Klikkaa alta

UUTEEN OSOITTEESEEN

Heittäytyy hankalaksi & heittää hyvästit

Olen pahoillani, koska aion aiheuttaa harmeja sinulle, jolle en niitä soisi. Lähetän tällaisen kirjeen tavallisen kortin sijaan.

Mutta tietysti katoan jonnekin muualle kuin ei-minnekään. Kunhan talonmies (kop kop knap knap) herää töihin, hän avaa uuden paikan ovet. Päivitä linkkilistasi ja käy kyläilemässä, sillä tämä on viimeisiä jälkiä tässä asunnossa, toistaiseksi. Täällä tiedän, kuinka ovea pitää töniä, jotta se aukeaa, ja muistan koodinumeron ulkoa.

Uudessa paikassa on toisin, mutta usein nämä asiat oppii nopeasti... esimerkiksi tämä asunto, jossa kirjoitan. Muutin huhtikuun alussa, nyt aamulla varhain on kuin en olisi muualla asunutkaan.

En nyt sano, etten palaisi koskaan. (Tai että palaisin aina, sen puoleen.)

Mutta toistaiseksi jatkun toisaalla.

Koska sellainen on sopivaa ja hauskaa, jääköön (jälleen Kemppisen suomentama - Kemppinen näyttää suomentavan kaiken hauskan) Guillaume Apollinaire tässä viimeiseksi ääneksi. Olen joskus kirjoittanut saman lainauksen ranskaksi ylioppilaskuvani taakse eräälle maahanmuuttajaystävälle , ja tämä on muuttoruno jos mikä, muuttoruno HUUT-laivojen kaupunkiin:

Sitten lehdet syksyn satamassa epäröivät
ja väkijoukon kädet nekin varisivat
hän laski laukkunsa laivan kannelle
ja istui

Valtameren tuulet henkivät uhkauksiaan
ja jättivät hänen hiuksiinsa pitkät märät suudelmat
satamaan päin maastamuuttajat ojensivat väsyneet
kätensä
jotkut putosivat polvilleen ja itkivät

Hän katosi pitkään kuolevaa rannikkoa
vain leikkilaivat lepattivat taivaanrannassa
laineilla ui kukkakimppu ei mihinkään
ja koko Valtameri oli kukassa

Hämärä huone märkien katujen takana

Koetan tehdä töitä hämärässä huoneessa, joka on sattumoisin entisen kotini olohuone. Tai ei se tarkemmin ajatellen sattumaa ole: ei minulla ole avaimia kuin kolmeen asuntoon tässä maailmassa. Yksi on nykyinen kotini, toinen vanhempieni koti, ja kolmas entinen kotini. On vaikeaa keskittyä tekstiin suuressa, hämärässä huoneessa, jonka ikkunalla kukkii tuttu phalaenopsis.

Vaikka laitan mitä musiikkia soimaan, mielialani ei kohene. Koira loikoo lattialla, pieni kissatyttö nököttää pöydän päällä ja tuijottaa uteliaalla pöllönnaamallaan. Olemme täällä kissatytön vuoksi. Olen ensin ajatellut kuljettaa sen pesääni, mutta laskenut sitten tunnit, jotka vietän kotona loppuviikosta, ja todennut, että kuljetusta inhoavalle kissalle on mukavampaa, jos me koiran kanssa kävelemme sen luokse päivittäin tekemään töitä ja leikimme sitten illansuissa tehostetusti Lohi-kollin kanssa.

En ole muistanut, ettei entiseni ole erityisen siisti ja että asunto on kovin hämärä minun vietyä kirkasvalolamppuni mukanani. Niinpä saatuani päivän työt järjestykseen alan täysin järjenvastaisesti siivota entiseni keittiötä. Tyhjennän tiskikoneen, täytän sen toisten kaapimin lika-astioin, painan konetiskitabletin annostelulokeroon ja suljen oven. Väännän intensiivipesun päälle, koska pestytkin astiat vaikuttavat kiillottomilta kaapissa. Mietin, vaikuttaako holhoavalta jättää lappu, jossa muistutetaan, ettei pelkällä eko-ohjelmalla saisi pestä vaan että välillä pitää käyttää korkeaa lämpötilaa. Kone aloittaa hiljaisen jurmutuksensa.

Kävelen vaatekaapille ja nostelen unenomaisessa tilassa loputkin vaatteistani ulos sieltä. Joskus tämä on tehtävä, miksei nyt. On lähes vuosi erosta eikä kukaan ole laittanut minulle deadlinea kantaa loputkin kamat ulos. Tavallaan se on ollut ymmärrettävää, koska olen saanut eteisessä itkukohtauksen, eikä kukaan kai halua siivota toisen jälkiä. Mutta entiseni uusi saattaa muuttaa asuntoon jossain vaiheessa, enkä tahdo, että muuttoaikeita häiritsevät liian tunneherkän hirviöeksän (jollaisena itseni tietysti jäsennän; minusta tuntuu edelleen epämääräisesti siltä, että oman mielenterveyden takia lähteminen ei ole mikään hyvä syy, etenkin kun tulen edelleen entiseni kanssa toimeen ja luotan häneen enemmän kuin useimpiin ihmisiin, joita näen säännöllisesti) sekalaiset kamppeet ja romppeet. Työnnän suurimman osan vaatteista pusseihin ja vien UFFin laatikkoon. Kun suljen laatikon kannen, olo on jotenkin kevyempi.

Nostan valokuva-albumeitani kaapeista. Perjantaiksi pitää hommata pahvilaatikoita, voin muuttaa loputkin muistoni pois. Pahvilaatikoita, jätesäkkejä. Ensimmäisen koirani kuoltua tehdyt polttamattomat punasaviveistokset joutavat ainakin biojätteeseen. Ovathan ne eloisia kissoja ja koiria, mutta niiden rakenne on saanut vaatehuoneessa liian monta kolhua, jotta niitä kannattaisi yrittää polttaa. Huomaan äkisti käyväni keveäksi, iloiseksi, pystyväni tarkastelemaan ikään kuin ulkoa käsin sitä ihmistä, joka istui pari viikkoa sängyssä ja itki tyynyyn ja nousi vain veistämään yhä uusia eläimenkehoja punasavesta. Punasaven olin ostanut aiemmin palkintolahjakortilla eräästä kuvataidekilpailusta. Ostin savea kerralla niin paljon, etten meinannut saada sitä raijattua kotiin saakka.

Sinä päivänä kantamista oli niin paljon ja tunsin itseni niin kassialmaksi, että unohdin kehystetyn, ensimmäisen palkinnon saaneen grafiikanlehteni ilmeisesti raitiovaunuun. Ehkä se on jonkun tuntemattoman kodin seinällä. Sellainen ajatus on jännittävä. Kaupungissa on niin monia tuntemattomien ikkunoita. Jossain tuntemattomassa kodissa saattaa olla grafiikanlehti, jossa nainen istuu sorkkajalkaisessa kylpyammeessa ja lumme kukkii mustasta vedestä nousten.

Vaatehuoneesta löytyy paljon muutakin kiintoisaa. Tylliä, eriväristä suomenlampaan villaa ja merinovillaa huovutusta varten, kirjansidontaliimaa ja sen sellaista. Nopeasti silmäillen näyttää siltä, että kun pakkaan kamani ja raijaan ne vintilleni odottamaan kesää, jolloin ehkä voin tunkea jonkun mökillisen suvun mökkilaiturille huovuttamaan, vaatehuoneesta vapautuu ainakin puolet. Kirjansidontaliiman taidan kyllä viedä kirjastoon, sillä siellä sitä tarvitaan eniten. Nykyään paikkaamme liitoksistaan ratkeilevat opukset kontaktimuovilla tehottomasti, rumasti ja kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti. Jos vien liiman sinne, kenties kirjasto voi ostaa kartonkia, josta voisi taitella painavien opusten selkiä tukevat holkit. Nostelen sängylle pinoon isoäidin sinisen samettimekon, mummun hääpuvun, oopperan poistomyynnistä ostamani bertha-kauluksisen balleriinan mekon ja linnanjuhliin teetetyn kanervanpunaisen iltapuvun. Paljettikoristeltuja rintaliivien irto-olkaimia, kukkaköynnöskuvioiset pitsisukkahousut, farkut joissa on sydämenmuotoiset taskut.

Kaikkea tännekin on jäänyt, luulen heittäneeni ne jos pois, mutta ne ovatkin olleet siellä, odottaneet.

Mukaan tulevien kasa on uhkaavan suuri, mutta en jaksa murehtia. Voinhan viedä iltapuvut vintille ja kaivaa niitä sieltä esiin tarpeen mukaan. Voin pakata lapsuuteni ja nuoruuteni valokuvat tiiviisti laatikkoon. Koetan etsiä erään kansion kuvista LL:ää, mutta en löydä hänen kuvaansa, vaikka tiedämme, että menneisyyksissämme on yhteinen pala, jonka aikana emme vielä tutustuneet.

Vasta kasailtuani ja kiikutettuani kasseja kierrätyslaatikolle tajuan, että teen konkreettisesti sitä, mitä teen myös jollakin toisella tasolla: olen muuttamassa pois, jättämässä taakseni pari hämärää huonetta. Huoneita, joissa kuvittelin asuvani kenties loppuelämäni, joihin kasvoin, jotka tekivät minusta sitä, mitä olen.

Ja muistan, mitä ympäristöesteetikko Arnold Berleant on kirjoittanut maailmalta suojautumisesta. Ettei ole mitään sisätilaa, kotitilaa, sulkeumaa, poteroa, ei kertakaikkisesti mitään alkuperäistä ja ulkopuolisesta riippumatonta tilaa tai itseä, johon voisi sulkeutua. Että sulkeutuminen ja muun ulos sinetöiminen on aina vain illuusio. Tiedän, miksi Berleantin sanat tulevat mieleeni. Ne liittyvät bloggaamiseen, niihin tuntoihin, joita minulla oli hieman yli kaksi vuotta sitten, kun aloitin. Ajattelin, ettei elämässäni ole mitään erityisen kamalaa, josta en voisi puhua julkisesti, vaikka tietenkin on asioita, joista ei tule puhuneeksi ja jotka siten ikään kuin poteroituvat itsekseen. Ja että ajatukseni ovat kuitenkin avoimia ulkomaailmalle, ja että haluan, että ne olisivat vielä avoimempia.

Ajattelin, että jos asia on kerran niin kuin Berleant sanoo, voin varsin mainiosti koettaa, onko itse asiassa niin, onnistuuko sellainen myös käytännössä. Sillä jos joku toinen filosofi minuun oli siinä vaiheessa tehnyt vaikutuksen, niin Richard Shusterman. Se, mitä hän kirjoitti ajatusten koettelemisesta käytännössä, tuntui järkevältä: ajatus on hyvä ja kannattamisen arvoinen, jos se laajentaa havaitsemisen tapoja, tekee havaitsemisesta monipuolisempaa ja intensiivisempää, jos se auttaa toimimaan tavoin, jotka edistävät yhteistyötä ja yhteisymmärrystä ja niin edelleen.

Siinä sitten seison, tänään, hämärän huoneen laidalla hieman mietteliäänä. Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. Kiitos kirjoittamisen, se kaikki ei ole kadonnut muodottomuuteen. (Mutta en voi olla miettimättä, onko unohdusta vastaan taisteleminen lopultakaan emotionaalisen tasapainon kannalta funktionaalista - olen nähnyt niin monen ihmisen tuhoavan muistonsa kirjatut versiot. Mutta toisaalta, olen antanut itselleni luvan olla epätäydellinen ja hieman hupaisa ja nolo kaikkien lajien aikuisharrastelija.) Sitten ryhdistäydyn, nostan muutaman kirjan laukkuuni, puen koiralle valjaat ja lähden - sillä minun on kerittävä kääntämään sateenvarjoni nurinniskoin.

Kadut kiiltävät kosteina. Koska en osaa lentää tuulen mukana Maija Poppasen tavoin, paarustamme koiran tavoin kuten ketkä tahansa tavalliset kuolevaiset, nimettöminä hahmoina tummanpuhuvassa illassa. On viittätoista yli seitsemän ja pimeämpää kuin kesäöin.

Yksin ja yhdessä asumisesta

On monia kulttuureja, joissa ei voida kuvitella nuoren tytön voivan tai edes haluavan elää yksin, lukee kirjassa. Tai vanhan tytön, ei sen puoleen, tekisi mieli lisätä. Tämä meidän aikamme, yksiöiden aika. Kas tuossa, joidenkin kymmenien metrien päässä, Viive. Hän istuu ikkunan valoneliössä, kävelemme koiraa Kerubivompatin kanssa viimeisenä yönä, koputamme ikkunaan, hyvää yötä, kulta, kissa sängyllä.

"Ette te tässä voi asua kahdestaan", sanoo ystävä vieraisilla luonani ja nauraa. Voimme, meinaan sanoa. Sanon jotakin muuta, koetan olla pehmeä. Liikumme eteiseen, äkkiä kasvot vakavoituvat. "Minä en kyllä voisi, en näin pienessä. Mutta ehkä minä en ole koskaan ollut sitten oikeasti rakastunut."

Se tuntuu kummalliselta asialta sanoa ääneen. En osaa oikein vastata kuulemaani suruun. Pitäisikö asia lyödä leikiksi, voiko tuohon tarttua muulla kuin huumorilla? Mitä on oikea rakastaminen? Onko se sitä nälkää, jota tunnen jo kauan sitten? Nälkää hei hei sanottaessa, kun toisessa perheessä on ruoka-aika? Voi kun teidän äiti ei olisi tommone komentoora, vaan saisi olla ulkona laukata koko yön. Pelkoa kääntää puhelimen numerolevyä ja kuulla tutut keskuksen raksaukset ja sitten hälytysääni kaukana, pelkoa siitä, että ystävä on jonkun toisen kanssa, katsotaan ensi viikolla, jooko.

Kerubivompatti sanoo olleensa aina rakastunut. Jo ensimmäisellä luokalla on ollut joku tyttö, jota hän on rakastanut. Ensimmäisellä luokalla tytöt ovat vielä pitäneet hänestä, koska hän on ollut lempeä ja kiltti. Mutta sitten jokin on muuttunut, se tyttö muuttanut pois. Kerubivompatti suree edelleen sitä, ettei ole ollut hänen kanssaan yhdessä seitsenvuotiaasta saakka ja niin edelleen. Minäkin suren, koska en ole oikein varma, onko minusta tyttöystävänä yhtään mihinkään. Kiintymään toki, rakastamaan. Mutta riittääkö se? Toistaiseksi se ei ole vielä riittänyt. En olisi saanut hermostua, kaivata, itkeä, olla surullinen, olla iloinen, haalia kulkukoiria ja -kissoja. En olisi saanut roikkua netissä, hermostua netti-ihmisistä ja päättää oppia tulemaan toimeen näiden kanssa, näiden virtuaalisella ala-asteella.

Olen kai minäkin rakastunut, joskus.

Minullakin on ollut tyttöjä, mutta en ole ajatellut rakastavani heitä tai rakastuneeni heihin. Ne ovat aikuisten sanoja, eivät lapsen, ainakaan minun lapsena. Olen tahtonut leikkiä heidän kanssaan, selvähän se, leikkiä hevosta ja luontodokumentin kuvaajaa. Ehkä piirrellä tai tehdä teatteriesitys. Laskea pulkalla mutamäkeä, kun lunta ei tule riittävän nopeasti meidän mielestämme. Tanssia balettihameessa, istua vierekkäin solmimassa nauhoja. Rusetit pitää tunkea piiloon nauhankauluksen alle. Nauhankaulus, onko sellaista sanaa edes? Olen maannut yökylän vääränhajuisissa lakanoissa, katsonut vieraita varjoja seinillä, haistellut hengityshajua, toivonut, että saisin aina nukkua näin, jonkun kanssa.

En ole kutsunut sitä rakkaudeksi. Vaikka varmasti olisin voinut kutsua. Tyttöjen molemminpuoliset kiintymyssuhteet ovat tiiviitä, erot raastavia, arki tasapainottelua. Olemme kulkeneet isojen talojen sivuitse, pareittain, katselleet niitä jotka osaavat ja jotka myös pelaavat pesäpalloa ja muita joukkuelajeja. Olleet ensin liian pieniä ja pöhköjä, pipoja niskoittelematta käyttäviä lettipäähapsiaisia, sitten uhmakkaan pipottomia, liian honkkeleita ja pöhköjä, aina vääränkokoisianäköisiä, vääräpäisiä, vääräleukaisia. Äkisti pelottavista pihapelaajista on tullut lapsia, kakaroita vain.

Rakastun, niin kuin sen itse sanoisin, sitten vasta myöhemmin. Ehkä pitäisi puhua jostakin muusta, en osaa sanoa. Pahimman hyrskyn jälkeen toinnun kuitenkin samaksi lapseksi, joka soittaa, saako tulla yöksi. Poikaystävä sanoo, ettei juhlissa sitten jutella keskenämme, juhlat ovat vieraisiin tutustumista varten. Jälkeenpäin kuulen, että hän on koettanut tutustua vieraisiin kaikin mahdollisin tavoin.

Tahtoisin maata samassa huoneessa, samassa sängyssä. Ei haittaisi, vaikka lattialla olisi käytettyjä laamapaitoja ja muita epämääräisiä kasaumia. Koiranpurema tennispallo, ammoin kadonneet ripsentaivuttajat. Tietäisin, päivästä toiseen, että voisimme leikkiä avaruusoliota ja yhdyssanakauppaa. Töitäkin on mukavinta tehdä makuulla, jonkun käsi reidellä tai vatsanpeitteellä. Ei tarvitse turhaan olla neuroottinen, vaan voi turvattuna keskittyä lauseisiin yksi kerrallaan varmana siitä, että saa nukkua jotakuta hengittäen.

En osaa hahmottaa ystävättärien pientä tyrmistystä, puolituttujen uteliaita kulmakarvoja kertoessani, että Kerubivompatti muuttaa yhdeksääntoista neliööni. Miten me mahdumme? Hyvin kai. Miten me kestämme sitä? Hyvin, ehdottoman hyvin, ainakin toistaiseksi. Kaipaan lisähuonetta enemmän uunia, koska jonkun pitäisi opettaa Vompatti tekemään paistettuja perunoita, lasagnea ja sen sellaista. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tuleman pitää, ja rutiköyhän on oltava kekseliäs.

Rasitan itseäni koettamalla kuvitella, millaista olisi haluta asua yksin. Koetan muistaa, mistä niin kovasti riemuitsin viime talvena. Mutta viime talvi haisee neurooseilta. Juon kahvia ja sauhuan ideoita, poden krapulaa ja tunnen olevani kuollut. Ja siivoan, herranjumala, saatan imuroida kahdestikin viikossa. Ei, se ei ole hyvä. En osaa istua rauhallisesti samalla tavalla kuin Vii pöytänsä ääressä. Minä nousen seisomaan, keitän teetä, venyttelen, syön kokonaisen leivän, vatsan kipeäksi. Vaadin mahdottomia itseltäni ja suutun, kun en ymmärrä, vaikka ponnistelen jo monetta tuntia kykenemättä keskittymään mihinkään. Kukaan ei tule silittämään siinä vaiheessa, että älä tyttö hyvä höyryä tuota tahtia.

Saattaa tietysti olla vain niin, etten ole harjoitellut riittävästi yksinasumista. Olen asunut yksin viime talven lisäksi peräti kolme kuukautta opintojeni alussa, ja sitten yhdeksän kuukautta entiseni ollessa vaihdossa. Yhdessäasumista olen harjoitellut siten lähestulkoon kolmekymmentäyksi vuotta. Ei ole kovin omituista, että yhdessäasuminen tuntuu luontevalta. Ilahdun lukiessani kirjasta, että monelle naiselle se fakta, että useimmissa kulttuureissa heidän halunsa olla yhdessä, jakaa ja kuulua olisi pelkkä hyve, on jo vapauttava. Olen ounastellut näin itsekin, mutta tätä kaikkea on välillä niin vaikeaa muistaa, kun minulla on kasapäin itsenäisiä ystävättäriä, jotka tuntuvat pärjäävän hyvin omillaan, eikä oikeastaan lainkaan niin paljon parisuhteellisia ystävättäriä. Päätän lukea kirjan, kun on aikaa. Ja sitten lupaan blogata siitä.

Odotan joululomaa, jolloin hermojaraastava viikottainen eroaminen ja kohtaaminen vaihtuu tasaisensoljuvaan oloon. Olen ajatellut parantaa maailman tilaa neulomalla apupupun. Jos en saakaan aikaan suuria muutoksia - en millään keksi, kuinka riittävästi vaikuttaa suuriin asioihin, kuten suvaitsevuuteen, maailmanrauhaan, eläinten kivun yhteiskunnalliseen tunnustamiseen ja vakavastiottamiseen, lapsuuden erityislaatuisuuden kunnioittamiseen, ilmastonmuutoksen ehkäisyn tuomiseen osaksi kaikkia isoja ratkaisuja, ja niin edelleen - voin sentään muuttaa jonkun lapsen elämän neulomalla apupupun, nyt kun kerran olen löytänyt käsitöiden mielihyvän (ja neuloessa voin miettiä noita toisia kysymyksiä rakentavasti ja rauhallisesti, sotkeentumatta). Ehkä pupusta tulee jollekulle yhtä rakas kuin minulle Rouva Nallesta. Rouva Nalle istuu runohyllyn päällä.

Pitää vain ostaa täysvillalankaa. (Ja painaa pinnan alle kysymys siitä, miten lampaat on kasvatettu, onko niille tehty mulesing. Jaa-a, saa nähdä, onnistunko unohtamaan mulesingin vuonna 2010, jolloin se käy Australiassakin laittomaksi.)

Koira ja kissa makaavat sängyllä, Nasun pää Lohen takapuolen päällä, Lohi röllöttää. Koetan ajatella yhteisön, jossa ei tarvitsisi pelätä, että jää yksin, joutuu nukkumaan ilman jotakuta, jota vasten käpertyä. Pelkäsin sitä nuorempana monta vuotta, ja niin pelkäsi Kerubivompattikin. Luultavasti Clarice Lispector on oikeassa kirjoittaessaan, että jokin olemisen ytimessä on lähempänä kasveja ja eläimiä kuin ihmistä. Se ihminen, josta hän noin kirjoittaa, on tietysti jokin kuva vain, tai rooli. Mutta on monia ihmisiä, jotka pitävät tuosta kuvasta enemmän kuin siitä muodottomasta, läheisyyshakuisesta ja alituiseen surumielisestä möykystä sisällään.

Kun tulen kotiin kirjastosta, ystävätär istuu valoa uhkuvassa huoneessani kirjoittaen, koira liehakoi eteisessä, kissa mönkii esiin housuhyllyltä. Vaikka ystävätär on vain hoitamassa koiraa ja lähtee saapuessani, on ihanaa tulla kotiin niin, että voi sanoa monta kertaa hei. Silloin tietää olevansa turvassa, kotona. Voihan esineillekin toki sanoa hei, mutta ne eivät vastaa, ja kasvien vastaaminen on niin hidasta, vegetatiivista, että se särkee sydämen, ja sitten jokin talvi kasvi saattaa kuolla tuosta noin vain ilman näkyvää syytä, ja tuntee pettäneensä sen. Kun parhaansa yrittäminen ei ole riittänyt, alkaa epäillä, olisiko voinut yrittää vielä enemmän. Jos patterin nollilla pitämisen lisäksi olisi keittänyt ja seisottanut kasteluveden, sumuttanut päivittäin ja niin edelleen. Toistaiseksi kukkaikkuna voi hyvin. Kahvipuu on hyvä opaste: kun se alkaa nuupottaa, ja se nuupottaa koko olemuksellaan, on aika kastella muutkin.

Kun ystävätär on lähtenyt valkosipuli laukussaan, sammutan muut paitsi kirkasvalolampun ja jatkan kirjoittamista akvaariossani. Hykertelen mielessäni ajatukselle, että moni ihminen tuntee minut lähinnä henkilönä, joka harrastaa pelargonioita. Ja sitten on niitä, jotka tietävät minut koiraihmisenä. Tänään minua sanottiin käsityöihmiseksi. Mitähän nuo kaikki sanoisivat, jos paljastaisin olevani oikeastaan jotakin aivan muuta. Pieni, vikisevä eläin, joka ilahtuu, kun saa syleillä ja sanoa kymmenen kertaa hei kotiintullessaan. Varmaankaan he eivät yllättyisi. Tai mistä minä tiedän, sillä kun tänään sanon ystävättärelle, että huonokin parisuhde on ollut minulle yksinoloa parempi mielialan kannalta, hän vaikuttaa yllättyneeltä.

Kuulen myös jotakin muuta lohduttavaa, erään keskustelun pätkän. "Me juttelimme silloin melko syvällisiä."
"Niin taisimme tehdä."
"Se on tosissaan jäänyt mieleen..."
"Niin, olin juuri sitä ennen eronnut."

Ehkä muidenkin mielet askaroivat syvissä vesissä erojen jälkeen, ehkä on vielä toivoa paluusta parempaan, mutkattomampaan olemiseen. Olemiseen, jossa voin keskittyä tuottamaan iloa. Välillä minusta näet tuntuu, että vaikka koetankin olla pehmeä ja ystävällinen ja tuottaa iloa, säikäytän ihmisiä. Usein he sanovat, että näytän surulliselta, tai kysyvät, onko minulla vaikeaa. (Nämä kysymykset ovat vaikeita. Yleensä mietin asioita, en itseäni. Miten tämä juttu pitäisi hoitaa, saanko sen ihmisen kiinni ajoissa, sellaisia. Kuinka pyrkiä maailmanrauhaan.)

Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että olen liian surullinen edelleen. En epätoivoinen enkä katkera, ainoastaan pohjattoman surullinen. Surullinen, pelokas. Pelkään, että Kerubivompatin mieliala laskee kanssani, ja hän ansaitsisi jotakin muuta, puhdasta iloa ja kultaisuutta. Realismi ei tee parisuhteelle hyvää, ja tällä hetkellä näen vielä liian selvästi ongelmia. En voi myöskään uskotella kuten edellisen suhteen alkaessa, että olen niin nuori, että muutun vielä täyskäännöksenomaisesti. En ole enää kahdenkymmenenyhden ikäinen. Minusta ei voi tulla enää ihan mitä vaan, enkä taatusti tunne itseäni jälleen nuoreksi, kuten ollessani kahdenkymmenenyhden. Tunnistan itsessäni kertyneen kokemuksen, surullisuuden, halun tehdä iloa, alttiuden polttaa itsensä loppuun.

Mutta yhdessä asumista en osaa pelätä. Se on aina tuntunut hyvältä. Voi pelleillä hammasharja suussa, vaahtoa tippuu varpaille saakka jos alkaa nauraa kesken kaiken, voi puristella toisen finnejä ja tutkia sormenpäin jokaisen lihastonuksen. Voi kysyä, otetaanko teetä vai kahvia vai kenties yrttiteetä. Ei tarvitse päättää kaikkea itse. Onko tämä hame hyvä vai tämä. Tämä on parempi, näytät siinä putkelta. Putki, en tiennytkään, että naisen pitää näyttää putkelta. Yksin tuskin sitäkään keksisin.

Keskustelua mahdottomasta

Kuinka keskustella siitä, mistä ei yleensä puhuta? Sanat jäävät kesken. Että on tärkeää, että joku on kirjoittanut, kuinka joku on niin yksinkertainen, että hymyilee kadulla vastaantulijoille. Yksinkertainen, tai monimutkainen. Minä luultavasti olen niin monimutkainen, että hymyilen kadulla vastaantulijoille. Ajattelen artikkeleita takaisinkytkennästä, mielihyvähormoneista, mielialan säteilemisestä ja levittämisestä. Ja se on suurta yksinkertaisuutta, sillä on paljon monimutkaisempaa ymmärtää, kuinka toisen hymy on liipasin, kuinka liikutuksen ilme, selittämätön ilme silmien ympärysiholla saa minut kuiskaamaan, koska on asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Mutta en ajattele sitä, ajattelen isän sanoja, että kiltteys ei maksa mitään, ettei hymy maksa mitään. (Se ei ole muuten totta. Maksaa se. Mutta takaisin saa jotakin rahaa arvokkaampaa... jotakin muuta kuin tyhjyyttä ja närästystä siitä, mihin tämän kaiken käyttäisi.)

Sivuamme Lispectorin tekstiä, mutta emme pureudu siihen, sillä kuinka pureutua olemiseen? Lispectorin tekstiä on luonnehdittu naiselliseksi kirjoitukseksi tai naiskirjoitukseksi, en tunne naistutkimusta, joten joku l'ecriture feminine -tuntija ehdottakoon parempaa suomennosta. Ehdotus on pielessä. Eivät miehet ajattele kuten Ernest Hemingwayn kerrontaide (ja harva mies on pakotettu lapsuudessaan tyttöjen vaatteisiin, kuten dear old Ernest legendan mukaan). Sitä paitsi, Hemingwaynkin tekstistä on vaikeaa keskustella. Mitäpä siitä toteamaan. Hemingway huomaa pieniä asioita, kuten Lispectorkin. Myös Hemingway kuoli. Ei kai häntäkään sanottu intellektuelliksi.

Kaikki me kirjoitamme ja havaitsemme kehollamme, jos kirjoitamme ja havaitsemme, näemme maailman uutena ja sädehtivänä ja kosketustamme odottavana, näemme kosketuksemme hetkellisyyden, sylitanssin ihmiseltä ihmiselle, puulle, koiralle, uninallelle.

Pitäisikö ehkä puhua ihmisistä, jotka kirjoittavat, ja ihmisistä, jotka eivät, ihmisistä, jotka huomaavat, ja ihmisistä, jotka eivät?

Pitäisikö puhua suurista linjoista ja pienistä tosiseikoista? Pitäisikö huomata, että ihminen on riittävän suuri, kun hänen sydämeensä mahtuu ohileijuva hymy ja kasvoilla selkeästi näkyvät kohtalot. Hänellä on se jokin, hänet rakastetaan mustelmille ja ruhjeille, puolikuoliaaksi. Hän taas, hänessä on ihmeellistä rauhaa, hänelle syntyy tytär. Vain omat kasvot ovat kohtalottomat, tuntemattomat. Itsestä tuntee paremmin kädet - kädet, jotka etsiytyvät trapetsilihakselle keskustelun tauotessa, kädet, jotka näyttävät enemmän ihmisen käsiltä vuosi vuoden jälkeen, ihon ohetessa, suonten ja lihasten piirtyessä esiin nuoresta taikinaruumiista. Ihmisen käsien malli on äidin käsien malli. Mutta kasvot ovat aina jonkun muun.

Sisareni menee tammikuussa naimisiin, mutta sitä en toki sano keskustellessa. Sisarellani on kaikki seurapiirikaunottareen tarvittavat ainekset paitsi sellaiseen sosiaalisuuteen sopiva mieli.

Kun luen Tähden hetkeä, en voi välttyä ajatukselta, että päähenkilö Macabea ei ole vain tietämätön, köyhä ja oppinut olemaan haluamatta sitä, mitä ei pidä oikeutenaan. Hän on kuka tahansa meistä. Meidän elämämme ovat yhtä muodottomia, meidän hatarat haaveemme, joiden kautta olemme olemassa, yhtä typeriä toisaalta saksittuja kiiltokuvia.

Kurjuuden kuvaus on loistava. Tunnistan Macabean tunteita omalta au pair -kaudeltani. Olla näkymätön suurkaupungissa: näkymätön, rahaton, silti edelleen hymyilevä. Olla laittomasti töissä, pelätä jäävänsä kiinni siitä. Olla kahdeksantoista, kuumeessa, nälkäinen, yskiä verta nenäliinaan. Sukulaiset ovat oikeassa - työ on paras lääke siihen, ettei jaksaisi opiskella. Opiskelun aloitus tuntuu aivan omituiselta laittoman pestin jälkeen: joku maksaa siitä, että opin, tutustun suuriin mieliin, haen yhtenäisyyttä ololleni. Eikä tarvitse pelätä, että jään kiinni, koska tämä on laillista. Mutta entä jos olisin ollut toisesta maasta? Sellaisesta, johon ei olisi palaamista. Jos jatkaisin laitonta oloani vuodesta toiseen, naisin toisen laittoman ja niin edelleen.

Kummallista, kuinka aika kuluu. Huomaan ohittaneeni Veloenan kaksivuotispäivän hiljaisuudella, pian olen rakastanut Kerubivompattia keskittyneesti ja tietoisesti viisi kuukautta. "Se on pitkä aika, mutta mennyt niin nopeasti", sanoo Vomp. Tässä ajassa ei ole juonta. Sitä hengitetään, nukutaan, sitä katetaan pöydälle, syödään ja ulostetaan. Sen hiuspohjaan työnnetään sormet yksi kerrallaan, pyöräytellään ihoa, ihmetellään pohjoista päin lentävää auraa.

Mietitään, onko johtajalintu nielaissut magneetin. Parvi vai futon.

Näkymättömästä, merkityksettömästä, muotoutumattomasta kirjoittamisen eettisyyttä voi perustella vain yhdellä asialla: Elämä on enimmäkseen juuri tätä. Tiedän hyvin tunteen, että joku on repinyt minusta useita vuosia. Yleensä tuo tunne nousee esiin jonkun puhuessa siitä ja siitä vuodesta. Koetan muistaa, mitä tein vuonna yhdeksänkymmentäseitsemän, esimerkiksi. En osaa nimetä oikein mitään. Kaksituhattayksi, vielä vaikeampaa. Kaksituhattakolme, silloinko menin ensimmäisen kerran feldenkrais-tunnille ja kohtasin asenteen, johon en keksinyt muuta vastetta kuin hiljaisen kunnioituksen. "Huomaat, kuinka kehosi on kenties jostakin kohdin vinossa. Saatat huomata, että ristiselkäsi on jännittynyt tai että toinen kätesi liikkuu toista vastahakoisemmin. Panet sen merkille. Näin on tänään. Et koeta muuttaa tilannetta, panet sen merkille, ja olet siihen tyytyväinen."

Taju siitä, että minulla ei tarvitse olla tälle nimeä, jos pystyn välittämään tunteen jollekulle, joka osaa ottaa sen käytöksessään huomioon, kenties myös ilmiötä nimeämättä. En kuuntele vain lihaksia, vaan myös ajatuksia. Tällainen tämä, kinnaa tuolta, olen siihen tyytyväinen, panen merkille, merkeiksi.

En pidä termistä naiskirjoitus. Moshe Feldenkrais esimerkiksi oli polvivammainen mies. George Herbert Mead oli mies, joka vietiin kampusalueen putkaan sata vuotta sitten satiinishortseissa lenkkeilyn siveettömyyden takia. Ja niin edelleen. Harva mies pelastaa maailman, istuttaa puun tai edes siittää pojan. (Olen varmasti ainakin pojan veroinen jälkeläinen vanhemmilleni; osaan iskuporakoneporaamista, lauselogiikkaa ja virkkaamista, vaikken olekaan se pikku siivoojatar, jollaisen isä kuvitteli saavansa. Harvemmin lapset ovat sitä, mitä vanhemmat kuvittelevat heidän olevan. Vanhemmat tietävät kyllä lastensa käytöksen parisuhteessa melko hyvin, mutta muista unelmista eivät.) Naiskirjoitus kuulostaa liikaa naisten oikeuksien penäämiseltä siitä, mikä on yleensä inhimillistä. Se kuulostaa vihaiselta ylilyönniltä - joka synnyttää vain uutta heiluriliikettä, murjaisuja tippaleiväaivoista ja niin edelleen. Eivät nämä ole sulle-mulle -asioita, jotka loppuvat jakamalla. Mutta koska ihmisen todellisuuteen kuuluvat vain asiat, jotka hän huomaa (ja jotkut asiat ja tapahtumat, kuten hammassärky, ovat parempia tekemään itsestään etualan esiintyjiä kuin toiset, kuten ohimenevät huomiot siitä, kuinka miellyttävää on valon heijastuminen tuuletusparvekkeen ovesta viereisen talon raplinkiin, valoneliön keskellä hartiavarjokuva, jonka kädet puistelevat isoäidin tekemää päiväpeitettä samaan tahtiin kuin omani), on väärin pimittää joitain asioita häneltä. Yksi pimittämisen tapa on leimata asiat noiden jutuksi. Joksikin, johon ei kannata tutustua, tai me nauramme sinulle vähintäänkin selän takana.

(On tietysti jokaisen oma asia, antaako tuolle naurulla uhkaajalle vallan, jota hän tavoittelee. Mutta se on myös toisten asia - tässä on etiikan kipukohta. Uskallanko mennä ja sanoa, että olet hyvä ihminen, jatka tuohon malliin, minä en ainakaan naura sinulle. Uskallanko mennä ja sanoa, että et nyt taida huomata, kuinka paha olo tuolle ihmiselle tulee sen takia, mitä sanoit. Kuuluuko se minulle, jos se on viedä minulta yöunet? Sotkeennunko? Loukkaantuvatko kaikki? Onko se niin vaarallista? Leppyvätkö he? Hyväksynkö sen, että erehdyn ja erehdyn ja erehdyn?)

Esimerkiksi kuukautiset eivät ole naisten eivätkä ejakulaatiot miesten juttuja. Me kaikki olemme riippuvaisia niistä. Meitä ei olisi ilman niitä molempia. On monia muitakin juttuja, joita ilman meitä ei olisi, vaikka aika vähän noita juttuja ajattelemmekin.

Istumme pöydän ääressä, keskustelu on vaimeaa, vetämätöntä, syksyn vähäinen valo tuntuu. Haluaisin vain syödä ja nukkua, ja herätä joulukuun alussa järjestämään skypejoululaulua, joku pianoasuntoinen saisi ilmoittaa asuntonsa paikaksi ja niin edelleen. Että olisi äkisti räntäsateita, että saisi kaivaa pahvilaatikot täynnänsä kimmeltäviä nauhoja ja värivalosarjoja, laulaa yhdessä twelve days of christmas, kieli olisi taas aivan solmussa, leipoisimme Ilveksen kanssa taas korkeaharjaiset Vallilan kaksikymmentäluvun piparkakkutalot.

Kauhistun haluani kelata aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on mahdotonta. Olen tässä, panen sen merkille, olen tyytyväinen, sanon itselleni. Olen tässä, on syksy, olen edelleen väsynyt edellisestä syksystä, vaikka alan päästäkin takaisin johonkin olemisen tapaan, jonka tunnistan eettiseksi itseksi. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä oikein sitäkään, kuinka tähän olen päätynyt, miksi istun pöydän päässä, kuka on käynyt ostamassa uusia tuoleja ja vahannut ne epäsiististi, kuinka kauan saan rakkautta tällä kertaa, palanko vielä uudelleen loppuun, onko minulla jokin päivä rahaa enemmän kuin välttämättömään ruokaan ja vuokraan, en tiedä edes, mitä tarkalleen haluaisin.

Haluaisin, että kaikki olisivat jos eivät onnellisia, niin ainakin tyytyväisiä, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen tarkoittaisi käytännön järjestelyjen tasolla. (Minun "kaikkeni" sisältää tietenkin myös muut eläimet kuin ihmiset.) Että jokainen voisi sanoa Maija Poppasen eläintarhayön kuningaskobran tavoin: "On jokseenkin sama, syönkö vai tulenko syödyksi."

Vasta kotona tajuan, minkä aiheen Tähden hetkestä olisi voinut nostaa keskusteluun: kertojan toteamuksen siitä, kuinka kammottavaa olisi ollut syntyä Macabeana, tyttönä, joka on niin muotoutumaton. Etiikan keskustelun siitä, kuinka yhteiskuntajärjestystä pitäisi miettiä aina näkökulmatta, tietämättömyyden verhon takaa, tajuten, että olisi voinut syntyä paitsi täksi kehoksi, terveeksi, vahvaksi ja maailman ja ihmiskunnan historian mittakaavassa uskomattoman hyväosaiseksi, myös toiseen aikaan, paikkaan, kehoon. Että olisin sokea tyttö Afrikassa tai intialaisessa asbestitehtaassa töissä oleva poika, jolla on tulehtunut allerginen ihottuma sääriluun tietämillä. Tai että olisin vanha siperialainen nainen, joka on raiskattu lapsena ja joka on siitä pitäen änkyttänyt. Tai että elämäni suurin murhe olisi se, että arkeni on niin tylsää, muotoutumatonta, mautonta, että sitä pitää jatkuvasti maustaa viinalla. Tai mikä pahinta, että olisin yhteiskunnan jäsen ilman ääntä, periaatteellisestikin. Lehmä parressa, kana häkissä, kenenkään silittämättä, ilman väljää auringonläikkää.

Kun kävelen koiran kanssa kotiin, en osaa olla ajattelematta sitä, kuinka asioihin voi suhtautua positiivisesti tai negatiivisesti. Voi sanoa, että ihminen ei tulisi toimeen ilman toisten hyväksyntää ja on siksi sen orja. Ja voi sanoa, että toisten tuki ja kunnioitus antaa ihmiselle voimaa olla lujana vaikeissa tilanteissa. Voi sanoa, että unelmamme ovat valoisia, kirkkaita mutta yhtäkaikki ulkoa annettuja kuvia, joihin suhtaudumme jääräpäisen kritiikittömästi. Tai voi sanoa, että ilman mielikuvitusprojektioitamme tallaantuisimme kuraan joka syksy.

Minua järkyttää edelleen, kuinka vähän piirteitä minuun tarttui entisestäni yhdeksän ja puolen vuoden aikana. Kuvittelin pitkään kasvaneeni kiinni häneen, mutta tajuan kasvaneeni kiinni enemmän asuntoon, heräämisen ja nukahtamisen rytmiin, eläimiin. Ajatukseen, että hän tarvitsee, mutta ei vain jotakuta, vaan juuri minua. (Hänhän väittää tuolloin tahtovansa olla juuri minun kanssani, uskon hänen puhuvan totta enkä muista, ettei hän välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei - eivät tahtomiset ole sillä tavalla itselle selkeitä.) Sitä erhettä en aio kenenkään kohdalla tehdä, en enää. Sillä en ole korvaamaton. Entisenikin vaikuttaa nyt, toisen kanssa, paljon onnellisemmalta. Kukaan ei saisi olla eikä saisi kuvitella olevansa korvaamaton, koska silloin palaa loppuun liian helposti. Ja jos joku onkin korvaamaton, hän on asettanut itsensä putoavien päiden linjalle, ja sinne en haluaisi joutua.

Kerroinko jo, että siskoni on menossa naimisiin? Olen onnellinen hänen puolestaan puolisäikyllä tavallani. Olen jutellut liian monen eronneen ihmisen kanssa viime talvena. Nähnyt liian monta hämmennystä. "Yhtenä aamuna tajusin vain, että tämä ei voi jatkua... en tiedä, mitä tapahtui." Kunpa siskoni osaisi olla onnellinen paremmin kuin minä tai ystäväni.

En mennyt kynttilämielenosoitukseen, vaikka sain monta kutsua. "Politkovskaja oli vain pelinappula", sanoo eräs ystäväni, ja luulen hänen olevan oikeassa. Mielipiteitä liikutetaan. Me olemme kaikki vain pelinappuloita suurissa linjoissa ja fanaatikkojen käsissä. Mutta toisin kuin shakkihevoset, me voimme ennen deadlinea tehdä muutakin kuin hypätä kuuliaisesti saman hypyn kerta toisensa jälkeen.

"Ei shakkihevonen liiku noin."
"Mikä saa sinut ajattelemaan, että olen sellainen?"
"Näytät siltä."

En ole varma, mutta leikin ajatuksella, että vallanhimo liittyy sokeuteen: sokeuteen elämän muodottomuudelle, muovautumattomuudelle. Leikin ajatuksella, että tähän sokeuteen liittyy vaade, että sen tulisi olla jotakin muuta, suuri tarina, juonikertomus, loppusoinnutkin pykälässä. Saattaa olla, että olen väärässä. Useimmiten olen, ja olen siihen varsin tyytyväinen, ainakin saadessani selville, missä menin pieleen.

Mutta ainakin yksi puoli vallanhimossa pistää silmään suhteessa elämän muotoutumattomuuteen: sen kyvyttömyys havaita pieniä pahoinvoinnin merkkejä, sen kyvyttömyys vastata niihin hellävaraisin korjausliikkein. Johtuuko se siitä, että tietyssä ajattelussa ei olla tyytyväisiä tähän nyt? Että ajatellaan, että muutosten on oltava runnovia, näkyviä, käsin kosketeltavia... ja sitten tehdään ne siten, ettei niitä kosketeta käsin, vaan että ne nirhautuvat ihoa vasten, telkeävät pääsyn juoma-automaatille ja niin edelleen.

Tarkalleen ottaen, minä en olisi voinut syntyä sokeana Afrikassa. Mutta sellaisia lapsia syntyy. He ovat yhtä todellisia kuin minä. Yhtä todellisia ovat niinikään lihalehmät laitumella ja pihatoissa, sianpoikaset tuhansien sikojen kasvattamoissa, broilerit murtumat jaloissaan ja niin edelleen. Niinpä ne, jotka sanovat, että silmäni ovat surulliset ja väsyneet, ovat oikeassa. Minussa on jokin vika, en osaa unohtaa. Silloinkin kun kirjoitan iloisista asioista tai ojennan kopiokortin asiakkaalle, muistan.

Joskus mietin, olisinko jo joillain pillereillä ilman pinttynyttä tapaani ponnistella hymyyn vastaantulijoille ja ilman niitä muutamaa hymyä, jotka ovat vastanneet kasvojen merestä, ohittaneet rentoina ja ystävällisinä, nimeämättä, tunnistamatta. Että jaksaa hymyillä, että on niin yksinkertainen tai monimutkainen. Että on ollut sillä tavalla onnekas, että on saanut istuttaa jo monta puuta. Ei koskaan omaan pihaan, mutta eihän maata voi omistaa kuten ei kehoakaan. On suhteita, jotka eivät perustu omistukseen, vaikka niiden pohjalle saatettaisiinkin pystyttää monimutkaisia instituutioita, joissa maapalat irroitetaan toisistaan ja annetaan tietyille ihmisille kerrallaan, tai joissa jonkun keho suorittaa tietyt liikkeet ja saa siitä hyvästä ravintoa ja kenties muitakin etuja.

Iltapalalla kuikeloa

Rakkaus tekee huolimattomaksi. Ojennan muovikassin postivirkailijalle. Hän frankkeeraa kuoria, katsoo sitten hämmentyneenä pussin pohjalle ja tuo minulle - kamerani. Onneksi on niin, että postissa on ollut väljää ja frankkeeraus on hoidettu heti. Yleensähän kirjepino vain jätetään laatikkoon, maksetaan ja häivytään. Vasta kävellessäni kotiin tajuan, että olisi hyvin saattanut käydä siten, että kamerani olisi vain kadonnut jälkeä jättämättä. Mutta eihän niin käynyt, tarkalleen ottaen. En hermostu lainkaan.

Rakkaus saa säteilemään. Viereisellä kassalle seissyt latino on jonkin ajan tuijottamisen jälkeen kysynyt ujosti, olenko ehkä movie star. Puistelen päätäni. Eihän toki... No sitten pappi, hän yrittää. Tässä vaiheessa putoan kärryiltä täysin. Elokuvatähti tai pappi? En saa kiinni miehen logiikasta, ja kysynkin, miksi juuri nämä ammatit. Mies sanoo, että kasvojani katsellessa tulee niin rauhallinen olo. Jaha, sanon. Filosofihan minä olen, sallin ulkomaankielellä tämän oikopolun tarvitsematta selittää, että oikeastaan siis koulutettu tutkijaksi mutta enhän sellaista tietenkään tee, ehei. (En viitsi myöskään mainita, että muistutan Benny Hilliä, itselleni.) Mies sanoo: Well, that explains everything. Ei nyt aivan kaikkea sentään, mutta olen yhtäkaikki hyväntuulinen kävellessäni sille etniselle kaupalle kurvissa, josta saa Eufemian kerran tuliaisiksi tuomaa taivaallisen hyvää inkivääripastilaata. (Vietnamilainen ginger candy, jos joku nyt innostuu.)

Rakkaus tekee varomattomaksi. En jaksa kaivaa tikkaita kaapista, vaan kurkottelen ikkunanylishyllyn liinavaatekoria pujottaen siivousluutun varren korin sangan läpi ja ojentaen käteni vastaanottamaan putoavaa koria. Mutta passiflora on kietonut kärhiään liinavaatekoriin, ja romahtaa hyllynreunalta alas kiskaisten mukanaan käytännössä katsoen koko kaktuspenkin. Osa kaktuksista putoaa trikoohon verhotuille säärilleni. Olen näet ottanut hameen pois, ettei siivotessa tulisi kuuma. Ei tule kuuma, tulee kaksi säärenmitallista piikkejä.

Rakkaus tekee itsevarmaksi. Kun aurinko alkaa laskea ja tajuamme kävelleemme liian syvälle metsään, en hätäänny. Otamme auringosta suunnan, koira kirmaa kallionseinämää porona. Päädymme pellon laitaan Velskolantien risteyksen lähettyville. Olemme ylittäneen monta suota ja monta korkeuskäyrää, mutta hitto vie, nyt on kyllä kangasrouskuja pakastimessa seuraaviksi sadoiksi vuosiksi. Tattipolenta on loistavaa, kaavimme vielä ennen yötä pannun puhtaaksi.

Rakkaus.

En näe elokuvia, ehdi kutoa. Mutta voin katsella pupunopeutettuja elokuvia, nauraa, juoda kuikeloa. Kuulemma savossa kaikki eivät sanokaan kaakaota kuikeloksi. Nukuttaa, on nälkä. Elämä palautuu hitaasti, on hirvittävän vaikeaa uskoa tähän, kun on yksinäisen päivän ilta tai alkuviikko, mutta viikonloppuna hengittäminen on paljon helpompaa.

Kahvikoneen huoltaja

Kahvikone avataan samanlaisella avaimella kuin vinnikomeron oven riippulukko. Koneen sisätila ei ole yhtä kutsuvan oloinen kuin ulkokuori maireanprameine kupinkuvineen. Suuttimiin on kerrostunut epämääräisen näköisiä tahnoja. Säiliöihin mahtuu tavaraa kilokaupalla. Kuppionteloitakin on useita. Kun ruskeapintaiset muovikuppipinot kantaa varastosta, ne ovat niin pitkiä, että helluvat eestaas epäautoritatiivisesti.

No, eipä kahvinkoneen huoltaja muutenkaan vaikuta auktoriteetilta. Se johtuu siitä, että tänään hän on minä. Tämä on yksi akateemisen yhteisön työtehtävistä, joihin meitä ei ole koulutettu mitenkään. Kohtaan koneen ensimmäistä kertaa.

Mikäs tämä avain olikaan ja niin edelleen. Oven sisäpuolelle kirjatut ohjeet koneen huoltajalle eivät auta oikeastaan lainkaan. Laita nokkaan punainen korkki, vedä säiliöstä, pidä säiliön alapuolesta kiinni. Joo, tähän asti hyvin. Sitten pitäisi vain täyttää kahvijauhetta, mustaherukkamehujauhetta tai kaakaojauhetta, kermajauhetta tai sokeria. Mutta kahvisäiliöpä ei liiku mihinkään, vaikka vedän sitä olan takaa. Koska en uskalla avata koneen kantta purkinavaajalla tai muulla väkivaltaisella esineellä, kahvi ei luonnollisestikaan siirry säiliöön, sillä säiliön yläreuna on kiinni koneen katossa. (No niin, ja nyt kuulostan yhtä selkeältä kuin ohjelappu. Anna anteeksi - tärkeintä on nyt vain ymmärtää, että säiliö pitää saada vedettyä ulos, mutta se ei vedy.)

Asiakas auttaa ja tulkitsee ohjeita innokkaasti mukana. Mukaan kutsutaan ylitöissä oleva ihminen, joka muistaa kerran täyttäneensä konetta.

Kuinkahan usein koneeseen oikein vaihdetaan purut? Voin jopa tahtoa tietää, koska siitä, kun olen viimeksi juonut kahviautomaattijuomia, on sentään lähestulkoon kymmenen vuotta.

Automaatin sisuksissa on omituista hitua, kai jäämää tuprahtelevista kuiva-aineista. Kun viimein ylityöläinen keksii, kuinka kahvisäiliö saadaan irti ja olemme kaataneet säiliön täyteen jauhetta, asiakas vaikuttaa vilpittömän hämmästyneeltä todetessani hänelle, että on se ihme, kuinka opintoja ja tutkimusta tehdään tällaisen hermostoa stimuloivan huumeen voimin. Sullomme säiliöt takaisin koneen sisään. Väännämme testiajoavaimesta. Kone kurluttaa kupillisen aivan oikean näköistä kahvia.

Mutta pöydällä lojuu sekalainen kasa metallisia ja muovisia esineitä koneen sisältä. Ei auta kuin avata ovi ja asetella tasokappaleita ja säiliöiden hattuja paikalleen ja tunkea säiliöitä uudestaan paikoilleen. Uutta testiajoa kone ei silti suostu antamaan. No, pöytä on tyhjä, olemme saaneet kaikki muovit ja metallit takaisin koneen sisään. "Ihan kahvia se on", sanoo asiakas puolentoista tunnin urakan päätteeksi eikä vaikuta olleenkaan häiriintyneeltä, vaikkei olekaan saanut tutkimustaan etenemään. Ehkä hänestäkin on ollut hauskaa tonkia kahvikoneen uumenia.

"Vähän tässä on kyllä puruja."

Myöhemmin eräs asiakas valittaa kaakaon maistuvan oudolta. Laite on törähyttänyt hänen muovimukiinsa vain hitusen jauhetta, joka on paakussa pohjalla. "Kaakao taitaa olla loppu", hän ehdottaa. Joudun kertomaan, että olen laittanut tänään kahvikoneen sisään kolme kiloa kaakaojauhetta, joten ei se ainakaan lopussa ole. Paarustan kahvikoneelle, avaan oven ja kopistelen vähäsen kaakaosäiliötä. Nyt kone kieltäytyy antamasta ilmaista testiajoakaan, joten palautan vain asiakkaalle koneen nielemän rahan ja kehotan pelaamaan varman päälle. Kaakaosta ei kai kukaan voi tällä erää mennä takuuseen.

Koneessa on teipillä kiinnitetty lappu, jossa lukee "kaakaotoiminnossa jotain häikkää".

Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että teksti pitäisi varmasti olla myös ruotsiksi ja englanniksi. Toisaalta, kirjasto on auki enää viisitoista minuuttia.