Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.

Sanojen lohtu ja ymmärtämättömyys

Viikon imeytyvät jonnekin sekä ennen matkaa että sen jälkeen. Matkalla hetken on aikaa vain olla, kävellä, kipu katoaa, liu'utan sormea kaakelin pintaa pitkin, hämmästelen maan punaista sävyä, rautaoksidiako, tuntuu ettei ole mitään muotoa tälle kaikelle, kävelemiselle ja ihmettelemiselle. Mutta nyt olen taas määrätyssä, määritellyssä, säännellyssä.

Harmaa näyttää lopettaneen näkemisen. Se on kävellyt ovenkarmeja päin ja pudonnut kaapin päältä kömpelönä massana. Se vetäytyy unille, kehrää silitykselle, mutta ei, se ei vaikuta näkevän. Onko kysessä jokin ohimenevä vai pysyvä asiantila? Jos alkuviikosta se jatkaa samaa menoa, menemme eläinlääkäriin. Kärsivän se ei näytä, mutta haluan tietää, mistä on kyse. Kohoneesta silmäpaineesta, ehkä?  Ja jos se kärsii, lopetan kärsimyksen. (Niin sen ajattelen, se on enemmän kärsimyksen kuin sen kantajan lopettamista. On tiloja, joissa kärsimys nielee muun; eutanasia on vastaus niihin tiloihin.)

Haluaisin imaista harmaasta kaikki kivut ja kysymykset. Voin vain silittää sitä ja muistaa ne kerrat, kun olen itse ollut tuskainen ja harmaa on istunut siinä tai maannut rintakehän päällä hetken ja jatkanut sitten elämäänsä ja se on helpottanut, vaikkei silläkään ole kykyä ottaa pois sitä, mikä sattuu.

Paluu kylmempään ilmanalaan manasi esiin flunssan. Kaikki on vähän kivuliasta ja tahmeaa, paitsi asiakastyö. Mutta ei voi vain tehdä asiakastyötä. Sanatkin kyllä lohduttavat. Luen tanssintutkimusta, koska teemme laadullisen tutkimuksen kurssin harjoitustyön tanssista. Ja luen onnellisuudesta, koska se liittyy tutkimuksen työkysymyksiin. Jokin kummallinen nautinto kaikessa tuossa, sanojen pohtimisessa ja jäsentämisessä, referoimisessa ja hitaasti niihin vastaamisessa.

Mutta sitten teen myös haastattelun, haastattelen tanssivaa ystävää. Ystävä kuvaa kokemustaan ja havahdun siihgn, miten hän käyttää termejä seksuaalinen ja seksuaalisuus jonakin pyhälle vastakkaisena tai pyhään mahtumattomana. Ja hämmästyn, koska tajuan äkisti, miten itse käytän noita termejä toisella tavalla, minulle ne juuri liityvät pyhään, siihen kohdentumattomaan rakkauden impulsaatioon, joka paiskaa yli omien rajojen, ulos maailmaan, kontaktiin toisten kanssa. Ja että se, mitä hän kutsuu seksuaaliseksi, on jotain muuta. (Tuskin kuulisin sitä ellen istuisi puolta tuntia hiljaa kuuntelemassa.) Jotain minkä ehkä sanallistaisin, vuorokauden harkinnan ja tekstien järjestelemisen jälkeen, eroottiseksi tai flirtiksi. (Joita en osaa pyhittää, ne ovat liian tietoisia ollakseen pyhiä.)

Ystävän kuunteleminen, haastatteleminen ja litterointi jotenkin konkretisoi kivenkovaksi sen, minkä toki muistan abstraktimmassa muodossa helposti; että usein kun joku sanoo tai kirjoittaa jotain hyvin kummallisen kuuloista, voidaan löytää eroja tavassa määritellä tai mieltää käsitteet. (Eihän niitä yleensä määritellä muulloin kuin silloin kun näitä erimielisyyksiä aletaan perata.) Kuinka usein sitä lopulta tuleekaan edenneeksi väärän yhteisymmärryksen oletuksen siivin? Varmasti enimmäkseen.

Niin, ja sekin on avaavaa, että lukee onnellisuuskritiikkiä ja tajuaa äkkiä, kouriintuntuvasti, että itse asiassa tämä onnellisuus, mitä vastaan kirjoittaja (tässä Sara Ahmed) argumentoi, on jotain sellaista, jota en ole edes ymmärtänyt missään vaiheessa edes mahdolliseksi onnellisuuden lähteeksi tai määritelmäksi. Tai ehkä olen ajatellut, että jollekin muulle semmoinen kai voi olla mahdollista mutta että sekin kanta vaikuttaa jotenkin saavuttamattomalta ja lähestulkoon järjenvastaiselta. (Ja että jos sellaista kannattaa, ei ehkä oikein ole vaivautunut ajattelemaan koko asiaa.)

Asioita ei helpota se, että haravoin kokoon molemmista blogeista tanssia koskevat kirjoitukseni ja koetan tuijottaa niiden lävitse siihen, miten minä tanssin käsitän. Ja tajuan katselevani jotain, mikä on lakannut kauan sitten olemasta mitään yksinkertaista. Mutta ehkä pääsen siihen yksinkertaisuuteen, sitten, ajattelen, kun käyn tämän kaiken lävitse. Ehkä jonakin päivänä en kysy asioita enää vaan vain tanssin.

Minun on vaikeaa kuvitella sitä päivää!

Entinen opettajani

Olen monesti ihmetellyt vuosien varrella, miten 3.-6. luokan opettajani ei puuttunut kiusaamiseen ja ulossulkemiseen, joka taatusti olisi ollut hänenkin nähtävissään ja joka jatkui kroonisena vuodesta toiseen. Kiusaamiseen ei tietysti ole helppoa puuttua, mutta täydellinen sokeus sille tuntuu hämmentävältä sekin. Kyseessä on sama opettaja, jonka tavoista lienen joskus aiemminkin kirjoittanut. Hän halaili meitä, ja yksi suosituista rangaistuskeinoista oli oppilaan laittaminen vankilaan, jos mikään muu ei tepsinyt. Vankila tarkoitti opettajanpöydän alusta, tilaa joka oli varattu opettajan jaloille, ja jossa ainoa avoin sivu oli opettajan kehon tukkima. En koskaan joutunut vankilaan mutta pelkäsin sitä joka ikinen päivä neljän kouluvuoden ajan. Samalla tavalla pelkäsin koko tuon ajan, että opettaja (mies) saalistaa minut kiinni ja tarraa halaukseen. En ollut tottunut silloin siihen, että minua käsitellään niin, kaapataan lupaa kysymättä ja kovakouraisesti, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi totuttautua sellaiseen edelleenkään. Opettaja ei koskaan saanut minua kiinni noiden vuosien aikana. Joitain kertoja hän melkein onnistui, mutta lurahdin aina viime hetkellä karkuun.

Pikkujouluissa meidät pistettiin leikkimään kreisikreisiä, jossa parille (ja aina tyttö-poikapari) nostettiin hatusta kaksi ruuminosan nimeävää lappua, ja sitten nämä ruumiinosat oli läntättävä yhteen ja lappujen oli pysyttävä kontaktissa siinä välissä. Parina vuonna olin niin kauhussa ennen pikkujoulua että oksensin silkkaa hermostuneisuuttani pari päivää kaikki ruoat pihalle enkä sitten "päässyt" pikkujouluihin, mitä vanhemmat kovasti pahoittelivat. Nyt kun olen lukenut kasvatussosiologiaa, osaan melko selvästi piirtää kuvan siitä, mitä noina vuosina koulussa tapahtui. Se innokas lapsi, joka olin ekatokaluokalla, kaveriton mutta sentään koulussa itsensä asiayhteydessä osaavaksi mieltävä, muuttui vastahakoiseksi. Sama vastahakoisuus, vastarinta pysyi vielä aivan filosofian opintojen loppuun saakka osana minua. Vasta nyt se on hälvennyt. Vasta nyt uskallan esimerkiksi luennolla ottaa tilaa kysymyksilleni, jos arvelen niiden todennäköisesti hyödyttävän kaikkia salissa istujia. Se on melkoista muutosta siihen lapseen, joka taisteli koulussa sen suhteen, että sai olla näkymätön ja viittaamatta, vaikka aivan hyvin saattoi ainoana tietää vastauksen joihinkin kysymyksiin. (Yläasteella minulla oli muutama hyvä opettaja jotka yksinkertaisesti ignoroivat viittaamattomuuden ja kysyivät silti minulta asioita silloin kun arvelivat, että saattaisin osata vastata ja muut ehkä eivät. Matematiikassa näin kävi usein enkä pistänyt sitä pahakseni mitenkään, eihän minulla ollut hätää: kyllähän minä tiesin tai ainakin pystyin avustettuna päättelemään ääneen. Jos viittausasiasta sen sijaan tehtiin kuuliaisuustaistelu, menin täysin lukkoon ja pahimmassa tapauksessa aloin lintsata niiltä tunneilta ahdistuskohtausten voimakkuuden takia.) Ala-asteen opettaja sanoi vanhemmille vanhempainillassa, että minulle pitää ostaa deodoranttia. Äiti osti deodoranttia ja pakotti käyttämään sitä hyväntuoksuisuutta koskevien moraalisaarnojen siivittämänä. En sanonut hänelle, että se deodorantti ei viitannut haisemiseeni vaan kontekstoitui opettajan vitsiin, että enkö viittaa kun on jäänyt deodorantti laittamatta.

En ollut oikeastaan niin kauheasti ajatellut opettajani opettamaa piilo-opetussuunnitelmaa ennen kuin tänä aamuna, kun selasin facebookia ja huomasin opettajan (joka ei ole naamastokontaktini) taas kommentoineen bondaavassa hengessä sille tytölle, joka organisoi kiusaamistani vuosien ajan (ja joka on naamastokontaktini). Muistin tämän tapahtuneen useita kertoja: opettaja bondaamassa, hakemassa luokassa ilkeilleiden oppilaiden suosiota. Sitä tapahtui jo silloin, kun hän oli vielä opettajamme. Hän osasi olla rajujen ja alistavien lasten kanssa ja jätti pienet, onnettomat, yksinäiset olennot oman onnensa nojaan. Muistin myös opettajan reaktion luokkakokouksessa kauan sitten, olin silloin ollut yliopistolla tekemässä ensimmäistä tutkintoani muutaman vuoden. Hän kysyi, olinko jonkun tyttöystävä, kun en näyttänyt tutulta. Sanoin, kuka olin. Hän mietti hetken aikaa, ja muisti sitten: "Ai niin, sä olet se jännä, se erilainen lapsi." Pum, ihan päin naamaa taas kerran.

Kun tänään aamulla näin opettajan kommentoineen, jäin miettimään, olikohan hänestä lopulta ihan okei, että minua sillä tavalla mopattiin koulussa. Ehkä se oli hänestä jotakin luonnonlain kaltaista, että osa lapsista on jänniä ja heitä siksi kiusataan. Aiemmin ajattelin, että ehkä hän ei osannut puuttua ja siksi sulki silmänsä. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän hänen oma toimintansa sekään ollut kiusaamiseksi tulkittavista elementeistä vapaata. Ehkä hänestä koko asetelma oli vain luonnollinen ja siksi puuttumisen mahdollisuuksien ulkopuolella. Tai vielä karmivampaa - ehkä asetelma oli jopa sellainen miten asioiden kuului hänestä sujua. Tai sitten hän ajatteli, että kiusaajat ovat vielä suuremmassa vaarassa tipahtaa, mikä on tavallaan ymmärrettävä näkemys sekin. Ja että kiusatut kyllä selviävät kuka mitenkin. Kuten on tietysti käynytkin.

Ei, ei minulla ole mitään näkemystä siitä, miten tilanne olisi pitänyt ratkaista. Mutta tuntuu hurjalta, miten pitkään menee päästä ylitse joistain säikähdyksistä ja kauhuista. Tai ettei niin intensiivisiin pelkoihin mitenkään katsota tarpeelliseksi puuttua. En oikein osaa ajatella, että voisi olla mitenkään kohtuullista, että pienten koululaisten tarvitsee joka aamu olla kauhusta jäykkiä kouluun kulkiessa, koulussa ja sieltä pois kulkiessa, pälyillä jatkuvasti ympärilleen etsien merkkejä siitä, pitääkö lähteä juoksemaan täysiä pakoon. Ja että luokkatoverien kiusaamisen lisäksi tarvitsee pelätä myös opettajan purevaa ivaa ja ylenkatsetta.

Niin että kun luen kasvatussosiologiaa koulun käytännöistä, en osaa närkästyä esitetyistä pointseista yhtä paljon kuin jotkut muut, jotka muistavat aina sanoa opettajien kyllä tekevän parhaansa. Parhaansa, ehkä niin, mutta olen alkanut yhä enemmän pohtia, hämmästyneenä ajatukseni julmuudesta, voisiko olla niin, että jonkun opettajan kaavailema ihannejärjestys (ihannejärjestys reaalimaailmassa, näillä resursseilla ja luonnolliseksi ymmärretyillä puitteilla, ei ihannejärjestys ihannemaailmassa) onkin se sama järjestys, joka saa jonkun vatsan kuralle vuosikausiksi.

Ehkä vielä hieman opintoja ja pontevoidun, merkitsen entisen opettajani kontaktikseni ja kysyn joskus häneltä ohimennen, huomasiko hän koskaan lasten epämukavuuden tunteita, kun pikkujouluissa alettiin leikkiä opettajan riemuisasti ilmoittamaa kreisikreisiä. Tai enpä tiedä. En oikeastaan todellakaan tiedä. Toisaalta arvostan nimittäin kovasti sitäkin, että aikuisena voi valita seuransa. Toisaalta minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ja mitä hän havaitsi ja miksi hän päätyi niihin ratkaisuihin, joihin päätyi. Ehkä en vain hahmota sitä, kuinka rajattua hänen toimijuutensa oli tai on. Enkä sitäkään, kuinka rajattua oma toimijuuteni on. (Silloin se oli rajattu niin pieneen tilaan että hyvä kun mahtui hengittämään.)

Mitä oikein edes tahdon? En tiedä. Kai minä vain tahdon ymmärtää, miten joku pystyy sulkemaan silmänsä kauhulta, joka on niin selvästi hänen edessään.

Parahtava naurahdus / naurahtava parahdus

Koetan saada Bourdieusta selkoa oppimispäiväkirjaa varten. (Oppimispäiväkirjaa on hankalaa kirjoittaa jos ei tunne oppineensa mitään.) Olen lueskellut kurssilukemistona saamaamme esseetä ja paria lähdeteosta ja mielestäni alkanut ymmärtää vähän, mitä setä väittää. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi hän niin haluaa väittää, mutta eipä ole ensimmäinen heppuli, jonka kohdalla nostan vähän toista kulmakarvaa ja kysyn, miksi ihmeessä tämmöinen jäsennys. Miksi esimerkiksi ihmiset esitetään ensisijaisesti keskenään kamppailevina? Vai onko niin, että olen lakannut kamppailemasta ja luisunut johonkin syrjäytyneiden iloiseen kasaan, jossa resursseista ei erityisemmin tarvitse tapella koska niitä ei kuitenkaan miellä itselleen mahdollisiksi - eikä usein edes toivottaviksi?) Esimerkiksi kulttuurinen pääoma: se esiintyy kolmessa muodossa, ruumiillistuneena, objektifioituneena ja institutionaalistuneena. Esimerkit näihin muotoihin ovat useammassakin lähteessä olleet käytöstavat (ruumiillistuminen), kirjat ja maalaukset (objektifioituminen) ja tutkinnot (institutionaalistuminen).

No: mitenkä sitten olen tämän mielestäni oikein ymmärtänyt? Kas, olen ajatellut kyllä ruumiillistumisesta ihan järkevästi, näemmä, ja samoin tutkinnoista. Mutta kirjat ja maalaukset - niiden kohdalla olen tuntenut surua siitä, että niin moni jää kulttuurisen pääoman ulkopuolelle. Olen näet ajatellut, että niiden pitää objektifioitua omasta toiminnasta: ne pitää itse kirjoittaa ja maalata.

Kun keskustelemme kurssitoverin kanssa kahvilassa aamulla Bourdieusta, ihmettelen hänen ilmaustaan "koko hyllyllinen kirjoja". Ajattelen, että ei semmoisia kirjailijoita niin monia liene, jotka koko hyllyn tuosta noin vain täyttäisivät.

Vasta myöhemmin asia valkenee minulle. Että joku voisi oikeasti kelpuuttaa kulttuuriseksi pääomaksi sellaiset asiat, joita voi ostaa. Ensin olen melkein tuohtunut. Eihän jonkun kirjan tai maalauksen ostaminen vielä kerro mitään! Paitsi että oli rahat siihen; sikäli kyllä sopii teoriaan, jossa korostetaan pääomalajien kääntymistä toisiksi pääoman lajeiksi. Olin ajatellut, että kääntäminen tässä yhteydessä sujuisi niin, että jos rahavarallisuutta on kyllin, on helpompaa ottaa aikaa luoville prosesseilleen murehtimatta samaan hengenvetoon siitä, mitä syödä ja miten suoriutua vuokrasta.

En osaa kuvata valkenemisen myötä itsestäni purkautuvaa ääntä muuksi kuin parahtavaksi naurahdukseksi tai naurahtavaksi parahdukseksi. (En osaa päättää, kumpi kuulostaisi enemmän ääneltä.) En osaa kuvata myöskään kantaani muuten kuin joksikin oudoksi ite-elitismiksi. Vaikka vierastan institutionaalistuneiden statusten merkityksellistämistä ja korostamista, näyn pitävän tärkeänä itse aktiivisesti tekemistä ja asiaan osallistumista, ei pelkkää kulttuurin kuluttamista. (Siihen suhtaudun huomattavan epäilevästi, vaikken osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen minua epäillyttää. Sekö, miten koen itse saavani irti lähinnä taiteenlajeista ja taidonnäytteistä, joihin minulla on ollut jonkinlainen kosketus oman tekemisen kautta? Toisaalta teemankin tuttuus auttaa, kuten edellisessä päreessä mietin. Olen harvoin itselleni niin vihainen kuin silloin kun olen jossain taideriennossa, joka ei erityisemmin puhuttele tai innosta, ja tajuan menneeni sinne alunperinkin siksi, että niin kuuluu tehdä ettei ihan tipahda kärreiltä. Tuossa kohdin syytän itseäni small talk -aiheiden kalastelusta ja jonkinlaisen sivistyneen minäkuvan kyhäelemisestä. On aika masentavaa tarkastella itseään sellaisessa valossa. En oleta, että taidetapahtumissa käyvät jäsentäisivät asian valtaosin näin, varmasti he kokevat saavansa siitä jotenkin helpommin ja useammin irti jotain, eivät he muuten yksinkertaisesti voisi jaksaa käydä säännöllisesti. Olisi jännittävää tietää, miten tarkalleen he sen jäsentävät. Tai edes jotkut heistä. Tiedän vaikkapa Vompsusta ja Faunista, miten hurjan eri tavalla he kokevat monet tilanteet. Ei sitä voi arvata. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen kulttuuririentämiseen - varmastikin koska en tajua siitä höläsen pöläystä.)

Ajattelen synkeästi, periytyyköhän tämäkin outo lukutapa helvetillisestä yrittäjämentaliteetista, jollaiseen minua on kasvatettu ja jossa kaikki tai ainakin mahdollisimman paljon on tehty itse. Mistäpä vanhemmat olisivat voineet arvata, että heidän lapsensa mittaa kaikkea paikallisen valuutan sijaan sanoissa ja kuvissa, ja suuntaa aktiviteettinsa ja mielenkiintonsakin sitten tuolla tavalla hullunkurisesti sellaisiin asioihin, joissa mahdollisimman paljon itse tekeminen saa koomisia piirteitä! Hehän ajattelivat, että ottaisin osaa jommankumman yritykseen. Mutta ehei: sen sijaan raahin pyykeitä ja lakanoita pyykkiin, hieron raajoja ja torsoja ja kallonpohjia - siinä on vielä jotain järkeä toimia itsellisesti - ja sitten kulttuurihörhöilen ja hajotan jalkojani tanssimalla. Ja luen Bourdieuta väärin jotenkin kuvaavan tyypillisellä tavalla.

Voih. Mitähän tästäkin oppimispäiväkirjasta oikein tulee? Saankohan sen kanssa pelätä samalla tavalla kuin melkein kaikkien kirjallisten töideni kohdalla, tuleeko hylky vai ei? (Jokin pirullinen minussa haluaa repiä itsestäänselvyyksiä kappaleiksi, terrieriravistella, ja on vaikeaa arvata, onko tarttunut sallittuun objektiin vai johonkin pyhään. Hemmetti, kesäkurssin esseestä ei vieläkään arvosanaa eikä palautetta. Mielessäni olen hylännyt itseni jo moneen kertaan. Miksi hemmetissä minun pitää kyseenalaistaa traditioiden pyhiä kirjoituksia niin kärkkäästi? Koska en ymmärrä, mitä myötäilyllä voisi saavuttaa? Ei hemmetti, en kestä omia toimintatapojani kovinkaan hyvin. Ja miksi ihmeessä pidän kiinni kirjoittamisen puheenomaisuudesta ja kieltäydyn osoittamasta, että osaisin kyllä tietyn tyylin, jos haluaisin? Miksen halua?)

Vaikka ei oppimispäiväkirja ole todellinen huolenaihe, ei nyt; todellinen huolenaihe on laadullisten menetelmien kurssin tentti. Väitän vastaan suurelle osalle tenttikirjojen lauseista. Siitäkin huolimatta, että mieluusti luen laadullista tutkimusta ja jossain määrin jopa ajattelen tehneeni sellaista tiettyjen omien koettujen merkitysrakenteideni suhteeni. Minun on vain vaikeaa nielaista tiettyjä uskomuksia ja kehotuksia. Tai edes nielaista sitä, miten moni on halukas nielaisemaan nuo uskomukset ja kehotukset. On vaikeaa ymmärtää, miksi tietyn pienen tutkielman tekeminen vaatisi samantien selostusta omista epistemologisista ja ontologisista vakaumuksista koko todellisuutta koskien. (Ikään kuin todellisuus olisi yhtenäinen klöntti.) Miksei riitä, että toteaa tutkineensa aihetta tästä näkökulmasta, josta voidaan tavoittaa asioiden tämä aspekti ja että tämä on toki vain yksi aspekteista? (Kyllä, olen hyvin pragmaattinen, mitä tulee tutkimuksen filosofisiin sitoumuksiin: minusta on vallan ymmärrettävää ajatella, että yksittäinen tutkimus voidaan ymmärtää järkevästi hyvinkin monesta filosofisesta kannasta lähtien, moninlaisin tausta-ajatuksin tai, pirhana soikoon, jopa tausta-ajatuksetta. Siksi ajattelen, ettei myöskään niiden omien tausta-ajatusten erittely olisi välttämätöntä. Jos olen ollut läsnä ja havainnoinut tiettyä käyttäytymistä ja mallintanut ja tyypitellyt sitä näiden ja näiden periaatteiden mukaan ja esittänyt tutkimusprosessini läpinäkyvästi, mitä lisäinformaatiota lukija saa siitä seikasta, uskonko todellisuuden olevan olemassa itsekseen vai enkö tai sitoudunko vaikkapa johonkin aivan hassuun kantaan, vaikkapa solipsismiin. Eihän se sitä tutkimusprosessia ole välttämättä mihinkään suuntaan vinkuroittanut. Tietysti jos on, sitten on aihetta mainita asiasta. Mutta jos ei, miksi moinen poriseminen - aika usein tutkimuksia lehteillessä minulle tulee olo, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin ellei paremminkin ilman tätä ympäripyöreää ja kaikkeasyleilevää ismeihin sitoutumista.) (Tietysti joku voisi sanoa tätä sitoutumiskammoksi: kyllä, minulla on sitoutumiskammo ismeihin.) (Siksen halua olla myöskään blogisti, bloggaaja sopii paremmin. Minä vaan teen tätä. Muut voivat nimitellä, mutta itseäni en ala ismittää.)

(Paitsi että vähän aikaa sitten taisin kutsua itseäni elitistiksi. Pahus.)

No, yritän nyt kuvitella, miten joku mieltäisi ostetut esineet kulttuuriseksi pääomaksi. Tai että niin tosiaan tehdään. Siitä tulee vähän vaisu ja kuulosteleva olo, koska äkisti tuntuu, etten ymmärrä normaalia äidinkielistäni tekstiä. Kuinkahan paljon ymmärrän ihmisiä ympärilläni? Ei auta kuin lukea eteenpäin, ties minkä väärinlukien.

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta.