuntuu kumman tutulta? Vai petynkö salaa ja hiljaa aina lupaavan oloista turkkia silittäessäni ja huomatessani, ettei mikään tunnu juuri siltä? Lakkaanko jossain vaiheessa odottamasta?

Millaista olisi luottaa ihmiseen kuin kissaan? Luottaa siihen, että vaikka se poistuisi pitkiksi ajoiksi eikä sitä tunnistaisi sen palatessa, se tunnistaisi kyllä ja naukaisisi käheästi eikä sitten enää voisi epäillä? Mutta eiväthän ihmiset palaa, hupsu, muistutan itseäni, ihmisiä ei voi noin vain loukuttaa lumeen jääneiden painaumien perusteella.

Kissaa saattohoitaessa muistan monia asioita, joita en muistanut aiemmin, en pitkiin aikoihin. Muistan sekopäisen matkan Kaarinaan, katsomaan piispanlinnaa, josta olin lukenut jostain historiallisesta teoksesta. Olin oikeassa sen suhteen, että vanhemmat suostuivat lähtemään linnapaikkakunnalle. Vahinko vain, että erään rähjäisen kiertävän sirkuksen eläinleiri oli pystytetty pellolle hotellin eteen eikä siellä ollut samanlaista tunkua hoitamaan hevosia kuin kaupungissa. Sain harjata joka päivä kaikki hevoset, sellaisesta en ollut tohtinut koskaan edes fantasioida. Hädin tuskin jaksoin raahautua piispanlinnaa katsomaan. Toki oli selvää, että olisin muutenkin mieluummin tehnyt kotimaan matkan sirkusta seuraten, mutta siihen vanhemmat eivät olisi ikinä suostuneet. Heillä taisi olla kurjaa sillä välin kun harjasin hevosia. Turun linnassa puolestaan ihastuin oppaan keskiaikaiseen vaatetukseen ja yritin vaatia samanlaista vaatepartta itselleni. Se ei osoittautunut menestyksekkääksi hankkeeksi.

Muistan äkisti ukkosen tuoksun, joka sekoittuu yleisen saunan kiukaan tuoksuun, perunamaan tuoksuun, sateeseen vaahteroiden ja haapojen lehdillä, polun puoliksi maahan hautautuneilla punatiilen kappaleilla. Kahvikuppien kilahduksen niiden laskeutuessa lautasilleen. Isoäiti ja tämän ystävätär näkevät metsän seinässä kuolleiden kasvoja. Jos tuulee väärästä suunnasta, tehtaan paskanhaju täyttää kaiken ja särkee päätä. Onneksi väärästä suunnasta tuulee harvoin.

Isoäidin hautajaisissa ystävätär ei naura, hän on vakavoitunut. Olen tottunut toisenlaiseen. Hän on kutistunut, muuttunut jotenkin parkkiintuneeksi ja ehkä vähän vanuneeksikin, hiusten sävy on räikeämpi, missä ovat kirjavat kukikkaat nutut, hän kättelee ikään kuin emme tuntisi. Seison kolkkona lihatornina, yliopiston äkisti kaikesta tästä vieroittamana, yliopiston vai seksielämän, tiedä tuota, äkisti aikuiset muuttuvat hauraiksi ja vanhoiksi ja vähän melkein kuin pelkäävät puhua, koska minusta tulee herra eivätkä he ole tottuneet puhumaan semmoisille. Heidän kannaltaan asioita helpottaisi, jos ryyppäisin ja asuisin veneen alla. Hehän uskovat alkoholisteilla olevan sielun ja että siksi on oikein antaa näiden kylpeä vaikkei näillä olisi aina rahaa maksaa. Alkoholistien kanssa he eivät jää tuppisuiksi. Tai ehkä riittäisi, jos ryhtyisin ainakin johonkin kansanomaisempaan puuhaan kuin opiskelemaan filosofiaa. Ieva, meinaan sanoa, muistatko kun käytiin Sallilta ostamassa käytettyjä kuppeja ja povaus? Miksi ihmeessä sinä minua haluat kätellä ja sanoa, että otat osaa ja että minusta on nyt sitten tullut aikuinen? Etkö sinä herramunjee näe, että tässä seisoo se sama tyttö? Mutta jähmetyn jotenkin siitä vieraudesta niin kovasti, että siihen se vaan jää, kättelyyn.

Vasta vuosia myöhemmin puhun Ievasta jollekulle, näytän miten tämä nauruun purskahtaessaan kiekaisi ja heitti koko rintakehän, kaulan ja pään takakenoon. Niiden jutut olivat aina härskejä tai pyhiä ja äärimmäisen varovaisia ja kunnioittavia. Mitään siltä väliltä ei puhuttu. Omaksun sen mukavuusalueen tuosta noin vain niinä kesinä, oloudun siihen, sävytyn siten.

Joskus tekee mieli puhua isoäidille, vaikkei tätä enää ole. Sanoa: No, sinä olit silloin sitä mieltä, että minulla on kutsumus ja minun pitää seurata sitä, olisitko voinut olla mukavampi ja kertoa minullekin, mistä siinä on oikein kyse, koska minusta näyttää että olen kiinnostunut vähän kaikesta mutten osaa erikoistua oikein mihinkään. Tai ehkä se kutsumus onkin säilyttää tietty epäilys, tietty etäisyys, niihin asioihin, joista suotaisiin oltavan yhtä mieltä. Tiedä tuosta.

Kun silitän harmaata, silitän samalla isoäitiä. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, kun sanon, että kissa on isoäitini, että tunnistin hänet heti ja hän minut, se oli selvää kuin mikä. Uskotko sinä sielunvaellukseen, tosissaan, voi joku kysyä. No en, sanon. Mutta tuo kissa on isoäiti. Ei minun tarvitse uskoa mihinkään sen kummallisempaan, eikä sekään tunnu uskomukselta. En osaa sanoa, miltä se tuntuu, paitsi ehkä tunnistamiselta: tunnistaa kissa isoäidiksi kuten tunnistetaan tietty puuro liian kuumaksi.

Nyt kissa totisesti tekee samaa kuin isoäiti: ennusteiden mukaan sen pitäisi alkaa voida huonosti, mutta tuolla se vain sokeana rymyää kirjahyllyyn syömään ja järskii ruokaa menemään äänekkäästi. Tuntuu väärältä, ettei haise ukkoselta. Paitsi että onhan isoäitikin elänyt talvia. Niistä en vain tiedä juuri mitään: molemmat vanhempani ovat aina inhonneet sisämaan pakkasia ja päästyään niiltä turviin rannikolle heitä ei ole saanut pakotettua niihin mikään. Kerran kävin siellä pääsiäislomalla. Silloin pihalla oli vielä lumikinoksia, katselin niitä porraskäytävästä sen laatan alta, johon on valettu talon valmistumisvuosi, 1916.

Äiti ja äidin sisko kahnaavat siitä talosta.

Jos se olisi muualla, sinne voisi muuttaa. Mutta mitä ihmettä tekisin siinä kaupungissa?

Ei siellä edes ole kysyntää yleiselle saunalle, joka on rakennettu melkein sata vuotta sitten.

En ymmärrä mitään puutaloista koska ne eivät kuulu lapsuuteeni. Lähimpänä puutaloa on ollut kalamajasauna sekä kirkon sisäremontista otetuilla akustiikkalevyillä vuorattu erämaja, jossa kyyn nahkoja säilytettiin suuressa lasipurkissa. (Ja majan alla lymysi suuri laatikollinen dynamiittia, joka löydettiin vasta ukin kuoltua.) Vanhan tiilitalon haju sen sijaan, sen tunnen. Viihdyn siinä. Porraskäytävä, kaappi jossa säilytetään tupakkatarpeita, tohveleita, päällystakkeja. Kahden ylemmän kerroksen asunnon ovet.

Kädet kissassa aprikoin, liekö tuo kaikki katoaa kissan mukana.

Kurri, kotletit, sutermullukat, pyörin varustettu potkukelkka, kirjavat kukalliset huivit ja nutut, tietynlainen villasilkki sormien alla, merinokissa, hiljainen hyrinä, varmuus siitä, että aina kun palaa, ovensuuta kohti hiipii kulmaton hahmo tervehtimään, kyöhnäämään läheisyydessä. Kovaa jollotettu kakkalaulu keskellä yötä, seinästä irti revityt palaset, kissan hämmentynyt hiljaisuus eläinlääkäriaseman lintujen täyttämässä äänimaisemassa. Kun sulkee siellä silmänsä, voi kuvitella päätyneensä jollain kummalla konstilla keväiseen metsään, joka näyttää kauempaa rosoharjaiselta suurelta ovelta ja sisältäkäsin valon läikittämältä uhmalta. Kissan ei edes tarvitse sulkea silmiä, koska se ei joka tapauksessa enää näe.

Sen keho tikittää samanlaisena aikapommina kuin meidän kaikkien kehot. Kysyn itseltäni jo ties monetta kuukautta, mitä tapahtuu sitten kun se on vietävä häkissä raitiovaunulla viimeiselle visiitilleen. Jos kaiken tämän odottaminen tuntuu näin raskaalta, mitä sitten käy? Kuinka moneksi päiväksi sukellan jonnekin jähmeään maailmaan, jolla ei oikein ole nimeäkään? Onko taas ostettava kilokaupalla punasavea ja muovattava kissoja? (Koiraveistoksia en koskaan vienyt poltettavaksi mihinkään. Lopulta kannoin ne biojätteeseen, vaikka veistoksista olisi voinut aivan hyvin liettää uudet savet.) Vai tunnenko pelkkää helpotusta, tai ennenkaikkea helpotusta, koska ainakin jokin asia on saanut lopullisen silauksensa?

En osaa lainkaan arvata.

Vastaliikkeet ja vatsaliikkeet

Jotain huvittavaa siinä kyllä on, että hetsilteen kun kerkiää kirjoittamaan olevansa väsynyt ja ettei jaksa, sitten jaksaakin. Keho ryhtyy aktiivisesti vastustamaan määritellyksi tulemistaan. Entä jos kirjoittaisin väsymyksen kadonneen? Katsotaan huomenna aamulla.

Ystävättären kanssa menimme keskivartalotunnille. Tai oikeastaan puolituntiselle. Teimme välillä liikkeitä kasvokkain. Hiki valui, irvistelimme, en osaa pysyä pelleilemättä sellaisessa tilanteessa. Yksin olisin vain keskittynyt ryhtiin ja pitänyt katseen traktoidun käsivarren sormenpäissä, ajatellut avointa rintakehää ja kiinni painettua miekkalisäkettä. (Kauhea epävarmuus siitä, nimetäänkö xiphoideus miekkalisäkkeeksi. Tarkistin: nimetään. On vaikeaa luottaa muistiin, joka täydentää niin kärkkäästi.)

Olen lukenut paljon Herta Mülleriä, jonka kuvaamaa maailmaa luonnehditaan kirjan liepeessä yleispäteväksi kuvaukseksi totalitarismissa elämisestä. Hämmennyn tästä. Kas: Olenko minäkin sitten elänyt totalitarismissa? Elänkö totalitarismissa? Jos, millaisessa? Paremmin näet ymmärrän Mülleriä kuin monia muita. Käykö silti Müllerin maailmalle joskus kuten kävi aiemmin Plathin maailmalle? Luin näet Plathia nuorempana ja innostuin siitä, miten tutulta hänen maailmansa vaikutti. Luin päiväkirjatkin, ne olivat silloin pelkästään englanniksi, mikä ehkä vähän rajoitti ymmärrystä, kuten myös se, että niistä oli poistettu eroottis-henkilökohtaiset osuudet. Ei siinä mikään tökännyt silloin. Mutta auta armias, kun palasin Plathiin myöhemmin. Miten joku voi elää tällaista julmuutta, kysyin. Miten olen voinut samastua tähän, miten tämä on tuntunut muka tutulta?

Tänään vatsalihakset tuntuvat epämääräisen aroilta. Tekemisistä jää jäljet.

Alan kyllästyä joutilaisuuteen. Juuri sopivasti yliopistolta tuleekin kehotus linjata seminaarityön aihe. Nyt on vain päätettävä, mikä niistä. 

Muuton jälkeen

Uskomaton väsymys kiskaisee värit maailmasta. Hetkeksi ne palaavat Piin elämä -elokuvan myötä. Mutta vain hetkeksi.

Jos en olisi juuri muuttanut, menisin lääkäriin. Mutta mitä sitä nyt. Tämä menee ohitse. Opin tähän.

Täällä on netti vain harvoin, silloin kun eräs matkapuhelin on täällä. Matkapuhelin ei kuulu minulle joten se sijaitsee lähelläni vain silloin kun olisi tilaisuus myös vuorovaikuttaa. Aika usein, useimmiten, vuorovaikutan. Tai luen sähköposteja ja vastaan niihin. Tietysti voisin mennä tietokonekeskukseenkin, mutten ole jaksanut.

Olen sen sijaan maannut sängyllä ja lukenut Saramagon kirjaa Ricardo Reisin viimeinen vuosi ja huomannut, kuinka kirja manipuloi ajatuksiani toisista ihmisistä, niistä jotka kävelevät ja puhuvat sen ulkopuolella. Kysyn, ajattelevatko he Ricardon tavoin. Jos he ajattelevat samalla tavalla lupauksista, ajattelevatko he samalla tavalla myös naisista?

Hiljaa, sanon itselleni. Tuo on väsynyttä.

Ajatus vaivaa, vaikka sille näyttäisikin nyrpeää naamaa.

Kaivaudun hitaasti ylös syksystä ja pimenevästä. Huomaan, miten olen pelännyt. Miten olen syönyt pelkoa hallitakseni. Miten väsyneeksi se on tehnyt. Miten olen vähän kerrassaan lyhentänyt liikuntatuokioitani niin että vaikka olen käynyt viikossa yhtä monta kertaa, olen liikkunut aiemmasta määrästä vain puolet. Koska en ole jaksanut tai ei ole ollut aikaa, on ollut tärkeämpiä asioita ja niin edelleen.

Yllätyn edelleen siitä, että joku minut tapaava ihminen voi ajatella, että voisin työllistyä ja olla hyödyksi siinä paikassa, joka tajuaa napata minut. Hyödyksi miten ja kenelle, huomaan kysyväni itsekseni. Ihmisille kenties hyödyksi, mutta että instituution ja rakenteiden ja perinteiden kannalta, tuskinpa. Tavoitteiden kannalta, tuskinpa, jos puhutaan tavoitteista, jotka on asetettu ennalta.

Yritän keskustella Faunin kanssa, mutta hän tuskastuu siihen, että takerrun tarkasti hänen sanoihinsa yrittäessäni ymmärtää. En kysy, mihin minun sitten pitäisi takertua, ellei siihen, mitä hän sanoo, kun kerran puhumme juuri asioista, joita on vaikeaa päätellä käyttäytymistä tarkkaillen. Huomaan puolustavani sanallistamista siitäkin huolimatta etten pidä mitään sanallistusta lopullisena kiteytyksenä vaan ainoastaan askelmana johonkin muuhun.

Niin, olen tuntenut upottavaa, peittelevää väsymystä, kadonnut sen keskelle.

Mutta olen tulossa täältä pois. Vähitellen, kirjain kirjaimelta, kirja kirjalta, elokuva elokuvalta. Kahtena päivänä peräkkäin paistoi aurinkokin. Silloin saattoi melkein ajatella olevansa elossa.

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että ajattelen sitä muuta, taaksejäävää, pimeää, toisena, ja tätä palaamisena. Voisin aivan hyvin ajatella toisinkin päin - että siinä palaan, ja että tämä on jotakin muuta. 

jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.