Höyryhattuisaa

Kun palaamme vesijuoksemasta, näen heti ovella oppilaitoksen kirjeen. Nytkö jo? Mitä ihmettä, sen piti tulla viimeistään kahden viikon kuluttua, ne ovatkin olleet nopeita... Poimin kirjeen käteen ja sisälläni aaltoilee kissanhäntiä: avatako, eikö avata? Minun pitää olla asuntoa katsomassa puolen tunnin kuluttua, pystynkö keskittymään siihen nyt, jos avaan? Entä jos en avaa?

Avaan kuoren, ja kyllä vain: minut on hyväksytty hierojakouluun! Jotenkin pöllämystynyt olo. Jäämme siis ainakin vuodeksi Helsinkiin. Sitten who knows.

Haluaisin istahtaa alas ja haukkoa henkeä tai jotakin, istua vaan tai nukkua tai jotakin, että pää selkenisi. Mutta on mentävä asuntonäyttöön. Siellä nyökyttelen ja koetan katsella seiniä, mitoittaa mahdollisia kalusteitamme, kuvitella sitä kodiksi. Asunto on huimaavan ison tuntuinen, 25 neliötä. Se on kuusi enemmän kuin nyt, ja tuntuu muutoksena suurelta, etenkin kun tässä asunnossa on pienempi vessa ja eteinen kuin nykyisessä. Taloyhtiössä olisi sauna ja pesutupakin, ikkuna on yhtä iso kuin meillä, mutta aamuauringon itään, päinvastaiseen suuntaan siis. Ja talo on levottomassa paikassa, risteys täynnä seksikauppoja, strippausluolia ja thaihieromoita. Sen aikana, kun seison siinä ja odotan pari minuuttia kadulla, kaksi miestä tulee juttelemaan. Toinen kysyy lopuksi hänelle ärähdeltyäni, olenko "sellanen feministi". Jaa-a, jaksaisikohan tuollaista menoa pidemmän päälle? Toisaalta, eipähän sitä yleensä tule seisoskeltua oman ulko-oven luona minuuttikaupalla, ja osaan kyllä naamioitua semimieheksikin tarpeen tullessa. Asunnon huonetila on matalampi ja koska huone on leveämpi, se tuntuu jotenkin lättänältä, ja lattiat ovat laminaattiparkettia, eivät sellaiset ihanat vanhat laudat kuin meillä nyt. Mutta asunnossa olisi uuni ja sinne mahtuisi arkkupakastinkin. (Arkkupakastin kuuluu unelmieni topkymppiin, kuten varmaan kaikilla palstaviljelijöillä.)

Ei, en saa mitään tuntumaa siihen, mitä haluaisin asunnon suhteen tehdä, ottaa vai jättää. Saan miettiä asiaa sunnuntaihin saakka.

Taidan tarvita sen ajan. Nyt menen kitkemään, jotta pääni selkiäisi. Liikaa asioita yhdelle päivälle.

Kummallisia hurahduksia

Elämänilon palaaminen kehoon saa toimeliaaksi enemmän kuin mietteliääksi. Mutta silti toisinaan häivähtää ajatus siitä, miten kummalliset asiat ihmistä liikuttavat. Tai ehkä pitäisi puhua vain itsestään...

Tällä hetkellä olen malttamaton monenkin asian suhteen. Koska en voi oikein jännittämiselläni vaikuttaa siihen, pääsenkö hierojakouluun, näyn kanavoivan ylijäämäenergian vesijuoksemiseen, alpakoista lukemiseen ja moniin käsityöprojekteihin: vanhoista villapaidoista huovuttamalla tehdyistä tilkuista tehtyyn talvipäiväpeitteeseen, yhden lahjaksi saadun rumanvärisen villakasan värjäämiseen, isoäidin neliöihin (johon on kohta virkattu jo kaikki Paulalta saatu ihana lanka ja sitten tietysti vaikka mitä kirppiksiltä haalittuja pätkiä ja muutama Hakaniemen lankakaupoista ostettu koekerä, jotka eivät miellytä käsituntumallaan lainkaan), alpakkalangasta tehtyyn kaulahuiviin... tein myös äitienpäivälahjaksi askartelukaupasta löytämästäni jäykästä raakapellavasta sellaisen pienen purkin, jos nyt virkattua kappaletta voi kutsua purkiksi. Se sopii mm. viinipullon kaavuksi, sinne voi laittaa sisään lasiin kukkasia, jolloin se olisi maljakonpäällys tai sitten siinä voi säilyttää jotakin pitkulaista, kevyttä ja kapeaa - äitiä ajatellen se varmasti olisi meikkisiveltimiä ja muita kasvojenehostuspuikkosia.

Alpakat ovat kertakaikkisen hurmaavia. En ollut tajunnut, että ne ovat niin pieniä, ihmisenkokoisia. Nyt sitten haaveilen, että joskus, jossain voisin pitää pientä alpakkalaumaa... niiden lankakin on niin taivaallista! Tuntuu kyllä melko epätodennäköiseltä, että minulla olisi ikinä rahaa tuollaiseen, mutta kuvitellahan aina voi. Vähän sama kuin oman pihan kanssa. Yksinkertaisesti asia on niin, ettei minulla ole ylimääräistä rahaa, koska arvostan tämän hetken vapauttani niin paljon ja toistaiseksi asiaintila olkoonkin juuri tällainen.

Tietysti suhtaudun alpakka-ajatuksiin vähän etäytetysti ja huumorilla, koska olenhan ennenkin haaveillut eläinlaumoista ja ahminut tietoa vuorovuosin kyytöistä, suomenlampaista, merinolampaista, lypsykutuista, vinttikoirista, hanhista, maatiaiskanoista, islanninponeista... olen piirtänyt kokonaisia pohjapiirustuksia kuvitteellisiin puutarhoihin, suunnitellut istutukset tarkasti lajikkeineen päivineen. Teen sitä vain kun olen jo muutenkin onnellinen. Silloin kun asiat ovat pielessä, en jaksa haaveilla. Ja asioiden pielessä oleminen voi tarkoittaa niinkin yksinkertaista seikkaa kuin sitä, että teen liikaa yksinäisiä istumatöitä sisällä, oli työ sinänsä kuinka mielenkiintoista hyvänsä. Kun on väsynyt ja kiukkuinen, haaveileminen katoaa jonnekin. Ja ilman haaveita tunnen itseni sairaaksi.

Neljän tunnin kuluttua seison tai liikahtelen asunnossa, jonne saatamme muuttaa jo piankin, kuukauden päästä, jos pidän asunnosta. Näin siitä yöllä painajaista, jossa asunto oli karmea. Se oli pimeä ja liian suuri, siinä oli esimerkiksi erillinen keittiökin ja siellä kaksi lavuaaria, jotka nähdessäni ajattelin heti uniminänä, että voi ei, noihin kertyy sellaiset tiskivuoret, joita kukaan ei ala käydä läpi niiden kerran kinostuttua. Huoneiston katossa oli kuusi tuuletinta, joiden lavat olivat hiiltyneet ja katkeilleet. Ikkunasta näkyi tuijan juurakkoa. Unessa kysyin vuokraajalta kiukkuisena, miksi hän ei ollut kertonut, että asunto on sellainen inhottava loft, ja hän puolustautui sanomalla, että useimmista ihmisistä loft on hieno ja että siksi hän ei maininnut sitä aiemmin. (Minusta tosiaan loft-asunnot ovat vastenmielisiä, koska niissä ei ole hituakaan kotoista pesämäisyyttä.) Käyskentelin eestaas ja olin synkällä mielellä, koska olin tullut allekirjoittaneeksi vuokrasopimuksen asunnossa käymättä... mikä helpotus herätä. Onneksi valvemaailmassa asuntoa voi käydä katsomassa ennen kuin sen sitoutuu vuokraamaan!

On vaikeaa kuvitella, että viihtyisin jossakin toisessa asunnossa yhtä hyvin kuin tässä. Sikäli on kummallista mennä katsomaan toista asuntoa. Mutta eihän sitä ikinä tiedä.

Tervehdyksiä

Maauimalassa vesi tuntuu todella lämpimältä, toisin kuin uimahallista. Se taitaa kyllä johtua eniten siitä, että kipakka tuuli näihertää kylmää ne muutamat metrit, jotka ovelta on juostava altaan ääreen. Ja sitten on vielä sormeiltava vesijuoksutossut jalkaan. Vesi tuntuu sen jälkeen turvallisen tasaiselta ja tyyneltä ja pehmeän lempeän lämpimältä. Ehkä vähän silkin ja hedelmäsalaatin sekoitukselta.

Juoksen pystypäin ja koetan tähyillä, onko viereisillä radoilla jossakin hennattua, kiharaista päästä, joka kuuluisi Vompsulle. En tiedä, onko hän seurassa vai ei. Mutta jossakin täällä hänen pitäisi olla tai sitten hän on enemmänkin myöhässä. Tähyily ei tuota tulosta, joten ummistan silmät ja juoksen keskittyen hengittämiseen ja rangan pituuteen. Kun raotan hieman toista silmää aurinkolasin kesäisenruskean sävyn takana, näen silmäkulmasta jonkun heilauttavan vedestä kättään. Käännyn katsomaan, mutta se onkin uimari, joku vieras, joku joka kauhoo eteenpäin kädet tervehdyksiä alinomaa ei-kellekään huikautellen.

Ja kun päästän huomioni laajenemaan tuosta yhdestä kehosta, liukumaan veden pintaa kuin häränsilmän, mitä näenkään - koko joukon käsiä, jotka huikkaavaat, kutsuvat vesileikkiin, kauhaisevat maalta polskintamahdollisuuteen päin. Tänne, tänne vaan!

Katselen käsiä ja niiden rytmikästä huisketta ja koettelen tuntemusta, että on kuin ne huiskuttaisivat esimerkiksi minullekin. Miten ystävällinen allas... ja sieltä Vompelmusch jo saapuukin, kallistaa päätään takakenoon, virnistelee, hammasraudat näkyvät kauas saakka. Unohdan kädet.

Minulle on hymykin, mitä minä käsillä?

Luksus

Ei, nyt ei ole malttia kirjoittaa pitkään eikä merkityksistä. Aurinko polttaa hajalle turhat epäilykset ja väljähtäneen, seisovan limaisuuden.

Eilen pidimme ystävän aloitteesta lähipuistossa vaatteenvaihtopäivät, ja monta Vompsun kirjavaa kauluspaitaa löysi uuden kodin nuorten opiskelijapoikien kotoa, ja muutama omakin paitani löysi uudet pitäjät. Aurinko paistoi, nurtsilla oli leppoisaa istua ja virkata alpakkaista pitsikaulaliinaa. (Tai en tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, keksin mallin päästäni ja sitä on kiva tehdä kun lanka on niin kaunista, tuosta kartasta väriä 7233. Nykyään kun paidat ovat niin avokaulaisia, on tuollaisille kaularäteille kova tilaus...)

Tänään kevätmeno sen kuin jatkuu. Koska hain eilen vinnistä kesävaatteet ja kyöräsin talvivaatteet sinne, on kaappi täynnä kaikkea hauskaa ja jännittävää! Mitä luksusta onkaan pyöräillä uimastadionille punaiset pikkukengät jalassa! Ja juosta vettä avoimen taivaan alla... ihan uskomatonta. Samat naamat pompahtelivat veden päällä kuin edellisinäkin kesinä. Aivan kuin talvi olisi vain paha uni, josta on nyt saanut herätä.

Rusketusraidat alkavat heti piirtyä ihoon.

Ja kesä on tyhjä, vapaa. Ei pahalla tavalla tyhjä, vaan tilava kaikelle ihanalle: puutarhanhoidolle, kävelyille, piknikeille, vesijuoksemiselle pilvien ja auringon alla. Ihmeellistä. Rahani riittävät vapaaseen kesään, olen haaskannut liian monta kesää ajatellen, että minun on pakko silloinkin tehdä töitä, vaikkei olisi ollut. Olen pelännyt... jotakin. En tiedä, mitä, mutta nyt olen saanut siitä tarpeekseni. Tarvitsen kunnollisen kesäloman. Nyt. Ja otan sen. Käännöksestä on vielä jäljellä melkein kolmetuhatta euroa, ja olen jo maksanut siitä verot, ja kun vähennän loppuvuoden eläkkeet ja kirjanpitäjän maksut, jäljelle jää siltikin melkein kaksituhatta. Se riittää kyllä kesävapauteeni, etenkin kun tässä kuussa saan pienen maalauskeikan ja sitten tulevat eurovaalityötkin.

Ihmeellistä, olen vähän hölmistynyt tästä luksuksesta.

Voi myös olla, että muutamme. Menen katsomaan erästä yksiötä tästä läheltä tässä viikon, parin sisään. Jos pidän siitä, voisimme muuttaa kesäkuussa. Siellä olisi oikea hella, jossa on uunikin. Ja ainakin kuvauksen perusteella olen saanut käsityksen, että siellä voisi olla kukille ikkunaa enemmän kuin meillä tässä, ja se on ylin kerros, joten valoa pitäisi riittää myös. Kaipaan leipomista ja muuttaminen tuntuu muutenkin kivalta ajatukselta. Saisi taas puhtia viedä tavaroita kierrätykseen. Voisi luopua yhä enemmästä... paikallaan asuessa tuntuu vähän raskaalta alkaa käydä vinttikaaosta läpi, mutta jos vaihtoehto on kantaa tavarat seuraavaan paikkaan tai kantaa ne Fidaan, ei kierrätysponteentuminen enää tunnu samalla lailla väsyttävältä ja lykättävältä asialta. Ja oikeasti en haluaisi, että meillä on näin paljon tavaraa, pidän tavaraa kirouksena. Koska mitä ihminen lopulta tarvitsee? Kasveja, muutaman kissan, pari rakkainta kirjaa, musiikin, tietokoneen, pöydän, tuolin, pari astiaa. Aikaa ja rakastetun. Palan maata, jota tonkia. Ja ne minulla jo on, mutta niiden lisäksi ikävää kuollutta painoa, jolle toivon muuton myötä voivani antaa kenkää.

Olen tänään niin tyytyväinen ja onnellinen, etten tällä erää keksi muuta kirjoitettavaa.

Jumskisreidet ja palanut hiusraja

Kevät ei näy saapuvan ilman veroja. Onnistuin jumskauttamaan reidet oikein kunnolla torstaina palstalla, eikä eilisen pyöräretki erityisemmin verryttänyt niitä, vaikka niin järkeilinkin käyvän. Sen sijaan, että reidet olisivat vaienneet maitohapoistaan ja epäreilusta vaatimustasosta, poltinkin hiusrajani. Kas kummaa, en ole varmaan ennen palanutkaan vain hiusrajasta! Ilmeisimmin oletus, ettei ulkona ja enimmäkseen vielä metsän suojissa pyöräretkeillessä voisi palaa, on virheellinen.

Muuten vapunpäivä oli kyllä ihana, ellei lasketa niitä kertoja, jolloin pysäytin pyörän ja koetin tehdä jotakin kramppaavalle oikealle takareidelleni. Mutta eivät ne niin kauheita kohtia olleet, kramppaamiseen ei mitenkään kuole ja tiedän sen varsin hyvin. Supistelu tuntuu ikävältä, muttei vaaralliselta. Ja ulkona on nyt aivan mahtavaa! Niskalan arboretumin metsänpohja on täynnä valko- ja keltavuokkojen kukkia, linnut vislailevat ja puidet silmut ovat niin suuria, ettei voi enää mennä kauan niiden aukeamiseen.

Käväisimme myös kaksissa bileissä, mutta ihmisseura ja paikallaan könöttäminen tuntuu jotenkin valjulta metsän ja vauhdin hurman jälkeen. Alan vähitellen tottua siihen, että elämässäni on taas menossa tällainen erilleen huuhtoutumisen vaihe, jossa ajatuskin monta tuntia isommassa seurueessa notkumisesta ja ehkä humaltumisestakin tuntuu jollakin tavalla turhauttavalta. Kaipa tälle vaiheelle voisi tehdä jotakin, jos tahtoisi, mutten oikeastaan tahdo. Vompsun kanssa juttelimmekin siitä, että ihmisiä on mukavaa nähdä sillä lailla, että heidän kanssaan liikkuu tai puuhaa jotakin, pesee vaikka mattoja tai huovuttaa tai jotakin muuta fyysistä, mutta että istua pönöttäminen ja keskusteleminen alkaa olla kulkenut tiensä taas loppuun tältä erää.

Tänään kyllä joudun könöttämään sisätiloissa koko päivän, mutta ehkä se on ihan hyvä otsan ja reisien kannalta. Onneksi en ole kovin ulkonäköneuroottinen, sillä eiköhän tuo otsa vielä tuosta muutu räiskyvämmän punaiseksi... tänään illalla on nimittäin juhlat, joita olen odottanut jo pitkään. Yksi ystäväni järjestää pari kertaa vuodessa Interpop-illan, jossa kuunnellaan euroviisumaiden pop- ja etnomusiikkia ja jokainen osallistuja saa olla kuin arvosteleva maa oikeissa euroviisuissa, eli pisteyttää kilpailukappaleet, ja lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, mikä kappaleista voittaa. Pisteyttämistä vielä hauskempi on minusta arvostelukierros, jossa kappaleen kuuntelemisen jälkeen jokainen kertoo hieman, millaisia mielikuvia se herätti. Se on ihan tavattoman kiinnostavaa, koska ainakaan minun ystäväpiirissäni ei sillä lailla analysoida musiikkia ääneen. Kappaleet kuulee sitten uusintakuuntelulla ihan eri tavalla, kun muistaa, miten kaikilla erilaisilla tavoilla toiset ihmiset siinä huoneessa ovat niihin reagoineet. Vompsu on jo pitkään halunnut Interpopiin, koska olen kehunut sitä niin kovasti, mutta eikö vain meidän yhdessäolomme aikana olekin käynyt joka kerran niin, että on tullut jokin isompi meno tai toinen on ollut kipeänä.

No, ellei nyt jommankumman pää putoa ennen iltaa, pääsemme viimein yhdessä Interpopiin!

Ihanaa vappua ja kesäistyvää!

Millaista onkaan mennä aamusta palstalle... matkalla tuulee, pelkään jäätyväni. Mutta pelto on lämmin, linnut laulavat Kellomäellä, sieltä kuuluu myös ihmisten laulua nuorisoseuran talosta, onhan vapunaatto. Kitken, seulon vanhan kompostin, raahaan kehikon toiseen paikkaan palstalla, kippaan sinne kitkuut, ripsuttelen viimevuotisen kompostin suuremmat, vasta puolimaatuneet töröt katteeksi valkosipuleille, parsalle, siperiankarhunvatukalle ja köynnöspinaatille. Kurotan, niiaan, nostan, kannan, kyykistyn, konttaan, istun maassa, raahaan ämpäriä, käännän maata...

Aikaa ei ole, ei tässä. Aurinko vain liikkuu, varjot hiipivät. Jossain vaiheessa tulee mies, tuo mehua. Ehkä alkaa olla aika lähteä, ajattelen, kun jalat kerran jo tärisevät.

Olemme kotona iltapäiväneljän aikaan, ja olen syönyt aamiaisen jälkeen vain ruispatongin puolikkaan, ison sämpylän kokoisen palasen. Kävelemme silti heti postiin ja kauppaan. Postissa odottaa Skotlannista blogiystävältä tullut kirje, jossa on kolme yllätyslankakerää, ihania ja pehmoisia. Kiitos! Ihan parasta, vappulahja! Kaupassa onnistun haalimaan ruokaa yli viidelläkympillä. Kummat oireet iskevät: pyörryttää, jalat tärisevät tosissaan, sydän hakkaa, mietin jo, onko se jokin kohtaus. Mutta vasta sitten tajuan, että kello on puoli kuusi ja olen tehnyt raskasta fyysistä hommaa suorassa auringonporotteessa kylmiltään tuntikaupalla, syömättä ja juomatta tarpeeksi, ja nyt minussa ei ole voimia enää seisomiseenkaan. Ostan tofutuutin ja ahmin sen matkalla kotiin ikään kuin ensiavuksi. Kotona teemme ruokaa, päätämme olla menemättä mihinkään juhliin, kumpikin on vain väsynyt ja onnellinen ja nälkäinen, leikkaamme pastan sekaan oliiveita, artisokkia, rucolaa, babymangoldia ja oman maan valkosipulinversoja.

Nyt satokausi on virallisesti siis alkanut ja sehän on melkein sama asia kuin kesä... Ihmeellistä ja ihanaa. Olokin asettuu, kun saa ruokaa. Eikä tarvitse mennä mihinkään. Voi vain olla...

Suloista vappua kaikille lukijoille!

Pilkkeet

Turussa tahti alkaa sakata, ja kun se lopulta täristelee epätasaisesti johonkin väsyneisyyttä muistuttavaan tilaan, olemme jättimäisessä itsepalvelukirppiksen hallissa ja äkisti tuikitarpeellisesta lisävaatteesta koleuteen tuleekin värikästä, luotaantyöntävää massaa, askelet tahmaantuvat lattiaan, oksettaa, päätä alkaa jomottaa. Ja tiedän, että parin tunnin päästä alustan ja siitä maksetaankin, voihan paska, minusta tuntuu, etten pysy edes hereillä. Mutta epätoivo on jotenkin laimeaa ja paloittaista.

Koetan pitää itseni koossa. Se tarkoittaa, että raahustan eteenpäin käytävää ja vilkuilen sivuille. Lankoja ei näy missään. Mutta löydän vedenvihreän fleecetakin eurolla, se on juuri hyvä palelemiseen. Turussa on aika paljon kylmempi kuin on luvattu. Paitsi sitten kun selviämme ulos kirppishallista: aurinko on sukeltanut esiin ja oikeastaan vanhoja vaatteitakin on liikaa päällä. Ystävä juoksee vastaan tietä, kävelee päin punaisia. Menemme yhdessä Lidliin, löydän morsiusharson juurakoita ja iiriksiä edullisesti ja ostan niitä ison roikan palstalle. Konsa-kurkun siemeniä.

(TÄNÄÄN PÄÄSEN VIIMEIN PALSTALLE)

Kaikki pilkkoutuu, lankabaari, laivassa syöminen, käveleminen, nainen bussipysäkillä, mukulakiveys... En jaksa olla huolissani, koska jännitys laukeaa. Huoli katoaa. Itse katoaa. Jalat ojentuvat eteenpäin, takareisien takana ristikkoa, viimeinen aurinko. Pää nojaa ulkoseinään. Oli koteja, joissa päätä ei saanut nojata seinään tapettien takia. Toisia ystäviä saapuu. En muistaisi Näkymättömälle mainittavia nappeja itse. Kun pidän alpakanlankaa kädessä, se on maailmani.

Siirrymme sisään. Ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan ja katselevat. Saan kiinni alkuja, seuraan niitä, ja aina kun lähestyn jonkin pienen pyrähdyksen loppua, jostain nousevat sanat: mitä olen sanonut, mitä pitäisi sanoa, onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta. Mutta mikään ei tunnu niin olennaiselta. Uusia alkujakin löytyy, en osaa pelätä. Tuntuu kummalliselta kuulla puhuvansa jotakin ja ihmiset kuuntelevat ja kysyvät.

Luennon jälkeen yksi nainen kysyy, saako kysyä, saanko käyttää näitä ajatuksia työssäni hyväksi. Eli mitä työtä teen. En muista, miten tarkalleen vastaan, minun työni kun ovat vähän kummallisia keikkauksia, mutta ehkä jotenkin niin, että en suoranaisesti, mutta että tokihan minulla on kokemukseni seurassani kaiken aikaa ja sitä tämä on kyllä muokannut eikä sitä voi kai kadottaa.

Vai voiko?

Minusta tuntuu, että istun, kävelen ja hengitän eri tavalla, että olen tietoisempi huomioni suuntaamisen seurauksista ja siksi kiinnostuneempi siitä, miten teen asioita. (Kiinnostuneempi siitä kuin mitä teen.) Hymyilen naiselle pienellä viiveellä, tajutessani sen varmasti olevan tarpeen, eikä hymyileminen kai merkitse muuta kuin myötätuntoa tässä maailmassa, ei iloa kaihoa surua häpeää syyllisyyttä vihaa, ei mitään sellaista, ainoastaan ohimenevää tajuisuutta siitä, että meillä on suuria toiveita, petymme, selviämme siitä, ja tuota ponnistelua, luopumista, ponnistelua, onnistumista, silti luopumista, ponnistelua, sitä kutsutaan elämäksi...

Ja sitten sekin katoaa.

On hyvä, että joku muu pitää huolta siitä, että ehdimme viimeiseen junaan. Ehdimme.

Junassa virkkaan alpakkalankaa ja rakastun siihen. Kuukautiset ovat alkaneet, alkavat kesken luennon, samalla kun sanon ihmisen olevan eläin, tunnen kuukautisten liikuttavan alavatsaa, alustavan sitä lempein käsin. Oksetus katoaa.

Et sinä vaikuttanut siltä, että sinulta oli asiat hukassa, sanoo Vompsu. Niin, ajattelen, ehkä se olinkin minä, joka olin hukassa, ehkä olin hukannut jonkin illuusion. Yöllä pimeän puiston läpi kulkiessa näkee, että Helsingissäkin silmut ovat alkaneet kääriä itseään varovasti auki. Puut kiskottelevat.