Joskus

Joskus aamu tuntuu varpaissa asti melkein iltaan saakka. Lämmin särisevä kutkutus, kiireetön käsi selaamassa toisten poisheittämää materiaa. Yllätyn siitä, että suhtaudun myönteisesti lumeen. Ehkä se johtuu kirjavista säärystimistä. Kun lahkeet tunkee niiden sisään, kylmämärkä ei nouse kangasta ylöspäin kramppaamaan pohkeen seutua. Haaveilen pulkkamäestä, mutta sataa vettä.

Huomaan olevani surullinen sen vuoksi, että silloin tällöin joku rakastuu minuun. Ei usein, mutta riittävän usein, että kammotun. En oikein osaa hahmottaa itseäni rakastettavaksi.

Hoidan viimein asian, jota olet vatkuttanut pari kuukautta. Pieni viesti, asia selviää tai ainakin alkaa purkautua. Jään miettimään, mikä tässä kaikessa on välillä niin vaikeaa. Miksi asioita ei hoida, kun ne ensimmäisen kerran havaitsee? Onko muka todella parempi pelätä, ettei ratkaisuja löydy, pelätä yksin ja aiheetta?

Lehdessä on kuva ihmisistä, jotka jonottavat rokotetta. Tämä taitaa olla se talvi, jolloin opitaan olemaan hieromatta silmiä ja suupieliä sormin. En ole luopunut kangasnenäliinoista.

Ensimmäiseen tutkintotilaisuuteen on vielä kaksitoista päivää.

Jokin minussa herkistyy kuulemaan riitasoinnun puheessa. Miksi tähän syydetään rahaa, jota tarvittaisiin tuolla? Miten on mahdollista elää hyvin? Onko se mahdollista? Äkkiä näen kuvion, josta en pidä lainkaan. Suutun omaan eettiseen vaativuuteeni ja siihen, etten lopultakaan pidä niistä ihmisistä, jotka jaksavat olla huimaavan systemaattisia ja kunnianhimoisia suurten tavoitteiden suhteen, niin kovasti kuin heitä ihailenkin. En halua olla sellainen enkä halua, että minusta koetetaan tehdä sellaista. Mutta en osaa välinpitämättömyyttäkään. Uskomus- ja etenkin pitämysjärjestelmäni on niin ristiriitainen spagettioksennus, että on suoranainen ihme, että olen ylipäänsä toimintakunnossa. Enkä keksi, mistä sitä lähtisin purkamaan ja muodistamaan. Olen jumissa, ärtynyt, sekin, mitä nyt opiskelen, tuntuu jotenkin puolivillaiselta. Auttaako se ketään, jos hänelle tulee hetkeksi helpottuneempi olo hieronnan myötä? Etten nyt tuhlaa aikaani johonkin ihan jonninjoutavaan hössötykseen?

Mutta niin kauan kuin parempia ideoitakaan ei ole, ei auta kuin hopottaa lihaksia luita nikamanrakennetta teveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevia lakeja.

On jotenkin marraskuista oivaltaa olevansa oikeastaan ihan samassa tilanteessa kuin ennenkin: yhtä jumissa sen suhteen, miten edetä kohti mielekkäämpää elämää, miten toteuttaa ihanteitaan, miten oppia pitämään itsestään. (Minusta tuntuu, että hyväksyn itseni jo huimasti paremmin kuin ennen - näin nyt vain tunnun toimivan, ja sillä hyvä - mutta en osaa edelleenkään pitää itsestäni. Tuntuu, että vien liikaa tilaa ja resursseja, olen hankala ja avosuinen, heijastan ympärilleni omaa kauhuani ja epävarmuuttani.) Vain ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, ihmiset ounastelevat jotakin arvomuutosta ja vakiintumista ja sen sellaista, huomaan heidän puhuvan yksinkertaisemmin ja avoimemmin nyt kun esittäydyn hierojakoululaiseksi kustannustoimittajan sijaan. Mutta tietysti syvätaso on ihan samalla tolalla kuin ennenkin. Ehkä osaan nauraa vähän useammalle asialle, mutta se on aika mustaa nauramista. Asfalttinaurua. Ehkä olen tottuneempi siihenkin, ettei tämä tästä mihinkään muutu. On hyviä hetkiä, mutta on myös tämä epävarmuus ja iänikuinen tietämättömyys siitä, miten olisi järkevää edetä.

Joskus, silti, aamu jatkuu melkein iltaan saakka, huomailen hyräileväni vesijuoksualtaassa, tämä on toinen uimahalli, kuljen sen louhostilaa kysymysmerkki-ilmein, luen allasprofiileista ja kurkistelen enkä löydä höyrysaunaa. Olo on kissantyytyväinen, kehräävä, mukautuva. Käperryn tyytyväisenä kaikkien kauhujen ja kärsimysten keskellä vesijuoksemiseen, työnnän merkityksettömyyttä hivenen kauemmas, hengitän syvään. Tyksyy varpaissa saakka.

Tuiskuissa

Joskus sää ja mieliala komppaavat niin, että alkaa epäillyttää koko mielen käsite. Etenkin jos on epävakaata eikä syytä osaa yksilöidä. Jos on herännyt kuuden pintaan ja ponnistellut, ettei purskahtaisi alkajaisiksi itkuun, on vain sinnitellyt ja vakuutellut itselleen, että toinen ei siitä alastoman selän takaa loittone satoja kilometrejä tunnissa, syyttä suotta moinen tuntemus, varmuus, malttia poikki kaluten. Ja päivä on sujunut mitenkuten, välistä on tuntenut joukossa itsensä viiltävästi yksinäiseksi ja erilliseksi, ulottumattomaksi. On puhunut, nauranut, mutta silmät ovat pysyneet vakavina ja varmoina siitä, että kaikki loittonee. Maailmankaikkeus laajentuu hitaasti, ei kun nopeasti, luisumme erilleen, hyvästi te siellä. Ja sitten kun tulee ilta ja luulee jo sen kaiken hellittäneen, alkaa sama tunne puristaa, äkisti ei ole ketään, joka pystyisi pitämään tätä kehoa kiinni, se putoaa jonnekin ulottumattomiin, jäykistyy patjalla, puree huulta, toinen sanoo, että näytät jotenkin itkuiselta, eikä ole mitään pahempaa kuin sanoa se huolestuneella äänensävyllä, sen jälkeen itkemistä ei voi pysäyttää kuin menemällä ulos yksin. Sanon olevani pahoillani ja juoksen portaat alemmas, avaan oven, kiskon kengät takin käsineet hatun säärystimet ylemmäs, itkien tietysti, juoksen portaita vielä alemmas ja sitten näen lumen.

Tuiskuaa. Lumisavua tupruaa taivaasta alassuin. Hämmennyn yhtäläisyydestä niin, että unohdan itkun. Ajattelen hetken, että haen teidät, mutta en tahdo itkeä, en halua nähdä huolestuneita ilmeitä. Siksi menen kaduille yksin, kaduille ja rannalle ja suurkirkon luokse ja muistan kaikissa liikkeissäni, millaista on olla irti. Kun ei ole ketään, jolle itkeä, ei itketä. Pimeässä on helppoa kulkea selkä suorana ja joutuisasti. Lumi värittää tuijien toisen kyljen valkoiseksi. Lehmusten siemenjäänteet korostuvat. Lehtikasat maassa muuttuvat hetteiseksi lumenaluseksi. Meren silmä on raudanharmaa ja armoton, siihen katoaa valkoinen savu, yksin kävellessä tuntuu mahdottomalta kokea yksinäisyyttä, jää hedelmällinen yksinolo, kävelemiseen ja lumisiin yksityiskohtiin katoaminen.

Muistan yllättäen, millaista on lähteä juhlista silloin kun ei ole ketään, jonka kainaloon voisi vetäytyä. Millaista on lähteä yksin. Sillä tavalla kadottaa nälän ja janon ja pelon ja itkun. Voi tuntea riipaisevaa tuskaa ja uhmaa, ajatella kiukkuisesti tai pilkallisesti, kaivata, silmäillä kotimatkalla jokaista vastaantulijaa ja miettiä, uskaltaisiko heitä puhutella, ei uskalla, mutta jokin siitä puuttuu, jokin tietty haavoittuvuus, jota tuntuu olevan mahdotonta kitkeä läheissuhteista muuten.

Sitä tilaa pääsee melko lähelle, sitä yksin juhlista lähtemisen tilaa, silloin kun kävelee ulkona romanttisessa ensilumimyrskyssä, no, ehkä myrsky on sentään jo vähän suurenteleva nimi, vaikka etelään päin merenviertä kävellessä onkin kiskottava pipoa syvemmälle silmiin ja nostettava kaulaliinaa vastaavasti ylemmäs niin että lopulta niiden väliin jää vain kapea ihoviiru, jonka silmät jakavat useampaan osaan. Kävelemiseen ei mahdu muuta kuin tuisku ja yö ja askelten rytmi, liikelämpö, ihanat lumen piirtämät yksityiskohdat.

Häivähtää, tunteeko joku minusta huolta, mutta alan taas luottaa siihen, ettei tunne. Toisten huoli tuntuu välillä kahleelta, se kalisee masentavasti ja alan rajoittaa liikkeitäni, etten koettelisi kahleen kestoa. En pidä siitä. En halua sellaista. Mitä vapaammin saan käyttäytyä tavalla, jota yksi ystävä kuvaa "täysin käsittämättömäksi", sitä vähemmän koen tarvetta käyttäytyä niin. Mutta joskus yhtä kaikki käy niin, että tunnen silmitöntä vetoa kävellä yössä yksin. Ehkä vain hetken. Ja menen.

Kun rahjustan kotiin päin, ei ole enää kiirettä. Eikä itketystä, se on kadonnut jonnekin. Tunnen vain lämpöä rakkaitani kohtaan, haluan nähdä nopeasti kaikki ja halata kaikki ja ottaa kupin yrttiteetä ja asettua iltaan ja yöhön ja sänkyyn ja nukahtaa. Takaisinmatkalla jopa nauran ääneen, koska tuntuu niin hassulta, että kuohahdan yli pitkästä aikaa juuri silloin kun ensilumi sataa. Ja lumi täyttää jäljet pehmeällä hahtuvalla, joka tiivistyy narisevaksi kerrokseksi.

Tulee talvi!

Pimeä ja kuu

Kun polkaisen pyörän pihalta liikkeelle, kuu vaanii jo puiden takana. Se tuntuu lähellä horisonttia valtavalta, myöhemmin kaupungin yläpuolelle kohottuaan sen koko on etäinen, se silmäilee taivaan pilvenpankolta meitä kävelijöitä laiskasti.

On kuin hengittäisi häkää. Pimeä syöpyy jäseniin. Koulumatkalla on varottava liukastumista. Viikon suu repsottaa, sinne voisi tunkea useammankin kehon, yksi venyttelisi lattialla toisen lukujäykkyyttä ja sanasokeutta. Kun väsyn riittävästi, aloitan sanan peen sijaan ässällä. Edistän sanan verran ensimmäisessä kirjaimessa. Jos kirjoittaisin sen näin, srosessus, kirjoittaisinko seuraavan sanan ppinosus vai ehkä vain pinosus, ässähän oli jo käytetty, vai onko ässiä tarvetta enemmän lihashermotuksessa? Eilisen tunnilla toistetaan, että hermot ovat sähkökaapeleita kehossa, ja tänään aamun tunnilla, että aivot ovat kaksi kiloa poimuttunutta lihaa, jossa on kaksi hippokampuspulleromerihevosta ja että taksikuskien aivojen pulleroiset surkastunevat nyt kun heillä on navigaattorit.

Viikonloppuna tapaan mummun, joka haluaa kuolla. Hänen suoliluussaan on murtuma, sillä hän joutui sairaalassa potkutappeluun toisen potilaan kanssa yritettyään varastaa tämän peiton keskellä yötä omaksi lisälämmikkeekseen. Tapahtumaa setvittäessä mummu livauttaa senkin, että kyllä hänkin toista potki. Potkutappelun jälkeen mummun sängyn laidat on nostettu yläasentoon niin ettei hän pääse yöllä hiipparoimaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta. Nyt mummu kiukuttelee myös isälle ja isä uskoo ensimmäistä kertaa elämässään, että mummu osaa olla myös ilkeä sillä lailla kuin me muut olemme vakuuttaneet kaikki nämä vuodet. Äiti sanoo isän järkyttyneen kovasti tästä paljastuksesta. Uskoikohan isä tänne saakka mummun todistusta, että min olin aina niin kiltti ja kunnioitin vanhempia ihmisiä eikä min lapsuudessain kukaan koskaan ollut pahalla päällä tai kiukkuinen? (Ja että siksi sellaisen vaatiminen toiselta on kohtuullista samoin kuin vaatimuksessa epäonnistumisesta rankaiseminen rajusti.)

Tänään luento, jolla hippokampuksia kuvataan pulleroisiksi merihevosiksi, käsittelee juuri vanhusten dementiaa ja hoivakotiasumista ja muistihäiriöitä ylipäänsä. Luennoitsija katselee jossain välissä ikkunasta ulos ja sanoo toivovansa, että olisi paljon aiemmin tehnyt elämässään hullunrohkeita asioita, astunut tyhjän päälle ja miettinyt, mitä elämältään haluaa. Lopuksi hän siteeraa nappisilmäisten eläinvauvojen ja keltaisena hehkuvien voikukkaniittyjen kuvien ohella Spinozaa.

On kuin jotakin kiertyisi renkaaksi. Okahaarakkeet ja ilo. Oratuomi.

Kuinka vaikeaa iloa onkaan säilyttää, kun eteen levittäytyy kokonaisen pyyhkeen alta sojottava reisi, ja äkkiä huomaa, miten kaikkina näinä viikkoina, kun olemme hieroneet niska-hartiaseutua, koko alaraajan käsittely on haalistunut epämääräisiksi käsikiehkuroiksi, joita piirretään kämmenen päkiällä joka puolelle reittä. Miltä tuntuisi varmuus tässä? Onko se liikaa toivottu, jos on ihminen, joka ei ole varma edes siitä, onko jollakin hetkellä enemmän surumielinen, mietteliäs vai tyytyväinen? Tai joka ei tiedä, mitä tahtoo, ja välillä havahtuu siihen, että käy hierojakoulua, valmistuu ehkä jossakin vaiheessa hierojaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, joka tietää vain, miten hyvältä tuntuu joskus maata jonkun sylissä tai peittojen sisällä ja miten vaikeaksi käy toisinaan pidätellä itkua, jolle ei ole mitään selkeää syytä? Painaltelen reiteen mietteliäitä ympyröitä ja kuulen hengityksestäni, että marraskuu raksuttaa eteenpäin tauotta.

Vapaus maistuu erilaiselta kuin kuvittelisi. Joskus se tuntuu vaikeudelta ylittää näkymätön kelmu, joka on pingotettu kahden vierekkäin nukkuvan ihmisen väliin. Jos olisikin valoa ja kuivana puhaltuvia lehdenriekaleita, aikaa kävellä ja katsella omia kenkiään maan sitkeällä selkänahalla, aikaa ajatella ja solahtaa yksinoloon. Mutta maa makaa raskaana, lehdet ovat vielä niljaisia ja melkein lihallisia, valoaukko kiristyy, kohta jäävät vain vipisevät sanat, kehojen iho käy hauraaksi, noille toisille ei jaksaisi sanoa enää mitään, on keskityttävä sierainten pitämiseen vesirajan yläpuolella.

Näen unen, jossa suuni on hampaiden sijaan täynnä kavioita.

Kun ajan pimeän läpi ja pyörän valo piirtää maahan läpättävää keltaista ellipsiään, ajattelen ajavani kavion alapintaa, hampaan kruunua, rummunkalvoa. Mistä ne metaforat tulevat?

En osaa sanoa, kuvittelenko vain etääntyväni kaikista. Ja mitä tarkoittaisi vain kuvitteleminen, jos kerran vastaan siten tulkintaani laimealla surumielisyydellä, joka toisinaan kuohahtaa yli epätoivona, mutta ei koskaan kolmea minuuttia kauemmin, ei sentään. On kuin ajaisin kaiken aikaa liukasta rummunkalvoa, suu voisi sulkeutua mikä hetki hyvänsä, ja pyöränvalon vapiseva sormi on kuun lisäksi ainoa, minkä kunnolla näen, kuun ja kuuneteisten puiden siluettien lisäksi. Mutta tiedän, että liikahtelen jonnekin päin, että maailma muuttuu kaiken aikaa, eläkepommi kasvaa, energiankulutus lisääntyy taas talven tullen, ymmärrän äkkiä meihin heijastettavan toiveita, meihin kaikkiin jotka istumme keinovaloisassa tilassa kuunnellen ja lopuksi taputtaen, vähitellen piirtyy kuva ihmisestä, joka uskomusten ja tavoitteiden sijaan koostuu lihaksista, jänteistä ja kalvoista, luista ja rustoista ja sähkökaapeleista. On vaikeaa mieltää tämä vain aalloksi, joka puhaltuu pois, keinahtaa takaisinpäin, tämä on niin hidas vuodenaika, tämä, voimat kadonneet käsistä, tuntuma sormista.

Matkalla jonnekin, minne.

Jäätyneet lätäköt, huulipunaa kaakelissa

Rentoutumisessa parhaalta tuntuu se, miten ehtii huomata. Vaikka poljen pyörän koululle suunnilleen samassa ajassa kuin aiemminkin, ehdin havaita seikat matkan varrelta, hämmästyä niistä, huomata tunteiden hulmahtavan kehossa. (Ajattelen niiden hulmahtamista pyykin jäljeltä viikattavan lakanan hulmauttelun kautta, tuuli tarttuu lakanaan käsiparien välissä ja lakana kiristyy, räpsyy purjeena, ennen kuin se siististi taitellaan ja pyöritellään kaapin hämärään.)

Eräänä aamuna osa lätäköistä on jäässä. Jää on tasainen, tumma pinta, uurtumaton lasi, sen sisään jäänyt lehti jähmeä kaksiulotteinen säilyke. Kun jää sulaa, lehdestä jää jäljelle limainen lätyskä, jonka aurinko nopeasti haalistaa epämääräiseksi riekaleeksi. Jäätyneissä lätäköissä on jotakin surullista. Samana aamuna metsän suojassa piileksivä lätäkkö kimmeltää kuitenkin vielä sulana. Ja kun pyöräilen loivaan ylämäkeen, ehdin ensimmäistä kertaa luokitella aiemmin vihreät lehtimassaiset puut hevoskastanjoiksi: suuret kultaiset lehtikämmenet kimmeltävät myöhäistetyn aamuauringon vastavalossa. Kun huomaan puiden lajin, koetan tunnustella, miksi ne aiemmin kuvittelin. Mutta en muista kuvitelleeni mitään, olen tässä kohdin vain tuntenut läkähdystä, sillä juuri tällä kohdin on jo kuuma ja hengästys, unen jäljiltä leppoisa hengitys ja verenkiertojärjestelmä eivät ole vielä aivan päivän ponnistusten tasalla, olen vain ajatellut puut, lehdet, polje polje polje, ja hevoskastanjuus on jäänyt huomaamatta.

Samana päivänä, niin luulen, mutta voi se olla jokin toinenkin päivä, päivistä on paha mennä takuuseen, pääsen kotiin jo aikaisin, ja ehdin ihmetellä, miten matalalla lojuu keskipäivän aurinko. Lapset hiekkakentällä pelaavan koulupalloa, heidän varjonsa venyttäytyvät hiekalle pitkinä ja hailakoina. Koetan etsiä muistikuvaa siitä, mitä tuollaiset varjot tarkoittaisivat kesällä, iltaa varmaankin, tai varhaista aamua, niin varhain on harvoin liikkeellä. Kesäisin ei muista tai ei halua miettiä, miten talvisin, hämärän puolella, vaisu kesän iltavalo tuntuu huikaisevan kirkkaalta päivältä, sellaiselta, jona tuntee miltei heräävänsä monen matalapaineisen päivän jälkeen. Kesäisin mieli ei karkaile. Poljen hitaammin lasten kohdalla, kierrän kentän viertä. Kesä on kai nyt viimein lopullisesti ohi, erehtymättömällä tavalla.

Tuon kirkkaan päivän täytyy muuten olla eilinen, eikö eilen valo sukeltanut ensimmäistä kertaa? Vai olisiko se ollut sittenkin toissapäivänä? Toissapäivänä, jolloin en ollut saanut kunnolla unta, koska Fauni oli menossa leikkaukseen eikä näyttänyt jännittävän tai ei ainakaan näyttänyt jännittämistään, ja koska en voinut ottaa jännityksen lievittäjän roolia, aloin itse jännittää sellaisella kierolla tasolla, jossa mielessä ei tunnu hitustakaan levottomuutta, mutta kehoa janottaa jatkuvasti, janottaa ja nälättää ja pissattaa ja nukkuminen käy sen takia mahdottomaksi. Nyt leikkaus on ohitse. Voi taas laskeutua.

Eilen tai keskiviikkona, miten lie, ja onko sillä väliäkään, vuosien kuluttua tämäkin syksy on yksi epämääräinen kausi, josta muistaa tuskin mitään, ellei nyt sitten ehkä jonkin kappaleen myötä, luultavasti ei paljonkaan, kouluasiat turruttavat muuta mahdollista kokemusta, joka tapauksessa, eilen tai keskiviikkona huomaan uimahallin syvässä altaassa jonkun suudelleen yhtä altaan reunuskaakeleista. Pystysuoraan kaakeliin hieman vesirajan yläpuolelle on jäänyt selvä huulipunatahra. Vesijuoksen hetken paikallani tahran luona tarkastellen uteliaana ja epäuskoisena tahran yksityiskohtia. Ei, en usko, että kukaan saisi tehtyä huulten uurteet noin aidosti tahraan muuten kuin muiskauttamalla tahran suulla. Mutta miksi ihmeessä joku on suudellut kaakelia?

Kaupunki ympärillä hyörii ja hyrisee erilaisten riittien kourissa. Myöhään yöllä kadut hiljenevät, muutaman yksinäisen kulkijan heittää kotiin taksi, vieraat ovat lähteneet, aamulla harakka hyppii vastakkaisen talon katonreunaa kirkkaudessa, kaivelee jotakin varmuuslankkujen alta. Musiikin voisi laittaa päälle, jos jaksaisi nousta sängystä ja kävellä kaksi metriä stereoille. Mutta en jaksa, jaksan vain nousta tekemään leivän ja hakemaan puhelimen ja vessaan. Miksi stereoille on pidempi matka? Eikö musiikki muka ole yhtä tärkeä tai tärkeämpikin? Ei, vastaa keho omalla tavallaan, jaksamattomuudella. Ei juuri nyt, ei tässä hetkessä.

Vompsu tekee avoimia työhakemuksia ja koetan olla vaiti silloinkin kun haluaisin sanoa oikeastaan jotakin. Muistan, millaista oli saada gradu valmiiksi. Vaikka tietysti Vompsun tilanne on toisenlainen, hän saattaa ihan oikeasti saada tutkintonsa avulla töitä ja joka tapauksessa opiskelee jo toista tutkintoa, hän tekee asiat järkevästi, ihan eri lailla kuin minä olen tehnyt. (Vaikka olenkin tarvinnut oman tapani, olen siitä varma, olen tarvinnut irrallaan olemisen, ajelehtimisen, epävarmuuden, kutsun niitä vapaudeksi ja käyn melko pian tukkoiseksi ilman niitä.) Tänään on äidin ja isän nelikymmenvuotishääpäivä, äiti on kertonut tehneensä soijasuikale-kantarelli-siitakepataa ja jälkiruoaksi vegaanista tyrnijuustokakkua. Äiti haluaisi oikeastaan syödä ravintolassa, mutta isä valittaa ravintoloissa joka kerta kovaan ääneen, miten kalliiksi ulkona syöminen tulee, eivätkä pöperöt edes olleet niin kummoiset, eivät ne isästä koskaan ole. (Inhoan ruoan sanomista pöperöiksi, se kuulostaa jotenkin loukkaavalta, loukkaannun, huvittavaa kyllä, ruoan puolesta, ruoan, joka on hampaissa tuntuvaa ja kauniin väristä ja aseteltu jännittäviin lämpäreisiin suurille valkoisille lautasille.) Äiti tekee mieluummin ruoan itse, siihen menee paljon aikaa, kuin kuuntelee isän marmatusta koko juhlaillallisen ajan. Joskus minun tekisi mieli huutaa, että teidän olisi pitänyt erota jo aikapäivää sitten, mutta en enää huuda niin. Joskus huusin, ei se mitään auttanut. Kullakin oma käsityksensä velvollisuuksista ja hyvästä elämästä. Usein vanhempien luona kyläillessä tuntuu kuin liikkuisi toisessa universumissa. Happi on niukassa ja varmuuksia joka puolella, ehkä siksi en osaa pitää varmuuksista.

Saamme koulussa anatomian kokeen takaisin, sekin on tapahtunut. Vastaukset ovat muuten oikein, mutta yksi piste jää puuttumaan, koska en ole löytänyt kuvasta kaikkia numeroita, jotka pitää kirjoittaa kuvan viereen numeron osoittaman kohdan suomen- ja latinankielisen nimen kanssa. Olisin kyllä osannut senkin numeron, mutta en jaksa harmistua. Riittää, että tiedän, että osaan. Muistan, kuinka tarkastin vielä kuvan, mutten löytänyt numeroa yhdeksän. Olin sokeutunut sille. Joskus aiemminkin on käynyt niin. Muistan ala-asteen biologian kokeen, jossa oli neljä kysymystä. En nähnyt niistä ensimmäistä lainkaan, näin sen vasta, kun koe palautettiin. Vanhemmat suuttuivat, kun sanoin totuudenmukaisesti, että olen varma, ettei sitä kysymystä ollut paperissa koetilanteessa. (Katso nyt: varmuus omista havainnoista voi herättää aggressioita.) Tämä ajoittainen sokeutuminen ennalta-arvaamattomille seikoille on yksi syy siihen, miksi halusin vielä lääkäriajatuksella leikkiessäni, yläasteella siis, erikoistua patologiksi. Aivokirurgiakin kuulosti houkuttelevalta, mutta entä jos siellä unohtaisi jonkun jutskan tuosta noin vain, ei näkisi jotakin oleellista? Kuolleita potilaita ei ainakaan pystyisi enää tappamaan. Olin helpottunut päästessäni taidelukioon, koska se tarkoitti, ettei minusta tarvitisi tulla vastuullista lääkäriä vaan voisin ryhtyä hulttiomaisesti taiteilijaksi. Taitelijathan eivät ajattele tappavansa vahingossa ketään tai ylipäänsä vahingoittavansa toisia millään tavalla silkkaa hötöpäisyyttään.

Tuntuu kummalliselta, miten monella elämällä on leikkinyt ajatuksen tasolla, heijastellut sitä päiviin ja vuosiin, ja miten sokkona sitä sitten kuitenkin juoksee maailmassa, miten yllättää itsensä valinnoillaan kerta toisensa jälkeen, miten kaikki paljastuu aivan erilaiseksi kuin olisi kuvitellut, miten nopeasti kuvitelmat hukkaa, ellei niitä kirjoita ylös... jos ei kirjoittaisi ylös, muistaisiko noita kummallisia nuljahduksia, muistaisiko, miten väärässä on kerta toisensa jälkeen, miten nolostuttavasti ymmärtää asiat nurinkurin? Äh, en oikeastaan tiedä paljon mistään mitään, mutta ei se tunnu erityisen uhkaavalta, koska en ole ennenkään tiennyt, en edes silloin, kun olen ollut mielestäni kovinkin varma jostakin, enkä oikein usko, että muutkaan sen kummemmin tietäisivät. (Vaikka ulkokäsin se saattaakin näyttää siltä, jos ihminen soveltaa innokkaasti itsepäisyyden metodia. Minusta on tullut sen metodin suhteen viime aikoina vähän laiska ellei lasketa sitä, että ponnistelen edelleen itsepäisesti iloon, tahdon tehdä niin, ja ehkä sitten myös, että aika itsepäisesti pidän kiinni myös avoimuudesta läheissuhteista; ei luotettavuudesta eikä lupauksista, vaan avoimuudesta. En uskalla luvata kellekään oikein mitään paitsi ehkä että lähentyminen ilahduttaa minua ja loitontuminen tekee surulliseksi, kerta toisensa jälkeen, silloinkin kun se kaikkien mielestä on kaikkein parhaaksi.)

Ihanan kirkas päivä tänään, ja huomiseksikin on luvattu kirpeää syyspoutaa. Tunnin päästä pitää alkaa pukeutua päivävaatteisiin ja valmistella lähtöä. Vanhempien luokse on yhdeksän kilometriä mukavia teitä, hyvä lounasta edeltävän päiväkävelyn mitta. Koska Vompsu ei silloin voi tehdä työhakemuksia, ehdimme pitkästä aikaa puhua kunnolla. Jos pitäisin laatuajan käsitteestä (näin ei ole), varmasti kuvaisin juuri kävelemistä laatuajaksi. Mutta miksi omaksua laatuajan käsite, kun voi puhua levollisuudesta, kävelemisestä, havaitsemisesta, maailman yksityiskohtien rikkaudesta, ilossa karehtimisesta niissä?

Varoittamatta

Kehopullon paine laskee äkisti. Olemme kirjoittaneet liitutaululle shokin syitä, oireita ja hoito-ohjeita, ja varoittamatta muistan jotakin, mistä en tiennyt vielä äsken mitään.

Muistikupla alkaa silmäkulmasta. Silmäkulma on pisamainen, iho on aivan valkoinen, hikikarpalot ovat kihonneet kulmakarvojen yläpuolelle pisararivinä, samanlaisina kuin vesileiman lootuksen heteet niissä papereissa, joita isä kerran ostaa minulle koko laatikollisen. Etteivät piirustuslehtiöt alinomaa loppuisi kesken. Sitten muistan äänen, koskoo koskoo koskoo, valo putoaa virkatun verhon takaa huoneeseen kauan sitten, päästän isoäidin käden, joka kuopii ilmaa täristen, yhtä kalpeana ja hikisenä.

Näissä kohdin - jostakin tiedän, muistan, että näin on käynyt ennenkin - en koskaan osaa vastata mitä nyt -kysymykseen, johon osaan muuten luetella sujuvan litanian naapurin Hessusta, isoisän humalatilasta, ambulanssista, nitroista käsilaukussa ja niin edelleen. Ettei ole syytä huoleen. Että isoäiti ei pelkää kuolemista, että häntä pelottaa vain kipu, ja että kipu ei ulotu minuun saakka, että minä voin juosta sen ulkopuolella, se ei yllä, voin juosta käsilaukulle, penkoa sitä, käsisaippua vielä pakkauksessaan, nuhjuuntuneita paperinenäliinoja, nahkainen osuuspankin kukkaro, seesamhunajapatukoita sokin varalta, passi, valo lattialla, valovalo käsilaukulla, käsillä, lapsenkäsillä, jotka roplaavat laukun sisällystä, penkovat nitroja. Pillerirasia. Pillerirasian taustaväri on turkoosi. Turkoosilla kukoistavat vanhat ruusut, sellaiset, jotka kasvavat kunnon pensaina, eivät ryhmissä, sellaiset, jotka nuokkuvat ja tuoksuvat ja mädäntyvät sateisina kesinä.

Se on totta, kipu ei ulotu minuun. Tuon pillerirasian, avaan, ojennan pillerin. Isoäiti makaa valkoisena ja hengittää sahaavasti, valittaa vaimeasti. En koskaan saa selville, pitääkö patjan vieressä istua risti-istunnassa vai polvien päällä. Järjestän itseni siihen mitenkuten, asiantuntemattomasti, leikin päässäni reipas lapsi -leikkiä, siitä tulee totta. Katselen isoäidin kasvoja ja silitän tämän kättä. Pahin on ohi. Koskoo vielä pitkään, mutta kouristava naamio kasvoilta liudentuu vähitellen, siitä tulee tunnistettavammin isoäiti, vaikkei hän jaksakaan suuttua aivan heti entiseen malliin. En kysy, kuoleeko isoäiti. Istun ja katselen verhoja ja taulua, johon on ommeltu Tuhkimo ja kyyhkysiä.

Kesällä on kukkien nimiä, unikko pioni. Perunakin kukkii. Mietin, kiipeänkö yläkertaan betonisia portaita, joissa ei ole suojakaidetta. En halua, koska isoisä haisee. Hän laulaa ja haisee ja on epäluotettava, tulistuu äkisti. Joskus hän oksentaa tai ulostaa housuunsa kuin pikkuvauvat. En halua mennä mihinkään, en edes naapuriin, joten vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Tilanne hallinnassa, odotellaan hetki. Isoäidin pitää vain huilata. Ja pillerit. Ei saa mekastaa eikä tehdä mitään omin päin. Siinä vieressä vaan, mutta missä asennossa, miksi kukaan ei ole puhunut mitään, missä asennossa pitää odottaa?

Se kaikki rävähtää tietoisuuteen yhtenä klönttinä, varoittamatta muistan jotakin, mitä en tiennyt muistavani. Itkettää, ei se oikein sovi luokkahuoneessa. Puren alahuulen sisäpintaa ja tajuan pelänneeni siinä tilanteessa. Silloin minulla ei ollut sille tunteelle nimeä. Pelko. On olosuhteita, joissa ei ole varaa pelätä, jolloin vastuu lyhöttää itsen päällä, liian suuren ihmisen takki, liian painava ja väärä vuodenaika ja kaikki. Ja ainoa, mitä voi miettiä, on että jos toinen kuolee tähän ja nyt, odotetusti ja toivotusti, pelkäämättä, sillä lailla siitä puhutaan, että jos hän tähän nyt kuolee, onko sopivampaa olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Kuuluuko kättä silittää loppuun saakka? Pitäisikö hikeä kuivata? Entä sitten jos hengittäminen lakkaa? Pitää juosta naapuriin, mutta entä jos kipu silloin yltääkin, tai kärsimys, tai hätä, tai huoli, ja sätkii itse kovakuoriaisena lattialla, jalat kieltäytyvät toimimasta, huutaa vain koskoo koskoo ja rusketus jää verettömän ihon pinnalle kellanvihreänä kalvona eikä ole ketään, joka avaisi käsilaukun, ei ole edes käsilaukkua, ei pillerirasiaa, isoäidin pillereitä ei saa pistää suuhun, ei ikinä. Ja mitä naapurissa tapahtùu? Miten asia pitää ilmaista? Riittääkö jos ei pysty puhumaan tai vain huutaa suoraa huutoa?

Ensimmäinen kohta sokkipotilaan hoidossa on pysy rauhallisena, jututa potilasta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pelottavia joidenkin tilanteiden on täytynyt olla. Olen kätkenyt pelkoa isoissa kimpaleissa. Ehkä se on samanlaista kuin alaselän vasemman puolen kireys - ei se tunnu miltään, ei ennen kuin venyttää ja kipu tekee hengittämisestä vaikeaa. Ja silloin on vain pidettävä tehtävästä kiinni, hengitettävä, ponnistettava jotakin suuntaa kohden, sillä lailla pysyy asennossa, kunnes lihas äkisti päästää krampista irti ja suostuu venymään, kun sidekudos saa taas pituutta ja sitten vaivihkaisesti antaa sekin periksi, kun äkisti lihakseen ja sidekudokseen tulvii lämpöä ja hätä katoaa ja kun nousee ylös, tuntuu siltä, että on halvaantumassa, mutta hivuttautuu kuitenkin normaalimpaan asentoon ja tajuaa, miten jumissa on ollut ja miten vapaata liikkuminen on taas hetken. Kun muistan tuollaisen kohdan, itkettää, mutta suuntaan päättäväisesti silmäni liitutaululle, ne kostuvat vähän, mutta luultavasti sen verran hillitysti, ettei kukaan huomaa, ja sitten näen käteni kirjoittavan punaiselle paperille sokkiasioita tutulla käsialalla. Koetta varten. Tai mistä sitä ikinä tietää.

Kun tunti loppuu, menen vessaan ja itken ihan hetken. En oikein tiedä, miksi. Ehkä siksi, etten tiedä vieläkään, kuuluisiko siinä patjan vieressä olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Tai koska siitä on niin kauan ja en sittenkään ollut unohtanut. Tai jotain. On kai sen tavallaan täytynyt olla jollakin lailla raskasta, että itselle läheisin sukulainen, läheisin ihminen, tekee kuolemaa kaiken aikaa ja se pitää vain hyväksyä. Muistan purnanneeni, että isoäidin pitää elää kauemmin kuin mummun, ja tuohon purnaukseen kimpoutuneen vihaisen puuskahduksen, ettei eläminen ole mikään velvollisuus tai suoritus. Muistan äkkiä senkin, miten vihainen olin isoäidille siitä, että hän pirulainen teki kuolemaa. Olin vihainen myös itselleni, koska en voinut tilanteelle mitään. Ja äidille, isälle, isoisälle, mummullekin siitä, että hän sai olla terve, kun isoäiti oli koko ajan vierähtämässä nurjalle puolelle. Mutta onko sekään syy itkeä nyt? Ei, ei minulla ole oikeastaan hyvää hypoteesia tuosta itkemisestä. Tiedän vain sen, että täällä koulussa kaikki tämä puhe sydänsairauksista ja diabeteksesta ja kivusta ja kärsimyksestä ja sepsiksestä ja siitä, miten ohuen rihman varassa kaikki riippuu, jotenkin aktivoi tuota muistikerrostumaa ja kuoleskelemista, vaarojen havaitsemista sielläkin, missä olisin ennen vain hihitellyt huvittuneena. Tai ehkä olen vain uupunut tai jotain. Ehkä tätä kaikkea ei tarvitse osata selittää eikä nimetä, riittää että osaa kotona kömpiä peiton alle nukkumaan hetkeksi, jos olo on liian itkuinen.

Pyytämättä

Kuinkahan rennoksi on mahdollista mennä? Mistä voi tietää, onko niin rento kuin mahdollista?

Putoaminen tai irti päästäminen alkaa kai jo lauantaina. En meinaa töissä pysyä hereillä, mutta attribuoin sen virheellisesti edellisen illan illanistumiseen. Ensiksi rentoutuminen ja irti päästäminen tuntuu tylsistymiseltä. Ei vain jaksa mitään. Eikö kuulostakin pitkästymiseltä, jos on edelliset viikot koettanut hallinnoida valtavaa mielikuvien myllerrystä ja kiihtymystilaa? Kyllä vain. Äkillinen hiljaisuus tuntuu jotenkin - no, kauhistuttavalta, tyhjältä, innottomalta.

Sunnuntaina löysyys vain syvenee. Tuntuu kuin keho luopuisi itsensä lämmittämisen periaatteestakin. Peiton alla viluttaa, vaikka päällä on fleecehuppari. Joogatunnilla jaksan niin huonosti ja kovaäänisesti huohottaen, että opettaja tulee kysymään, onko kaikki okei. On on, vastaan, tuntuu vain aika hurjalta, en oikein jaksa tämän enempää. Joogatunnin jälkeen valve on melkein jotakin muuta. Hyvä jos jaksan silmiä räpäyttää. Se, että ponnistautuu jaloilleen ja raahautuu pesemään hampaat, tuntuu melkein ylivoimaiselta.

Nyt on maanantai, ja huomaan rentouden syventyneen entisestään. Koulu alkaa poikkeuksellisesti vasta iltapäivän puolella, joten herään valonkajastukseen taivaalla, ja vasta puoli yhdeksän aikaan, kun olen aiemmin säpsynyt joka aamu kuuden-seitsemän pintaan hereille täysin virkkuna ja valmiina tarttumaan kouluasioihin. (Ja olen tarttunutkin niihin.) Nyt makaan sängyssä ja vain vaivoin kömmin vaatteisiin, jotta voin kavuta portaita kerrosvälin ylös ja koputtaa Faunin oveen huomenta. Ja aamiaisen syötyäni vetäydyn uudestaan vaateriin. Ja alan vähitellen hahmottaa, ettei tässä nyt ole kyse mistään iltavalvomisista tai viikonlopuista tai muista semmoisista, muistan nimittäin tämän olon, tämä on sellainen olo, joka on, kun rentoutuu olosuhteisiin. Silmäilen päiviä ja viikkoja taaksepäin ja huomaan palautuneeni nyt siitä anatomian kokeesta, joka oli perjantaina ennen syyslomaa. Siis kaksi viikkoa ja kolme päivää sitten. Aika kauan sitten. Ja kuinkahan pitkään stressasin ennen sitä? No, ainakin pari viikkoa...

Kohta varmaan määrätään seuraava anatomian tenttipäivä, ja jännitys alkaa taas kiertyä ja kiristyä. Se tapahtuu vaivihkaa, mutta niin tapahtuu palautuminenkin. Moni luokkatoveri ei tehnyt syyslomalla mitään koulun eteen, itse en pystynyt mitenkään siihen, koska anatomian koe oli juuri ollut eikä rentous tule käskien. Se tulee vähitellen, pyytämättä, porrasmaisina pudotuksina. Usein kun putoaa tensiossa portaan verran alaspäin, kuvittelee, että tämä on nyt sitä, tämmöistä tämä on, tämä rentous. On jotenkin huvittavaa, miten monta kertaa samaan halpaan menee. Vasta nyt kuvittelen tietäväni, mitä rentous on, ja nauran syysloman höyhenenkeveille rentousfiiliksille ja viime viikon hieman raskaammille rentousfiiliksille... kuvittelen, että tämä on rentoutta, tämä. Fantasioin, että ne ihmiset, jotka tarvitsevat kahvia käynnistyäkseen, niin he saattavat sanoa, ikään kuin olisivat moottorisahoja tai autoja, että heistä tuntuu tältä, että tämmöinen on ehkä heidän normaalinsa. (Mutta minä en tietenkään halua tästä yhtään mihinkään.)

Viime viikon loppupäivinä tuntui välillä aivan kauhealta enkä oikein tiennyt, mistä oli tarkalleen kyse. Huomasin vain itkuisuuden ja ajatuskuviot, joita oli vaikeaa pysäyttää, ja koetin jättää ne omaan arvoonsa. Ehkä se oli viimeinen paakku rentoutumisen tiellä? Sitä on vaikeaa arvioida. Vai onko kyse siitä, että jännityksestä on vaikeaa päästää irti, että sen luiskahtaminen ulos kehosta tuntuu jotenkin väärältä sillä hetkellä, että ajatus, ettei juuri nyt mitenkään jaksaisi, tuntuu jotenkin sopimattomalta ja siitä menee aivan solmuun? Nyt se on ohi, solmu auki, vaikkei mitään ole ratkaistu sen kummemmin kuin ennenkään.

Rakastan tätä tilaa. Painavia raajoja, sitä että herää rauhallisena ikään kuin maailman kanssa ei olisi rutosti sovittamattomia velkoja. Äkkiä edellisen viikon jyskyttävät ajatukset tuntuvat yhtä hönteiltä kuin millaisiksi ne silloin tiesi. Tämä tila tulee pyytämättä enkä tee mitään ryhdistäytyäkseni siitä. Makaan sängyllä kyljelläni, toinen käsi selän takana sojottaen, toinen rintalastalla nyrkissä, patja nousee edessäni kuin maininki, kannattelee, aamupäivää kuluu, en jaksa liikahtaa. Olisi rokoteresepti haettavana, kissanvessanpuruasiaa eläinkaupasta, tiskit, tekemistähän aina löytyisi. Makaan ja hengitän. On pyöräiltävä kouluun ja hierottava niskahartiaseutua ja se videoidaan, vaikeaa uskoa, että nyt jaksaisi panostaa täsmälliseen rytmiin tai ryhtiin, mutta kieltämättä laiskuudesta voi versoa jonkinlainen liikkeiden eleganssi, kun turha yrittäminen tipahtaa pois. Illalla on vielä yin-jooga, sitä ennen on jaksettava pyöräillä takaisin. Onneksi voi taluttaa ylämäet.

En osaa sanoa, rakastanko tätä tilaa jotenkin enemmän kuin muita moodeja. Enpä kai. Pidän siitäkin, että herään aamuisin pontevana ja odotuksia täynnä. Enkä pidä mitään moodeista kai sen todellisempana kuin muitakaan, sen enempää "itsenäni". En koeta säädellä itseäni kemiallisesti kohti pirteyttä ja jaksavuutta, kuten monet tekevät. Saatan kokea hetkellistä huolta tai kauhua siitä, miten en osaa laskeutua rentouteen, mutta harvemmin siitä, etten jaksa innostua asioista juuri jollakin hetkellä. Tässä rennossa moodissa tuntuu siltä, että olisi siunaus jättäytyä kaikesta sivuun, jäädä työttömäksi ja vain maata sängyssä. Toisaalta tiedän, että jos makaan sängyssä pari viikkoa, keksin jotakin, joka sähköistää minut. Pisin sängyssämakaamisaikani oli neljä vuotta sitten. Silloin makasin oikeastaan koko joulukuun. Olin juuri eronnut enkä oikein hahmottanut, kuka ja missä olin, mutta olin myös täysin rento ja hyvin surullinen ja täynnä armoa kaikkia kohtaan. Sitten äkkiä syöksähdin takaisin ihmisten maailmaan täynnä tarmoa, kriittisenä ja leikinnälkäisenä.

Elämän impulsaatio tai rytmillisyys ei tunnu hermostuttavalta, ei ollenkaan. Se tekee kaikesta kiinnostavaa. Sekin on jotenkin kutkuttavaa, miten vähän tuohon rytmiin pystyy vaikuttamaan. Vaikka kuinka käy rentoutustunneilla, korkeakierroksisessa tilassa rentoutumisesta ja irti päästämisestä tulee suunta, tavoite, proggis - jotakin tuommoista tarmokasta ja päättäväistä. Ja kuitenkin rentoutumisessa on kyse jostakin aivan muusta. Ja sen tietää, silloinkin, mutta siihen ei vain pääse. On vaikeaa päättää luovuttaa. Luovuttamisessa ja luopumisessa tuntuu olevan kyse jostakin aivan muusta kuin päättämisestä.

Pyytämättä keho jännittyy ja rentoutuu, velloo kohti ihmisiä ja heistä kauemmas, se on enemmän säätila kuin talo, eikä auta kuin sonnustautua asianmukaisiin varusteisiin, jotta tuntuisi siedettävältä ja iloiselta elää ja asua sitä päivästä toiseen.

Kissamummon aamupäivä

Lähden syömättä aamiaista. Olen herännyt jo paljon aiemmin kuin puhelin alkaa hälytellä, mutta maannut sängyssä ja koettanut vakuuttaa itseni siitä, että etenen kyllä ja elämä etenee kyllä, vaikken tiedä oikein, minne päin ja millä tavalla vahingoittavasti tai tukevasti, vaikken tunnu enää tunnistavan niin helposti, mitä tehdä, miltä sulkea silmät ja mihin keskittyä. (Paitsi tietysti anatomiaan ja liikeketjuihin, selvähän se. Tämän lukuvuoden teema.) Koetan vakuuttua siitä, ettei minun tarvitse tehdä kertaratkaisuja, minun ei tarvitse olla selkeä eikä suuntautunut, voin edetä hengitys kerrallaan. Ja että toisillakin on velvollisuuksia, kuten velvollisuus kertoa, jos jokin tuntuu liian vaikealta, jos he eivät enää tahdo sietää johonkin yksityiskohtaan liittyvää ahdistustaan. Hetkittäin tahtoisin vetäytyä erakkouteen, tämä on niitä aamuja, olen illan ihmiskontakteista raskas ja pääsurinainen, niin hauskaa kuin ihmisiä olikin illalla nähdä ja niin hyvin kuin kestinkin äkisti liian suuressa seurueessa iskevän rajattoman yksinäisyyden, että olen tässä täysin yksin ja että kukaan muu ei lopulta voi tehdä ratkaisujani puolestani, että en oikeastaan tiedä lainkaan, mitä toiset ajattelevat, ja mitä edes tarkoittaa se, että heille kuuluu hyvää tai huonoa tai no jaata. On aamu, joten olen vakuuttunut siitä, että saan olla tällainen, yksinäinen ja hieman surumielinen ja kaikkea muuta kuin tilanteissa lepäävä. Olen noussut seisomaan ja kiskonut kaapista jotkut vaatteet, nimenomaan tällä teemalla, jotakin alastomuuden suojaksi töihin, tilaan, jossa puhaltaa ilmastointi.

Koska takkini on lämmin, olen tunkenut villapaidan reppuun. Töissä on oltava villapaita tai hartiat alkavat jumittaa, hermosärky tyksyttää ja koetan käpertyä ja kipu pahenee. Ei auta kuin hyväksyä tämä; olen koettanut vastustaa tätä heikkoutta monta vuotta, mutta siitä ei pääse mihinkään, että olen vedolle herkkä. Jotkut vain ovat. Isänikin on, hänellä on kotona aina pipo päässä ettei päätä särje. Parempi villapaita ja pipo kuin pään ja hartioiden särky. En mieluiten olisi vetoherkkä, olisin sellainen kuin useimmat luokkatoverini, heille riittää t-paita siinä missä itse tarvitsen villapaidan, eivätkä he edes huomaa sitä vetoa, joka jumpskauttaa oikean hartiani kiinni korvaan. Siinä on jotakin herooista. Olisi kätevää olla sillä lailla vahva ja keholtaan vaivaton. (Tietysti olisi kätevää olla myös sosiaalisempi ja kudostyypiltään notkeampi ja luonteeltaan pelottomampi ja ja ja ja.) Toisaalta pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että omat lihakseni eivät liiemmin kipeydy liikunnasta, moni muu voihkii maitohapoilla pitkään ja minusta semmoinen kuulostaa vain kummalliselta. Kehot ovat kimurantteja: se mikä pätee yhteen, onkin toisen kohdalla nonsensea.

Kävelen töihin, siihen menee puolisen tuntia, paita matkaa repun suojissa. Työnnän magneettilätkän lukijan eteen, oven lukko naksahtaa, pujahdan kirjaston hämärään. Avaan repun vetoketjun ja kiskaisen villapaidan päälle. Hämmästelen hetken kirjaston kummaa hajua... aivan kuin kissankusen haju, jotenkin terävä ja suolainen ja epämiellyttävä. Sitten alan rullata kaulusta eestaas käsissäni ja tuoda siitä yhä uuden kohdan nenäni luo. Kyllä vain. Kuivunutta kissankusta kauluksen niskapuolella.

Istun hetken taintuneena ja pohdin, jäykistyäkö kivuliaaksi ilmastoinnin vedossa vai haistako kissankuselta koko päivä. Päädyn lopulta jälkimmäiseen. (Siihen menee aikaa, koska olen nukkunut liian vähän. Tai ei, ei se siitä riipu: olen mennyt liian myöhään nukkumaan, vastustanut ensimmäistä unihyökyä, sen ohittamisesta seuraa tällainen olo.) Töiden ja niiden ohella suoritettavien koulutöiden lomassa rakentelen vaivihkaa päässä myös seuraavanlaista muistilistaa:

- ei enää vaatteita suursiivouksessa kaapin hyllylle tarkastamatta, onko niihin kustu
- lisää hellyyttä kolliparalle, joka on ihan sekaisin syksyn työteliäisyydestä
- lattian peseminen
- jonkinlainen kori hattuhyllylle, ettei kusisia huiveja tarvitse yrittää turhaan pestä

Voih, päivä etenee kovin hitaasti. Illalla on ystävän syntymäpäivät, mutta jotenkin en nyt osaa kuvitella itseäni juhlatamineisiin tai -fiiliksiin. Kissankusi haisee tönäkästi ympärilläni ja haluaisin lähinnä ryömiä jonnekin nukkumaan. Kerälle, kehrääjien luokse. Olen äkisti niin väsynyt, etten meinaa saada kokonaisia lauseita lainkaan aikaiseksi.