Hyvää kevättä!

Päivä ja yö ovat nyt yhtä pitkät, juuri tänään, koko maailmassa, selittää mies. Jostain mystisestä syystä tänään on ilmeisesti myös unen päivä...

Kun sain eilen kirjoittamalla purettua möykyt päästäni ulos, huomaan olevani taas paljon levollisempi. Myös Franklin lukeminen on auttanut. Frankl on jotenkin hyvin selväpäinen. Tyyliin: miksei keskittyä siihen, mikä tekee ylpeäksi ja onnelliseksi ja jättää murheet pörisemään keskenään? (Vaikka kyllä vaikeudetkin toisaalta kannattaa kohdata, Frankl kirjoittaa niin paljon psykoanalyysin perinnettä korjatakseen, että jos häntä lukisi unohtaen, mistä hän tekee korjausliikkeen, voisi melkein kuvitella, että vaikeuksista voisi olla piittaamatta. Mutta kyllä nekin puhuvat omaa kieltään.) Tällä hetkellä haluan kaikista eniten hierojakoulutukseen, tajusin sen eilen, kun vain makasin sängyssä pääni tyhjentäneenä ja ihmisiä nähneenä ja vain hengittelin kädet kylkiluiden päällä. (On kiva tuntea, miten ne liikkuvat.)

Olen vähitellen taipunut ajatukseen, että olen valmis vaikka muuttamaan muualle saadakseni koulutukseni. Jos pääsen kouluun, ensi vuosi on kuitenkin sillä lailla tiivistä opintoihin keskittymistä, ettei sillä ole niin väliä, ovatko ystävät lähellä. En usko, että kuitenkaan ehtisin juuri nähdä ketään, jos koulu on kahdeksasta neljään ja päälle vielä itseopiskelua, ja jossain vaiheessa pitää ehtiä vesijuosta ja joogatakin... Ja siinä toisessa kaupungissa, jossa olisi kanssa edullinen hierojakoulutus (500 euroa, se ei todellakaan tunnu liialta ammattinimikkeestä ja -taidosta, ja siihen saa Kelalta opintorahaakin), asuu myös monia hyviä ystäviä. (Joista osa on kyllä ehkä muuttamassa Helsinkiin.) Olisi myös jännittävää kokeilla asua toisessa kaupungissa, vaikka onkin ihan selvää, ettemme saa näin kivaa ja edullista vuokra-asuntoa mistään muualta Suomesta ja vaikka tempehiä ei saa siellä tuoreena etnisestä kaupasta. No mutta, katsotaan. On sitä aina ennenkin hengissä selvitty! Laitoin nyt joka tapauksessa hakemuksen vetämään tuonne toiseenkin hierojakouluun. Saapa nähdä, mitä tapahtuu ja tärppääkö toinen koulu vai peräti molemmat.

Tuntuu hauskalta huomata tahtovansa jotakin tällä lailla keskitetysti. Se suuntaa elämää, täyttää sen jännityksellä. On myös hauskaa ajatella, ettei tiedä, missä asuu ensi syksynä. Elämäni onkin jo seissyt paikallaan turhan kauan. (Vaikka olinkin kääntämisestä ihan hajalla aluksi, se on lopulta silti yksin kotona tehtävää tekstityötä, ja minusta olisi kivaa kokeilla jotakin muutakin vaihteeksi.)

Ihanaa, miten keväistä ulkona on! Hurina tulee tunnin kuluttua hakemaan minut, ja menemme kävelylle ja siitä saunaan. Vaihteen vuoksi elämä tuntuu mukavalta ja sujuvalta. Ei se kyllä varmaan tuntuisi, jos en olisi ensin vähän möykynnyt ja stressannut ja haahuillut.

Lapsettomuuspohdintaa

Neiti Ihaa kirjoittaa asiasta, joka on mietityttänyt itseänikin jo monta päivää. Kolme ystävääni on raskaana, yksi vähän kaukaisempi ja kaksi aika läheistä. Olen käynyt viime päivinä kai ihan sattumalta myös monta muuta pientä sananvaihtoa lasten hankkimiseen liittyen ja karahtanut taas pää edellä omiin kummallisuuksiini asiaan liittyen.

Kuvittelin ratkaisseeni asian aika tyydyttävästi jo viime syksynä, jolloin vaihdatin kuparikierukkani uuteen. (Tämä on marssijärjestyksessä jo kolmas viisivuotiskausi.) Olinhan sentään pohtinut asiaa pari kuukautta, koettanut kuvitella meitä lapsiperheenä, itseäni äitinä ja Vompsua isänä - jotenkin koin sen velvollisuudekseni jo ihan Vompsun takia, vaikka mielikuvat lähinnä aiheuttivatkin minussa kuvotusta ja vaikeutta samastua niihin; käytin mm. tyhjän tuolin tekniikkaa, joka toimi hyvin ammatinvalintapsykologin luona nelisen vuotta sitten (paitsi että tietysti minulla ei edelleenkään ole ammattia, hmm, hahmotan ehkä asian tältä osin toisin kuin valtavirrassa). Ja olinhan pyytänyt myös Vompsua käsittelemään aihetta terapiassaan ja niin hän tekikin. Karahdin tällöin aina samoihin mielikuviin: Minusta juoksevat ja kirkuvat lapset ovat pelottavia, ja näin on ollut jo silloin, kun olin itse lapsi. Mikään ei ole itselleni kauheampaa kuin joutua lasten joukkoon. (Näin oli myös lapsena, preferoin yksinoloa tai yhden aikuisen seuraa sinne saakka, että toiset lapset kykenivät samanlaisiin monimutkaisiin fantasialeikkeihin, joita kaipasin aivan loputtomasti.) Aikuisten joukossa voin olla melkein rauhallinen, lasten joukossa en. Ja silti olen tottunut lasten joukkoihin, koska yhdeksän vuotta nuorempi siskoni raahasi kavereitaan meille kotiin ja koska olin ennen yliopistoon menoa töissä au-pairina Lontoossa.

Jotenkin se ajatus, että säätäisin elämäni "lasten ehdoille" kuulostaa minusta painajaiselta. Elin yhdeksänvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi lapsen ehdoilla, koettaen mallintaa vastuullisuutta ja joutuen joka käänteessä ottamaan huomioon siskon kehitystason. En kadu sitä, että toivoin siskoa; minusta on edelleen kivaa, että minulla on sisko, mutta tunsin kyllä itseni aika onnettomaksi ja ponnettomaksi noina vuosina. Jotenkin roolini litistyi ja kitistyi niin ohueksi että hyvä jos uskalsin hengittää perheen piirissä. Ei ihme, että karkailin metsiin ja myöhemmin ihan kenen vaan luokse yöksi. Myöhemmin kun olin au pairina tuolloisessa unelmieni kaupungissa, sama ohentuminen ja pahoinvointi toistui. Sairastuin vakavasti ja minun piti palata Suomeen. Meni kolme kuukautta, että kuume laski lopullisesti ja pystyin taas elämään normaalisti. En osaa olla ajattelematta, että tuossa reaktiossa oli paljon psykosomaattista taustaa. (Myös lapsuudenkodissani olin hyvin usein sairas, mutta olen ollut varsin terve omilleni muutettuani ja kahden ihmisen kodissa.) Olin Lontoossa hyvin onneton ja työpäivän päätteeksi makasin usein vain patjalla lattialla tyhjässä huoneessani ja itkin. Tai sitten tuijotin eteenpäin ja mietin, jatkuuko sama helvetti hautaan saakka. Jaksoin kohdella lapsia ystävällisesti ja toki kiinnyin heihin, mutta itsestäni en enää jaksanut pitää huolta kuuden tunnin työpäivän jälkeen. Sama kuvio toistui myöhemmin, kun toinen ottamistani löytökoirista sai vahvan eroahdistuksen. Sitä ei käytännöllisesti katsoen voinut jättää hetkeksikään yksin. Tiesin, ettei kukaan muukaan sitä voisi ottaa enkä halunnut sen menevän piikille vain oman sisuttomuuteni takia, ja niinpä jouduin leikkaamaan elämästäni vähän kerrassaan kaiken mukavan pois: harrastukset, ystävien näkemisen, opintojen edistämisen... en jaksanut enää oikein lukea, en ainakaan muuta kuin koirapsykologiaa, uneni katkeili, vuorokausirytmini oli aivan sekaisin, itkin päivittäin. Onnistuin pysymään lujana koko sen vuoden, ja koirasta tuli ihan kelpo otus. (Nykyään se elää eksäni kanssa ja vierailee välillä meillä.) Mutta en voi sanoa, että olisin ollut onnellinen. Tai että olisin tuntenut elämälläni olevan erityistä tarkoitustakaan. Toki tiesin, että teen hyvän teon kuntouttaessani säikystä katukoirasta perhekoiran, mutta ei se teko tainnut olla oikein jaksamiseni rajoissa. Olen osannut tuntea edes pientä ylpeyttä tuosta vasta näin jälkeenpäin, ja sittenkin olen tyytymätön: En pidä siitä, että laiminlyön oman hyvinvointini. Sillä kun se sakkaa, ei mikään oikein suju. Ja tuosta hyvinvoinnista huolehtiminen on oma velvollisuuteni, jos mikä.

Koetan kuvata tuota tilaa, joka luonnehtii kokemustani lapsiperheessä elämisestä tai eroahdistuksisen koiran keinoemona olemisesta: Kaikkialla ilman tihentää paksu musta puuro. Se tekee hengittämisestä ja liikkumisesta vaikeaa. Olen hidastettua ja unenomaista, en osaa eritellä tilannettani enkä kurkottaa toivoon. Kun koetan puhua, sanat tulevat ulos hiljaisina ja epäselvinä ja jos minua pyydetään puhumaan selkeämmin, alan itkeä. Haluan ulos, rimpuilen mielessäni karkuun ja jankutan aurinkoisista päivistä, jotka vielä koittavat. Mutta en pääse mihinkään, ansa on sulkeutunut ympärilläni, hyvä jos saan tarvottua vessaan ja takaisin tai keittiöön hakemaan palan lisää ahdistusleipää. Ruoka ei maistu miltään. Jos juon lasin viiniä, alan vain itkeä ikään kuin ilman syytä. Joskus onnistun pitämään puoleni ja olemaan itsekäs karmea ämmä ja hommaamaan jonkun muun huolehtimaan lapsista tai koirasta. Ja kun olen kaupungilla, tajuan äkisti, miten väsynyt olen ja miten vierailta ihmiset näyttävät, miten huolettomilta, heillä on oma elämä, ja tunnen hengästystä ja sitten äkisti syyllisyys iskee minuun tukehduttavana ja lamauttavana. Ajattelen eläintä tai lasta, joka on nyt jonkun toisen hoivissa levoton, ja joka ikinen solu kehossani kirkuu, että minun pitäisi olla siellä, ei tässä, tämä ei ole minun elämääni, minun elämääni on jonkun toisen elämä. Ja vaikka tunnen tukehtuvani kotona, tukehdun myös tuolla toisaalla. Ilo katoaa vähitellen elämästäni kokonaan. Vain toisen ilo saa olla iloni, minulla ei ole enää omaa erillistä iloa, aikuisen ihmisen iloa. Palan loppuun.

Olen aina parantunut tästä toivottomuuden tilasta, kun olen saanut riittävästi omaa tilaa ja aikaa. En ole käynyt terapioissa enkä syönyt lääkkeitä, antanut vain aikaa itselleni herätä noista jaksoista. Silloin äkisti ilon sävel on taas löytynyt sisältäni, olen tunnistanut haluavani hyvää ja kiinnostuvani toisista ihmisistä. Huomaan havaitsevani asiat tarkemmin ja suhtautuvani niihin uteliaasti. Pidän itsestäni ja toisista. Jaksan pitää myös itsestäni huolta, saan tehdä kivoja asioita, joista pidän, kuten lukea kirjaa keskeytyksettä monta tuntia tai koettaa hahmottaa jotakin vaikeaa probleemia. Jaksan olla kiitollinen siitä, että elän.

Jotenkin noin kuvittelisin sen menevän silloinkin, jos hankkisin lapsen. Että musta puuro ahmaisisi minut sisäänsä. Huomaan, ettei kaikille muille käy niin. On ihmisiä, joista on esimerkiksi mukavaa vierailla lapsiperheissä ja joista tuntuu hauskalta tavata perheellisiä ystäviä lasten ehdoilla. Itse kuitenkin huomaan, että minusta se on vain ahdistavaa (jos lapset koko ajan melskaavat taustalla) tai ainakin tylsää (jos istutaan kahvilassa ja toinen vain kertoo siitä, mitä lapsi on tehnyt). Samalla tajuan, että tietysti lapsi on äitinsä elämän sisältö ja että on erittäin hyvä, että niin onkin. Mutta elämänpiirit ovat luisuneet toisistaan kovin etäälle: vaipanvaihdon ja tarhapohdintojen tuntikaupalla kuunteleminen on aivan yhtä kiinnostavaa kuin kuunnella monen tunnin jaaritusta vaikkapa harrikoiden tuunaamisesta. (Siitäkin voi toki kertoa mielenkiintoisesti, kuten kirjassa Zen ja moottoripyörän kunnossapito, jossa pyörä on vähemmässä roolissa ja zen enemmässä. Mutta suurin osa ihmisistä ei pysty pirsigmäiseen laajakatseisuuteen, tuskin itsekään.) Molemmat kulttuurit tuntuvat itsestä vierailta ja enimmäkseen kiinnostamattomilta.

Samalla tiedostaa, miten loukkaavalta tämä saattaa tuntua lapsen hankkineen ystävän mielestä. En ole liiemmin rutissut asiasta, mutta ystävät ovat varmasti huomanneet, etten oikein enää viihdy heidän luonaan ja kutsut ovat vähentyneet. Tietysti on myös niitä ihmisiä, jotka vauva-asiaa pari vuotta paahdettuaan saavat vastareaktion ja haluavat ehdottomasti lähelleen ihmisiä, joiden kanssa voivat puhua vain jostakin muusta kuin vauvasta ja joista pari on sanallistanut jopa, että heistä tuntuu loukkaavalta, kun suurin osa ihmisistä puhuu vain heidän lapsistaan, aivan kuin he itse olisivat lakanneet olemasta olemassa ja tuntemasta ja kokemasta ja haluamasta jakaa asioitaan. Ystävyys heidän kanssaan on vahvistunut, mutta toisaalta saa minut entistä enemmän epäröimään, noinkohan itse lopulta olisin aivan raivoissani siitä, että kaikki höpöttäisivät vain lapsesta, kun olisi paljon tähdellisempääkin pohdittavaa. Tiedän kuitenkin jo sen, että uhrautuva rooli saa minut kuilun partaalle ja kadottaa elämästäni toivon ja tarkoituksen. Olen nähnyt myös, miten se tekee äidilleni saman.

Nyt kun niin moni ystävä on raskaana, tunnen jonkinlaista syvää surua siitä, miten hauskat hetket heidän kanssaan ovat todennäköisesti valtaosin takana päin, ainakin joidenkin vuosien ajaksi. Pelkään monia asioita. Yhtenä pahimpana sitä että he jotenkin säälivät kyvyttömyyttäni haluta lasta kykenemättä hahmottamaan sitä, että tuossa haluttomuudessa on myös aktiivista tahtomista. Jos he alkavat hahmottaa minut lähinnä sairaana tarkoituksettomana rassukkana, se lienee ystävyyden kuolinsinetti. (Tai sitten minun pitää kehittää tästä jotakin aivan superkierteistä mustaa huumoria, jota ehkä tämän asian käsitteleminen blogissakin voisi olla.) Toki elämässäni on ollut monia vastoinkäymisiä ja päätös olla syöksymättä perinteiseen naisen rooliin pitää sisällään maailman luonnovarojen kuormitusta ja väestötilannetta käsittelevien faktojen ja niihin liittyvien arvojen lisäksi myös kokemustietoa. Mutta tuo kokemustieto on myös järjestetty ja tutkin sitä uteliaasti. En osaa sillä lailla itse hahmottaa harmina, etten halua lasta; mielestäni se on minun lähtökohdistani ja arvoistani käsin ainoa vastuullinen päätös. Päätös myös on syntynyt kovin luonnostaan, koska en ole koskaan vielä osannutkaan haluta lasta. (Minulla nousevat niskakarvat aika helposti, kun kuulen jonkun paasaavan siitä, miten luonnollista lasten haluaminen ja saaminen on. No, sana luonnollinen toki yleisemminkin saa itseni virkoamaan terveeseen vastareaktioon... Tokihan meissä on halu paritella ja hoivavietti, en esimerkiksi ilman hoivaviettiä taatusti uppoaisi niin helposti mustaan puuroon, mutten usko esimerkiksi naaraskissan tai -koiran juuri ajattelevan äitiysasioita parittelun yhteydessä, eikä sen tarvitse kuulua naisenkaan luonnollisiin haluihin kaikissa olosuhteissa. Ainakin minun luonnolliseen ympäristööni on alusta saakka kuulunut ehkäisyn ja perhesuunnittelun mahdollisuus. Raskaaksi hankkiutuminenkin on siten valinta. Valinta sekin on, jos päättää jättää ehkäisyn pois ja katsoa, miten käy.) Olen nyt kolmenkymmenenneljän, joten olettaisin kyllä biologisen kelloni raksahtaneen jossakin paikoin, jos se olisi raksahtaakseen, tikittämistä en osaa edes kuvitella. En ole edes leikkinyt nukeilla enkä lapsenakaan suostunut leikkimään kotia. (Minusta se oli vain huutavan tylsää.) Osaan harmistua päätöksessäni oikeastaan vain siitä, että sen takia todennäköisesti menetän monta ystävyyttä ja saan koko joukon ikäviä leimoja. Koska kyllähän ihmiset priorisoivat ystävyyksiään ja on luontevaa viettää aikaa niiden kanssa, joilla on samanlaiset toiveet ajan viettämisen tavoista. Tämä on ennenkin haitannut ystävystymistä naisten kanssa, joten ei ole sinänsä mikään uusi asia. Nyt vain ensimmäistä kertaa sellaiset ihmiset, joiden kanssa olen puhunut syvällisiä asioita viime aikoina, ovat raskaana. Vaikka huomaan heidän hyväksyvän eroavaisuutemme tässä asiassa, ja vaikka he kertovat jotakin omasta tilastaan ja tunnoistaan, jään silti totaalisen ulkopuolelle. Miksi esimerkiksi tuntuisi pahalta, jos lapsi menisi kesken? En osaa kuvitella sitä tuntemusta. Tai miksi tuntuisi pahalta nähdä toinen nainen raskaana, jos oma lapsi olisi mennyt kesken? En osaa oikein kuvitella sitäkään, muistan kyllä vaimeasti, miten pahalta tuntui se, kun oli juuri eronnut ja näki onnellisen oloisten parien kyöhnäävän talviaurinkoisella jäällä ja vaikka pitävän toisiaan kädestä - tunsi korostuneesti, miten koskettamaton oma käsivarsi on, miten suuri kosketuksen nälkä siinä piili. En osannut vihata noita pareja, kuten jotkut näyttävän osaavan tehdä, mutta tulin kyllä surulliseksi oman käteni tyhjyydestä. Ehkä se on jotakin samanlaista, mutta vain siirrettynä vauvailuun? Minun on niin vaikeaa kuvitella sitä, koska minusta odottavat äidit uimahallissa näyttävät lähinnä pelottavilta, heidän vatsansa näyttää hyvin väkivaltaiselta ja se puhe vauvan potkimisesta kuulostaa karmealta.

Havaitsen itsessäni kummallisen paniikin, joka purkautuu aamuyöstä heräämisinä ja väkivaltaisina unina, jossa toisaalta minuun tungetaan navan läpi mekaaninen metallisikiö, joka alkaa vähitellen venyttää vatsaani niin, että tunnen tukehtuvani enkä pysty enää liikkumaan ja kipu lävistää minut ja lattia pettää alta ja suistun sinne ja tunkkaisen hajuinen matto kääriytyy ympärilleni, enkä pysty enää liikuttamaan raajojani ja on pimeää ja huudan kauhusta, koska tiedän repeäväni, ja toisaalta ystävät paisuvat paisumistaan ja tiedän heidän pian halkeavan, mutta he ovat siitä oudon tyytyväisiä, samalla kaamealla tavalla kuin vauvat ovat tyytyväisiä, ilman symboleita ja hellyyttä, pelkkinä hirviömäisen vaativina nautintokehoina, kuuntelematta lainkaan toisten tunteita, ja kavioni kapsuttavat tiililattiaa vasten kun kannan heille mangolassia juotavaksi, jotta he paisuisivat nopeammin. Uh. En halua sinne, en halua olla sellainen. Ja samalla huomaan itsessäni tympeän, pienen pelon, joka luettelee mekaanisella äänellä ranskalaisin viivoin kaikki karmeat kohdat:
- sinua säälitään vajavaisena
- sinua ei kutsuta mihinkään koska et suostu kuitenkaan viettämään aikaa lasten ehdoilla (ja se on totta)
- sinä et ole edes mikään nainen
- sinusta puuttuu luonnollisuus, olet vääristänyt itsesi, tekeytynyt milloin mieheksi, milloin eläimeksi
- sinun pitäisi vain hyväksyä hedelmällisyytesi
- sinua säälitellään koska pelkäät naiseuttasi (ja totta helvetissä vihaan ja pelkään hedelmällisyyttäni, se jakaa minut selvästi kehon ja mielen erillisiin tahtoihin aivan toisin kuin haluaisin, vaikka toisaalta, abortin kautta sain selville sen, että pystyn tarvittaessa tekemään vaikeita päätöksiä siten kuin oma tieni vaatii - elämänhallintani koheni huomattavasti abortin myötä kun tajusin, etteivät asiat vain tapahdu minulle ja ettei minun vain tarvitse hyväksyä niitä vaan voin myös tehdä päätöksiä ja suunnata olemistani kuten tahdon; naiseutta en pelkää mutta kylläkin sen samastumista perinteiseen naisenrooliin, marttyyriuteen tai kohtalon varaan heittäytymiseen.)
- sinut leimataan kateelliseksi (en osaa kuvitella kadehtivani lasta mutta osaan tietysti tuntea itseni hylätyksi, kun muut puhuvat vain vauvoista ja tapaavat vauva-ajeluillaan; en usko, että siinä on kyse kateellisuudesta, se ainakin tuntuu vain ulkopuolisuudelta ja hylätyksi tulemiselta; luulen, että kateus alkaisi siitä, ettei tätä tilaa hyväksyisi, mutta olen aika tottunut hyväksymään sen, vaikka se tietty pelottaakin minua)
- elämäsi leimataan tarkoituksettomaksi
- selkäsi takana spekuloidaan josko sittenkin olet vain hedelmätön mutta valehtelet siitä
- sinua pidetään vastuuttomana ja kypsymättömänä
... ja niin edelleen. Tai sitten minut hyväksytään "kummajaisena" mutta yhtäkaikki, kaikki tietävät, miten suhde kummajaisiin harvemmin muodostuu kovin kestäväksi tai tärkeäksi.

Sitä paitsi minussa on ollut vahvasti kummajaisen leima heti alusta lähtien, ja se on minusta jotenkin väsyttävää jo vähitellen, koska en ole mielestäni ollenkaan kummallinen. Kuuntelen vain sitä, miltä minusta tuntuu, ja harkitsen, miten haluan asennoitua, ja koetan tehdä viisaita ratkaisuja. Mutta luoja paratkoon, se kaikki näyttää ulkopuolelta selvästi jotenkin kummalliselta. En ymmärrä oikein, miksi. Ehkei minun edes tarvitse ymmärtää.

Toisin sanoen, tunnistan itsessäni kaikki konformismin ikävät narinat. Totta kai olen tunnistanut ne itsessäni alusta saakka, milloin minkin elämänvalinnan ympärillä. Muistan kouluvuosilta sen tapauksen, jossa minulle kerran ja hetkellisesti tarjottiin tilaisuutta nousta nokkimisjärjestyksessä nauramalla tytölle, joka oli ollut minulle hyvin ystävällinen silloin, kun minua poljettiin pahimmalla vaihteella. Mikä kiusaus tarttua tarjoukseen! Mutta ei, en voinut ottaa sitä vastaan, ja jo se, että tajusin harkitsevani silmänräpäyksen asiaa, täytti minut valtavalla kuvotuksen tunteella. Ei, se ei ole minun elämääni, oli vastaus siinä tilanteessa. En tahdo mennä tuohon mukaan. Käänsin selkäni, osoitin ylpeyteni enkä saanut armahdusta tilanteestani. Mutta hitto vie, olen edelleen ylpeä siitä, että tein tuon ratkaisun.

Samalla tavalla olen nyt äkäinen ja järkyttynyt omasta konformismistani ja höpsöistä peloistani, vaikka ounastelenkin, ettei tämä ahdistus muuta itse asiaa miksikään ja että jossain vaiheessa osaan vielä olla ylpeä siitä, että jaksan kuunnella omia mielikuviani, tahtoani, harkintaani, jopa pelkojani. Olisin konformismistani varmasti paljon vihaisempi, jos en tietäisi, että ihminen on laumaeläin ja että tällaiset ahdistukset ovat odotettavissa aina kun tekee asiat jotenkin kummallisesti päin. Minua ärsyttää suunnattomasti nyt sekin, että lapsettomuutta joutuu aina selittelemään, mutta lapsen haluamista ei. Loukkaavaa on sekin, että jos kertoo, ettei halua lasta, saa niin helposti tietäväistä silmienpyörittelyä ja vastauksen: odotas, muutama vuosi ja vähän toiset olosuhteet... kyllä sinä vielä muutat mieltäsi. Väsytystekniikallako? Minulla on ollut elämässäni nyt kaksi kertaa lapsen hankkimiseen sopivat olosuhteet: silloin kun tulin vahingossa raskaaksi edellisessä liitossani, kuvittelin vielä meidän elävän yhdessä elämämme loppuun asti, eikä kukaan oikein tajunnut, miksi ihmeessä en halunnut lasta, kun kerran suhde oli kunnossa, ja nyt sitten kun olen naimisissa ja onnellinen suhteessa, ja nyt mieskin olisi lapsisuuntautuneempi, Vompsuhan on aivan ilmiömäinen lasten kanssa, siihen olisi taas tavallaan hyvät olosuhteet. Mutta en osaa tahtoa. Ja koska lapsen haluamista ei kauheasti selitetä muulla kuin hämärällä "luonnolla" tai "haluamisella an sich", en ymmärrä siitä höläsen pöläystä. Mistä tavoitteista tai arvoista se lähtee?

Kun puhuimme Vompsun kanssa siitä, miten me kasvattaisimme lapsemme, jos sellaisen saisimme, huomasimme joka kohdassa esiin nousevan seuraavat sanat: ei todellakaan sinne päinkään kuin meidät oli kasvatettu. Ei mitään semmoista lapsesta asti alkavaa aivopesua siitä, että sitten kun sinä saat lapsen, hän voi pitää tätä nallea, tai että kirjaa on luettava siististi, että se säästyy sitten sinun lapsellesi. Osittain tuo aivopesu juuri tekee lapsettomuusvalinnan vaikeaksi, etenkin Vompsulle: hän oli nielaissut sen ajatuksen, ja jotenkin hämmästyi tullessaan terapiassa siihen tulokseen, että se oli syötetty hänelle täysin eikä hänellä ollut siitä oikestaan oikein mitään omaa mielipidettä, ainoastaan ulkoahopotettu lapsi pitää hankkia jos siihen on mahdollisuus ja voi niitä raukkoja jotka eivät ole saanut siihen mahdollisuutta. (Minä tietysti olen lapsesta lähtien ilmoittanut pontevasti, että voin aivan hyvin sotkea kirjan tai leikata barbilta hiukset, koska asia on niin, etten aio hankkia lasta. Ei mikään ihme, että olin jo varsin pienenä sitä mieltä - äiti ei koskaan onnistunut vakuuttumaan, oliko hänkään tyytyväinen päätökseensä hankkia kaksi lasta; hänestä on aina ollut paljon mukavampaa olla töissä kuin lasten kanssa ja olen näin vanhemmiten huomannut, ettei hänkään halua tuutia sylissään vieraiden lapsia jne. - vauvakuume ilmiönä on sellaista, mihin olen törmännyt vasta ihan viime vuosina ja se näyttää minusta aina yhtä ufolta. Kukaan sukulaisista mummua lukuunottamatta ei ole erityisen lapsi-intoinen, ja mummu taas on kyllä innoissaan mutta myös hyvin rankaiseva, syyllistävä ja sanallisesti kaltoinkohteleva, joten en kyllä häneenkään haluaisi missään suhteessa identifioitua. Jos äiti ei osannutkaan vielä kuunnella täysin intuitiotaan siitä, että ehkä lisääntyminen ei sittenkään ole itsen kannalta ja omalla arvomaailmalla niin jees juttu kuin muut toitottavat, ehkä olisi minun tehtäväni kuunnella sitä intuitiota tarkemmin? Äidinäitikin olisi halunnut olla opettajana, mutta sota toi hänet inkeriläispakolaisena Suomeen ja oli pakko mennä naimisiin, jotta häntä ei karkoitettu takaisin Neuvostoliittoon. Sinä aikana naimisiinmeno tarkoitti lasten tuloa. Isoäidin ensimmäinen lapsi kuoli parin päivän ikäisenä. En voi lakata miettimästä, mistä se johtui ja olisiko hän voinut tehdä sen, hänen avioliittonsahan alkoi rakoilla jo varsin pian ja oli kauhea ja väkivaltainen ja muutenkin isoäiti oli aika tasapainoton monessakin mielessä ja selvästi vihasi äidinrooliaan, vaikka olikin varsin hyvä isoäiti - tästä on jäänyt äidin ja minun välille paljon skismaa. Äiti oli ymmärrettävästi vihainen siitä, miten eri tavalla isoäiti kohteli minua kuin häntä. Ja siitä, miten paljon enemmän muistutan isoäitiä kuin ketään muuta sukulaista ja miten liittouduin isoäidin kanssa lapsesta lähtien, miten yhdessä tutkimme myyttejä ja kasvien sieluja ja kaikkea vastaantulevaa ja elimme hänestä aivan sopimattomalla tavalla. Solmin sovinnon äidin kanssa tästä asiasta vasta isoäidin kuoltua. Mutta vieläkin huomaan, että kun minussa nousee esiin joku oikein isoäitimäinen reaktio, äiti aivan jähmettyy inhosta ja käy varautuneeksi ja vähäsanaiseksi.)

Lähinnä lapsiasiassa kai rassaa se, että niin moni tuntuu uskovan sen olevan naiseuden ainoa ja perimmäinen tarkoitus. Että kaikki muu on jotenkin epäaitoa ja sekundaa. Kuitenkin kun katson äitini elämää, näen hänen saavan tyydytyksensä, tarkoituksensa ja onnensa aivan toisaalta. Me lapsetkin toki merkitsemme rikkana rokassa, mutta olemme kaukana tärkeimmästä tai ainoasta. Ehkä siksi minun on helppoa kuvitella, että elämäni voisi olla tyydyttävää ja rikasta ilman lapsiakin. Aika usein kuulee myös kysymyksen, eikö pelota, jos lapsensaannin lykkää ja mahdollisuutensa menettää ja sitten vanhana haluaisikin omien lasten seuraa. Toistaiseksi olen kyllä onnistunut olemaan ihan riittävän tyytyväinen vähän kummemmistakin ratkaisuistani (kuten opiskella 11 vuotta silkasta mielenkiinnosta alaa, joka ei turvaa ammattia eikä toimeentuloa; kukaan muu ei olisi taatusti valinnut niin puolestani). Eikä lasten olemassaolo tietenkään vielä takaa sitä, että heidän näkemisensä sujuisi mukavissa merkeissä; tunnen aika monta perhettä, jossa lasten ja vanhempien välit ovat jokseenkin pysyvästi tulehdustilassa. Itsekin olen pitänyt välillä vuoden tauon vanhempien näkemisen kanssa ja välillä minua huolestuttaa, miten he kaiken tämän oikein jäsentävät. (Äiti on sanonut, että jos tarvitsen etäisyyttä, hän voi vain antaa sen valittamatta ja kyselemättä, mutta en usko, että hän on sisimmässään ihan noin stoalainen kuitenkaan, vaikka arvostankin tätä hyväntahtoista ja voimakastahtoista päästävää elettä ja tahdon ottaa siitä itsekin opikseni: en tahdo takertua ihmisiin, jotka kokevat huonoja viboja seurassani.) Esimerkiksi kun menin naimisiin, äiti koki minun hylänneen hänet. En itse haluaisi kokea sillä lailla. Ja uskon, että niin olisi varsin helppoa kokea silloin jos kokisi uhranneensa vuosikausia elämästään tuon iloisesti tiehensä liihottavan olennon vahvistamiseen ja aikuistamiseen.

Enkä itse osaa oikein hahmottaa lasten hankintaa kuin näihin pariin teemaan liittyen: läheisyys ja aikuisuuden mallintaminen (jonka olen todennut muuttuvan kohdallani tukalaksi; olen kyllä miettinyt tukiaikuiseksi ryhtymistä, siinä tapailuväli olisi mukavan harva), loppuelämän yksinäisyys ja katumus jos lastensaannista luopuu vapaaehtoisesti (mutta miksi sen niin pitäisi mennä? Ihmisethän ovat erilaisia. Ja vaikka tutkimukset osoittavat, että lapsen saaneet naiset kokevat itsensä itsevarmemmiksi, ehkä itsevarmuutta voisi saavuttaa jotenkin sopusointuisammin oman itsen suhteen? Miksi ihminen katuisi kypsymättömyyttään jossakin tietyssä tilanteessa? En osaa katua aborttiakaan, ja yksi ystäväni, joka on raskaana, ei hänkään kadu aiemmin tekemäänsä aborttia. Olisi jotenkin aikamoista hönttiyttä valittaa, ettei ollut yksitoistavuotiaana, kaksikymppisenä tai nelikymppisenä riittävän kypsä johonkin ja katua tuota kypsymättömyyttä ja valmistautumattomuutta johonkin mihin olisi voinut tarttua - se meni jo, se oli silloin se tila! Eikö ole hyvä, että sen tilan tunnisti? Ja se ajatus, että katumuksenpelossa tarttuisi johonkin, jota vastaan intuitiot osoittavat kohtisuoraan - - - en usko, että se olisi hyväksi.) Vaikka en tarkasti ymmärräkään, miksen tahdo lasta, hahmotan kyllä sen, etten tahdo.

Taannoinen gynekologini käski minua vain sitkeästi vierailemaan lapsiperheissä ja haistelemaan vauvoja, jotta "kypsyisin". Nämä vierailut, joita toki tein, koska arvelin, ettei niistä haittaakaan ole, ovat vain vahvistaneet käsitystäni: tuo on jotakin, johon ryhtymiseen pitäisi olla aika vahva hinku. Ja jos sitä ei ole - - jos tuntuu siltä, että elämä on toisaalla, mitä sitten?

Huomaan, miten epävarmaksi ja onnettomaksi tämä aihe itseni tekee. Juuri kun olen saanut naisystäviä, he tulevat raskaaksi ja pelkään kaiken raukeavan tyhjiin. En haluaisi myöskään koota ympärille sellaista kovaäänisen rehvakasta lapsettoman naisen roisia puolustusmuuria, joka jotenkin tuntuu lapsiin suoraviivaisen kielteisesti suhtautuvalta. Eiväthän lapset ole vastuussa syntymisestään! (Huomaan perhetunnelmia miettiessäni aina kauhistuvani vanhempien käytöstä ja meneväni valtataisteluissa automaattisesti lapsen puolelle ja suhtautuvani hyvin päättäväisesti lasten oikeuteen olla lapsia. Ehkä se johtuu siitä, etten itse ole aina saanut tarpeeksi nauttia tuosta oikeudesta?) Ja enhän kuitenkaan suhtaudu lapsiin kielteisesti, vaan siihen ajatukseen, että joutuisin lapsen kanssa suljetuksi intiimin suhteen puristuksiin loppuelämäkseni ja että joutuisin ainakin pari vuotta tekemään kaiken lapsen ehdoilla ja potemaan sitten sen jälkeen kaikkia hänen vaikeuksiaan kenties omana syynäni. (Minusta tuntuu että vanhempisuhteissa, sisaruussuhteessa, kumppanuussuhteessa ja muutamassa läheisessä ystävyyssuhteissa on jo melkein liikaakin virikettä itselleni.)

Huomaan myös sen, että epävarmuuteni heijastuu siten, että toivon äkisti, että olisin joku ihan toisenlainen ihminen, joku sellainen, jolle lapsettomuus olisi helpompaa suoda. Että olisin sillä lailla varmempi ja että minulla olisi selkeä kutsumus. Silloin ihmisten ja itseni olisi paljon helpompaa sanoa: "No mutta, koskapa hän haluaa olla sairaanhoitajana Afrikan lasten hyväksi, on tietysti aivan järkevää, ettei hän hanki lapsia!" tai "Kieltämättä lapset haittaisivat hänen taiteellista luomistyötään" tai muuta sellaista. Kun en kuitenkaan tunnu tarvitsevan aikaani juuri muuhun kuin miettimiseen ja asioiden jäsentelemiseen. (Dsiisus, toivottavasti se ei ole kutsumukseni...) Eihän se ole sillä lailla jaloa eikä yhteisöä hyödyttävää.

Ja tietysti en voi olla kysymättä itseltäni, että entä jos olenkin jotenkin karmean viallinen joko kasvatuksen tai syntyperän takia, että jos ihan silkkaa ymmärtämättömyyttäni tahdonkin olla parantumatta tästä karmivasta tilastani, ja niin edelleen. Että jos olenkin väärässä kaiken suhteen. Sekin on aina mahdollista. Mutta toisaalta, enhän nyt voi ruveta tekemään asioita nurinkurin vain sen takia, etten ole jostakin satasenvarma. Mutta jonkinlainen kriisi tämä on, pakko kohdata taas tämä sama asia, sen ahdistavuus. Totisesti, toivon, että olisin mies, tai eläin. Tai ainakin että eläisin luostarissa, jossa tämä asia ei olisi mikään issue. (No, olenhan toki haaveillutkin luostarielämästä koko elämäni. Se näyttäytyy minulle tarkoituksellisempana kuin lapsiperhe-elämä.)

On joskus aika vaikeaa kulkeaa omaa tietään ja kuulla maailman melskeen takaa oman sydämen syke ja järjestää jalkansa sen mukaan. Mutta ei voi koettaa kuin kuulostella tarkasti.

Ajatus, josta olen kiitollinen

Olen haksahtanut lukemaan Franklin logoterapiaa. Se on käsittämättömän koukuttavaa tekstiä. En osaa sanoa, onko se sitä siksi, että se hahmottaa maailman niin samalla tavalla kuin jo valmiiksi teen (lukemieni pragmatistien tähden), vai siksi, että se muistuttaa minua asioista suunnilleen samalla intensiteetillä kuin varpaille astuva hevonen.

Frankl kirjoittaa näin (lähde):

Itsensä toteuttaminen ei ole ihmisen lopullinen päämäärä, eikä se ole edes hänen ensisijainen pyrkimyksensä Jos itsetoteutuksesta tehdään päämäärä sinänsä, se sotii vastoin inhimillisen olemassaolon taipumusta itsen transsendenssiin. Ilon ja onnen tavoin itsetoteutuskin on seuraus, seuraus tarkoituksen toteuttamisesta. Ihminen toteuttaa itseään vain sikäli kuin hän täyttää jonkin tarkoituksen itsensä ulkopuolisessa maailmassa. Jos hän pyrkii toteuttamaan itseään sen sijaan että pyrkisi täyttämään tarkoituksen, itsensä toteuttaminen menettää heti oikeutuksensa.

Sanoisin, että ihminen toteuttaa itseään tarkoittamattaan silloin, kun hän toteuttaa tarkoitustaan. Ytimekkäimmin tämän on ilmaissut suuri filosofi Karl Jaspers sanoessaan "Was der Mensch ist, das is er durch die Sache, die er zur seinem macht", jonka voisi kääntää vaikkapa "Asia, jonka ihminen ottaa omakseen, tekee hänestä sen, mikä hän on.

Tämän jälkeen Frankl käy läpi lyhyesti Maslown näkemystä huippukokemuksista ja onnesta: onni ja huippukokemus ovat hyvin samankaltaisia, vaikka ne voidaan tuottaa mitä erilaisimmin virikkein. Ja silti noihin kokemuksiin kytkeytyy aina jokin intentio, suuntautuminen johonkin itsen ylittävään. Hän viittaa Maslown näkemykseen, että punastuminenkin on aina punastumista jossakin yhteydessä, jonkin aiheen nostattamaa.

Tästä näemme, kuinka tärkeää psykologiassa on tarkastella ilmiöitä asiayhteydessään eli tarkastella esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin mielihyvä, onni ja huippukokemukset suhteessa niiden kohtaisiin, siis siihen, mikä antaa ihmiselle aiheen olla onnellinen ja mikä antaa hänelle aihetta huippukokemuksiin ja mielihyvään. Kokemusten irrottaminen kohteistaan johtaa väistämättä psykologian köyhtymiseen. Siksi ihmisen käyttäytymistä ei voidakaan täysin ymmärtää sen oletuksen pohjalta, että ihminen havittelee mielihyvää ja onnea riippumatta siitä, mikä tämän kokemuksen aiheuttaa. Tällainen motivaatioteoria niputtaa yhteen erilaiset perusteet aina samana pysyvän vaikutuksen hyväksi. Todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan tavoittele mielihyvää ja onnea sinänsä vaan pikemminkin sitä, mikä nämä vaikutukset aiheuttaa, oli se sitten jonkin henkilökohtaisen tarkoituksen toteuttaminen, toisen ihmisen kohtaaminen tai yhteys Korkeimman kanssa. Tämän vuoksi onkin syytä suhtautua skeptisesti siihen huippukokemuksen muotoon, joka on LSD:n tai jonkin muun päihteen aiheuttama. Jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Oikotie osoittautuu umpikujaksi.

Franklissa minua miellyttää se, miten tärkeäksi hän asettaa tarkoituksen tahtomisen (will to meaning). Se kolahtaa tuttuudessaan, vaikka onkin ihan selkeää, ettei minulla ole erityistä kutsumusta ja että elämäni tarkoitus on kovasti auki. Toisaalta en oikein ole varma, liekö tarkoituskaan nyt perustavimman tason motiivi. Varmasti on erilaisia tekoja, joista osaa motivoi tarkoitusta enemmän adlerlainen vallanhalu tai freudilainen mielihyväperiaate. Huomaan kuitenkin tarkoituksen itselleni läheiseksi sikäli että silloin kun toimin merkitystaso selkeänä ja vastoinkäymisiin varautuneena, tavoitellen todellista yhteyttä ja kohtaamista toisten eliöiden kanssa (jumaliin minulla on piittaamattomampi suhde, mutta koetan kyllä virittäytyä tarkastelemaan elonkehää hieman kuin valtavana yhtenäisenä prosessina, josta tajunnat ja intressit pistävät esiin, eikä se kai ole kovin kaukana jumalasta, noin spinozalaisittain), minun on helpompi kunnioittaa itseäni ja pitää itsestäni kuin silloin kun toimintaani siivittää enemmän halu saada silitystä nyt tai jonkin nihkeän pikkuporvarillisen pelon välttämistavoite.

Huomaan, että joskus minun on vaikeaa kokea toimineeni eettisesti, ellen ole vienyt itseäni sille rajalla, että teen niin kuin parhaaksi näen siitäkin huolimatta, että pelkään huutavasti kaikkien nyt suuttuvan minulle niin, että minut suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle vähintään sanattomien eleiden tasolla. (Tunnen näin kohtuuttoman usein mutta en aio antaa pelolle varpaankynnen palastakaan vaikka unet se usein ottaa lupia kyselemättä.) Silloin äkisti onnistun näkemään, että tässä kaikessa epämääräisessä haahuilemisessa on sittenkin intentioita, tarkoituksia, merkityksiä, jokin selkeä rakenne, jokin tavoite, joka on merkityksellisempi kuin epäonnistumisen tai hylätyksi tulemisen pelkoni. (Kai se on kaikissa ihmisissä, se tympeä pelko.)

Mutta jokin tuossa kirjoituksessa minua vähän silti rassaa. Ehkä se on tuo, että jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Eivätkö henkiset aiheetkin ole keinotekoisia? Eikö se nyt ole aika keinotekoista, että opiskelee vuosikausia ja imee itseensä vaikutteita ja etsii sanoja, jotka kolahtavat ja koettaa virittyä elämään niiden mukaan? Mikä tämän keinotekoisen vastakohta on? Toivottavasti ei luonnollinen, koska silloin ollaan syvällä käsitesuossa rypemässä.

Mutta ehkä Frankl tarkoittaa jotakin muuta kuin keinotekoista, tuumin. Ehkä se on vain varomaton sananvalinta. Ehkäpä onkin niin, että tämä liittyy siihen ajatukseen, joka sai minut alun perin tarttumaan Frankliin. Ehkä Frankl tarkoittaakin, että helppo tie ei auta hahmottamaan omaa pystyvyyttä säädellä itse tahdonalaisesti tilanteen kokemista. Vaikutukset saatiin liian mekaanisesti tai automaattisesti, joten ne eivät ole pysyviä, eivät kykene monistumaan muihin vastaaviin ympäristöihin.

Fred Hanna, tunnettu neuvontapsykologi, suosittelee Franklin lukemista kaikille, jotka potevat toivottomuutta. Minulla on ollut ongelmia toiveikkuuden kanssa, joten tartuin tietysti Frankliin mielelläni. Hanna esitti ajatuksen suunnilleen näin: Me emme voi aina vaikuttaa olosuhteisiimme. Frankl jos kuka tiesi tämän, hänhän joutui keskitysleireille. Mutta sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, miten noihin olosuhteisiin suhtaudumme. Se on meidän päätettävissämme. Vaikeudet voidaan nähdä tienä kehitykseen, haasteina jotka pakottavat itsestä ulos uudenkaltaisia ajatuksia. (Tästä tulee mieleen Deweyn riemastuttava toteamus: "We only think when we are confronted with problems." Omassa elämässäni tämä on pitänyt jokseenkin paikkansa. Niin kauan kuin ongelmia ei tule, pyörin tyhjäkäynnillä aiempien käsitysteni ja luontumusteni varassa ja elämä ns. kantaa. Pidän tästäkin, mutta pidän myös toisesta moodista eli ongelmien järeksimisestä. Pidän niiden vuorottelusta.) Ja sitten ajatus, josta olen kiitollinen, en ole varma, onko se Hannan vai Franklin, viittaussuhde on niin epämääräinen, mutta samaa perhettä yhtä kaikki: On syytä olla kiitollinen ihmissuhdevaikeuksista, joihin ajautuu. Niistä nimittäin aina oppii paljon toisesta, itsestä ja molempien suhteessa olemisen tavasta. Ja kommunikaation vaikeudesta! (On harvoja asioita, jotka jurppivat minua enemmän kuin ihmiset, jotka eivät pidä kommunikaatiota vaikeana ja sitten tästä syystä katsovat asiakseen viljellä ironioita ja sarkasmeja olettaen, että toinen huomaa ne. Käyttöohje: minua pitää varoittaa semmoisista. En itsestäänselvästi onnistu jäsentämään jotakin ironiseksi ilmaisuksi vaan saatan vain järkyttyä, että no voi, joku on tätä mieltä, hitsit, pitäisikö hänen kanssaan alkaa veivata asiaa.)

Tuo kiitolliseksi tekevä ajatus liittyy oivallukseen, jonka sain eilen Franklia lukiessani ja hänestä terveydenhoitajan kanssa puhuessani: ahdistus on hyväksi, ellei se täysin karkaa ja ahmaise kaikkia muita tiloja. Ahdistus ja jännitys tahdittavat elämää, tekevät siitä lopulta hyvin mielenkiintoista. Jotenkin tämä on mukava ajatus ja kolahtaa minuun: että kaikki nuo hankalat tunteet ja olot, epävarmuus ja oman kyvyttömyyden ja riittämättömyyden hahmottuminen tekevät nälkäiseksi etsimään parempia tapoja kohdata elämä ja toiset ihmiset, ja että niistä on siksi ihan järkevää olla kiitollinen. Olen välillä ollut kovin säikky siitä, että jotenkin oma elämäni ahdistaa toisia. Nyt alan hahmottaa, että jos he suhtautuvat tuohon ahdistukseensa kielteisesti, se on heidän valintansa. Tietysti voi olla, että heille ei ole kukaan koskaan kertonut, että omaan suhtautumiseensa on mahdollista vaikuttaa. Hmm. Voidaanko silloin sanoa, että heillä on mahdollisuus valita? No, ainakin jos he kertovat ahdistuksestaan, voisin ehkä auttaa heitä jotenkin? Ja jos olen itse vihainen tai surullinen ahdistuksestani, voin muuttaa mielialaani sen suhteen, tutkia sitä uteliaasti. Hitaasti, tietysti, vasta sitten kun olen siihen valmis. Se vie jonkin aikaa. Jos osaisin instant-muuttaa pahimmat ahdistukset, en varmaan koskaan oppisi virheistä.

Tunnen palanneeni kotiin, kun luen Franklia. Siihen kotiin, jota minulla ei ole koskaan ollut.

Tuntuu hauskalta, että voin olla kiitollinen sekä iloisesta ja mutkattomasta ihmissuhteesta että hankalasta ja ahdistavasta ihmissuhteesta. Molemmilla on tehtävänsä. Toinen pitää minut toiveikkaana ja valaa uskoa asioiden ratkeamiseen, toinen pitää nälkäisenä uusien asioiden lukemiseen ja uusien toimintapojen etsimiseen. Voin olla kiitollinen hankalista tunteista, jotka putkahtavat sosiaalisesti väärissä paikoissa esiin. Ja siitä, että on helppoa hymyillä.

No, sentään pollyannamaiseksi en aio ruveta. En aio olla kiitollinen esimerkiksi siitä, miten eläimiä kohdellaan yhteiskunnassamme, enkä siitä, miten synkkiä ihmistenkinvälisen epätasa-arvon ilmentymiä edelleen on vaikea olla tukematta ihan vain tässä yhteiskunnassa elämällä. Minun on vaikeaa löytää näistä mitään niin myönteistä muistutusta, että olisin niistä kiitollinen. Ne ovat negatiivista ylevää Berleantin termein: valtavia rakenteita, joiden edessä olen voimaton ja joiden haitallisuuden huomaan selkeästi.

Mutta on paljon, josta voi olla kiitollinen.

Avioliitto

Herähdän nauruun, kun luen Temple Grandinen collegeaikaisen esseen avioliitosta. En siksi, että ajatukset olisivat tyhmiä tai outoja, ei lainkaan, vaan koska luen jotakin sellaista, jonka olisin voinut itsekin kirjoittaa aivan hyvin vielä nelisen, viitisen vuotta sitten

Minun on vieläkin vaikeaa hyväksyä omaa emotionaalista puoltani. Suurimpia syitä tähän on pelko, että tunteet ottavat minut valtaansa. Siksi pelkään avioliittoa. Minulle tärkeämpää on rakentaa laite tai kehittää menetelmä toisten avuksi kuin olla "normaali" ja mennä naimisiin.

Avioliitossa nainen on alistetussa asemassa. En ole nähnyt vielä ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. Voisin mennä naimisiin vain siinä tapauksessa, että mieheni ja minä tekisimme tieteellistä tutkimustyötä.
(Lähde)

No, itse en ole rakennellut tietenkään laitteita, mutta olen kyllä ollut kovin huolissani siitä, että jos päästän tuntemukseni (etenkin vihaisuuden ja kaipuun tulla huomioiduksi) valloilleen, saatan käyttäytyä sopimattomasti ja maailmanparannusaikeetkin joutuvat hunningolle. Vähitellen olen tullut leppoisammaksi tunteideni suhteen ja huomannut, että vaikka ne ovatkin valtavan voimakkaita ja syviä ja kokonaisvaltaisia, eivät ne silti enimmäkseen tee elämästäni eivätkä läheisten elämästä helvettiä. Minua pelotti ennen naimisiin menemistä kovasti myös se, muuttuisiko suhteeni Vompsun kanssa nyt jotenkin tunnistamattomaksi tai menettäisinkö äkisti jotenkin identiteettini ja muuttuisiko elämäni niin tylsäksi, että alkaisin haluta lapsia tai muuta yhtä kummallista ja aiemman henkilöhistoriani kanssa ristiriitaista. Samoin minua pelotti, että kun kuitenkin melkein kaikissa maailmanuskonnoissa uskonnolle omistautuneet ihmiset elävät luostareiden rauhassa ja seksuaalisuudesta erillään, tarkoittaisiko avioliitto kenties sitä, että henkinen elämäni pihahtaisi täysin kasaan. (Epäilen kyllä edelleen, että näin kävisi, jos hankkisin lapsen - jos olen väsynyt, ajatteluni sakkaa pahan kerran.)

Minua on vaivannut ihan sama kuin Temple Grandinia tässä jutussa - se, etten ole nähnyt ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. (Lähinnä sopiva on ollut sen isosedän avioliitto, josta kirjoitin muutama päivä sitten, lapseton avioliitto, mutta isosedän omituisuus ja rakennusmania ja Elna-tädin yksinäisyys sedän rakennellessa rakentelemistaan ei sekään erityisesti kelpaa malliksi.) Vaikka olen nähnyt ihmisten menevän naimisiin kovin rakastuneina, jossain vaiheessa se kaikki näyttää kosahtavan isoksi kasaksi katkeraa tilitystä. Tiedän itsekin, miltä se tuntuu - että elää jonkun kanssa vuosia ajatellen, että kas näin me elämme vanhoiksi saakka, ja sitten yhtenä päivänä ihmettelee, miksi on ollut jo vuosikausia niin toivoton ja saamaton ja ainaisen väsynyt ja kyllästynyt, kuolemassa pystyyn, ja tajuaa, että voi pahoin, että tahtoo pois. Kun sellaista kokee, sitä ei kai ikinä unohda.Sitä sen oivalluksen kauheutta ja samalla tajuntaan iskevää varmuutta siitä, että niin se tosiaan on. (Tai ehkä siitä havahtumisestani on vaan vielä liian vähän aikaa. Minusta kyllä kolmisen vuotta on aika karmean pitkä aika. Huh. Olen kolme vuotta ja risat ollut välillä totaalisen, välillä piilevästi paskana tuosta oivalluksesta.) Että on kerättävä kampsunsa ja lähdettävä, jos mielii vielä elää ja pystyä nauramaan ainaisen itkeskelyn sijaan. Tietysti vanhemmissa ikäpolvissa moni on jäänyt sinnittelemään jo kauan sitten ankeaksi ja kolkoksi muuttuneeseen liittoon, mutta sitä ratkaisua on vaikeaa tajuta. Heillä täytyy olla jokin tarkoitus siihen heijastettuna, jokin jolle olen itse täysin sokea. (Sitaatti: "Frankl päätti kuitenkin selvitä keskitysleiristä hengissä, jotta hän vapauduttuaan voisi kertoa kokemuksistaan maailmalle ja kirjoittaa uudestaan myös takin mukana viedyn käsikirjoituksen. Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävä yksi Viktor Franklin opin tärkeimmistä ajatuksista. Hänen mielestään ihmisellä on perusominaisuutena tahto löytää tarkoitus. Kun ihminen kokee jonkin asian kyllin tarkoitukselliseksi, niin hän kestää lähes mitä tahansa toteuttaessaan sitä." Lähde.)

Tässä kohdassa ja tämän naurun takana on kuitenkin vielä yksi seikka - menin kaikesta huolimatta naimisiin viime kesänä ja olen selvinnyt siitä kutakuinkin hengissä ja tunnistettavana. Tämä ei ole erityisen tunteellinen tai intohimoinen avioliitto, ennemminkin toveruutta, aivan kuten tahdon. (En pidä intohimoista, jotka jäsennän kai suunnilleen kohtuuttomuudeksi ja tunteiksi, joita en osaa hallita alkuunkaan. Useimmat suhteet tietysti alkavat intohimoista, ja tuossa vaiheessa tunnen itseni aina hyvin vastenmieliseksi ja hankalaksi, täysin vieraaksi ja side silmillä johonkin - lihaleikkuriin vai porekylpyyn, who knows - johdateltavaksi, ja huokaan helpotuksesta vasta kun saan järkevän, huvittuneen ja menosuuntaa tähystelevän itseni takaisin.) Vompsun tahdosta ei kai hän itsekään saa selkoa, mutta on hän mielestään onnellinen, hänelle naimisiin meneminen oli niin paljon isompi juttu kuin itselleni, että tunsin itseni melkein roistoksi, kun en osaa oikein eläytyä siihen riemuun.

Vaikka ihmiset toisinaan pyörittelevät epäuskoisesti päitään, yksi avioliittomme pääsyistä oli taloudellinen, asunnon hankkimiseen liittyvä. Avioparina me vain saamme paremman lainatarjouksen yhteiseen lainaan. Tällainen järkiperustelu on minusta mainio syy, ja maistraatissa kävikin niin, että molemmat meistä sulkivat korvansa äijän alkaessa päsmättää, että avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen ja jotakin elämänmittaisuudesta. Ei kai kukaan nyt siihen usko, että kaikilla avioliitoilla olisi sama tarkoitus? Tai siis, niin kauan kuin itse uskoin niin - että ihmiset tosissaan kuvittelevat voivansa luvata jotakin niin käsittämätöntä kuin rakastaa ja tukea toisiaan loppuun saakka tietämättä lainkaan, mitä vastoinkäymisiä heitä odottaa ja minne suuntaan he varttuvat - pidin selvänä, ettei avioliitto ollut mitään, mihin itse tahtoisin astua. En ole aivan selvillä siitä, pystyisinkö lupaamaan jotakin tuollaista niin jostakin syystä tahtoessani (kai sen pystyvyyden voi tietää vasta jälkikäteen, ja sen olen ainakin huomannut, että olen hyvä erehtymään), mutta siitä olen varsin selvillä, etten tahdo luvata jotakin, jonka täyttämisestä en ole varma.

Minua ei erityisemmin alisteta avioliitossani. (Jos olisin epäillyt hiemankin, että niin voisi käydä, en olisi suostunut mukaan.) Enkä minä mielestäni myöskään alista miestäni. Hän koettaa välillä alistua, mutta suutun siitä aika pontevasti: en tahdo vastuulleni kenenkään toisen elämää, kenenkään toisen päätöksiä. Voin sanoa niistä mielipiteeni, jos arvelen, että se on välttämätöntä meidän jommankumman tai suhteemme kannalta, mutta en todellakaan odota, että toinen hylkäisi omat intuitionsa tai perustelunsa ja tekisi, kuten sanoin. (Pystyisikö hän hylkäämään intuitionsa? Ei kai, ainoastaan pettämään ne, ja se luultavasti tekisi hänet onnettomaksi. Tietysti intuitiot muuttuvat, koska tilanteiden hahmottaminen muuttuu, mutta se on pidempi prosessi.)

Tieteellisen työn olen tietysti heittänyt menemään jo kauan sitten. Mutta viisi vuotta sitten olisin kyllä ehkä allekirjoittanut vielä sen, ettei avioliitossa voi olla mitään mieltä, elleivät puolisot sitoudu ainakin osittain samaan maailman tutkimisen ja kohentamisen projektiin. En olisi silloin oikein osannut kuvitella, että voisin asua sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa yhteen muuttamista perustelin itselleni ajatuksella, että kyllähän minä nyt elän ihan innolla kissojenkin kanssa ja osaan rakastaa niitä, vaikkeivät ne koskaan puhu minulle mistään syvähenkisestä. (Yhdessä tieteellisen tutkimisen tarinasta oli yllättävän vaikeaa luopua!) Vompsun jutut ovat osoittautuneet odotuksiani moninverroin kiinnostavammiksi; eräskin päivä hän selitti minulle esimerkiksi, kuinka valokopiokone toimii. Minusta oli kiinnostavaa tietää mustehiukkasista, jotka ovat varautuneita ja takertuvat rummon toisenmerkkiseen varaukseen. Keskustelimme pari päivää sitten myös Leidenin pullosta. Välillä luemme Platonia, välillä keskustelemme jostakin empatiaa käsittelevästä oppaasta, jota Vompsun terapeutti oli suositellut. Sitä paitsi Vompsu on hauska ja kekseliäs.

Ennemmin taisin ajatella enemmän, että tutkimusprojektin - kyllä minusta oman avioliittoni kuuluu edelleen olla tutkimusta, vaikkei sen tarvitsekaan olla tieteellistä - kohteena olisi jokin ulkomaailma tai yleinen hyvä. Toki yleinen hyvä kiinnostaa minua edelleen, mutta minusta tuntuu, että sen olisi hyvä kummuta jotenkin suoremmin sisältäni tai suhteestamme. Minussa on monia kummallisia kohtia, Vompsussa samoin. Myös suhteessamme on hankalia kohtia. Niiden tutkiminen on jotenkin kauhean kiinnostavaa, ja uskon, että lopulta se voi olla jopa hedelmällisempää kuin pelkkiin ulkomaailman asioihin keskittyminen. Kyllähän me tavallaan koetamme kuitenkin myös elää hyvin ja tehdä mielekkäitä asioita, kuten liikkua lihasvoimalla, syödä luomukasvisruokaa, viljellä ja keräillä metsistä osan omasta ruoankulutuksestamme, antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, pitää huolta noista kahdesta löytökissatalosta noudetusta kissasta ja parhaamme mukaan myös tehdä mielekästä työtä, joka omalla kohdallani toivon mukaan edistää enemmän henkisiä kuin materiaalisia arvoja ja joka Vompsun kohdalla ehkä joku päivä vielä edistää uusiutuvien energiamuotojen käyttöä Suomessa tai ulkomailla. Tavallaan kaipaan välillä sitä mielekkyyttä, jonka ympäristöjärjestötyö antoi elämälle, se oli niin selkeää ja kiistatta hyödyllistä, mutta en vain oikein osannut löytää enkä kehittää siihen itselleni mieluista muotoa (ellei edelleen toiminnassa olevaa keskustelupiiriä lasketa mukaan). Toisaalta olen kauhean helpottunut siitä, että saan keskittyä tutkimaan parisuhdetta ja itseänikin, siihen on paljon helpompi keksiä miellyttäviä, vähemmän hermostuttavia muotoja. Ihmisten sisäiset maailmat ja niiden vuorovaikutus ovat kuitenkin aina kiinnostaneet paljon. Ja kun johonkin ongelmaan samastuu, siitä jaksaa olla kiinnostuneempi myös itselle vieraissa maailman osissa. Kaipa aika monet ongelmat kuitenkin johtuvat kummallisista valtataisteluista ja kasvojen säilyttämisen periaatteista ja siitä, millaisia ihanteita ja arvoja ihmiset vaalivat. Ongelma tiedetään, ratkaisuakin on luonnosteltu varsin pitkälle, ja silti on juututtu kummalliseen tekemättömyyteen. (Tai jopa ongelman pahentamiseen "vanhojen tapojen mukaan" toimimisen takia.)

Tällä hetkellä suhtaudun avioliittoon uteliaasti. Haaveilen, että vielä pääsemme jossain vaiheessa luomutalkoilemaan Aasiaan yhdessä. Haluaisin kuitenkin ensin tuon toisen ammatin, ja Vompsunkin kannattaa valmistua.

Koska mitään hyvää mallia ei ole, on edettävä sokkona, tunnustellen. Eikä ole varaa kiiruhtaa.

Kevät

Vaihdoin mullat kasveihin tasan kahdeksan päivää sitten. Jo nyt uusia lehtiä on monessa kasvissa. Silti "vegetatiivista" käytetään välillä passiivisen ja reaktiokyvyttömän synonyymina.

Luen päällekkäin kahta eri kirjaa, Temple Grandinin kasvukertomusta (kaupunginkirjastossa ei ollut tuota eläimiä käsittelevää kirjaa, joten lainasin sen, mikä oli, ja sekin on hyvin kiinnostava) ja kirjaa Maailma ilman meitä. Minusta ajatus maailmasta ilman ihmisiä on totta kai hyvin lohduttava. Kaipaan metsään, mutta sovin tapaamisia kahviloihin. Elämä jatkuu hengityksen kerrallaan.

Kun vien kevätsiivouksessa esineitä vinttiin, kuuntelen tuulen ulvontaa ja tiedän olevani korkealla ilman ikkunoitakin. Mitä korkeammalla, sen parempi. Se minua vähän huolestuttaa ajatuksessa talosta maalla. Olen asunut toisessa kerroksessa ja vihasin sitä. Olen asunut myös katutasossa yhden talven, mutta silloin olin liian rikki muodostaakseni vastareaktiota pimeään.

Nyt hakemus koulutukseen on postissa. Perjantaina on kevätpäiväntasaus. Aion juhlia sitä jollakin tavalla, mutta en ole vielä keksinyt, miten.

Perintö

Illalla vanhempani tuovat autolla kuolinpesästä viimeisiä tavaroita, joita ei viedä Fidaan. En ole itse lähtenyt mukaan, koska istun lauantaisin töissä. Periaatteessa kyllä olisin halunnut mennä, koska tiedän äidin levottomuuden, hän on puhunut siitä monena päivänä puhelimessa. Meissä levottomuus elää samaa elämää, se on vain jaettu eri kehoihin: isä, äiti, kaksi tytärtä. Kaikki ovat huonoja nukkumaan ja syömään asioiden mennessä pieleen. Perheessäni olen rauhallisin ja harkitsevin, tiedän jokaisen sudenkuopan ja kierrän ne korvat luimussa, muualla erotun toisenlaisena, helposti hermostuvana.

Joskus kun ajattelen, mitä jollekulle ystävälleni kävisi lapsuudenperheessäni, huomaan värähtäväni kauhusta. Joskus tuntuu siltä, että äiti ja isä ovat tiikereitä. Hyviä ja lempeitä tiikereitä, mutta tiikereitä yhtäkaikki. Piinattuja eläimiä, jotka on suljettu liian ahtaisiin häkkeihin murisemaan ja kiertämään kehää.

Äiti on nauranut puhelimessa, nauranut neljäkymmentä vuotta miehen kestämistä. Se on ihme, minustakin. En tiedä, kykenisinkö kestämään ketään miestä neljääkymmentä vuotta. Tai pikemminkin: tahtoisinko kestää. En ainakaan mistä vain hinnasta, en varmasti! Vompsua on vielä helppo kestää, on helppo ajatella, että tämä kestää. Olen ajatellut niin ennenkin. Enää en ajattele, että "me vanhenemme yhdessä". Ei, en saa siitä kiinni, se ei ole tärkeää. Toinen on tässä nyt, minä olen tässä nyt. Katsotaan, ei aseteta tavoitteita. Vanhempani eivät tunnu käsittävän, mitä tämä on. Millaista tämä on, hetki kerrallaan hengittämistä. He suunnittelevat sommittelevat omaisuutta, asuntoja, sijoitustilejä, oikeanlaista pukeutumista, ja jos jokin asia on vaikea, sen ihmisen kanssa ei enää olla tekemisissä. Ellei se ole sukua. Sukulaisten kanssa on säilytettävä välit.

Luultavasti minä en halua ketään, jonka kanssa olisi säilytettävä välit. En tahdo olla kenestäkään niin riippuvainen. Se ei tarkoita, ettenkö tahtoisi säilyttää välejä, noin yleensä. En vain halua sen olevan pakko. Inhoan kaltereita. Välillä inhoan kiintymystäni, se on kahle.

Menemme ulos, hyhmää. Lastaamme käsipuoleen korkean kukkapöydän, maitohinkin, pöytäliinan, inkeriläisen puurasian, kaksi oranssinväristä tekokuituhuopaa ja paljon pakastemarjoja pitkulaisessa putkikassissa. Marjoja, ihanaa. On hyvä olla perijätär!

Nostan kukkapöydän keskelle huonetta, laitan pöytäliinan sen päälle ja maitohinkin pöytäliinalle. Myöhemmin nukahdamme.

Aamulla herään siihen, että lattian keskellä seisoo ihmismäinen hahmo kultakirjotussa piispankaavussaan, päässään hopeinen kypärä. Sitten tunnistan perittyjen esineiden hahmon ja ilahdun ajatuksesta, että ne kummittelevat minulle. En osaa olla pahoillani enkä surullinen sukulaisen kuolemasta ja olen iloinen perinnöstä, joten kummittelu olisi varmasti ihan oikeutettua. Sitä paitsi on hassu ajatus, että kuollut pukeutuisi kummituksena juuri piispaksi! Käsittääkseni hän kuitenkin oli kirkkoon kuuluva mutta kuitenkin särmikäs ja ahkera jumalanpilkkaaja. Häihimme hän ei tullut, koska menin hänestä naimisiin väärän miehen kanssa. Kutsukorttiin tuli vastaus eläinpostikortilla, jonka takana luki vain "En tule. Terveisin X. X." Mutta ei hän ollut kohtuuton - kyllä hän lähetti kukkakimpun, ja se osoitti minusta sen, että vaikka olinkin hänestä väärässä, hän silti toivoi hyvää. Hän oli tavallaan vaimonsa kanssa lempisukulaisiani, koska he olivat lapsettomia ja heillä oli kissa ja luumupuu. He olivat kuin jostakin sadusta, ja vaikka vanhempani säälittelivät heitä ja naureskelivat heille, minusta heidän kotinsa vaikutti aivan onnelliselta. Heidän kasvoissaan oli enemmän hymyjen kuin murheen tai kovettautumisen juonteita. Uskoakseni he olivat sukulaisistani onnellisimmasta päästä. Tai sitten heidän onnensa oli vain minulle helpommin käsitettävää. En osaa sanoa.

Kun isosetä kuoli, se sukunimi katosi täysin. Olisimme tietysti voineet ottaa senkin nimen sukunimeksemme mennessämme naimisiin, mutta minua kiehtoi enemmän puun nimi enkä halunnut enää sukunimeä, jonka joutuu oikaisemaan tai tavaamaan kirjain kirjaimelta. Riittää, että etunimeni aiheuttaa hämmennystä.

Kun olen jo toennut kummituksen miettimisestä, äiti soittaa, palaa edelleen aiheisiin, joita olemme käsitelleet intensiivisesti koko viikon. Puhelinlaskuni on varmasti kasvanut jo moninkertaiseksi, koska linja on aina välillä katkennut ja olen soittanut omaan laskuuni takaisin. (Luulen, että linja katkeaa siksi, että poskipääni painaa puhelimen kiinni. Pitäisi olla suipakampi naama.) Veivaamme ja vatkaamme tuntikausia ja murisemme hyväntahtoisesti toisillemme. Oli erehdys ajatella äidin jo sopeutuneen hierojakoulutukseen. Hän esittelee muita vaihtoehtoja, joihin niihinkin voisin hakea. Mutta hän sentään sanoo, että niihinkin. Siis voin hänestä hakea myös hierojakoulutukseen. Haluan kuulla sen näin ja niin myös teen.

Olemme palanneet entisellemme, etääntyneet, lähentyneet ja muuttuneet itseiksemme jälleen. Levollinen murina, itsepäinen murina. Turvallinen tuttu rajojen merkkaaminen ja tiikerinylpeys hahmottuvat selkeinä.

Täyttää lomakkeen

Etsin töissä hakulomakkeen netistä ja täytän sen. Osaan täyttää muut kohdat paitsi lukioarvosanojen keskiarvon. Ei, siitä minulla ei kyllä ole hajuakaan! Sen tiedän, ettei se ole kiitettävä, koska muistan, miten vanhempani ärisivät asiasta ja itsepäisen vastaukseni, että saan olla tyhmä. Oikeastaan minun olisi kai pitänyt sanoa, että aion joka tapauksessa kuolla parin vuoden sisään, aikuiselämä ei kiinnosta minua, joten mitä vitun väliä jollain arvosanoilla on. Se ei ollut enimmäkseen uhmaa vaan toivottomuutta.

Lomake täyttyy hassusti. Sosiaali- ja terveysalan koulutus ja työpaikat, joille on varattu monta rivillistä tilaa, jäävät tyhjäksi. Muut työt taas eivät mitenkään mahdu lomakkeelle, vaikka niputankin ne ronskisti tyyliin "freelance-kirjoittaja vuodesta 1999 saakka", "kustannustoimittajan keikkatöitä tietokirjapuolella 1/2006 alkaen" ja niin edelleen. Päätän liittää lomakkeeseen cv:n, joka on, kätevää kyllä, pakko samalla päivittää. Nimi on muuttunut, samoin siviilisääty ja sähköpostiosoite. Merkitsen cv:hen myös sen, että olen nykyään yrittäjä ja minkä nimisen nyt keväällä ilmestyvän tietokirjan olen kääntänyt. Katselen töitä ja harrastuksia ja koulutusta ja tajuan, miten kovin vieraalta tämän täytyy taas näyttää valintalautakunnan silmissä.

Ei se ole vieras tilanne, se ulkopuolisuus ja vieraus työhaastatteluissa ja koulutushaastatteluissa. Toivon vain, että joskus siihen suhtauduttaisiin piristyneesti ja mahdollisuutena, mutta se voi olla liikaa toivottu. Sen täytyy riittää, että suhtaudun itse menneisyyteeni mahdollisuutena, en riippakivenä ja epäonnistumisina.

Yhtäkaikki haluan liittää cv:n mukaan, vaikka tajuankin pistävän selkeästi, että se on minun menneisyyteni. Ja että monessa mielessä sitä voi lukea kuin piru raamattua, jos tahtoo ajatella, että suuntautumiseni on kauhean akateeminen ja sanoihin kiinnittynyt, eli jos sitä halutaan tarkastella jotakin hyvin oleellista nykyisyydestä tai peräti tulevasta kertovana. Haen kuitenkin koulutukseen, jossa manipuloidaan kehoja. Lisään kiinnostuksenkohteiden listaan kehollisuuden. Ehkä se jotenkin pehmentää noita toisia sanoja. Kunpa vain pääsisin haastatteluvaiheeseen saakka. Luulen, että haastatteluissa osaisin kyllä kertoa kiinnostuksestani. Mutta en osaa oikein teeskennellä, että olisin joku toinen, joku varmempi ja säntillisempi.

Sekin minua tietysti pelottaa, että jos pääsen haastatteluihin, miten psykologit minuun suhtautuvat. Tiedän epävarmuuteni, se paistaa kauas. Fysioterapian pääsykokeessa siihen ja kummaan taustaani tartuttiin, enkä voinut kuin myöntää, että totta kai olen epävarma siitä, onko tämä juuri se ala ja että osaanko toimia ihmisten kanssa. (Olenko mistään varma? Ehkä joistain fysikaalisia olosuhteita ja kausaliteettia koskevista olettamuksista kuten että jos kirveellä lyö jalkaansa, siitä seuraa kudosvaurio.) Nykyään kyllä tiedän jo enemmän siitä, mitä se ihmisten kanssa toimiminen tarkoittaa: työtilannetta. Mutta kuinka olla muistamatta sitä, että olen saanut joskus potkut töistä? Siitä on kauan ja se on edelleen minusta kohtuutonta, mutta joka tapauksessa niin kävi. On hyvin vaikeaa nousta sen yläpuolelle ja muistaa, että toisaalta nykyisissä työpaikoissani tuota asiaa on ihmetelty, kun olen kertonut siitä esimerkiksi aiemmalle esimiehelleni. Pelkään, että alan itkeä haastattelussa, esimerkiksi. Mutta ehkä kaikki pelkäävät tällaisia asioita.

Toivon, että kaikki menisi nappiin nyt kun äitikin on murinansa murissut ja olen viimein keksinyt kouluttautumisalan, joka on koulutuksena houkuttavan lyhyt, aiheeltaan ja työnkuvaltaan äärimmäisen kiinnostava ja jonka tutkinnolla luultavasti pystyy jopa työllistymään. Hassua, miten tahto ja toiveikkuus virittävät sivujuonteinaan koko joukon pelkoja. Jos en tahtoisi sitä ja tätä, en pelkäisikään... Siitä on aikaa, kun olen pelännyt tällä lailla. Ehkä pelko auttaa minua valmistautumaan pääsykokeeseen? Toisaalta tiedän, että viime aikoina työhaastattelut ovat menneet paremmin kuin aiemmin, koska olen oppinut rentoutumaan haastatteluissa. Se taas johtuu siitä, etten enää osaa toivoa, että jokin työpaikka olisi avain onneen. Nyt huomaan kuitenkin, että suhtaudun tähän koulutukseen vähän sillä tavalla. Se on hassua, en tahtoisi ajatella niin. Toivon, että osaisin luottaa asioiden vain lutviutuvan. Ehkä niin käykin, huhtikuun puoleenväliin on sentään vielä kuukausi aikaa.

Näin yöllä unta, että olin kävelemässä Keskuspuiston halki pääsykokeeseen. Oli lumista ja pimeää, sellaista kuin silloin kun vielä asuin Käpylässä ja pyöräilin talvella metsän nuljapolkuja kohti työpaikkaa (jossa nyt istun ja kirjoitan ja on kevät). Maa oli liukas, oli kiire. Vilkuilin kelloa ranteessani (hassua, siitä on aikaa, kun minulla on ollut rannekello, miksi se on unissa?) ja kiristin tahtia. Jännityksestä nostin heijastimen huulilleni ja imeksin sen reunaa. Sitten äkisti tapahtui jotakin omituista ja tunsin heijastimen venyttävän nieluani ja solahtavan ruokatorvea alas. Se tuntui vatsalaukussa suurelta ja kovalta ja tunsin sen lumihiutaleen muodon selkeästi. Sain paniikin, koska vaikka heijastin oli vatsassani, se myös salpasi henkeäni, ja tajusin unessa, että tukehdun, ellen saa sitä kaottua ulos, että joudun leikkaukseen, yöpymään sairaalassa, syömään sitä mautonta mössöä. Henkeäni ahdisti, juoksin vessaan, kumarruin pöntön ylle, yritin työntää sormia kurkkuun ja kakaista heijastinta ylös. Tässä vaiheessa tajusin olevani hereillä ja aloin siinä paniikkikakomisen lomassa yhdistää asioita mielessäni: heijastin on liian iso, ei sitä ole mahdollista nielaista, nyt taitaa olla yö, minulla on selvästi yöpaita päällä... heijastimen täytyy olla unta. Seisoin hölmistyneenä pimeässä vessassa ja sitten tulin takaisin huoneeseen, istuin pimeässä, keitin valerianateetä.

Nukahdin vasta auringon jo värittäessä taivasta, joten olen nyt töissä väsynyt. En kuitenkaan niin väsynyt, etten jaksaisi täyttää lomaketta ja päivittää ceeveetäni. Kevätaurinko paistaa lämpimästi selkään, musta villapaita tuntuu kuumalta yllä.

Huomenna saan hakemuksen postiin. Nähtäväksi jää, kauanko olen sen tiimoilta levoton ja maltanko syödä vai hurisenko ja heräilenkö öisin sinne saakka.