Keralassa

Monet ovat maininneet Intiasta etukäteen, että täällä on kauhean kuuma ja ruoka on liian tulista. Matkan aikana olen saanut huvittua siitä, miten erilailla kehot asian kokevat. Minua on nimittäin palellut öisin aina sinne saakka kun saavuimme Keralaan. Täällä yölläkin lämpötila pysyttelee 25 asteen yläpuolella, joten paleleminen on lakannut. Tosin en edelleenkään tule öisin toimeen ilman peittoa tai yöpaitaa. Ruoan tulisuudesta en ole myöskään vakuuttunut. Ehkä viisi kuudesta saamastamme ruoasta on synnyttänyt vienon toiveen siitä, että pyyntöihimme tulisesta ja mausteisesta ruoasta vastattaisiin. Ja se yksi kuudesosa on ollut oikein hyvää ja sopivasti maustettua. No okei, tietysti me käytämme kotonakin kokkauksessa habanerochiliä... mutta silti.

Hauskuus lisääntyy päivä päivältä, kun kokemusten absurditeetti tuntuu ylittävän kaikki rajat. Osa ihmisistä, jotka kohtaamme, nauraa hihittelee hassunkurisuudellemme ihan suoraan. Mutta se on ystävällistä naurua. Paikallisten uteliasta kiinnostusta on myös helppo ymmärtää. Usein se ilmenee vain vaivihkaisena vilkuiluna ja ujona hymynä, mutta sitten kun hymyilee takaisin ja tervehtii, jopa hymy leviää toisen kasvoille. Vähän hassua kyllä, kun kaikki haluavat aina tietää etunimen ja mistä oikein olemme kotoisin. Kun kuitenkin maantieto on miten kuten hallussa. Suomea koetetaan sijoittaa milloin Etelä-Amerikkaan, milloin Lähi-Itään. Ja etunimemme ovat niin kummallisia, etteivät he ole aiemmin semmoisia kuulleetkaan.

Rautatieaseman light pure veg refreshment facilityksi oivaltavasti nimetyssä instituutiossa (no jaa, en nyt varsinaisesti kuvaisi upporasvatuotteita kevyiksi...) pöytäämme istahtaa kaksi hauskaa tyyppiä; keralalainen sosiaalityöntekijäksi opiskeleva nainen ja Espanjan vuoristoseudulla jo kymmenisen vuotta asunut brittimies, joka työkseen hoitaa ja vuokraa muuleja vuoristokuljetuksiin. He käyvät lähinnä kahdestaan back to nature ja omavarainen elämä -keskustelun. Mainitsen lyhyesti viljeleväni minäkin luomuna ja vegaanisesti Helsingissä vuokratilkulla. Se on vain niin toisenlaista kuin Espanjassa tai täällä. "Milloin te voitte Suomessa oikein kylvää?" tiedustelee britti. "Varmaan vasta joskus huhtikuun puolivälissä?" Pyörittelen päätäni ja kerron realistisen kasvukausiodotteen Helsingin seudulle. Pöytäseura näyttää hämmästyneeltä. Suomessa omavaraisuudessa on kieltämättä enemmän hampaidenkiristämisen makua!

Kollam, jota matkaopas kuvaa uneliaaksi pikkukaupungiksi (kaupunki on lähemmäs Helsingin kokoinen), paljastuu liikennettä villisti töröäväksi. Yhtä hurjaa trafiikkia on nähty tähän mennessä vain Mumbaissa. Pöllämystyneinä toteamme, että onneksi olemme täällä vain yhden yön - ja senkin oikeastaan sen vuoksi, että ehdimme aamulla ennen yhdeksää satamaan ja mukaan kanoottiretkelle halki vehreyden, kanaverkostojen, toivottavasti myös hiljaisuuden. (Jokin minussa kieltäytyy uskomasta tuohon hiljaisuuteen.) Tämä on toinen kerta, kun matkaoppaalle tekisi mieli antaa kirpakkaa palautetta kummallisesta luonnehdinnasta. Malpe Beach oli ensimmäinen.

Malpe Beach on Udupin ranta, ja sitä kuvattiin sanoin "laid-back fisherman village beach", jossa voi kuunnella aaltojen kohinaa. Matkasimme sinne riksalla lukemista laukussa ja varmuuden vuoksi biksat vaatteiden alla, "vain olemisen" toivossa. Rantaa kohti oli loppumetreillä vaikeaa päästä, sillä äkisti uneliaan rauhallisen Udupin jälkeen olimme keskellä tulvehtivaa ihmismassaa, joka velloi sekasortoisesti rannalle päätyvällä kujalla, jota reunustivat erilaiset rihkamakauppiaat ja katukeittiöt. Talidomidi- tai muut vastaavat vammautuneet pyörivät väkijoukon läpi. (He todella liikkuvat pyörien, koska raajoja ei ole tai ne ovat kämmenen kokoiset tyngät. Kerjuukupissa on kahva, johon hampaat pureutuvat.) Albiinoperheet olivat niin ikään kerjuulla. (Täällä näkee uskomattoman paljon albiinoja.) Väkijoukkoa houkuttivat niin mantsurialainen kukkakaali kuin muoviset tekokukat, ceedeet, keittiötarvikkeet. (Keittiötarvikkeita on muuten KAIKKIALLA ihan älyttömästi kaupan, aina katukojuista deluxe-tyylisiin parhaan kauppapaikan myymälöihin vilkkuvaloineen, joulupukkeineen ja univormuasuisine ovimiehineen. Arvoitukseksi jää, kuka tarvitsee elinaikanaan semmoisia määriä muovisia ämpäreitä, jalkapesukaukaloita, vauvanammeita, pyykkikoreja jne.) Riksa kysyi, käykö jos hän jättääkin meidät jo tähän, ja tartuimme tarjoukseen kiitollisina (tuntui törkeältä mennä torvi soiden väkijoukon halki). Ja niin sitten jalkauduimme Malpe Beachille väkijoukon vuoksessa.

Rannalla oli aivan hyvät perusfasiliteetit millä tahansa mittapuulla, mm. maksullinen wc ja suihku. Rantavahti partioi tärkeän näköisenä pamppu lonkalla ja huomatessaan meidän ihmettelevän kuraisia marmoripenkkejä hän tuli ystävällisesti pyyhkimään penkin istumapuhtaaksi rätillä. Ranta oli kaunis, hiekka valkeaa, meri huokaili jossain metelin tuolla puolen. Sillä ei sitä kuullut. Ranta oli kuhisevan mustana ihmisistä. Väkijoukko lähinnä seisoskeli, hyödynsi rannalle rakennetun huvipuiston laitteita (jokaisessa laitteessa raikui oma poppisbiisinsä), kenties kuunteli kaiuttimista älyttömän kovalla rannalle vuotavaa puhetta, joka muistutti äänenpainoiltaan osin messuamista, osin urheiluselostusta. Meri oli houkutellut aaltoihinsa muutaman uimarin, lähinnä miehiä uima- tai alushoususillaan, ja sitten muutaman naisen sareissaan tai salwareissaan. Kävelimme väkijoukon hullunmyllystä ja kaiuttimien pajatuksesta hieman syrjemmäs ja kohtasimme toverimme, samat pienet ravut kuin Goallakin. Myös haikarat viihtyivät siinä, missä oli vähän väljempää. Ja kaiken järjen vastaisesti rannan hulabaloon yläpuolella kaarteli muutamia haukkoja. Ranta haisi. Ensin ajattelimme pökäleitä vedenrajassa kenties kulkukoirien tekosiksi, mutta kun pökäleet harvenivat samaa tahtia joukkojen kanssa, ja kulkukoirat eivät, päädyimme toisenlaiseen hypoteesiin. Se sai ikävän vahvistuksensa syrjemmällä vietetyn raputarkkailun jälkeen, kun Fauni yritti maksullisen vessan miestenpuolelle. Hänelle viitottiin vain pisuaareja, mutta hän pysyi kovana, koska pisuaari ei sovi yhteen ulostamisen kanssa. Niinpä sitten huoahtaen ja silmiä teatraalisesti pyöritellen hänet vietiin naisten puolelle. Miehille oli jostain syystä rakennettu pelkät pisuaarit. Kun arvioi väkimäärää ja etenkin miesten osuutta siitä (selkeä enemmistö), on itse asiassa pieni ihme, että paskaa oli niinkin vähän.

Sinnittelimme Malpe Beachilla joitain tunteja, mutta ei siellä kyllä voinut lukea. Istuimme hetken hiekalla rapuja tarkkaillen, mutta sitten joku sytytti lähellemme nuotion, jossa poltti pistävänhajuista muoviroskaa, ja pakenimme mustaa savua ja katkua. Ihmettelimme rannalle hylättyjen sandaalien, lasipullojen, muovipullojen, vaatteiden jne. määrää. Kun kävelimme poispäin rannalta etsien riksaa tai bussia takaisin kaupunkiin, meille vasta selvisi rantakadun markkinoiden todellinen laajuus: rihkamakojuja riitti silmänkantamattomiin. Tunsin viiltävää onnea jättäessäni Malpe Beachin taakse.

Roskat ja roskaaminen on yksi seikka, joka täällä ihmetyttää. Malpe Beachin tapaisessa paikassa sen vielä jotenkin ymmärtää: siellä ei juuri ollut julkisia roskiksia. Mutta olemme monesti nähneet, miten paikoissa, joissa on taajaan roskiksia - rautatieasemat, Fort Kochin rannan kävelykatu - ihmiset käyttäytyvät ikään kuin olisivat sokeita tarjotulle tilaisuudelle pitää ympäristöä siistimpänä. Margaon asemalla näimme senkin, miten nainen kulki chaikuppinsa kanssa roskapöntön ohi, mutta sen sijaan, että olisi vipannut kämmenellään viisitoista senttiä vasemmalle, hän heittikin kertakäyttökuppinsa suurieleisesti raidekuiluun. Junaradat tärkeiden risteysasemien jälkeen ovat kauheaa katsottavaa. Tärkeiltä risteysasemilta nimittäin nousee vaunuun erilaisten eväiden myyjiä. Osan myymät välipalat ovat sentään maatuvilla pahvilautasilla, mutta suurin osa kaupustelee foliorasiaan tai muoviin pakattuja tuotteita. Koska junissa ei ole roskiksia ja tilaa on vähän, ihmiset sitten heittävät ikkunasta ulos nämä pakkaukset heti sisällöt syötyään. Sitä on vaikeaa käsittää, etenkin kun on nähnyt, että junanraiteiden vierustakin siivoaa joku työkseen työvälineinään hieman säälittävät rikkalapio ja risuluuta. Eikö olisi helpompaa palkata tämä ihminen kiertämään vaunuja jätesäkin kanssa kuin riipiä roskia yksitellen pöheiköstä? Ehkäpä ei.

Junavaunuissa toimii kyllä yhdenlainen siivoussysteemi: kerjäläiset. Jotkut heistä ovat huomanneet, että matkustajat antavat mieluummin rahaa palkkioksi kuin almuksi. Niinpä he tulevat junaan suuren kostean pyyhkeen kanssa ja luuttuavat tieltään roskia kohti vaunun ovea keräten samalla kolikkoja työstään. Taitaa silti käydä niin, että vaunun oven kohdalla roskat työntäistään liehuvaan ilmavirtaan ja leijailemaan ympäri pengerrystä. Toinen siivoussysteemi ovat hiiret. Olen nyt joka ikisellä sleepervaunussa tehdyllä taipaleella bongannut ainakin yhden hiiren. Kaipa juna on hiirelle ihan hyvä paikka. Ruoanmuruja riittää eikä luontaisia vihollisia juuri vaani. Täällä kukaan ei hetkahda hiirestä. Ei edes se kerjäläinen, joka työntelee roskia lattialla kontallaan melkoiselle hiirikuumeen riskille altistuen. Jos täällä nyt on hiirikuumetta.

Joissain travellaajablogeissa, joita olen lueskellut matkan alle, näitä Keralan kaupunkeja haukuttiin sen takia, että matkustajat olivat nähneet niissä hiiriä ja rottia. Kuinka kummallista. Tarkoitan: kyllähän esimerkiksi Helsingissä, jossa sentään jätehuolto toimii täpsäkästi, arvellaan olevan rottia suunnilleen asukasmäärän verran. Jos liikkuu öisin ja vielä paremmin, öisin ja pyörällä, ja pitää silmät auki pikku yksityiskohdille, niitä myös näkee. Etenkin jos tietää, mistä etsiä. Snägärien roskisten liepeet ovat yksi suosikkipaikka. Täällä rotan näkee tietysti paljon helpommin. Mätänevää ainesta makaa joka puolella, rotalle on pöytä katettuna kaikkialla kaupungissa. Rotta puolestaan on variksen ja haukan ruokaa. Ei ehkä ihme, että haukkoja on monessa paikassa.

Myöhemmin:

Kollamista tosiaan paljastuu hiljainenkin puoli. Sunnuntai-iltapäivänä kadut ovat jokseenkin autiot. Se johtuu siitä, että paikka on selvästi hyvin kaupallisesti orientoitunut. Pieniä nyrkkipajoja ja myymälöitä jatkuu korttelikaupalla. Paitsi että ne ovat kiinni. Basaarialueella kävelee vastaamme lähinnä vain yksi länsimainen tyttö, joka virnistää: joku toinenkin on väärässä paikassa väärään aikaan. No, aika on väärä vain tietysti siinä mielessä, ettei näe tämän monisatavuotisen tärkeän kauppakorttelin toimintaa. Rauhallistahan siinä on kävellä.

Myös takavedet paljastuvat rauhalliseksi, hiljaiseksi alueeksi. Itse asiassa siellä on niin hiljaista ensimmäistä kertaa sitten Morjimista lähdön, että huomaan haluttomuuteni sanoa mitään ääneen. Niinpä kun livumme paikallisen äijän sauvomassa ruuhessa kapeita kanavia pitkin kookospalmujen reunustamien katkarapufarmien, lehmälaitumien, veneverstaiden ja maalaistalojen ohitse ja näen taivaalla kaartelevan haukan tai palmunlehvällä sulkiaan lepakkomaisessa asennossa kuivattelevan merimetson tai värikkään perhostoukan, korkeintaan kuiskaan, enimmäkseen vain tuuppaan Faunia kevyesti kylkeen ja osoitan sormella.

En oikein osaa sanoa, mikä maalaisretkessä hämmentää eniten. Ehkä se, että ruuhi on mittasuhteiltaan ja jopa kokoamistekniikaltaan niin samanlainen kuin ukin ruuhi Savossa oli. Heti sen nähdessäni tiedän, millaista sitä olisi liikutella järvissä ja kanavissa. Painavassa puuruuhessa voi aivan hyvin seistäkin pelkäämättä kippaamista. Ukki valitsi mieluummin ruuhen aktiivisen huoltamisen kuin muoviveneen kirot. Äkkiä huomaan olevani siitä kiitollinen: ymmärrän jotakin kulkuneuvosta, jolla liikumme. Muutenkin monet seikat tuovat taas mieleen lapsuuden kesät. Kuumankostea ilma on samantuntuinen kuin kesäpäivä Savossa ennen ukkosta (miinus painostavuus). Paitsi että täällä ei ukkosta tietenkään tule vaan ihana kuuma vain jatkuu ja jatkuu! Myös kyläläisten tarjoama ruuhiretken ohjelma on vähän samantyyppinen kuin muistan lapsuuden retkiltä isovanhempien kanssa: juomataukoja on usein ja silloin jalkaudutaan mieluiten maihin tyystin. Katselemme hetken veneentekijöitä työssään sekä näytösluontoisesti punottavaa kookosköyttä. Tunnen itseni vähän paatuneeksi, kun en osaa yhtyä toisten vilpittömään hämmennykseen siitä, miten köysi syntyy irrallisista kuituhuituvista. Mutta minä nyt olen tehnyt samaa touhua isoäidin kanssa pienenä, tehnyt narua. Joskus montakin tuntia päivässä. Osaisin unissanikin tehdä narua kuidusta. Olen vähän pahoillani siitä, ettei meille näytetä kookoskuidun käsittelyn kaikkia vaiheita: liotusaltaita, kalttaamista, kuidun karstaamista... olisi hauskaa nähdä, ovatko kuidun käsittelyn välineet identtiset kotimaan välineiden kanssa.

Joka tapauksessa ruuhiretki on joka pennin väärti. Ihana hiljaisuus, ihana vihreä, ihanat kanavat. Täällä kanavat eivät haise kuten suuremmissa kaupungeissa, joissa ne näyttävät toimivan myös pisuaareina ja roskiksina.

Ruuhiretken jälkeen matkustamme junalla Varkalan rannalle, koska täällä voi rentoutua rantsulla pari päivää. Se on ehkä ihan tarpeen, koska matkan aikana ei ole ehditty kokea vielä yhtään päivää, jolloin olisi voinut vain lepuuttaa terveenä koko päivän. Aina rannan lähellä ollessamme joko jompikumpi on ollut sairas tai rannalla ei ole voinut levätä tai minulla on ollut hierontakurssi. Nyt kaiken pitäisi olla hetken kohdallaan. Varkala on täynnä hippivaatekojuja ja ruotsalaisia. Kuten hotellinpitäjä sanoo, jos sulkisi silmänsä, ei koskaan voisi arvata olevansa missään muualla kuin Ruotsissa. Se on hieman hämmentävää. (Saman ilmiön kohtasimme kesällä Kreikan vähemmin matkatuilla saarilla.) Jyrkänteenreunan ravintola- ja kauppastripillä ei juuri intialaisia näy, paitsi myymässä ja tarjoilemassa. Tähän meininkiin pitkästyisi epäilemättä muutaman päivän jälkeen. Mutta muutaman päivän tämä saattaa olla juuri se pysähtyminen, jota nyt kaivataan. Että voi vain maata rannalla kirjaa lukien, tai hotellin riippumatossa kiikkuen, torkuskella ja latautua seuraavaa rutistusta varten: Tamil Nadun temppelikaupunkeja on kuvattu valtaviksi kuhiseviksi muurahaiskeoiksi, joissa ei saa hetken rauhaa ja joiden liikenne on karmeaa. Tuntuu hyvältä, että voi kävellä pari päivää pelkäämättä kaiken aikaa jonkun töytäisevän ajoneuvollaan päälle. Läheltä piti -tilanteita on ollut muutamia, niin jalan liikkuessa kuin riksallakin. Eihän täällä mitään liikennesääntöjä noudateta. Kyynärpäätaktiikka on se, minkä mukaan mennään. Toisaalta sitä on myös helppo soveltaa: sen kun painaa liikenteen keskelle lehmämäisellä järkkymättömyydellä ja pitää linjan, niin riksat ja autot väistävät pohkeet sentin päästä.

Tuntuu kummalliselta kävellä rannan kävelykatua. Ja nähdä taas pitkästä aikaa kolttuja, joita voisi käyttää. Siinäkin on nyt pakko ryhdistäytyä. On nimittäin käynyt ilmi, ettei muutama koltuistani, jotka olin ottanut kotoa mukaan siveysaspektia painottaen, olekaan paikallisen mittapuun mukaan lainkaan siveitä. En jaksa sitä tuijotusta. Mutta ei-turistoineista intialaiskaupungeista on myös vaikeaa löytää sellaisia vaatteita, joita voisi käyttää kotonakin. Yhden tunikan ostin hädässä, kun kaikki vaatteet oli jo haisevina ja likaisina lykätty pesulaan ja jotain piti saada päälle. Täällä harrastetaan semmoisia muumimammamallisia valmisvaatteita. Ei yhtään sisäänottoja. Pitäisi varmaan olla mies, että ne istuisivat. No, ainakin illalla Varkalan koltturäkit näyttivät lupaavilta. Tarvitsen pari kolttua lisää, koska pesulapalvelut eivät ole aikataulultaan luotettavia ja siirtymät kaupungeista toiseen tarkoittavat, että pyykkejä voi jättää aina vain tulopäivänä, jotta ne kerkiää saada takaisinkin. Nyt minulla on vain kolme yläosaa, joita voi käyttää temppelikaupungeissa. Se ei vielä riitä. Täällä on ihan turhaa kuvitella, että paitaa voisi käyttää useamman päivän putkeen. Kaikki hikeentyy ja likaantuu nopeasti. Olen kehittänyt jo puolipäivämetodin, jossa kolttua vaihdetaan illaksi. Kaksi kolttua on päiväkolttuja ja yksi iltakolttu. Iltakolttu ei likaannu yhtä nopeasti. Mutta joskus sekin on pesetettävä... Ei ole kovin helppoa löytää vaatetta, jota voisi käyttää sekä perinteisissä intialaiskaupungeissa että kotona.

Ihanaa, nyt luomuaamiaiselle hotellin puutarhaan! Mietintämyssy hetkeksi naulaan ja rentoilemaan!

Junantuomina

Etenen de Bottonia hitaasti. Eihän tässä ole kiirettä. Yöjuna Udupista Kochin Ernakulamiin lähtee aikataulun mukaan klo 23.08, mutta totuus on jotakin aamukolmen ja -neljän välillä. Eikä juna kiri loppumatkalla myöhästymistään kiinni; meidän piti olla Ernakulamissa klo 10, mutta nyt kello on 13.43 eikä kaupungista ole vielä tietoakaan. Ruoka ja juoma loppuivat kesken, mutta onneksi suuren rautatieristeysaseman luona mealwallahit ja juicewallahit tulivat ja pelastivat meidät kokoonkuihtumiselta. On aikaa lukea de Bottonia. Ei kiirettä, ei mihinkään. Ei minulla eikä näemmä junallakaan.

De Botton siteeraa Ruskinia, ja äkkiä löydän sanallistettuna sen, mitä olen koettanut hakea kauan sitten hämmentyessäni Karrin ajatuksesta, että Veloena olisi "kirjallisesti kunnianhimoinen" projekti, ja pyristellessäni ymmärtämään, mikä siinä häiritsi ja aiheutti tunteen, että sanallistuksessa on jotakin pielessä. Lopulta pusersin kauan sitten ulos ajatuksen, että kenties Veloena on moraalisesti kunnianhimoinen, mutta sekään ei oikein ole tyydyttänyt minua. Mutta nyt tosiaan Ruskin-lainaus kiteyttää oivallisesti sen, mitä hain vuosikausia sitten:

I believe that the sight is a more important thing than the drawing; and I would rather teach drawing that my pupils may learn to love nature, than teach the looking at nature that they may learn to draw.

Ei kai tämä ole muuta kuin kokemisen, tulkinnan ja ymmärtämisen harjoittelua.

Ja toinen ihana Ruskin-sitaatti, joka liittyy paikallisten express-junien vauhtiin:

No changing of place at a hundred miles an hour will make us one whit stronger, happier, or wiser. There was alwyas more in the world than men could see, walked they ever so slowly; they will see it no better for going fast. The really precious things are thought and sight, not pace. It does a bullet no good to go fast; and a man, if he be truly a man, no harm to go slow; for his glory is not at all in going, but in being.

Sen ainoan kerran, kun olen joutunut matkalla muistamaan blogin olemassaolon (muuten kuin kirjoittaen sitä - en silloin oikeastaan muistakaan sen olemassaoloa, kunhan kirjoitan), minua piinattiin kysymyksellä, mikä on blogin teema tai johtoajatus. En ole erityisen halukas määrittelemään sellaista. Pidän vain siitä, miten kirjoittaminen (ja piirtäminen, ja maalaaminen, ja valokuvaaminen) saa minut tietoisemmaksi siitä, miten valikoiva tietoisuus on, miten salamyhkäisiä ja oudosti eteneviä sen prosessit. Kirjoittaminen saa myös aika tavalla tietoisemmaksi siitä, miten eri tavoin tilanteet muuttuvat.

Juna etenee hitaasti. Nyt muut ovat lähteneet ja taidamme olla kaksin ilmastoidussa makuuvaunussa. Kenties lähestymme jo Ernakulamia, koska oikealla puolen on vilkkaasti liikennöity moottoritie. Poissa on vanha pariskunta, jonka keskustelusta saattoi päätellä aika paljon kieltä ymmärtämättä. Aamulla nainen soitti ensi töikseen tyttärelleen. Koska kännykkä oli säädetty toistamaan äänet kovalla, saattoi tyttären leipiintymisen kuulla yläpetille saakka. Tällaisissa tarkkailun vaivihkaisissa hetkissä alkaa hahmottaa konkreettisesti, miten monet vihjeet kommunikaatiossa ovat tosiaan sanojen ulkopuolella.

Seurasin myös, miten nainen tilasi mealwallahilta masala dosan ja söi sitä pienestä foliorasiasta. Kohtasin oman kummallisuuden tuntemukseni seuratessani, miten siistit, kultivoidut ja kulta-timanttisormuksin koristellut sormet kaapivat lättyä täytteineen suupaloiksi ja viskasivat ne suuhun. Täsmälleen samalla sormien asennolla, jota kerjäläiset täällä käyttävät osoittaakseen meille kielettömille tarvitsevansa almujamme ruoan ostamiseen. Kulttuurissa, josta tulemme, kastikkeisen lälliruoan sormin syöminen liittyy joko kerjäläisiin tai sitten ehkä jonkinlaiseen eksotistiseen provokaatioon. Tässä ei selvästi ole kummastakaan kyse. Myöhemmin, kun selviää, ettei juna millään ehdi Ernakulamiin ennen lounasnälkää (aamiaisananas on teurastettu ja syöty ajat sitten ja pullovesi loppu), ostan mealwallahilta kaksi kasvisbiryania ja huomaan naisen tarkkailevan meitä syödessämme niitä pikkulusikoin. (En matkusta minnekään pidemmälle ilman terävää mutta tylppäpäistä veistä, lusikkaa ja muovimukia. Niiden avulla saa uskomattoman kätevästi tehtyä raaka-aineista salaatin, hedelmäsalaatin, voileivän tai mitä nyt sattuukaan hinkuamaan ja mitä ei ole tarjolla valmiina.) Olen lukenut siitä, miten länsimaisia tapaamattomat intialaiset usein ihmettelevät, onko länsimaisten sormissa jokin tauti, kun heidän pitää syödä aterimin. Nainen ei vaikuta siltä, ettei hänellä olisi tietoa tällaisesta lännen kummallisuudesta - mistä sekin muuten välittyy? - mutta kenties hän samalla tavalla kuin minäkin toisinpäin tarkkailee uteliaana ja kiinnostuneena vieraan syömistavan selkeää "luonnollisuutta" harjoittajalleen, sitä miten jossain toisaalla kielletty tai ainakin kummeksuttu tapa on toisaalla normi.

(Usein syönkin sormin, mutta kun junan vessasta on vesi loppu, lusikka tuntuu käsidesistä huolimatta jotenkin kumman lohduttavalta vaihtoehdolta.)

Kas, nyt olemme viimein perillä. On viikattava kone ja mentävä!

Myöhemmin, aamulla Fort Kochissa, edellinen päivä tuntuu kumman sumuiselta. Se johtuu varmaankin siitä, että yöjunamme tosiaan tuli ja saapui myöhässä. Junan piti saapua iltayhdeltätoista, mutta vielä kolmenkin aikaan yöllä palloilimme asemalla tuiki tietämättöminä siitä, oliko juna lainkaan tulossa vai ei. Paikallisia ei tuntunut mitenkään hämmästyttävän se, ettei asemalla edes kuulutettu junan liikkeistä. He vain laskostuivat penkeille muhkuraisiksi kasoiksi tai tomuttivat hieman odotushuoneen lattiaa kaulahuivin kulmalla ja kävivät sitten maahan pitkäkseen. Koetimme sinnitellä ensin ulkona. Seuraamme liittyi vanha mies, joka puri beteliä ja tupakkaa jatkuvalla syötöllä ja haisi tukevasti vanhalta viinalta. Mies ylisti meille Intian teknologista osaamista. Häntä oli hyvin vaikeaa ymmärtää, koska enimmän aikaa hänellä oli suussa paania. Kävimme useita kertoja sananvaihdon, jossa mies sääli meitä, jotka emme ymmärrä englantia ja kehotti opiskelemaan sitä, ja jossa vastasimme, että kyllä englanti menee, mutta että intialainen aksentti tuottaa hurjia vaikeuksia, mistä mies loukkaantui ja julisti intialaisenglannin kieliopillisesti täysin korrektiksi (mikä ei pidä paikkaansa näkemiemme näytteiden perusteella) ja lausuntatavaltaan verrattomasti kauniimmaksi kuin brittien tai amerikkalaisten määkimisen, jossa vokaaleilla on aivan liikaa painoa. (Jos jollekulle inkkuenglanti on vierasta, kuvattakoon lyhyesti: yksöiskonsonantit kahdentuvat ja vokaalit lyhentyvät ja nielaistaan kuulumattomiin. Kaksoiskonsonanteista toinen häipyy usein kuulumattomiin. Esimerkiksi junassa myytävä fried omelette aiheutti kymmenen minuutin tulkintahurinan, ennen kuin kurkistin sängynreunan yli wallahin ohi laukatessa, mitä ne hänen kauppaamansa red (ta)bletit oikein olivat...) Oli hieman huvittavaa tajuta, ettei mies tosiaan ollut mitenkään selvillä siitä, että omaa puhetta hidastamalla kommunikaatio saattaisi sujua paremmin. Lopulta umpikujaan tyssäävien keskustelujen jälkeen mies kietaisi lannevaatteensa roiskeläppäminihameeksi ja jolkotti tiehensä. Jatkoimme junan odottamista. Jäädytti. Siirryimme haisevaan odotushuoneeseen, joka oli oikeastaan vessan eteinen.

Kun juna tuli, se tuntui jo aivan epätodelliselta. Kello oli jotakin kolmen ja neljän välillä. Emme tietenkään olleet nukkuneet päiväunia, jotta sitten junassa saisimme unta. Mutta koska olimme yliväsyneet, unesta tuli, mitä tuli. Etenkin kun viiden ja kuuden välissä kanssamatkustajat, jotka olivat matkanneet paljon pidempään ja varmaankin käyneet tylsistyneinä nukkumaan jo alkuillasta, alkoivat mekastaa. Radiot napsautettiin päälle eikä niiden kakofonia tuntunut haittaavan ketään. Chai- ja coffeewallahit juoksivat käytävää eestaas messuten chachachachaaaaaaiiiii ja coficoficoficofiiii-iiii. Sitten puoli seitsemän aikaan tulivat masaladosamiehet. Suklaamiehet. Halvamiehet. (Alla-alla-alla-allavvvaaaa! samanlaisilla ällillä kuin tukevasti suomenruotsalaiset käyttävät suomea puhuessaan; ei sitä niin huomaa kuin silloin kun he puhuvat tai etenkin laulavat suomea) Yläsängystä ei nähnyt asemien nimiä, joten junan sijainti kartalle jäi sinne saakka, että olimme jo tunteja myöhässä ja nälkäisiä ja janoisia (ja siinä vaiheessa tietysti aamiais- ja juomawallahit olivat kadonneet tyystin) ja aloimme potea pientä kaiherrusta siitä, missä oikein olimmekaan. Tuijotimme ikkunasta pikku asemien nimiä ja syötimme niitä Faunin puhelimen offline-karttatoimintoon. (Online ei onnistunut.) Viimein jokin asema tärppäsi pitkän eioon jälkeen. Puhelin sijoitti aseman kuutisensataa kilometriä etelään siitä, missä olimme. Päättelimme oikein, ettei se voinut pitää paikkaansa. Seuraavan puolen tunnin aikana onnistuimme paikantamaan itsemme todenmukaisemmin ja tajusimme matkan jatkuvan vielä tuntikausia siitä huolimatta, että kaikki ruoka ja juoma oli loppu. Saimme hysteerisiä kohtauksia asemien nimistä: Persahanurista Palliputtamiin!

Ei siis ihmekään, että päivä meni vähän sumussa. Ajoimme lautalla Fort Kochiin ja hämmästyimme sitä, että kerrankin väitteet paikan rauhallisuudesta tosiaan pitivät paikkansa. Tämä on vähän kuin Suomenlinna. Kaupungistuneempi, kyllä, mutta ei juuri liikennettä, vanhoja taloja, upeita jättiläispuita, joiden oksistoissa kasvaa roikkuvia saniaisia ja liaaneja, vuohia lehmien sijaan, haisevia kanaaleja. Törmäilimme ympäriinsä auringonlaskun aikaan ja jälkeen ja onnistuin väsymyshumalassa ostamaan rumpuja tekevältä mieheltä mangopuisen tablarummun, kahdet painon mukaan myydyt reilun kaupan hopeakorvakorut ja reilun kaupan kukkaron. Totesimme ruoan maksavan ravintolassa kymmenkertaisesti sen, mitä Udupissa. Turisteja näkyy enemmän kuin vielä missään Intiassa. Ja samalla tavalla kuin Goalla heistä suurin osa ei näy huomaavan tai mitenkään välittävän sitä, miten paikalliset suhtautuvat naisten paljaisiin solisluihin tai vieläkin avoimempaan kaula-aukkoon tai muotoihin stretch-paidan alla. Siinäkin kulttuurien kohtaaminen virraa ristiin. Paikalliset naiset tuntuvat säälivän länsisisariaan, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan vaan saavat osakseen mulkoilua ja halveksuntaa ja seksuaalisia eleitä. Ja me länkkärit taas mietimme helposti, miten nämä naiset voivat sallia tällaista alistamista, tällaisia kaiken maailman hupsuja vaatimuksia pukeutumisen suhteen, kun miehet kuitenkin painavat ympäriinsä roiskeläppäminihameissaan. Säälit eivät oikein kohtaa ja tuntuvat sikäli vähän pöhköltä asenteelta. Itse koen helpommaksi pukeutua peittävästi täällä. Silläkin tavalla saa enemmän huomiota kuin toivoisi. On vaikeaa löytää kivoja kaapuja. Huomaan, että haluaisin kurtieni olevan mukavia ja pukevia, vaikka ne peittävätkin. (Eihän peittävyydessä ole pohjoiselle ihmiselle mitään uutta: kotonakin saa olla varsin peitetty valtaosan vuotta.) Suurin osa myydyistä valmiskurtista on aivan kamalia. En näe edes paikallisten käyttävän niitä. Useimmat näyttävät teetättävän vaatteensa mittojen mukaan, sen verran napakasti kurtat istuvat. Ehkä kun löydän hyvän kangaskaupan, ryhdyn toimiin...

Eilen illalla poikkesimme sivuun siitä alueesta, jota esitellään turistitoimiston kartoissa ja opaskirjoissa. Lähdimme kävelemään pimeään ja tunnelmaltaan kovin erilaiseen kaupunginosaan. Muutama kortteli, ja sähköpylväisiin oli sidottu kymmenittäin kuttuja, päänsä hunnuttaneet naiset kantoivat kaivolta vettä metallisissa ruukuissa, miehet istuskelivat tuoleissa sanomalehtiä löyhytellen. Sievä hunnuton tyttö pyöräili viereemme ja koetti kaupata betel paania. Kun hän pyöräili eteenpäin, pikkupojat kivittivät häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Myös minua koetettiin tulla lyömään puisella raipalla. Pikkupoika rynnisti kohti jotain huutaen, raippa koholla ja julmistellen, liekö johtunut siitä, etten ollut huivitettu, mutta kun pysähdyin ja tuijotin poikaa silmiin, hän äkisti jäi kohtaamisen vangiksi, laski raipan ja tuijotti hetken takaisin hämmennys ja säikähdys kasvoilla vaihdellen ennen kuin luikahti tiehensä. Tällä alueella meitä ei tervehditty miesten toimesta ystävällisesti kuten kaikkialla muualla. Täällä tuijotus oli enimmäkseen hiljaista tai ilmeetöntä ja joissain kohdin hivenen vihamielistä. Naiset kyllä tervehtivät tälläkin alueella. Moskeijasta kantautui iltajollotus, pujahdimme vilkkaammin liikennöidylle burkhakauppoja ja miesten kauneussalonkeja mainostavalle kadulle ja olin vähän surullinen siitä, että kohtasimme tämän alueen juuri Kochissa, jota kuitenkin kuvataan rauhanomaisen rinnakkaiselon ja suvaitsevaisuuden tyyssijaksi, kaupungiksi, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet ovat satojen vuosien ajan eläneet limittäin sovussa. Suoran aggressiiviset pojat ovat toki keskenkasvuisia, mutta kyllä se kertoo jotakin asenteista, ettei kukaan aikuisista puuttunut heidän toimiinsa heidän kivittäessään paanmyyjätyttöä tai pikkupojan hyökätessä meitä kohti raivoisasti huutaen ja raippa valmiina iskuun.

Nyt, paivemmalla, aluetta ei uskoisi samaksi. Pyorailemme sen halki kitisevilla pyoravanhuksilla ja juutumme liikenneruuhkaan hetkeksi.

Uusi vuosi

Odotan uudelta vuodelta kaaosta, ja sitä totisesti saamme. (Kaaosten ja yllätysten odottaminen tuntuu olevan pomminvarmaa toimintaa. Silloin saa, mitä tilaa.)

Lounastamme myöhäisen lounaan hotellin alakerrassa sijaitsevassa katubaarissa, jonka pitäjä on henkilökohtaisesti tullut mainostamaan baarinsa edullisuutta ja monipuolisuutta. Fauni haikailisi kävellä pidemmälle, mutta aamupäivän keskeytymättömän marssin jäljiltä olen haluton kävelemään pidemmälle syömään, etenkin kun pidemmällä sijaitsevat kehutut kasvisravintolat edustavat udupi-keittiötä, ja olemme kuitenkin seuraavaksi siirtymässä Udupiin itseensä. Niinpä päädymme alakertaan. Se tarkoittaa, että istumme muovisilla pihatuoleilla valtatien penkalla. Saamme seurata, miten lehmät taas kerran mäyhtävät ja sitten märehtivät epävirallisen kaatopaikan roskia, törmäilevät liikenteen sekaan, miten autot bassojytkeessään jonottavat tyhjäkäynnillä ja liikkuvat kohti määränpäätään hitaammin kuin juuri ryömimään oppinut vauva liikkuisi. Ruoka, jota saamme, ei maksa paljon mitään ja on parempaa kuin vielä mikään intiassa maistamamme.

Myöhäisten päiväunten jälkeen lähdemme kohti rantaa, jossa kuulemamme mukaan kaikki tapahtuu. Kieltämättä väkijoukko tiivistyykin, mitä lähemmäs rantaa päästään. Mutta melkein kaikki liikkeellä olijat ovat miehiä, heidän suhteensa naisiin on ehkä 50:1. Etsimme thairavintolaa, jota on kehuttu ehkä koko Intian parhaaksi, mutta ei se enää ole siellä, mihin sen oli ilmoitettu sijoittuvan. Niinpä menemme syömään paikkaan nimeltä sähkökissat. Valitsemme sen nimen perusteella. Katselemme terassilta ihmisten parveilua, siemailemme paperisateenvarjollista drinkkiä nimeltään One for the Beach (cashewfeniä, kookosmaitoa, ananas- ja appelsiinimehua) ja arvuuttelemme, josko rantabulevardin lammas nyt on paennut toisaalle.

Ja pian jo tunkeudumme joukkoon ja saamme todeta, että ei, pässi edelleen hengaa mestoilla. Se on nähnyt selvästi aivan kaiken eikä aio nytkään hetkahtaa tapahtumista. Pommit paukkuvat, raketit viuhahtelevat taivaalle ja ennen kaikkea tuhansia ihmisiä kuhisee. Pässi seistä tököttää sen kaiken keskellä provosoitumatta mitenkään. Otan siitä kuvan, ja joku maistissa oleva intialainen mies ilmeisesti provosoituu moisesta, koska hänen on mentävä ja lyötävä pässiä ja sitten tuijotettava meitä voitonriemuisesti hetken ennen kuin hänen ystävänsä vetävät hänet paikalta pois. Pässi vain mulkaisee miestä ja palaa sitten takaisin silmät puoliummessa meditointiinsa. (Miten erilaista käytöstä kuin peruslampailla, jotka tuntuvat säikkyvän vähän kaikkea.)

Rannassa suosittu baari soittaa kovalla musiikkia. Sen ympärille on muodostunut tanssiva joukkio. Muuten ihmiset vaikuttavat tukevasti humalaisilta. Hiekalla istuu ja makaa puolitajuisina epäilemättä kymmeniätuhansia ihmisiä. Toinen mokoma haahuaa rantaa eestaas seikkailuita etsien. Koko alue on tietysti pilkkopimeä, vain satunnaiset nuotiot täplittävät näkymää. Varsinaiset maailmanlopun festarit! Vuoden vaihtumiseen on aikaa vielä tunti. Tässä vaiheessa mietimme vielä, mihin olisi hyvä pysähtyä. Selvästikään yksittäisiä istujia ei väistetä, pitäisi istua isommassa rykelmässä. Mutta me olemme ulkopuolisia, sen huomaa tuijotuksesta. Jotkut toiset taas ovat aivan liian innokkaita tuppautumaan seuraamme tai pikemminkin takapuoleeni. Tuntuu jotenkin hätkäyttävältä, että vaikka olen pukeutunut hyvin peittävästi ja sullonut hiuksetkin pipon sisään ja oikeastaan minusta näkyy vain naama ja kämmenet, silti takapuoltani kouritaan melkein jatkuvasti. Ja kun käännähdän ärtyneenä, kohtaan vain monen tuijotuksen ilmeettömän muurin. Siinä tulee vähän paranoidiksi, huomaa kiskovansa kävellessä lantiota jopa vähän etukenoon ikään kuin se veisi takapuolen kourijoiden ulottumattomiin.

Lopullisesti mitta täyttyy, kun saamme kunnon stalkkerin. Hän käy ensin kourimassa pariin otteeseen, ja kun sitten spurttaamme hänestä kauemmas, hän kiertää toista kautta sivustalle ja tarttuu kovasti kiinni kyynärvarrestani ja koettaa kiskoa minut jonnekin. Pistän hanttiin minkä pystyn. Onneksi hieronta kasvattaa voimia. Saan kiskaistua käteni irti, ja kun hän koettaa uudestaan tarttua siihen, tungen kädet torjuvaan asentoon ja hän vilkaisee naamaani, jolla taitaa olla niin vihainen ilme, että hän perääntyy. Mutta sitten huomaamme, että ei, hän seuraa edelleen meitä, vaikka miten mutkittelisimme väkijoukossa. Ja huutelee kaiken aikaa. Koetan vilkuilla ympärilleni, olisiko jossain pelastavaa kolkkaa. Mutta kaikkialta tuijotetaan ilmeettömästi tai puuhataan omiaan. Ei auta kuin suunnistaa meren äärestä kohti rantamajojen terasseja. Siellä sitten tarjoilija tulee luettelemaan heidän uuden vuoden spessujaan, ja näen silmäkulmasta miehen pysähtyvän hetkeksi vähän kauemmas. Kun hän kääntyy pois, tartun Faunia ranteesta ja kiskaisen hänet juoksujalkaa sivummalle, ison väkijoukon taakse, ja stalkkeri putoaa jäljiltämme. Ei, emme enää halua jäädä tänne. Tämä on vähän kuin jokin örkkipeli. Ennemmin tai myöhemmin tapahtumat taitaisivat viedä käsirysyyn, mikä ei ole intresseissämme.

Ja niin kapuamme vastavirtaan portaita rantakadulle ja puskemme itsemme halki väkijoukkojen, ohi pässin. Haluamme kuitenkin viettää uudenvuoden hetken muualla kuin ankeassa majapaikassamme, joka haisee liuottimille. Ja kas, tuossahan on pääkadun varressa mehu- ja jäätelöbaari. Sinne vaan terassille! Meille pitävät terassiseuraa papurikko lehmä ja kaihinen laiha koiravanhus. Seuraamme tapahtumia. Tuhansia ihmisiä lappaa rannalle. Joukossa on myös neljä länsimaista naista, joista kaksi on pukeutunut tiukkaan bodyyn ja pupunkorviin ja toiset kaksi minimekkoihin. Voin vain kuvitella, millaista säpinää he rannalla aiheuttavat, kun minäkin muodottomissa vaatteissani kohtasin ahdistelua. Huh. On mukavaa istua siinä kaikessa rauhassa, imeksiä pillillä tuorepuristettua mosambimehua ja olla tapahtumista vähän syrjemmässä.

Lehmä märisee ja tuijottaa baariin sisään, kuten lehmät täällä usein tekevät. Lopulta sitä alkaa jurppia, ettei se vielä ole saanut mitään lahjuksia, ja se alkaa uhitella sarvillaan asiakkaita. Tässä vaiheessa jätskibaarinpitäjä jutustelee lehmälle ja tuo sille pesuvadillisen hedelmien kuoria. Lehmä alkaa mutustella tyytyväisenä ja lajistereotypialleen sopivammalla lauhkeudella. Olisi mielenkiintoista tietää, ymmärtääkö baarinpitäjä juuri vahvistaneensa lehmän käyttäytymismallia uhitella sarvillaan.

Satunnaiset asiakkaat astuvat portaiden edessä nukkuvan vanhan koiran päälle. Kaksi astuu sen hännänpäälle ja yksi etujalalle. Koira ei jaksa silti edes liikkua. Mitähän se odottaa, mietin. Sitten äkisti se nousee seisomaan, kiskottelee ja heiluttaa meille häntää. (Olemme tietysti jo hyvän aikaa puhuneet siitä, ja se selvästi tietää tämän.) Se kävelee luoksemme ja asettuu silitettäväksi. Sillä on perhoskoiran korvat, se on siro ja pienempi kuin kulkukoirat yleensä, mutta kuitenkin perhoskoiraa paljon suurempi. Sen silmiä peittää siniharmaa ketto, joten se ei paljon enää näe. Luut tuntuvat selvästi ohuen, pölyisen turkin läpi. Hyvää uutta vuotta, koira, sanoo Fauni. Tämä on sen viimeinen vuosi, sanon. Silitämme koiraa ja terassilla on hiljaista ja rauhallista ja ohitse kulkee satoja humalaisia ihmisiä minuutissa. Koko juhannus- tai vappumeininkiä kaihoava intialainen keskiluokka tuntuu pakkaantuneen juhlimaan tänne, missä bileet saavat kestää aamuneljään ja viina virtaa. Koiraa hermostuttaa pauke ja joukon suuruus, se säpsähtää hivenen rakettien paukauksia ja sen nenä heiluu villisti kaikkien ohikulkijoiden hajuista. Mutta sormet turkissa pitävät sen rauhallisesti siinä tuoliemme välissä.

Lopulta koira nousee ja käy pissalla nurkan takana. Sitten se palaa terassille ja alkaa louskuttaa ohikulkijoille. Taas baarinpitäjä tulee hätiin. Tämä pyylevä kuusikymppinen keltaiseen sariin pukeutunut täti kyykistyy koiran viereen ja silittelee sitä ja juttelee sille ja pyytää sitä sitten portaiden viereen. Hän koettaa käskeä jotain, koira vain nauraa. Sitten hän painaa kädellä koiran takamuksen maahan. Koira urahtelee tyytymättömänä, mutta kun täti on aikansa jutellut, se päättää asettua siihen rauhassa. Tuntuu hyvältä saada tietää, että koiravanhuksella on joku, joka selvästi pitää siitä huolta.

Keskiyön hetkellä raketit paukkuvat hieman tavallista enemmän, mutta mitään muuta muutosta ei tapahdu. Väkijoukko tunkee edelleen rannalle katkeamattomana rintamana. Me tungemme pian toiseen suuntaan, kohti hotellia. Tunnen onnellisuutta siitä, että huomenna matkustamme toisaalle. On vaikeaa pitää Calangutesta, sen kaduilla pyörivästä punaisesta pölystä, kaiken kaupallisuudesta, ja ihmisten käsittämättömästä humalatilasta. (Täällä aikuisetkin selvästi jäävät vähän teineiksi, mitä viinaan tulee. Sitä saa niin harvassa paikassa vapaasti, että kun sitä saa, meininki on täysin viinakeskeistä.)

Matkapäivä Calangute-Udupi

Juna Udupiin lähtee Margaon asemalta, joka sijaitsee nelisenkymmnentä kilometriä Calangutesta. Asemaa on netissä haukuttu karmeaksi ja likaiseksi, mutta onneksi totuus on toisenlainen: harvoinpa missään kohtaa yhtä siistiä assanvessaa, kirjakauppoja ja loistavaa ravintolaa, jossa syöminen maksaa kymmenesosan siitä, mitä edellisessä ruokapaikassa.Juna tulee myöhässä, mikä on kai aivan olettavaakin. Istumme laiturilla siinä paikassa, johon elektroniset opasteet ohjaavat sleeper ykkösen matkustajat. (Tosiaan, junat ovat valtavan pitkiä ja siksipä vaunujen paikat on merkitty valotauluin laiturin sivustaan.) Aina välillä kuulutus tiedottaa Maru Sagar Expressin olevan juuri saapumassa laiturille. Se synnyttää kanssamatkustajissa kiihkoa. He rynnistävät laiturin laidalle ja koettavat tähyillä kauas horisonttiin. Me istumme. Meidän vaunumme pitäisi olla järjestyksessä kahdeskymmenes, joten ehdimme kyllä varsin mainosti nousta sittenkin, kun junan etupää jyrää jo ohitsemme. Paikat on joka tapauksessa numeroitu, joten paikatta jäämisen uhkaa ei ole.

Viimein juna saapuukin. Mutta vaunu, joka pysähtyy kohdallemme, ei suinkaan ole s1 vaan ilmastoitu makuuvaunu. Sleepereitä on valunut ohitsemme, joten ei auta kuin tempaista laukut mukaan ja lähteä raivaamaan tietään tungoksisella laiturilla kohti junan etupäätä. Puolimatkassa rautatieunivormuinen tyyppi pysäyttää meidät ja kysyy, mitä vaunua etsimme. S1-vaunua, vastaamme. Väärä suunta, hän ilmoittaa, ja viittoo takaisin sinne, mistä tulimme juuri. Se on tuo aivan viimeinen vaunu, hän opastaa. Muut sleeperit ovat olleet numerojärjestyksessä toisessa suunnassa, mutta myönnymme rautatiehenkilön asiantuntemuksen edessä. Hulluja nämä intialaiset, toteamme. Miksei samantien laittaa vaunuja loogiseen numerojärjestykseen? Käännymme kannoillamme ja lähdemme vipeltämään kohti junan peräpäätä. Mutta ei siellä ole sleeper ykköstä. Joten käännymme taas ja nyt juoksemme asemalaituria niin kovaa kuin kintuista pääsee, väistelemme laukkukuormattuja työntölavoja ja voileivänmyyjiä ja teenmyyjiä ja junasta juuri nousseiden matkustajien vastaanottokomiteoita ja toisia vaunuaan etsiviä ryntäilijöitä. Sleeper kymmenen, sleeper yhdeksän, sleeper kahdeksan, tavaan vaunujen ohi juostessani. Ykkösen on pakko olla toisessa päässä! Ensimmäinen vaunu! Ja viimein olemme sen kohdalla ja totta vie, siinähän se on. Koko juna on vaan koottu aivan eri tavalla kuin asemahenkilökuntaa on tiedotettu. (Emme suinkaan ole ainoat laiturilla juoksijat.) Ehkä se johtuu uudenvuodenpäivän ekstravaunuista?

No, joka tapausessa nousemme vaunuumme hikeä uhoten. Yläpedeille, jonne liput ovat, on jo kavunnut nukkujia. Arvomme liian kauan, mennäkö ja herättää heidät, mutta huomaan suhtautuvani kourintarannan jäljiltä edelleen vähän säikysti intialaisiin miehiin. Niinpä avaan kirjan ja alan lukea. Olemme ensimmäisessä vaunussa veturin jälkeen. Ikkunat ovat avoimet ja dieselinkatku puskee vahvana sisään. Kun juna sukeltaa tunneleihin, katku käy sietämättömäksi, kirvelee silmiä ja kurkkua. Koetan piiloutua pashminahuivin taakse, minkä pystyn. Lattialla juoksee hiiri. Roskiksia ei ole, vaan ihmiset nakkaavat roskat suoraan lattialle. Juna jyskää ja keinuu eteenpäin. Ikkunat saisi myös kiinni, huomaan; yksi miehistä, jonka hengitys hinkuu liinankin takana, on sulkenut oman ikkunaluukkunsa, mutta paljonpa se auttaa, kun sulkee yhden ikkunan kolmestakymmenestä.

Hauskuus alkaa oikeastaan vasta kun yläpedin nukkujat heräävät ja pääsemme jutustelemaan. Saamme matkavinkkejä. Hämmästyttää vain, miksi kaikki täällä antavat samat matkavinkit. Selvästi jotkut kohteet ovat sillä tavalla arvostettuja, että paikallisten mielestä olisi sulaa hulluutta mennä jonnekin muualle, vaikka tuolla toisaalla kenties olisikin vähemmän turistifasiliteetteja ja siten vähemmän kerjäämistä, nostettuja hintoja ja mautonta ruokaa.

Äkisti juna onkin Udupissa. Onneksi matkaseurue on paremmin perillä junan liikkeistä, sillä meillä ei ole tulostettuna junareitistä karttaa eikä asemia mitenkään kuuluteta. Valoisan aikana näkee sentään, mitä rataa aseman luona reunustavaan aitaan on maalattu. Mutta kun tulee pimeä, ei ole mitään keinoa tietää, mille asemalle juna seisahtuu. Tai ainakaan Udupin asemalla ei ole valaistua kylttiä. Kokoamme tavarat ja rynnimme ulos. Ihmiset tungeksuvat laiturilla. Missään ei ole viitoitusta, kumpaan suuntaan lähteä, joten toteamme, että molemmista päistä laituria päässee jonnekin ja lähdemme kävelemään toiseen suuntaan sen kummemmin problematisoimatta. Löydämmekin pian riksat, ja kun asetumme jonoon, yksi kuskeista tulee poimimaan meidät sieltä ohi jonon, ilmeisesti siinä toivossa, että olisimme menossa läheiseen rantakohteeseen. Mutta ei, me suuntaammekin kaupunkiin. Mies kohauttaa hartioitaan ja hyväksyy kohteemme ja ottaa meidät silti ohi jonon. Koska riksakyyti on niin halpa, emme taida maksaa edes turistilisää.

Mikähän magneetti meissä oikein on, kun kaikki kuskimme ovat täysiä raivohulluja liikenteessä? Tämäkin riksa haluaa koukata motarin kautta sen sijaan, että luovisi pikkuteitä pitkin. Ja motarilla kuski kiihdyttää riksan valtavaan vauhtiin ja ryhtyy ohittelemaan autoja. Asfaltti ei ole mitenkään erityisen tasaista, joten pieni, keveä ajoneuvo poukkoilee villisti ja sisällä saa tehdä täyden työn, ettei valahda penkin sivulta takapuoli edellä moottoritielle. Koska molemmissa käsissä on pakaasi, joista on pidettävä tiukasti kiinni kuoppaisessa kyydissä, ainoa oman kehon vakauttamiseen sopiva raaja on ulkojalka, jonka pönkitän ajajan istuimen takakulmaan ja jolla koetan työntää itseäni yhä keskemmälle liukkaalla, kapealla penkillä. Täällä ei tule huvipuistoa ikävä, koska samat vaarakicksit saa joka ikisellä motoroidulla kyydillä.

Hotelli paljastuu suureksi. Aula on loistelias, marmoriportaita ja upottavia sohvia ja kullattuja peilejä. Huone maksaa silti kuusi euroa yöltä. Syykin paljastuu nopeasti: Loisto on rajattu aulaan. Portaissa näkyy jo paljasta betonia ja vesivahinkojen jälkiä. Ja huone on siroteltu täyteen inhoja valkeita rakeita, joiden on ilmeisesti tarkoitus tappaa torakat. (Torakat eivät näytä piittaavan niistä juuri mitenkään.) Rakeet haisevat kammottavasti liuottimilta, ja tunnistan hajun samaksi kuin edellisessä majapaikassa. Voin pahoin hajusta, joten kerään vessapaperilla rakeet kaikkialta, mistä niitä löydän, ja heitän ne ulos ikkunasta. Miksi ihmeessä pitää hajurakeet, kun eivät ne kuitenkaan estä torakoita puuhastelemasta tyytyväisinä omia juttujaan?

Olemme saapuneet kaupunkiin, josta meillä ei ole karttaa. Niinpä lähdemme harhailemaan Udupin yöhön summamutikassa. Kaupunki on tosiaan tärkeä temppelikaupunki. Temppelirituaaleihin liittyen siellä on kehittynyt Intian tunnetuin kasviskeittiö, mikä on varsinainen syy kohdevalintaamme. Lisäksi tiedämme, että elintaso on täällä Karnatakan osavaltion korkein ja että lukutaito on hyvässä jamassa. Vauraus todella näkyy. Esimerkiksi jalkakäytävissä: täällä on jalkakäytävät. Ja kaupunkirakenne on väljä eikä ihmisiä ole mahdottomia määriä kadulla. Kaupankäynnissäkin on kiireetön meininki. Osumme pian myös nettikahvilaan, jonne sukellamme puoleksi tunniksi katsomaan karttaa ja pähkäilemään illastuspaikkaa. Valitsemme yhden kehutuista kasvisravintoloista hotellin läheltä. Mutta emmehän me sitä pimeässä löydä, vaikka löydämmekin teatterin ja bensa-aseman, joiden luona sen pitäisi sijaita. (Kaupunkisuunnittelullisesti teatterin ja bensa-aseman naapuruus tuntuu eksoottiselta.) Niinpä luovimme lopulta vain Holiday Park -hotellin alakerran ravintolaan, joka on kuitenkin pure veg. Ja onneksi näin - saamme nimittäin kerrankin hyvää, tulista ruokaa. Hinta on taas vain murto-osan siitä, mitä Goalla. Ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Chilionnellisuus hiipii tajuntaan. Ehkä vähitellen, kun etenemme kauemmas turistoituneista alueista, alamme saada oikeasti intialaisittain maustettua ruokaa eikä laimeaa turistikamaa, johon verrattuna kotimaan intialaisten tarjonta tuntuu asiallisen ärhäkältä.

Udupin temppeli ja Woodlands restaurant

Etsimme temppeliä aikamme. Meillähän ei ole kaupungin karttaa, ja jalkauduttuamme toisiin kaupunginosiin huomaamme, miten hatara muisti saattaakaan olla. Olemme toki illalla katselleet google mapsia, mutta kun emme löydä temppeliä ja törmäämme military campiin, sadattelen sitä, ettemme piirtäneet pientä karttaa edes näiden instituutioiden suhteesta toisiinsa. Muistan nimittäin nähneeni sotilaskasarmit kartalla, mutta mielikuva siitä, että ne sijaitsivat alas ja vasemmalle temppelistä, on melkoisen hatara. Toisaalta, ei ole myöskään kiire mihinkään ja kaiken näkemämme Intian jälkeen Udupissa on mahtavaa kävellä. Se on hiljainen, rauhallinen ja hyvin vehreä kaupunki.

Viimein törmäämme kadulle, jolla on Woodlands restaurantin viitta. Seuraamme viitoitusta, koska Woodlands on aivan temppelin luona. Mutta menemmekin ensin ravintolaan aamiaiselle. Se on loistava, maukas ja tulinen. Banana buns paljastuu banaanimunkeiksi, joiden kanssa tarjoillaan tujusti valkosipulilla ja chilillä terästettyä kookoskastiketta.

Aamiaisen jälkeen löydämme viimein temppelin seuraamalla varjojamme. (Temppeli on siihen nähden sopivassa ilmansuunnassa.) Tulemme takaportista sisään ja törmäilemme ympäriinsä aluetta, joka on täynnä pieniä pyhättöjä, rukoushuoneita, ilmaisia temppelilounaita tarjoavia huoneita, ja, kummallista kyllä, taloustarvikekauppoja. Tiedäthän, siivilöitä, perunanuijia ja niin edelleen. Ehkä se johtuu siitä, että tälle Krishnalle on laitettu joka päivä erilaista ruokaa (ja juuri siksi täällä on kehittynyt loistava kasviskeittiö). Ehkä siksi ruoanvalmistusvälineitä on taajan kaupan temppelialueella. Mutta mistä myös vessaharjat ja teippirullat ovat ajautuneet tänne? Lienevätkö ne vain keittiötarvikkeiden kylkiäisiä? Tuskin Krishnasta sentään on sellaisia legendoja, että hänen jäljiltään pönttö on parasta harjata huolella. Etenkin kun monessa opaskirjassa on korostettu, miten temppeleihin ei pidä viedä pidätyskyvyttömässä iässä olevia lapsia, koska jos he tekevät tarpeensa temppelissä vaikka vaippaankin, temppeli on saastutettu ja se pitää puhdistaa monimutkaisin ja kallein rituaalein. Joihinkin temppeleihin ei haluta myöskään naisia, joilla on kuukautiset.

Vanhin temppeleistä on 1200-luvulta, mutta jono sinne on tainnuttava. Tyydymme siten vain kurkistamaan kaikkein pyhintä pienestä kurkistusluukusta, joka on suotu laiskoille matkaajille. Näemme hämärässä pyörivän väkijoukon, saripukuisia naisia ja paidattomia miehiä lannevaatteissaan. Joidenkin miesten lannevaatteet ovat roiskeläppämallia. Se ei tunnu estävän heidän kumarteluaan.

Temppelialueella tapahtuu paljon kaikkea kummaa. Munkit tai bramiinit, en ole varma, kummista on kyse, ovat kyhänneet temppelien sisäpihojen pylväskäytäviin nuotioita, rummuttavat ja heittelevät tuleen tuoksuvia yrttejä. Ihmiset maksavat siitä, että saavat rukoilla ja kurkistaa pyhimyksenkuvia pienistä luukuista. Kaikkialla pitää olla ilman kenkiä. Astun melko pian purukumiin, joka kiitos kuuman ilman ei suostu irtoamaan kantapäästä vaan leviää tahmeaksi kalvoksi. Lehmät ja sonnit häiriköivät banaanimyyjän kopilla. Hänen on heiteltävä banaaneja vähän kauemmas jatkuvalla syötöllä, jotta eläimet eivät vain kävelisi kojuun sisään ja söisi kaikkea myyntitavaraa. Syötyään itsensä kylläisiksi naudat käyvät makaamaan banaanikojun edustalle, ilmeisesti seuraavaa vatsankurnetta odottaen. Pari nuorta sonnia haastaa riitaa. Suitsukkeet leyhyttävät imelänraskasta tuoksua, joka sekoittuu lehmänpaskan juurevaan aromiin.

Koikkelehdimme joukon mukana ja pujahdamme paljain jaloin pyhättöihin. Emme sentään kumartele tai osta siunauksia. (Vaikka hetken mietinkin, olisiko hyvä asia ostaa temppelielefantin siunaus.) Seisomme pitkään tuijottamassa elefanttia. Sen kärsänäppäryys hämmentää. Ja sen suu - en ole koskaan tajunnut, miten paljon norsun suu näyttää emättimen suuaukolta. Paljonkohan norsun kieli painaa? Pystyisikö se edes halutessaan näyttämään kieltä? Vuorenkokoinen eläin irrottelee sokeriruo'oista herkät lehdet ja nostaa ne sirosti kärsää kiertäen suuhunsa. Jossain vaiheessa se syö myös jonkun ajattelemattoman pyhiinvaeltajan maahan heittämän helmiketjun. Yksi norsusiunauksen ostajista haluaisi antaa norsulle paahtoleipää - hän on tuonut mukanaan kokonaisen perhepakkauksen - mutta norsumies kieltää ehdottomasti antamasta leipää. Aika ymmärrettävää: jos norsun maha sekoaa, se tietää taatusti melkoista lisätyötä. Norsun lisäksi vaikuttavin näky temppelialueella on yhden pyhätön kissanpentukaksikko. Kilpikonnanväriset pikku rääpäleet lymyävät ovensuussa sisemmäs luostariin. Yksi munkeista käy silittämässä kissanpentuja jalallaan. Välillä hän painaa jalalla kissapienen päätä asfalttiin vähän aikaa, kunnes kissanpoika lakkaa rimpuilemasta ja alistuu kohtaloonsa. Sitten hän palaa takaisin hellään silittämiseen. Ei mitään arvausta, miksi. Kierrämme temppelin keskusta vastapäivään. Meitä tuijotetaan peittelemättömän uteliaasti. Nuoret tulevat kättelemään ja kysymään nimiämme.

Tuntuu kummalliselta, miten oma retkemme temppeliin tuntuu vinksauttavan etenkin lasten ja nuorten retken ihan sijoiltaan. Sen sijaan, että he mietiskelisivät näkemäänsä, keskittyisivät kilistämään kelloja ja asettelemaan kukkauhreja tai miten se nyt heillä sitten meneekään, he tuijottavat meitä valkonaamoja ja haluavat kätellä ja vaihtaa esittelyitä. Pyhiinvaellus tuppaa vähän unohtumaan.

Ja toisaalta, joukkio pieniä lapsia hälisee lähellämme temppelikierroksen jälkeen. He kuikuilevat ujosti. Menen kysymään, saisiko heistä ottaa kuvan. He lähtevät juoksemaan pakoon. Onneksi paikalla on munkki, joka ymmärtää yskän ja huudahtaa lapsille muutaman jutun ja auttaa lopulta järjestämään heidät ryhmään kuvausta varten. Riemu repeää jälleen, kun näytän kameran näytöltä juuri ottamani kuvan. Kuvaan pääseminenkin näyttää monesta tuntuvan hienolta, mutta otetun kuvan katselu samantien tuntuu vielä selkeämmin ilahduttavan.

Lounas meinaa mennä pieleen, koska nyt Woodlandsissa, jonne toikkaroimme ilahtuneina aamiaisen tulisuudesta, häärää tarjoilijoiden päällikkö, joka tekee jonkin sortin pr-työtä asiakkaiden suhteen. Tarjoilija suosittelee pyynnöstä oikein tulisia annoksia ja kirjaa muistiin pyynnön niiden tulisuudesta. Sitten hän menee viemään tilausta kokeille, mutta joutuukin päällikön hampaisiin. Päällikkö läksyttää tarjoilijaa ja raahaa tämän hihansuusta pöytämme luo. "These foods you ordered are chilli foods. Chilli-hot! There must have been some mistake!" Ilmoitamme jääräpäisesti mutta ystävällisesti, että ei tässä mitään väärinkäsitystä ole syntynyt, kyllä tarjoilija aivan oikein on ymmärtänyt. Me näet haluamme ruokamme chilisenä. Ukko tuijottaa hetken selkeästi pettyneen oloisena, repäisee sitten lapun tarjoilijan kädestä ja jatkaa tarkistusta. "And he has written that the pineapple juice comes without ice and sugar." Niin, se on aivan oikein, toteamme lehmämäisellä kärsivällisyydellä. Ukko tuhahtaa, tunkaisee lapun takaisin tarjoilijan käteen ja porhaltaa toisaalle kyttäämään, josko joku muu tarjoilija tekisi virheen. Keittiöstä porhaltaa pian vielä yksi ukko lisää ja kysyy, eikö ananasmehuun tosiaankaan tule sokeria eikä jäitä. Ei tule, ei. Onneksi ruoat ovat saapuessaan tulisia, kuten pyydettiin. Mutta koko episodista jää tympeä maku. Kaikki toimi niin hyvin ilman tuota pr-ukkoa.

Pienemmissä, halvemmissa paikoissa ei tietenkään ole varaa palkata ketään kyttäämään. Päätämme suosia niitä, koska totta puhuen Summer Park -hotellin Campus Veg Treat oli mauiltaan ainakin Woodlands-klassikon tasoa ja tunnelma on verrattomasti parempi. Klassikko on nyt maistettu ja kansankeittiöt kutsuvat!

Päiväunilta herääminen saa yllättävän käänteen, kun Fauni epäilee kuumaa tuntuaan ja mittaa kuumeen. Sitähän riittää. Hänellä ei koskaan aikuisena ole ollut tuollaista yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumetta. Vielä kummallisempaa on, ettei mitään muita oireita löydy. Pelkkä kuume vain. Ehkä se on lämpöhalvaus, arvelen, ja komennan Fauni-paran kylmään suihkuun. Se kuitenkin vain nostaa kuumetta. Kun mittari on kavunnut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja puoleen, määrään särkylääkkeen. En halua kaitsea kuumehoureista. Onnistumme jotenkin syömään hotellin ravintolassa, ja sitten käymme nukkumaan. Ehkä kuume laskee aamuksi...

Udupissa edelleen, Fauni sairaana

Aamulla kuume ei ole laskenut yhtään mihinkään. Nyt mennään lääkäriin, totean. Vähän kyllä hirvittää, riittävätkö rahamme, niitä on vain pari tuhatta, enkä muista nähneeni kaupungissa automaatteja muuta kuin temppelialueella. Ja tietysti, kun on vähän hätä toisen sairaudesta, alan arpoa, muistinko sittenkään, miten sinne käveltiin. Lopulta olen niin hermostunut, että totean, että minun on mentävä selvittämään asioita, koska tehdessä ahdistus tapaa laantua ja muuttua päättäväisyydeksi. Mutta jos jää kipristelemään paikoilleen, ahdistuksesta kasvaa huima möykky, joka saa lopulta epäilemään suunnilleen sitäkin, osaako hengittää.

Hotellin säännöissä on epäsympaattinen kohta, jonka mukaan hotellissa ei saa asua, jos sairastaa tarttuvaa tautia. Silläkin uhalla, että meidät viskataan pellolle, on mentävä kysymään respasta, onko lähellä luotettavaa lääkäriä tai sairaalaa. Onneksi säännöt tuntuvat olevan sääntöjä ja kaukana käytännöistä. Respasta neuvotaan ystävällisesti tie Gandhi-sairaalaan, joka sijaitsee samassa korttelissa. Käyn huoneessa hakemassa Faunin ja lähdemme. Kai ne rahat riittävät, päätän, ja jos eivät riitä, voin tilauttaa sairaalaan riksan ja pyytää sitä viemään minut automaatille. Varmasti automaatteja on enemmänkin, en vain tiedä, missä. Sairaalasta osataan varmasti neuvoa.

Kierrämme korttelin muttemme löydä sairaalaa. Kysyn hedelmänmyyjiltä, jotka vain viittovat, että kulman takana, siellä mistä juuri tulimme. Menemme uudestaan tuohon kohtaan, parin rapistuneen hotellin luo, ja kas, tosiaan, siitä vie tie sisäpihalle, korttelin keskelle, jossa nököttää oikein modernin näköinen, sievä pieni sairaala. Ei sitä tieltä käsin kyllä mitenkään näe, pitää mennä sisäpihalle, jotta sen löytää.

Itse lääkärissäkäynti muistuttaa omaa visiittiäni Panajissa. Fauni määrätään ensiapuosaston sänkyyn kumilakanan päälle, minut määrätään riisumaan hänen sandaalinsa. Verenpaine, syke ja kuume mitataan. (Täällä kuume ilmoitetaan fahrenheiteina, kun Goalla se ilmoitettiin celsiusasteina. Silläkin tavalla siis siirtomaaperinnön ero näkyy käytännöissä.) Se on vain flunssa, toteaa lääkäri. Kuumetta alentavia lääkkeitä, hän määrää. Enintään yksi illalla ja yksi aamulla. Enintään kaksi kappaletta päivässä. Jännitän vähän maksua, onhan sairaala huimasti modernimpi ja siistimpi kuin Panajin vastineensa, mutta turhaan: tuhansien rupioiden sijaan hinta on neljäkymmentä rupiaa. Lääkkeet puolestaan maksavat huimat kuusi rupiaa. Alle eurolla siis selvitään... lääkärinpalkkion tapauksessa alle viidesosalla siitä, mitä sama palvelu maksoi Panajissa.

Fauni ei haluaisi syödä lääkettä ennen sen googlaamista. Lopulta saan hänet kuitenkin suostuteltua sen nielaisemiseen: kyseessä on sentään kansainvälisen lääkefirman tuote, laillistetun lääkärin määräämänä. Ei se nyt sentään mitään lsd:tä ole. Ei tosiaankaan: kun Fauni hotellilla tarkistaa asian puhelimensa netistä, selviää, että hänelle on määrätty lapsille ja yli 82-vuotiaille vanhuksille suunnattu parasetamolitabletti, jonka vaikuttavan aineen pitoisuus vastaa normaaleja käsikauppaparasetamoleja Suomessa. Hieman kyllä huvittaa lääkärin vannottaminen, ettei lääkettä saa ottaa kuin kaksi tablettia päivässä. Ainakin Suomessa annokset saattavat olla korkeampia. Muistaakseni söin itse viime keväänä tupla-annosta ja siihen vielä päälle toista särkylääkettä. Vaikka tietysti niukkuuden periaate on hyvä lääkkeiden kanssa; mitäpä sitä turhaan rasittamaan elimistöä, jos vähemmälläkin pärjää.

Arvoitukseksi jää, miksi Faunille määrättiin lasten lääke, joka on hyvänmakuinen ja josta sen vuoksi on tilastoitu paljon yliannostuksia lapsilla, jotka ovat kipeinä ja valvomatta napsineet muutaman "karkin" lisää. (Ehkä se selittää lääkärin varoitukset siitä, ettei kahden tabletin päiväannosta saa ylittää...)

Nyt istumme yksinaisten paivakavelyideni jalkeen nettikahvilassa, koska meilla on tosiaan hotla, joka maksaa 6 egea yolta eli ei nettia. Parasetamoli nayttaa purevan. Tai sitten Faunin on vaan paastava nettiin hinnalla milla hyvansa.

Uudenvuodenaatonaatto

Matka Morjimista Calanguteen on maksimissaan parikymmentä kilometriä, mutta siihen palaa reilusti yli tunti. Heti autoon noustessamme kuski kysyy kohteliaasti, onko musiikki meille ookoo. Kuvittelen hänen tarkoittavan, että saako hän pitää musiikin tällä tavalla hiljaisena taustamusiikkina vai onko se pistettävä pois, joten vastaan, että se on ookoo. Jolloin kuski vääntää ämyrit täysille ja kaiken lisäksi soittaa koko matkan samaa biisiä (kas, sehän löytyi youtubesta pienellä hakemisella... tosin se oli tästä joku klubiversio) toistolla. Biisissä lauletaan (tai siltä se kuulostaa ainakin) "catch me if you can", "i can break your hand", "he's a survivor, he's a survivor, usva man, usva man, he's a survivor". Biitti hakkaa tärykalvoja ja jossain vaiheessa usva manin uudelleen alkaminen aiheuttaa hihityskohtauksen. Taksi poukkoilee tuttua koulutietä, kaikkialla on vihreää ja kaunista, sitten läpi parin kylän, edelleen maalaismaisemaa, sillan yli, ohi rakenteilla olevan vesipuiston, ja jumahtaa äkisti liikenneruuhkaan. Liikenneruuhkan ympärillä rakennukset alkavat olla rumempia. Roskaa on enemmän. No, ajattelen, kohta mennään ylimenovaiheen ohi ja tullaan sinne lomapaikkaan meren rannalle. Mutta hitto vie, sitten alan katsella katukylttejä ja tajuan, että mehän olemmekin jo määränpäässä. Morjimin ja Ashwemin kauniiden rantojen jälkeen ja Arambolin länkkäri-hippilän jälkeen olen ajatellut pakettimatkaturismikohteen jotenkin eri näköiseksi.

Taksilta kuluu suurin osa ajasta siihen, että koetamme löytää hotellimme Calangutesta. Kukaan ei tunnu kuulleenkaan moisesta hotellista. Paitsi muutama hassu täti, jotka neuvovat meidän väärään suuntaan. Hotellivoucherissa lukee vain Calangute osoitteen kohdalla. Lopulta Faunin puhelin löytää internetin ja pääsemme googlaamaan hotellin puhelinnumeron. Jälleen kerran taksi soittaa hotelliin, neuvottelee, ottaa ohjeita. Täytyy soittaa silti vielä uudestaan, että löytäisimme. Ja silloinkin taksikuski ja hotelli sopivat keskenään risteyksen, johon jäämme jumittamaan, kunnes löydämme toisemme, ja sitten seuraamme ponnaripäistä harmaantunutta ukkoa skoottereineen hotellin ovelle saakka.

Calangute on täynnä punaista pölyä, kaoottista liikennettä ja intialaisia pakettimatkalaisia. Mistä tiedän heidät pakettimatkalaisiksi? Vaatteista. Hyvin harvalla on erityisen intialaiset vaatteet. Ehei, nyt ollaan lomalla, sosiaalisten velvoitteiden ulottumattomissa. Naisten pukeutumisessa sen erottaa selkeimmin. Oma ilta-asuni, farkut ja intialainen tunika, on aivan ylisiveä. No, helpompi näin päin!

Brittimies kurssilta voihkaisee hyvästellessämme, että hän toivottaisi mieluusti hyvää uutta vuotta Calangutessa, mutta ei hän oikein voi, koska se on kauhea paikka. Ymmärrän yskän saavuttuani tänne. En haluaisi viettää täällä pitkää aikaa. Onneksi olemme täällä vain pari päivää, uudenvuoden yli, katsomassa, miten inkkarit menevät sekaisin alkoholin ja uudenvuodenbileiden yhdistelmästä.

Tuntuu vähän haikealta jättää taakseen Morjim ja muut pohjoisen rannat. Tutustumme nimittäin kölniläis-intialaiseen dj:hin, joka soittaisi mukavalla klubilla siellä rauhan tyyssijassa, ja siellä on oikeasti hiljaisuutta ja koiria ja puhveleita ja lintuja, voi miten kauniita lintuja, bramiinihaukkoja ja vihreitä mehiläissyöjiä ja kuningaskalastajia. No, matka kuitenkin jatkuu. (Ja jos saamme sätkyn, voimmehan aina peruuttaa junaliput ja junailla takaisin Morjimiin ja asua tiibetiläisten pystyttämässä rantakylässä Om Shankarissa, jonne päädymme useimmiten syömään. Se on pieni kylä, viimeisinä päivinä oli jo monta tuttua moikattavana.)

Ehkä tämä on hyvää absurdismin harjoittelua. Menemme supermarketiin ajatuksenamme syödä aamiaista hotellin parvekkeella. (Ei mikään kaunis paikka mutta parveke kuitenkin.) Ongelma vain on, ettei täällä oikein osaa kuluttajuutta. Koluamme koko ruokakaupan läpi, mutta ainoa, mitä osaamme haluta, on takkujenselvityskampa ja kahden litran vesipullo. Se aamiaisesta parvekkeella! Hedelmämyyjiä emme enää löydä sen jälkeen, kun ohitamme yhden, jolta emme ostaneet hedelmiä olettaessamme, että niitä on varmasti hotellia lähempänäkin.

Käymme rannalla ihmettelemässä näkymää. Oikealla kävelykadusta on jonkinlainen avokaatopaikka, jossa lauma lehmiä tonkii roskia illallisen toivossa. Lehmien luona istuu ujojen saripukuisten naisten ryhmä. Rantaviiva on täynnä kulkijoita. Aurinko laskee. Utuisen pastellitaivaan läpi leijuu monta liitovarjoilijaa meren yllä. Merta kyntää niin usea vesiskootteri, polkuvene, surffilauta ja ties mikä vempele, että kyseessä voisi olla Tove Janssonin kuvitus. (Ajattelen sitä kuvaa kirjassa Kuka lohduttaisi nyytiä, jossa on jonkilainen vesihuvipuisto. Vai onkohan se vedessä. No joka tapauksessa, siellä karusellit pyörivät ja poosea riittää.) Rantamajat ovat valtavan kokoisia aittoja. Kaupustelijoita kojuineen on kaikkialla. Rantakadun päätekiveykselle on sammunut useampikin liikaa juhlinut intialainen. Poikaporukat notkuvat. Ja rannalla päivän sareissa tai salwar kameezeissa siveästi rypeneet naiset näyttävät riettaampia kanssasisariaan spurguisemmilta, koska bikineissä keekoilleiden kaupunkivaatteet ovat puhtaat ja siveydensipulien vaatteet taas aivan rutussa ja hiekkaiset, aivan kuin he eivät olisi peseytyneet viikkokausiin.

Pakenemme kaaosta ravintolaan. Se on erikoistunut eteläintialaiseen keittiöön. Fauni tilaa special thalin, jonka eroa tavalliseen thaliin emme saa selville kyselyistä huolimatta. Mutta hintaero on vain 20 rupiaa, joten hän päättää ottaa sen. Itse taas koetan tilata paper masala dosan. Tarjoilija koettaa selittää, että se on suuri, levittää käsiään valtavaan mittaan. "Maybe the normal masala dosa, madam?" Mutta ajattelen, että tuon täytyy olla liioittelua. Eihän paperidosa maksa paljonkaan enemmän kuin tavallinen. Joten tilaan paperidosan. (Dosa on siis semmoinen rapsakka lettu.) Ja alkuruuaksi otamme vielä muutaman etelän erikoisuuden snacks-osiosta. Voi tuho. Sillä Faunin thali on valtava, kokonainen tarjottimellinen ruokaa. Ja kun paperidosa tulee, siinä vasta riittää ihmeteltävää. Sen halkaisija on siinä 80 senttiä. Itse lätty on kääritty rullalle, joka ei mahdu silti valtavan tarjottimen päälle. Ja lisukkeita on kaikkia kaksin kappalein, mistä päättelemme, että oikeastaan ruoka on tarkoitettu selvästi jaettavaksi. Jaksan syödä dosasta noin kolmanneksen. Sitten päätän lopettaa ahkeroinnin, jottei kävisi niin, että voin pahoin jo dosia nähdessäni. Olemme nimittäin liikkumassa kohti aluetta, jossa dosat ovat perusruokaa...

Oikeastaan paljastuu varsinaiseksi onnenpotkuksi, että ruokamme osoittautuu absurdiudessaan ympäristönsä veroiseksi. Nauramme itsemme tärviölle. Emmekä ota mitään tyhmää tavoitetta yrittää ahtaa kaikkea sisäämme. Se on täysin mahdotonta. Itse asiassa tulen ajatelleeksi paper masala dosaa tuijottaessani, että se voisi toimia hyvin terapiavälineenä kaikille niille, jotka eivät ole päässeet irti "lautanen on syötävä tyhjäksi" -fiksaatioistaan.

Hoipumme ruokapaikasta ulos hekottelusta vetelinä. Raivaamme tiemme markkinoiden läpi, ohi lehmän, joka kaihoten tuijottelee kasvisravintolan sisään sen portaat tukkien, ohi viinakauppojen ja poikaporukoiden, taksien ja autoriksojen ja katuruokakojujen, ohi vahvasti parfyymilta tuoksuvien naisten, ohi parturin, joka raksii asiakkaitaan pienessä avokatoksessa valtatien laidalla.

Hotellihuoneen ovea ei saa lukkoon. Ulos mennessä se lukitaan riippulukolla, mutta sisältä käsin on vain siirrettävä sohva oven eteen. Ja wifi, jota hotelli mainostaa, sijaitsee respassa, joka puolestaan on kiinni. Onneksi wifi on jätetty päälle, joten sitä voi käyttää kadulta käsin, suuren kukkaistutuksen reunalla istuen. Eikä oikeastaan ole mitään sisätilaa, mihin paeta... autojen äänet tunkeutuvat sisään, ja kun kyliltä väsyneinä palattuamme uteliaina tutkimme, mitä ohjelmaa tulisi mainostetusta kaapelitelevisiosta, paljastuu, että seillä on vain yksi kanava, jolla pyörii nonstoppina bacardimainos, jossa huokaillaan "drifting in sunlight" ja "lallalla bacardi fun". Eikä kuvaa ole mahdollista säätää, se on rakeinen ja ylivalottunut. Uutiset olisivat ihan jees, mutta bacarditeevee ei oikein pure. No, huomenna sitten varmaan hengataankin ulkona, rannalla ja ihmetellään bilestystä!

Veikkaan, että tästä tulee kummallisin uusi vuosi vähään aikaan!

... ja kohta tien päälle

Yhtenä iltana menemme syömään hierojaporukan kanssa. Fauni pääsee siivellä mukaan, vaikkei osallistukaan kurssille, koska jotkut muutkin haluavat ottaa puolison mukaan. Illastamme bambusta ja lankuista kyhätyssä katoksessa pimeän takana huokuvan meren rannassa. Tähdet ovat yhtä kirkkaat kuin Suomessa oikein terävinä pakkasöinä.

Muut kehuvat ravintolaa etukäteen kovasti. Paikan päällä selviää, että se johtuu ruokalistan suuresta pihvi- ja jälkkärivalikoimasta. Muuten anti on hyvin keskinkertaista rantamajatasoa. Ei sellainen, johon tulisi mentyä uudestaan. Hämmästyn kun huomaan muiden tilaavan pihvejä. Hyvänen aika, Intiassa! Olin jotenkin kuvitellut, että monet lihansyöjätkin täällä ottavat kasvislinjan jo ihan vatsasyistä. Mutta ehkä tuo paikka on sitten turvallinen pihvien kannalta. (Ja riskeeraamisen ymmärrän kyllä oikeastaan varsin mainiosti, koska tilaan itsekin plain summer juicen: soodaveteen on raastettu inkivääriä, puristettu sitruunamehua ja hakattu hienoksi minttua. "Plain" tarkoittaa, ettei siinä ole lisättyä sokeria. Riskialtistahan sekin on, koska aineksia ei ole kuumennettu ja ties millä vesillä inkivääri ja minttu on kasteltu.)

Yhdessä syöminen lähentää ja täsmentää kuvia kurssilaisista. Mitä enemmän syvyyttä hahmot saavat, sitä helpompi heidän edesottamuksiaan on ymmärtää edes pintatasolla. Niin, ja tiedänkö itsekään, miksi olen täällä? Miksi hierominen tuntuu hyvältä idealta? Enpä kai.

Yksi seurueesta kysyy jotain aivan hassunkurista. Mainittuani ohimennen ammatinvaihtoasian yhteydessä filosofian tutkintoni ja ajauduttuani sen myötä keskusteluun tieteenfilosofiasta ja filosofian mielekkyydestä ylipäänsä onnistun jotenkin säikäyttämään tämän ihmisen. Hän kysyy silmät lautasenkokoisina, että onko niin, että kuuntelen ihmisiä myös heidän filsofiaansa luotaavalla korvalla kaikkialla, minne menen. No, onhan se vähän niinkin, vastaan. Kyllä niin käy aika usein. Eikö se ole kauheaa, hän sitten kysyy. Ai miten niin, kysyn takaisin. No kun ihmiset varmasti kuulostavat sinusta kauhean epärationaalisilta ja tyhmiltä, hän vastaa. Ihailen hänen rohkeuttaan sanoa tuollainen pelko ääneen. En yleensä muista, että joku voisi reagoida ja ajatella noinkin, mutta varmasti niin välillä saattaa käydä. Vastaan mahdollisimman keveään ja hilpeään sävyyn, että ei se nyt ihan noin mene. Koska en ole vielä oikeastaan tavannut ketään, joka olisi aina ja kaikkialla hyvin rationaalinen ja viisas. Ja että vaikka tavallaan pidänkin ihan mielekkäänä tutkiskella ajatuksia ja niiden kaoottista polveilua ja jopa vähän koettaa järjestellä niitä keskenään sopusointuisemmiksi, niin en tosiaan usko, että se lopulta olisi mahdollista säilytettävänä tilana. Sehän on vähän kuin siivoamista. Lisää sotkua syntyy kaiken aikaa. Ja mitä tyhmyyteen tulee, huomaan kyllä omien asenteideni hönttiyden yleensä sen verran pistävinä, etten ainakaan voi ajatella, että olisin huomattavasti viisaampi kuin toiset. Tietysti kaikki tämä tutkailu auttaa hahmottamaan eroavaisuuksia eri ajattelutyylien välillä, mutta enimmäkseen kai koen kauhua siitä, miten vähän onnistun ymmärtämään toisia, enkä suinkaan siitä, miten epäsystemaattisia he ovat. Asian puheeksi ottanut ihminen näyttää vähän hämmentyneeltä mutta myös helpottuneelta.

Haluaisin melkein lisätä, etten missään vaiheessa ole halunnut opiskella hirviömäisyyttä tai tuomitsevuutta. Tai leimaamista. Niissä nimittäin riittää ihan kotitarpeiksi poisoppimistehtäviä!

Keskustelut porautuvat syvälle. Puhumme siitä, miksemme halua lapsia tai haluaisimme heitä, miten eroaminen muuttaa ihmistä, miten paljon antoisampaa on lopulta antaa kuin vastaanottaa hierontaa. Ja että onko hierominen siis itsekästä. (Tässä vaiheessa kiitän mielessäni Frans de Waalin lukemista; hän on kaikista selvimmin kirkastanut ainakin itselleni sen, että jos toisten tunnesäätelemistä ja huomioonottamista kutsuttaisiinkin itsekkyydeksi, voidaan ainakin sanoa painavasti, että itsekkyyksien välillä on eroa - onhan se erilaista itsekkyyttä, jossa toista tallotaan ja hyväksikäytetään sumeilematta jonkin oman vaikkapa materialistisen päämäärän eteen, verrattuna siihen itsekkyyteen, jossa toisen omat tavoitteet otetaan huomioon ja niitä pyritään järkevissä määrin jopa täyttämään, koska sellaisesta tulee itselle hyvä fiilis. Ensimmäisessä tapauksessa itse hyötyy ja toinen kärsii, toisessa molemmat hyötyvät.)

Ne keskustelut, joita käymme kurssin tauoilla ja ravintolaillallisella, ovat usein niin mielenkiintoisia, etten malta paljonkaan puhua. Pari kertaa minulta onkin kysytty, että enhän ole pitkästynyt, kun en sano mitään. Tuntuu hieman siltä, että tietyissä ympäristöissä ja keskustelunormeissa elämänsä oleilleet ihmiset eivät osaa erottaa tarkkaavaista kuuntelemista ja pitkästyneisyyttä. (Tai sitten he erottavat ne kyllä, mutta heidän säännöissään tarkkaavaiselta kuuntelijaltakin on huomaavaista aina välillä kysyä tuosta.) Kansainvälisessä ryhmässä huomaa selvästi, miten erilailla hiljaisuus koetaan. Ja kuinka joillain - en osaa sanoa, onko kyse ihmisen vai hänen ryhmänsä tyylistä - hetkenkin hiljaisuus on ahdettava täyteen vaikka täysin hupsua höpötystä. Ikään kuin nuo keskustelun mietteliäät aukot voisivat vahingoittaa osallistujia. Ja sitten toisaalta, miten toisen on vaikeaa päästä sanomaan sitä, mitä hän haluaisi, koska hiljaisuudet jäävät aina liian lyhyiksi ja fokus siirtyy toisaalle toisen koettaessa hädissään täyttää hiljaisuusaukot. En ole erityisemmin ahdistunut siitä, miten hiljaisuuteni koetaan. Jossain vaiheessa haluni kuunnella seuruetta ja tarkkailla sen käytäntöjä näkyy muuttuneen omissa arvioissani kielteisestä, muutettavasta taipumuksesta joksikin, joka vain ilmenee ja saakin ilmetä.

Tavallaan tuntuu vähän haikealta tajuta, että on toisiksi viimeinen kurssipäivä. Huomenna annamme näytön ja saamme diplomit. Sitten emme ehkä näe enää koskaan. Tästä kaihosta olen tavoittavinani pari juonnetta: Ensinnäkin sen, etten tunnu jakavan ihmissuhteitani tärkeisiin/pysyviin ja epäolennaisiin/ohimeneviin, kuten moni tuttavanikin tuntuu tekevän. Koska ajattelen kommunikaatiotakin oppimistilanteena, kaikissa tilanteissa tuntuu olevan yhtä arvokkaita mahdollisuuksia. Monet käymistäni tärkeistä keskusteluista on käyty satunnaisen ohikulkijan kanssa. Ne ovat saaneet minut oivaltamaan jotakin, mitä "syvemmät" ihmissuhteet eivät ole onnistuneet kiteyttämään. Joskus tunnistan jonkin kommunikaatiotilanteen tärkeyden vasta vuosia sen tapahtumisen jälkeen. Toiseksi, jostain syystä tuntuu useimmiten harmilliselta, kun jonkun ihmisen kanssa ei pääsekään syventämään tuttavuutta. Siltä tuntuu yleensä silloinkin, kun on jo käynyt selväksi, että kommunikaatioon liittyy monia haasteita ja että erilaisten elämäntyylien takia kommunikaatio uhkaa jäädä hyvin hataraksi.

Toisaalta on helpottavaa, että kurssi loppuu. Olen edelleen aika horjuvassa tilassa ja vetänyt terveyteni kannalta kurssin läpi lähinnä sitkeystestinä. Syön yhtäaikaisesti niin montaa lääkettä, että se vähän kauhistuttaa. Huomenna lääkekuurit loppuvat kuin seinään malarianestolääkitystä lukuunottamatta. Toivon, että minua kaikkialle seuraava voimakas huimaus loppuisi saman tien. Mutta pelkään, että käykin päinvastoin. Että kun allergiseen nuhaan tarkoitetut limakalvoturvotusta vähentävät kapselit loppuvat, pääni on äkisti niin täynnä räkää, etten oikeasti tiedä, mihin suuntaan kaadun. Jo nytkin on tuskaa edes kallistaa tai pyörittää päätä, makuulle menosta nyt puhumattakaan. Maailma heiluu kaiken aikaa kuin olisin laivassa. Jos en tietäisi kärsiväni hiemankin tukkoisena tästä hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, olisin todella huolissani. Mutta eiköhän siitä ole kyse. Myös melkein jokaisen syömäni lääkkeen mahdollisena sivuvaikutuksena mainitaan pahoinvointi ja huimaus. Eli ehkä se sitten helpottaa, kun kuurit loppuvat huomenna. Ehkä. Malaronea on syötävä vielä yhdeksän päivää. Sitä olisi viideksitoista päiväksi, mutten tunne mitään halua venyttää kuuria. Joka tapauksessa malarialääkkeet on kirjoitettu Pohjois-Goaa ajatellen eikä lääkäri pitänyt tarpeellisena rouskuttaa niitä enää sitten kun poistumme täältä.

Hotellin internet huvittaa. Kirjoitan tätä muistioon ennen toisiksiviimeisen kurssipäivän alkua. Hotellissa on wi-fi, mutta jostain syystä se toimii vain noin aamukymmenestä yömyöhään. Verkkotarjoajan nimessä on lupaavasti mainittu 24h, mutta se taitaa olla pelkkä mainosslogan. On siin kirjoitettava ensin lappu ja sitten vasta postitettava se.

Morjimissa tulee varmasti eniten ikävä niitä kulkukoiria, joihin olemme ystävystyneet. Lintuja. Ja suurta, mustakasvoista apinaa, joka kerran loikkasi hierontaluokan - joka on siis katettu aitaus ulkosalla - seinän päälle ja laukkasi siinä kuin suuri, notkea vinttikoira valtavan pitkä häntä kauniilla kaarella ja istahti sitten sukimaan häntäänsä ja vilkuilemaan, onko sen läsnäolo huomattu. Todettuaan saaneensa huomiomme se rentoutui, mutta spurttaili aina kun aloimme keskittyä liikaa johonkin muuhun. Sitten se loikkasi aidalta alas ja laukkasi toisaalle. Ihmeellinen, kaunis otus. Mutta pitäisi niitä olla täällä muuallakin. Siten voi hyvillä mielin matkustaa eteenpäin ja olla miltei varma siitä, että kaikkea kiinnostavaa löytyy jatkossakin.

Doshaaminen

Pidän hierontatekniikasta, jota opettelen. Se on samalla hyvin syvälle menevä, kokonaisvaltainen ja kalvoihin kohdistuva, mutta myös todella rentouttava ja rauhoittava, mitä ei oikein voi sanoa esimerkiksi läntisestä poikittaishieronnasta, joka tähdännee samantyyppisiin vaikutuksiin kudostasolla. (Tai mistäs minä tiedän, mitä kukin hieroja ajattelee poikittaishieroessaan...) Mutta en oikein tiedä, mitä ajatella koko ayurvedisesta systeemistä. Toistaiseksi olen törmännyt siihen karvojanostattavassa muodossa, mutta on täysin mahdollista, että tämä, miten opettajamme sen esittää, on karvalakkimalli. Onhan esimerkiksi sosiaalidarwinistin selittämä darwinlaisuuskin välillä aika robustia kamaa, eikä silti sitä voi pistää Darwinin piikkiin. Pitää tutustua enemmän, että osaisi sanoa, mitä oikeastaan ajattelee koko ayurvedasta. Asiakkaat varmaan sitä kuitenkin kysyvät, jos tulevat kokeilemaan ayurbalancea. Ja ihmiset eivät aina ymmärrä, jos sanoo koettavansa lähinnä pidättäytyä turhista uskomuksista tai ponnistella muistaakseen, miten sitä useimmiten kuitenkin on väärässä ajatuksineen ja teorioineen.

Kurssin teoriaosuus on toisin sanoen tehnyt minut levottomaksi. Ayurvedisessa kielenkäytössä sanottaisiin, että minulla on "vata disorder" tai "vata aggravation", kenties hieman myös "pitta aggravation". Vatan epätasapaino voitaisiin kääntää melko luotettavasti stressiksi: unettomuutta, levottomuutta, ahdistusta, keskittymisvaikeuksia, mielialanvaihtelua. Pitta-ongelmat taas liittyvät läpipuskevaan perfektionismiin ja kärsimättömyyteen.

Opettajamme luennoi näistä doshista, elämää säätelevistä prinsiipeistä tai voimista. Elementtejä on viisi: tila (tai eetteri), vesi, kapha eli maa, vata eli ilma ja pitta eli tuli. Jokaisessa kehossa on nämä kaikki, mutta jokaista kehoa myös hallitsee yksi tai kaksi elementtiä. Esimerkiksi doshatestien mukaan olen joko vata-pitta tai pitta-vata, testistä riippuen. Ihminen voi olla myös vata-vata tai muukin toistoelementti. Ensimmäinen elementti on hallitsevin ja toinen on alaelementti, joka tuo vähän vaihtelua kehon- ja persoonallisuustypologiaan. No, ei kovin paljon kuitenkaan! Elementeissä on vielä se puoli, että vaikka kaphaa sanotaan maaksi, vataa ilmaksi ja pittaa tuleksi, nekin ovat yhdistelmäainesta. Kapha on oikeastaan maa ja vesi. Pitta on tuli ja vesi. Vata on ilma ja tila. Niinpä voisi ehkä yksinkertaistaen sanoa, että dosha-analyysin mukaan minua hallitsisivat tuli, ilma, tila ja vesi. Maa puuttuu lähes täysin. (Se tuntuu loogiselta; arvostan maadoittumista ja maadoittamista niin paljon ehkä juuri sen vuoksi, ettei minulta käy luonnostaan lepääminen, rauhassa hengittely, helposti nukahtaminen ja huoleton elämänasenne.)

Kun kysyn opettajalta, miksi vain maa, tuli ja ilma voivat hallita ihmistä, hän vastaa, että niin nyt vain on. Great! Haluaisin kyllä löytää tälle jonkin perustelunkin. Ja sitten vielä se, ettei tila oikeastaan ole elementti. (Vesi kyllä on, vaikkei se voikaan hallita ihmistä. Opettaja ei osannut vastata kysymykseeni, osaisiko se kenties hallita jotakin toista eliötä.) Tila on se, joka mahdollistaa elementtien ilmentymisen. Tai näin sen jotakuinkin ymmärsin. Tila ei ole elementti vaan elementit ovat siinä, mutta tila on enemmän kuin elementtien summa; se on ikään kuin taustarakenne.

Karmivinta ja samalla huvittavinta on siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa lonkalta kertoa meille, mitkä elementit meitä hallinnoivat. Hän arvioi ainakin minut päin puuta. Hän toteaa, että kärsin ummetuksesta ja olen taipuvainen olemaan hyvin seesteinen ja rauhallinen. Pistän hanttiin pontevasti, mutta hän vain vastaa, että siinä tapauksessa minulla täytyy olla doshat pahasti epätasapainossa, koska päällepäin näkee selkeästi, että minussa on paljon kaphaa, maata (jota doshatestien mukaan minussa on tuskin lainkaan), ja että sen näkee siitä, että minulla on niin leveät hartiat ja lantio ja paljon lihasta. En viitsi mainita, että kenties intialaisin mittarein olen aika tanakka ja lihaksikas, mutta että siellä, mistä tulen, en taatusti ole harteikas enkä lanteikas. Ja että lihakset - no, ne ovat enemmänkin vastausta siihen, millaista työtä teen ja mitä olen tavannut harrastaa ja miten liikun välimatkat lihasvoimalla. Luultavasti kotimaan kylmä ilmasto lisää soppaan oman hämmennyksensä. Kyllähän taatusti ilmasto jättää meihin jälkensä.

Sanon itse keskusteluosuudessa, että ainakin itse mieluiten pidättäytyisin arvioimasta doshia muilta kuin oman kulttuurini edustajilta. Koska jotta voisi sanoa, onko joku henkilö oman kulttuurinsa ja ympäristönsä arvion mukaan esimerkiksi hiljainen tai kevytrakenteinen, pitäisi tuntea tuo ympäristö aika hyvin. Minusta esimerkiksi melkein kaikki intialaiset ovat todella laihoja ja levottoman oloisia, kun he koko ajan pälpättävät niin kovalla äänellä, soittavat autontorvia kaoottisesti ja niin edelleen. En silti uneksisikaan heidän doshimisestaan tuosta noin vain. Ulkopuolinen näkee niin helposti homogeenisen massan; tarvitaan aika paljon tietoa sisäpuolen ulottuvuuksista, jotta erot hahmottuvat selkeinä. Niin, vastaa opettaja, tuo on ihan totta. Onneksi hänellä on eteläeurooppalainen vaimo, koska nyt hän tuntee eurooppalaiset. Tyydyn sanomaan siihen, että minä en uskaltaisi arvioida eteläeurooppalaisia, koska heidän tapansa elää ja heidän norminsa ovat selvästikin hyvin erilaiset kuin oman ympäristöni vastaavat.

Huvitun ja karmistun siitä, miten ryhmän mielenkiinto hajoaa teoriaosuudessa. Tarkoitan: minusta meidän olisi hyvä pohtia sitä, tarvitsemmeko me mitään doshateoriaa tämän hieronnan tiimoilta, kun kuitenkin hieronnan ajatellaan suostuttelevan kaikkia doshia kohti tasapainoa: rauhoittavan ja rentouttavat pittaa ja vataa ja toisaalta rytmittävän ja siten elvyttävän lamaannukseen helposti menevää kaphaa. Kun hierontaa ei mitenkään muuteta tai säädellä dosha-analyysin mukaisesti, hittoako me niistä doshista jauhamme. Etenkin kun mainitaan, että ayurvediset lääkärit opiskelevat doshia vuosikaudet osatakseen oikeasti diagnosoida ja hoitaa doshien perusteella. Ja ettei diagnoosi kuulu muille kuin lääkäreille. Ja sitten seuraavassa sekunnissa läts, läts, läts, opettaja leimaa meidät käsityksillään siitä, millaisia olemme. Nähtyään meidät pelkästään oppimistilanteessa. Jolla on meille kaikille hyvin erilainen merkitys. Ja muut haluaisivat hieroa vähemmän ja puhua enemmän doshista. Heitä tuntuu kiinnostavan nimenomaan mmääritteleminen ja karsinointi niiden avulla. Ei niiden merkityksen pohtiminen, ei niiden etiikan pohtiminen, ei. Mutta niiden oikotienä ja apuvälineenä normaalikommunikaatiossa käyttäminen.

Hurjimmalta tuntuu, kun opettaja alkaa selittää tietävänsä doshateorian perusteella, mitä esimerkiksi hierontakoulua siivoavat ja huoltavat kaksi naista unelmoivat. Hän näkee sen päältäpäin yhdellä vilkaisulla. (Tässä vaiheessa en osaa olla mulkoilematta pahasti, vaikka olenkin tehnyt urotyön pitämällä mölyjä mahassa ja jankuttamalla itselleni, että hei, en ole täällä valistamassa enkä jumittamassa kurssia eettiseen keskusteluun toisen ihmisen kohtaamisen mysteeristä vaan haluan teoriaosuuden hurahtavan mahdollisimman sulavasti ohi, jotta ehdimme hieroa tarpeeksi ja kysellä noista käytännön seikoista siihen liittyen.) En osaa olla miettimättä, kuinkahan moni oikeasti ympäri maailmaa, ayurvedinen fiksaatio tai ei, leikkii samanlaista yhdellä silmäyksellä arviointia. Tietysti me kaikki käytämme oikoteitä päättelyssä ja teemme arvioita toisista etsiessämme tapaa kommunikoida heidän kanssaan. Mutta että yhdellä vilkaisulla näkisi toisen unelmat. Salaisuudet. Ajattelutyylin. Skeemat. Traumat. Voin nähdä jonkun esimerkiksi jännittelevän sosiaalisessa tilanteessa, mutta en todellakaan voi sanoa tietäväni, mistä se johtuu. Myös omat reaktioni ja unelmani ovat minulle aika läpitunkemattomia. Havaitsen ne, mutta ne tulevat hyvin yllättävinä. Joskus toki odotettavastikin, etenkin jos koetan ohjata olemistani ja huomiotani tiettyyn suuntaan ja suostutella itseäni painottamaan kokemuksen tiettyjä aspekteja. Mutten uskaltaisi sanoa, että tiedän omatkaan unelmani yhdellä vilkaisulla. Saati sitten jonkun toisen unelmia. Ja että ne voisi nähdä hänen ruumiinrakenteestaan ja tavastaan kävellä!

Ehkäpä juuri tuollainen leimausfiksaatio tekee oman ulkonäön ja ulosannin kontrolloinnista niin tärkeää monelle. Mietin omia piintyneitä halujani, kuten esimerkiksi pitkään vallinnutta halua saattaa ulkomuotoni luontumusteni ja arvostusteni yhteyteen. Tarkoitan tätä: koska reagoin aika herkästi, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti moniin seikkoihin, etenkin teoreettisiin seikkoihin (en voi kuvitella höyryäväni tällä lailla esimerkiksi vähän lipsuvista hierontaotteista),jossain vaiheessa tuntui jotenkin tärkeältä koettaa NÄYTTÄÄ se ulkomuodollisestikin toisille ikään kuin käyttöohjeena. Mutta voih, en ole koskaan näyttänyt erityisen herkältä mimoosalta: ei minulla esimerkiksi ole sellaisia pitkiä, tuntosarvimaisia raajoja kuin oletan tuollaisen reagointitavan kantavan mukanaan... Pidin kyllä hiukset pitkinä ja leikkaamattomina osoittaakseni, etten kannata liikaa kontrollia. Ja toivoin näyttäväni edes hieman traagisemmalta ja mietteliäämmältä. (En muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta jossain vaiheessa vihasin kaikkia itsestäni otettuja kuvia, joissa hymyilin: minusta se hymyileminen tuntui valheelliselta. En ole mikään järkähtämätön happy-go-lucky -tyyppi. Joskus mielummin itken ja huudan. Siihen on helpompi identifioitua, se käy paljon helpommin kuin hymyileminen.) Nyttemmin olen alkanut purkaa tätä asetelmaa. Leikannut hiukset, leikannut piru vie otsatukankin. Lakannut stressaamasta, jos jossain kuvassa hymyilenkin - kyllä minä mieluusti olisin nimittäin vähän vähemmän asioihin takertuva ja superhurinaproblematisoiva. Se olisi TEORIASSA helpompaa. Mutta käytännössä se ei tunnu kovinkaan helpolta tieltä... ei auta kuin hyväksyä kysymykset, joita jokainen keskustelu tonkii esiin. Kummallinen tuntu tuo aiempi huoli siitä, että jotenkin kuvassa hymyilemällä valehtelee siitä, kuka ja mitä on. Ja että on tehtävä kaikkensa osoittaakseen hiuksin, vaattein, ilmein ja elein oma vakavuutensa ja mieli-ennen-kehoutensa. (Tosin kyllä silloinkin tein kapinaiskuja minihameiden ja hassujen kaksoisnutturoiden muodossa, mutta siinä kaikessa oli nimenomaan provoamisen makua.)

Kummallista, miten ahdistuksettomasti toiset suhtautuvat doshateoriaan. Miten problematisoimatta. (Minua huvittaa suunnattomasti samaan aikaan se, miten opettajan mielestä olen koko joukosta eniten kapha, koska pystyn passiivisesti hyväksymään ja oppimaan asioita kyseenalaistamatta niitä. Hän ei taida huomata, miten kovasti teen töitä, jotten alkaisi jallittaa keskustelua sellaiseen suuntaan, mistä tuskin on mitään käytännön hyötyä tai iloa. Tämän läksyn opin jossain vaiheessa yliopistolla: jos kaikkia muita ryhmässä kiinnostaa hyvin erityyppinen asia, kokoontuminen on yleensä omalta kannalta antoisampi, jos malttaa kuunnella heitä ja heidän kiinnostustaan kuin silloin, jos alkaa vengota itse suuntaan, joka ei kiinnosta toisia. Tietysti jälkimmäisessä tapauksessa keskustelu saattaisi avata enemmän toisten horisonttia, se on totta. Mutta vain jos he etsivät sen aukeamisen mahdollisuuksia. Ja siihen menisi enemmän aikaa kuin nämä käsillä olevat kurssin kolme viimeistä päivää.) Heitä ei tunnu mitenkään ahdistavan leimaaminen ja leimaantuminen. Se on hurjan kiinnostavaa. Huomaan osaavani itse kyllä purnata leimaamista vastaan, mutta etten osaa antaa sen vain valahtaa päältäni pois olankohautuksella. Koen sen suurena eettisenä ongelmana. Ja kun joku toinen leimaa, alan välittömästi miettiä, miten monia asioita itsekin oletan. Niin kuin tässä: ehkä muutkin kirkuvat sisimmässään kauhusta mutta purkavat sen innokkaaseen toisten leimojen arvuutteluun? Mistä minä sen muka tiedän? Tiedän, etteivät he näytä ahdistuneelta sellaisin oirein, jotka tunnistaisin heitä katsellen ja kuunnellen. Mutta eihän se vielä mitään todista.

Tietysti toisilla onkin erilainen fokus kurssilla. Eivät he hae uusia mausteita työhönsä. Tämä on ensimmäinen hierontatekniikka, jota he opettelevat. Ja koska alku on aina hankala, ehkä he haluavat jarruttaa teoriaan, koska se on lopulta useimmille tutumpi tapa tehdä asioita. Lukea, kuunnella, keskustella. Se on hyvin erilaista kuin liikemuistin suostutteleminen, kinesteettisen ja kosketusaistin kuunteleminen, toisen kehon hiljaisuuden ääreen pysähtyminen.

Voin kuvitella, että vuosikausia sitten minuakin olisi doshaaminen napannut. Mutta siitä on kauan, kauan. En jaksa nykyään kiinnostua ihmisten määrittelemisestä vaan määrittelemättömyydestä. Ja tuntuu jotenkin kurjalta, että se on niin toista kuin toiset tuntuvat hakevan tässä ja nyt.

Faunia huvittaa suunnattomasti se, miten pois tolaltani olen doshaamisesta. Hän kysyy, enkö nyt tosiaankaan ole törmännyt tuollaiseen aiemmin. No tietysti olen... sehän kai tässä mättääkin. Luultavasti se tuntuu vielä tuplakurjalta kun siitä puhutaan hieronnan yhteydessä. Hieronnan, joka on niin paljon vain koskettavaa hyväksymistä ja läpikäymistä. Ei se luokittele. Se perustuu minusta, jos mikä, samuuden tunnistamiselle. Eihän se mene niin, että tässä on passiivinen asiakas, jonka oireet hieroja diagnostisoi ja joita hän sitten pyrkii ratkomaan käsiensä työllä. (Siitä voi erottaa sellaisenkin kerroksen, toki, jos sen niin tahtoo sanallistaa. Mutta se on yhtä kapea kuvaus kuin kuvata rakkaussuhdetta pelkkänä valtataisteluna.) Hieronnassahan nimenomaan raja ja minä-sinä erottelu mitä suurimmassa määrin katoaa. Hierottava on se, johon koko fokus keskittyy. Tai kädet ja kudos niiden alla tai otteessa. Syke, hengitys, lymfakierron hidas, tuskin tunnistettava rytmi, joka alkaa vähitellen dominoida kumpaakin, yhdessä laskeutuminen, rauhoittuminen, virittyminen täysin tähän hetkeen ja tilanteeseen. Se on jotakin pyhää, tanssi, kohtaamista. Ja miten kohdata, jos määritelmät dominoivat?

En nyt tarkoita, ettemmekö kurssilla kohtaisi. Totta vie kohtaamme. Mutta sitten on tämä teoria, joka ei tunnu juuri mitenkään liittyvän siihen, mitä oikeastaan harjoittelemme. Onnistunutta hierontatilannetta. (Minusta tuntuu, että jos kohtaamista ei tapahdu vaan määritelmällisyys dominoi, hierontaa ei oikeastaan voi kutsua onnistuneeksi.)

Ehkä tämä kaikki määritelmä-ärsyynnys sikiää siitä, miten minuun on koetettu pakottaa väärää määritelmää kotona kasvatuksen tueksi. Ei, minusta ei tullut koskaan sellainen, joksi minut määriteltiin. Sen sijaan aloin nähdä määritelmät vankiloina. Pahinta on, kun kuulen jonkun toisen määrittelevän itseään hyvin täsmällisesti ja sen kuuloisesti kuin hän ei olettaisi noiden asioiden muuttuvan. Etenkin jos määritelmä on kielteinen. (Ja kaikissa määritelmissä on kielteiset puolensa. On tilanteita, joissa olisi parempi olla levoton kuin rauhallinen, esimerkiksi. Ja jopa tilanteita, joissa aggressiivinen itsensä puolustaminen on järkevämpää kuin toisen tahtoon alistuminen. Ja toisaalta, jossa avomielinen vastaanottavaisuus olisi parempi kuin kyseenalaistaminen.) Tietysti määritelmistä on hyötyä, ne ovat hyviä apuvälineitä. Mutta kuten tuli... huonoja herroja. Miten nopeasti opitusta tekniikasta voikaan tulla vankila. Miten nopeasti se, mikä kerran oli uutta ja ihmeellistä ja avaavaa, muuttuu automaatioksi, rutiiniksi, itseääntoteuttavaksi ennusteeksi. En halua jäädä vangiksi. Ehkä pohjimmiltaan säikähdän sitäkin, miten huomaan pitäväni kiinni tietyistä itsekäsityksistä. Ja silti: olen muuttunut valtavasti. Esimerkiksi työkseen hierominen muuttaa valtavasti ihmistä. Se on hyvin erilaista, hyvin erilaisia piirteitä ja käytöntöjä suosiva ja vahvistava työ kuin esimerkiksi tekstityö merkitysten parissa. Mutta en tiedä, kauanko tarvitsen tuota työtä. Milloin siitäkin tulee vankila. Milloin tahtoni muotoutuu uudestaan ja nostaa loikkaan johonkin aivan muuhun.

Huooh. Vielä kolme päivää satunnaista doshapuhetta. Sitten voin lepuuttaa pää pientä.

Kehosta nyt puhumattakaan. En ole koskaan syönyt yhtä montaa lääkettä samanaikaisesti. Ja sitten saan kokovartalohieronnan joka päivä. Se on raskas yhdistelmä.

Mutta, jottei jäisi väärinkäsityksiä, olen tyytyväinen siitä, että olen täällä. Ja juuri tällä kurssilla. Unettomuus ja levottomuus, no, ne nyt vain seuraavat minua kaikkialle, missä on teorioita, joita pyöritellään kevytmielisesti ja ilman etiikkaosuutta. Pidän tästä paikasta, kurssista, kurssilaisista. Mutta doshaamisesta en pidä. Minun on vaikea nähdä, mitä me sillä voisimme saavuttaa. Tarkoitan tätä: lopulta kaikki tieto, mitä oman kehon hoitamiseen, huoltamiseen ja rakastamiseen tarvitaan, on jo kehossa. Tarvitaan kuuntelemisen metodia paljon enemmän kuin luokittelemisen metodia ja sitten tuon luokittelun mekaanista soveltamista. Sama juttu kuin sitruuna flunssalääkkeenä -jutun kohdalla: kuuntelenko teoriaa, jonka mukaan sitruuna on hyväksi tai pahaksi vai kuuntelenko, miltä kurkussani tuntuu, kun juon kuumaa sitruunajuomaa. Kannattaisin itse jälkimmäisen korostamista, joskin sillä varauksella, että kehot harvemmin ovat luontumuksista vapaita eli on myös pidettävä mielessä, että se, mikä tuntuu hyvältä ja luontevalta, voi olla vahingollistakin ja että siksi on hyvä välillä koetella luontumuksia. Lopulta oman kehon varmuuksistakin on erotettavissa varmuudet, jotka kestävät koettelua, ja sitten ne kohdat, joissa tulee epämääräinen tuntu siitä, että kaikki ei nyt ehkä kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Tuon eron kuuleminen on äärimmäisen tärkeää. Joskus sen huomaa vasta kun toinen huomauttaa siitä. Tai lukee teorian. Mutta aika usein on esitietoista hämmennystä, ärtymyksiä jonkin ilmiön kohdalla, kummallista jähmeyden tunnetta liikeradoissa, se on vihje jostakin ambivalenssista luontumuksen takana. Kun on kokenut helpotuksen, helppouden ja ilon, sen kyllä tunnistaa. Tarvitaan teoriaa ja kokemuksen kuuntelua. Luultavasti se, mikä minua doshaamisessa pelottaa, on kuuntelemisen unohtaminen. Siinä ei oikeastaan huolestuta niinkään oman kokemuksen osuus. Kokemus kyllä puskee läpi oireita. Mutta toisten kokemus. Niitä toisten kuulematta jäämisen oireita eivät kaikki tunnista kovinkaan helposti. Minä tunnen helposti toisten epämukavuudet kehossani (vaikken tiedäkään niiden syitä) ja ne saattavat ahdistaa itseäni enemmänkin kuin tuota toista. (Hupsua, eikö.) Ehkä siksi en osaa olla huolestumatta kohtaamisen etiikasta täällä ja muualla.

On hetkiä, jolloin sammuttaisin kernaasti tajuntani tämän ulottuvuuden. Kuten tänä aamuna, kun herään kuuden aikaan doshaleimaamisesta ahdistuneena. Minun on vaikea keksiä tälle piirteelle mitään käyttöä. Ellei se sitten jotenkin heijastu siihen, miten käsittelen ihmisiä. Siitä en osaa itse sanoa mitään. Tunnen itseni ihan yhtä kärsimättömäksi, suvaitsemattomaksi ja ennakko-olettavaksi kuin muutkin. Etenkin silloin kun ajattelen teorioita.

Pahat sitrukset ja Girishin joulupäivä

Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!

Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.

Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)

Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.

Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.

Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.

Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.

Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.

Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.

Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.

Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.