Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Harmaan kanssa

Kissan silmät katselevat mitään näkemättä siihen, mistä hengitykseni ääni kuuluu. Mitä se on aiemminkaan nähnyt, kysyn mielessäni, ja korjaan heti: paljonkin. Se on reagoinut siihen, siristänkö silmiäni, tuijotanko. Nyt voin katsella sen kasvoja vielä vapaammin kuin ennen. Sen silmiä. Kuperat peilit tai kuut, huone heijastuu niistä, häämötän niissä katseineni ja käsineni. Niissä ei ole sisäistä valoa tai liikettä tänne, niin kuin kauan sitten silmien ajateltiin toimivan: niiden ajateltiin erittävän pieniä hiukkasia, jotka leijailivat nähdyn luo. Ne vain kääntyvät, kohdistuvat hengitykseeni.

Miettiiköhän kissa, miksi nykyään elämme pimennetyissä huoneissa? Vai ihmetteleekö se ainoastaan, miten aiemmin pimeässä niin kömpelöt ihmiset ovat käyneet suvereeneiksi tässäkin olosuhteessa? Vai eikö sitä kiinnosta?

Toinen kissa etsii auringonläikät, kielikylpee niissä takajalka nautinnollisesti kohti kattoa sojottaen. Kylpeekö se valossa vai lämmössä? Vai onko niin, että se löytää lämmön valon vihjeen perusteella? Sokeutunut harmaa ei mene läikkiin. Se makaa kyljellään sängyssä ja kehrää itsekseen.

Sormeni harhailevat sen turkkiin. Sellaisia mattoja ei ole kellään. Jokaisen kissan turkki tuntuu erilaiselta. Mitä sitten, pian, kun en voi silittää tätä turkkia enää? Sanonko joskus jossain nälkäistä kulkukissaa silittäessäni, että sen turkki tuntuu kumman tutulta? Vai petynkö salaa ja hiljaa aina lupaavan oloista turkkia silittäessäni ja huomatessani, ettei mikään tunnu juuri siltä? Lakkaanko jossain vaiheessa odottamasta?

Millaista olisi luottaa ihmiseen kuin kissaan? Luottaa siihen, että vaikka se poistuisi pitkiksi ajoiksi eikä sitä tunnistaisi sen palatessa, se tunnistaisi kyllä ja naukaisisi käheästi eikä sitten enää voisi epäillä? Mutta eiväthän ihmiset palaa, hupsu, muistutan itseäni, ihmisiä ei voi noin vain loukuttaa lumeen jääneiden painaumien perusteella.

Kissaa saattohoitaessa muistan monia asioita, joita en muistanut aiemmin, en pitkiin aikoihin. Muistan sekopäisen matkan Kaarinaan, katsomaan piispanlinnaa, josta olin lukenut jostain historiallisesta teoksesta. Olin oikeassa sen suhteen, että vanhemmat suostuivat lähtemään linnapaikkakunnalle. Vahinko vain, että erään rähjäisen kiertävän sirkuksen eläinleiri oli pystytetty pellolle hotellin eteen eikä siellä ollut samanlaista tunkua hoitamaan hevosia kuin kaupungissa. Sain harjata joka päivä kaikki hevoset, sellaisesta en ollut tohtinut koskaan edes fantasioida. Hädin tuskin jaksoin raahautua piispanlinnaa katsomaan. Toki oli selvää, että olisin muutenkin mieluummin tehnyt kotimaan matkan sirkusta seuraten, mutta siihen vanhemmat eivät olisi ikinä suostuneet. Heillä taisi olla kurjaa sillä välin kun harjasin hevosia. Turun linnassa puolestaan ihastuin oppaan keskiaikaiseen vaatetukseen ja yritin vaatia samanlaista vaatepartta itselleni. Se ei osoittautunut menestyksekkääksi hankkeeksi.

Muistan äkisti ukkosen tuoksun, joka sekoittuu yleisen saunan kiukaan tuoksuun, perunamaan tuoksuun, sateeseen vaahteroiden ja haapojen lehdillä, polun puoliksi maahan hautautuneilla punatiilen kappaleilla. Kahvikuppien kilahduksen niiden laskeutuessa lautasilleen. Isoäiti ja tämän ystävätär näkevät metsän seinässä kuolleiden kasvoja. Jos tuulee väärästä suunnasta, tehtaan paskanhaju täyttää kaiken ja särkee päätä. Onneksi väärästä suunnasta tuulee harvoin.

Isoäidin hautajaisissa ystävätär ei naura, hän on vakavoitunut. Olen tottunut toisenlaiseen. Hän on kutistunut, muuttunut jotenkin parkkiintuneeksi ja ehkä vähän vanuneeksikin, hiusten sävy on räikeämpi, missä ovat kirjavat kukikkaat nutut, hän kättelee ikään kuin emme tuntisi. Seison kolkkona lihatornina, yliopiston äkisti kaikesta tästä vieroittamana, yliopiston vai seksielämän, tiedä tuota, äkisti aikuiset muuttuvat hauraiksi ja vanhoiksi ja vähän melkein kuin pelkäävät puhua, koska minusta tulee herra eivätkä he ole tottuneet puhumaan semmoisille. Heidän kannaltaan asioita helpottaisi, jos ryyppäisin ja asuisin veneen alla. Hehän uskovat alkoholisteilla olevan sielun ja että siksi on oikein antaa näiden kylpeä vaikkei näillä olisi aina rahaa maksaa. Alkoholistien kanssa he eivät jää tuppisuiksi. Tai ehkä riittäisi, jos ryhtyisin ainakin johonkin kansanomaisempaan puuhaan kuin opiskelemaan filosofiaa. Ieva, meinaan sanoa, muistatko kun käytiin Sallilta ostamassa käytettyjä kuppeja ja povaus? Miksi ihmeessä sinä minua haluat kätellä ja sanoa, että otat osaa ja että minusta on nyt sitten tullut aikuinen? Etkö sinä herramunjee näe, että tässä seisoo se sama tyttö? Mutta jähmetyn jotenkin siitä vieraudesta niin kovasti, että siihen se vaan jää, kättelyyn.

Vasta vuosia myöhemmin puhun Ievasta jollekulle, näytän miten tämä nauruun purskahtaessaan kiekaisi ja heitti koko rintakehän, kaulan ja pään takakenoon. Niiden jutut olivat aina härskejä tai pyhiä ja äärimmäisen varovaisia ja kunnioittavia. Mitään siltä väliltä ei puhuttu. Omaksun sen mukavuusalueen tuosta noin vain niinä kesinä, oloudun siihen, sävytyn siten.

Joskus tekee mieli puhua isoäidille, vaikkei tätä enää ole. Sanoa: No, sinä olit silloin sitä mieltä, että minulla on kutsumus ja minun pitää seurata sitä, olisitko voinut olla mukavampi ja kertoa minullekin, mistä siinä on oikein kyse, koska minusta näyttää että olen kiinnostunut vähän kaikesta mutten osaa erikoistua oikein mihinkään. Tai ehkä se kutsumus onkin säilyttää tietty epäilys, tietty etäisyys, niihin asioihin, joista suotaisiin oltavan yhtä mieltä. Tiedä tuosta.

Kun silitän harmaata, silitän samalla isoäitiä. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, kun sanon, että kissa on isoäitini, että tunnistin hänet heti ja hän minut, se oli selvää kuin mikä. Uskotko sinä sielunvaellukseen, tosissaan, voi joku kysyä. No en, sanon. Mutta tuo kissa on isoäiti. Ei minun tarvitse uskoa mihinkään sen kummallisempaan, eikä sekään tunnu uskomukselta. En osaa sanoa, miltä se tuntuu, paitsi ehkä tunnistamiselta: tunnistaa kissa isoäidiksi kuten tunnistetaan tietty puuro liian kuumaksi.

Nyt kissa totisesti tekee samaa kuin isoäiti: ennusteiden mukaan sen pitäisi alkaa voida huonosti, mutta tuolla se vain sokeana rymyää kirjahyllyyn syömään ja järskii ruokaa menemään äänekkäästi. Tuntuu väärältä, ettei haise ukkoselta. Paitsi että onhan isoäitikin elänyt talvia. Niistä en vain tiedä juuri mitään: molemmat vanhempani ovat aina inhonneet sisämaan pakkasia ja päästyään niiltä turviin rannikolle heitä ei ole saanut pakotettua niihin mikään. Kerran kävin siellä pääsiäislomalla. Silloin pihalla oli vielä lumikinoksia, katselin niitä porraskäytävästä sen laatan alta, johon on valettu talon valmistumisvuosi, 1916.

Äiti ja äidin sisko kahnaavat siitä talosta.

Jos se olisi muualla, sinne voisi muuttaa. Mutta mitä ihmettä tekisin siinä kaupungissa?

Ei siellä edes ole kysyntää yleiselle saunalle, joka on rakennettu melkein sata vuotta sitten.

En ymmärrä mitään puutaloista koska ne eivät kuulu lapsuuteeni. Lähimpänä puutaloa on ollut kalamajasauna sekä kirkon sisäremontista otetuilla akustiikkalevyillä vuorattu erämaja, jossa kyyn nahkoja säilytettiin suuressa lasipurkissa. (Ja majan alla lymysi suuri laatikollinen dynamiittia, joka löydettiin vasta ukin kuoltua.) Vanhan tiilitalon haju sen sijaan, sen tunnen. Viihdyn siinä. Porraskäytävä, kaappi jossa säilytetään tupakkatarpeita, tohveleita, päällystakkeja. Kahden ylemmän kerroksen asunnon ovet.

Kädet kissassa aprikoin, liekö tuo kaikki katoaa kissan mukana.

Kurri, kotletit, sutermullukat, pyörin varustettu potkukelkka, kirjavat kukalliset huivit ja nutut, tietynlainen villasilkki sormien alla, merinokissa, hiljainen hyrinä, varmuus siitä, että aina kun palaa, ovensuuta kohti hiipii kulmaton hahmo tervehtimään, kyöhnäämään läheisyydessä. Kovaa jollotettu kakkalaulu keskellä yötä, seinästä irti revityt palaset, kissan hämmentynyt hiljaisuus eläinlääkäriaseman lintujen täyttämässä äänimaisemassa. Kun sulkee siellä silmänsä, voi kuvitella päätyneensä jollain kummalla konstilla keväiseen metsään, joka näyttää kauempaa rosoharjaiselta suurelta ovelta ja sisältäkäsin valon läikittämältä uhmalta. Kissan ei edes tarvitse sulkea silmiä, koska se ei joka tapauksessa enää näe.

Sen keho tikittää samanlaisena aikapommina kuin meidän kaikkien kehot. Kysyn itseltäni jo ties monetta kuukautta, mitä tapahtuu sitten kun se on vietävä häkissä raitiovaunulla viimeiselle visiitilleen. Jos kaiken tämän odottaminen tuntuu näin raskaalta, mitä sitten käy? Kuinka moneksi päiväksi sukellan jonnekin jähmeään maailmaan, jolla ei oikein ole nimeäkään? Onko taas ostettava kilokaupalla punasavea ja muovattava kissoja? (Koiraveistoksia en koskaan vienyt poltettavaksi mihinkään. Lopulta kannoin ne biojätteeseen, vaikka veistoksista olisi voinut aivan hyvin liettää uudet savet.) Vai tunnenko pelkkää helpotusta, tai ennenkaikkea helpotusta, koska ainakin jokin asia on saanut lopullisen silauksensa?

En osaa lainkaan arvata.

Vastaliikkeet ja vatsaliikkeet

Jotain huvittavaa siinä kyllä on, että hetsilteen kun kerkiää kirjoittamaan olevansa väsynyt ja ettei jaksa, sitten jaksaakin. Keho ryhtyy aktiivisesti vastustamaan määritellyksi tulemistaan. Entä jos kirjoittaisin väsymyksen kadonneen? Katsotaan huomenna aamulla.

Ystävättären kanssa menimme keskivartalotunnille. Tai oikeastaan puolituntiselle. Teimme välillä liikkeitä kasvokkain. Hiki valui, irvistelimme, en osaa pysyä pelleilemättä sellaisessa tilanteessa. Yksin olisin vain keskittynyt ryhtiin ja pitänyt katseen traktoidun käsivarren sormenpäissä, ajatellut avointa rintakehää ja kiinni painettua miekkalisäkettä. (Kauhea epävarmuus siitä, nimetäänkö xiphoideus miekkalisäkkeeksi. Tarkistin: nimetään. On vaikeaa luottaa muistiin, joka täydentää niin kärkkäästi.)

Olen lukenut paljon Herta Mülleriä, jonka kuvaamaa maailmaa luonnehditaan kirjan liepeessä yleispäteväksi kuvaukseksi totalitarismissa elämisestä. Hämmennyn tästä. Kas: Olenko minäkin sitten elänyt totalitarismissa? Elänkö totalitarismissa? Jos, millaisessa? Paremmin näet ymmärrän Mülleriä kuin monia muita. Käykö silti Müllerin maailmalle joskus kuten kävi aiemmin Plathin maailmalle? Luin näet Plathia nuorempana ja innostuin siitä, miten tutulta hänen maailmansa vaikutti. Luin päiväkirjatkin, ne olivat silloin pelkästään englanniksi, mikä ehkä vähän rajoitti ymmärrystä, kuten myös se, että niistä oli poistettu eroottis-henkilökohtaiset osuudet. Ei siinä mikään tökännyt silloin. Mutta auta armias, kun palasin Plathiin myöhemmin. Miten joku voi elää tällaista julmuutta, kysyin. Miten olen voinut samastua tähän, miten tämä on tuntunut muka tutulta?

Tänään vatsalihakset tuntuvat epämääräisen aroilta. Tekemisistä jää jäljet.

Alan kyllästyä joutilaisuuteen. Juuri sopivasti yliopistolta tuleekin kehotus linjata seminaarityön aihe. Nyt on vain päätettävä, mikä niistä. 

Muuton jälkeen

Uskomaton väsymys kiskaisee värit maailmasta. Hetkeksi ne palaavat Piin elämä -elokuvan myötä. Mutta vain hetkeksi.

Jos en olisi juuri muuttanut, menisin lääkäriin. Mutta mitä sitä nyt. Tämä menee ohitse. Opin tähän.

Täällä on netti vain harvoin, silloin kun eräs matkapuhelin on täällä. Matkapuhelin ei kuulu minulle joten se sijaitsee lähelläni vain silloin kun olisi tilaisuus myös vuorovaikuttaa. Aika usein, useimmiten, vuorovaikutan. Tai luen sähköposteja ja vastaan niihin. Tietysti voisin mennä tietokonekeskukseenkin, mutten ole jaksanut.

Olen sen sijaan maannut sängyllä ja lukenut Saramagon kirjaa Ricardo Reisin viimeinen vuosi ja huomannut, kuinka kirja manipuloi ajatuksiani toisista ihmisistä, niistä jotka kävelevät ja puhuvat sen ulkopuolella. Kysyn, ajattelevatko he Ricardon tavoin. Jos he ajattelevat samalla tavalla lupauksista, ajattelevatko he samalla tavalla myös naisista?

Hiljaa, sanon itselleni. Tuo on väsynyttä.

Ajatus vaivaa, vaikka sille näyttäisikin nyrpeää naamaa.

Kaivaudun hitaasti ylös syksystä ja pimenevästä. Huomaan, miten olen pelännyt. Miten olen syönyt pelkoa hallitakseni. Miten väsyneeksi se on tehnyt. Miten olen vähän kerrassaan lyhentänyt liikuntatuokioitani niin että vaikka olen käynyt viikossa yhtä monta kertaa, olen liikkunut aiemmasta määrästä vain puolet. Koska en ole jaksanut tai ei ole ollut aikaa, on ollut tärkeämpiä asioita ja niin edelleen.

Yllätyn edelleen siitä, että joku minut tapaava ihminen voi ajatella, että voisin työllistyä ja olla hyödyksi siinä paikassa, joka tajuaa napata minut. Hyödyksi miten ja kenelle, huomaan kysyväni itsekseni. Ihmisille kenties hyödyksi, mutta että instituution ja rakenteiden ja perinteiden kannalta, tuskinpa. Tavoitteiden kannalta, tuskinpa, jos puhutaan tavoitteista, jotka on asetettu ennalta.

Yritän keskustella Faunin kanssa, mutta hän tuskastuu siihen, että takerrun tarkasti hänen sanoihinsa yrittäessäni ymmärtää. En kysy, mihin minun sitten pitäisi takertua, ellei siihen, mitä hän sanoo, kun kerran puhumme juuri asioista, joita on vaikeaa päätellä käyttäytymistä tarkkaillen. Huomaan puolustavani sanallistamista siitäkin huolimatta etten pidä mitään sanallistusta lopullisena kiteytyksenä vaan ainoastaan askelmana johonkin muuhun.

Niin, olen tuntenut upottavaa, peittelevää väsymystä, kadonnut sen keskelle.

Mutta olen tulossa täältä pois. Vähitellen, kirjain kirjaimelta, kirja kirjalta, elokuva elokuvalta. Kahtena päivänä peräkkäin paistoi aurinkokin. Silloin saattoi melkein ajatella olevansa elossa.

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että ajattelen sitä muuta, taaksejäävää, pimeää, toisena, ja tätä palaamisena. Voisin aivan hyvin ajatella toisinkin päin - että siinä palaan, ja että tämä on jotakin muuta. 

jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.

Hiljaisuusmyrsky

Saatuani palautettua viimeisen esseen nukun kerrankin pitkään. Kivut katoavat. Sitä kestää muutaman päivän.

Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.

Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)

Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.

(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)

Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.

Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...

Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa  ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.

Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)

Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa?  Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.

Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.

Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.

Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.

Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.

Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.

Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.

Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.

Eksymisuni

Ehkä joululoma (joka alkoi noin kymmenen minuuttia sitten) tulee tarpeeseen. Olen nähnyt monena yönä peräkkäin nyt samaa unta (toki hieman varioiden ja usein edellisen yön unen uudessa unessa muistaen - vai tuleeko muisti vasta transsissa kohti herettä rimpuillessa?) ja säpsähtänyt siitä hereille hiessä ja levottomana.

Unessa kuljen unikaupungin laitaa. On sota, kuten unikaupungissa tapaa olla, mutta kirjasto on siitä huolimatta saatava avattua. Olen jäänyt raitiovaunusta pommilaukkuineni tyhjän jättömään laitaan. Jättömaan toisella puolen on autioitunut, osin räjähtänyt moottoritieliittymä ja harmaalla loskalla kuorrutettua lähiömetsikköä, teollisuushalleja ja kaasukelloja. Kuljen jättömaan halki pommilaukkua raahaten. Kirjastoon on ehdittävä tasaksi. Minulla ei ole kelloa eikä unikaupungissa ole siirrytty kännykkäaikaan niin että kännykästä voisi tarkistaa. Sen sijaan pommilaukussa on veivattava lankapuhelin johtoineen. Laukku painaa.

Kuljen tottumuksen voimalla reitin valiten, ylitän joen. Samoan sellaiseen kaupunginlaidan maastoon, jota en ole aiemmissa unissani kulkenut, mutta tunnen reitin, olenhan kulkenut sitä töihin jo vuosikaudet (vaikken ole sitä nähnytkään). Jossain vaiheessa havahdun siihen, ettei enää mikään ympärillä näytä tutulta. Hikoilen takissani, pommilaukku painaa liikaa. Lasken laukun maahan ja istun sille. Koetan hahmottaa, missä oikeastaan olen. Suurten rakennusten seinissä ei lue mitään. On pimeää, tuuli viheltää katukuiluissa ja paiskoo lunta. Huokaan, kuljen eteenpäin. Jossain vaiheessa epäröin, käännyn takaisin jälkiäni, hukkaan ne, harhaudun lisää.

Lopulta suostun myöntämään itselleni, etten ole koskaan käynyt näissä osissa todellisuutta. Että tämä on jotain aivan uutta ja että on jokseenkin käsittämätöntä, miten olen voinut kulkea sinne tottumuksen voimalla. Miten voi olla tottumusta ilman tuttuutta? (Myöhemmissä unissa tosin muistan ennenkin käyneen näin, ja pyshtyneeni hieman eri paikoissa.) Olen eksyksissä. Pommi olisi saatava kirjastoon. Siellä se olisi turvassa. (Miksi?) Epäilen unessa sairastuneeni jollain karmivalla tavalla, joka syövyttää mielen operaatiot. Istun pommilaukulla taas, painan kasvot käsiä vasten, koetan tunnistaa, onko käsien tuntu kasvoilla todellinen vai kuviteltu, kuinka sairas ja väänteinen mieleni itse asiassa onkaan. Sitten nousen taas ja kuljen vaikken  yhtään jaksaisi.

Lopulta löydän erään rakennuksen seinästä puhelinpistokkeen, johon työnnän veivattavan lankapuhelimen hännän. Pyöritän numeron tottumuksesta, tiedän olevani jo myöhässä, kirjasto on auki ja se voidaan polttaa nyt kun en ole siellä vahtimassa, hälytysääni, Fauni vastaa puhelimeen.

Koetan kertoa eksyneeni, ja pyytää lähettämään jotakuta auttamaan painavan laukun ja suunnan löytämisen kanssa, mutta en muista yhtään sanaa. Kauhistun siitä, miten nopeasti muistini syöpyy, korisen luuriin ja kuunteleen haloo haloota, jonka sävystä kuulen, ettei minua ole tunnistettu. Suljen puhelimen. Irrotan sen seinästä, työnnän takaisin pommilaukkuun. Kuljettuani muutaman korttelinvälin puhelin alkaa soida. Pudotan laukun ja tuijotan sitä kauhusta mykkänä. Eihän seinään kiinnittämätön puhelin voi soida!

Tässä vaiheessa herään.

Istun sängyssä vähän kylmänä ja halaan polvia ja koetan tuudittautua siihen, että olen päässyt valveeseen. Että tuossa on ikkuna, imuri, nukkuva koira, nukkuva kissa. Valokatkaisin. Eteisen ovi. Nimeän asiat yksi kerrallaan rauhoittuakseni.

Uni ei pysy reviirillään, sen tuntu vuotaa valveeseen. Sen jälkeen makaan pitkään sängyssä pohjattoman surullisena siitä, miten eksyksissä ja avuton olen. Vasta vähitellen lämpö palaa sormiin ja varpaisiin ja uskallan nukahtaa uudelleen.

Aamulla ajattelen tämän kaiken olevan vain taas osa jotain suurempaa muutosprosessia, jonka voi hahmottaa vasta jälkikäteen. Luota, sanon itselleni, luota. Ehkä käykin niin, että tällä kertaa kaikesta tuleekin yhä monimutkaisemman sijaan yksinkertaisempaa? Tai vain erilaista?

Kun kirjoitan esseen viimeistä muotoilua oppimiskeskuksessa seisaaltaan (seisaaltaan, jotta osaisin laittaa pisteen työstölle - istuen jatkaisin varmasti maailman tappiin saakka) ja vilkaisen äkisti ympärilleni, on ensimmäinen ajatus, että olen joutunut sisään johonkin niistä nimettömistä rakennuksista. Mutta tiedän, missä olen, joten se tuntuu hupsulta. Oppimiskeskuksella on nimi ja osaan täältä ulos.

Kirjoitan viimeiset lauseet, tallennan, lähetän.