Puhelininho

Olen tipahtaa silkasta hämmästyksestä tuolilta, kun Hurina eräs päivä kertoo minulle selvittävänsä asioita puhelimessa. Minun kokemukseni mukaan puhelimessa asiat yksinomaan mutkistuvat. Sanat käsitetään väärin, ja toisin kuin tekstiä, toisen puhetta ei voi kelata eestaas, eikä ilmeitä näe.

Kerubivompatti soittaa juuri kun olen löytänyt kahden euron karhunruskean samettitakin. Tuntuu epäsopivalta vastata puhelimeen kierrätyskeskuksessa, mutta vielä oudompaa olisi olla vastaamatta. Vomp on herännyt juuri päiväuniltaan ja on edelleen hieman horteinen. Hän selittää, kuinka ei saa hommia tehtyä. En oikein osaa vastata julkisessa tilassa, hortoilen hyllyväleissä ja olen yksitavuinen.

Niin. Sepä hyvä. Minäkin sinua. Ihana olet. Tietysti. Älä höpsi. On. Ihanaa. Ylihuomenna. Ehkä niin.

Vaikka minulla ei ole handsfreetä, pelkään vaikuttavani pähkähullulta. Ihmiset vaikuttavat minusta pähkähulluilta puhuessaan puhelimeensa ulkosalla. Näkee ilmeet, jotka on tarkoitettu sille, jota ei näe eikä kuule.

Puhuttuani unohdan tietenkin laittaa näppäinlukon päälle, ja samalla kun jyskytän kaupungin poikki töistä kotiin gertrudesteinmaisen riemukkaana siitä, että osaan kävellä, puhelimeni lähettää Hurinan kännykkään tuhatsata tyhjää tekstiviestiä. Onneksi Hurina sentään laittaa siitä tekstiviestin, ja saatan laittaa puhelimeni paitsi äänettömälle - en aio vastata enää yhteenkään puheluun ulkosalla - myös näppäinlukitukseen. Oletkos karanteenissa, typerä kone.

Samalla selviää se, miksi olen lähettänyt muka niin paljon tekstiviestejä. Puhelimeni on varmaankin suihkinut niitä maailmalle runsain mitoin aina kävellessäni. Koska unohdan kuitenkin kaikki kännykkään liittyvät hienoudet - jos ei erikseen mainita, että sen pitää olla kiinni, tajuan kesken teatterin kauhusta jäykistyen, että sehän voi soida milloin hyvänsä - on kenties parasta, että aivan tarkoituksellakin jätän sen kotiin. (Useimmiten se ei ole mukanani - mutta se taas johtuu unohteliaisuudestani ja koen siitä äilähtelevää ärtymystä.)

Vaikka on puhelimesta hyötyäkin, pitää myöntää. Esimerkiksi Eufemia saa toimitettua kesken oikeuspäivää viestin, että eräällä kirpputorilla on ovessa roikkumassa harmaat lappuhaalarit, jotka sopisivat minulle. Kenties huomenna matkaan katsomaan niitä jalan. Jos vaikka päättäisin alkaa pienenpieneksi elefantiksi...

Hieman huolestuttaa, tulinko kännykkäkulttuuriin mukaan liian myöhäisessä vaiheessa, viime talvena. En oikein osaa koko vehjettä enkä koe tarvitsevani sitä juurikaan. Saan ehkä tekstiviestin päivässä ja puhun puhelimessa ehkä kerran viikossa. Onhan sähköpostikin keksitty. Ja sovitut tapaamiset.

Pseudomöbiuksen pipo

On sekin totta, että on sanottu, että suhtaudun pilkallisesti kaikkeen kunnioitettujen setien vakavasti kirjoittamaan. Mutta ei se pidä paikkaansa. En kai olisi opiskellut setien aivoituksia vuosikausia, jos en jollakin oudolla tavalla kunnioittaisi yritystä hahmottaa maailma teoreettisesti.

Mutta en tahdo ajatella, että nuo teoriat ovat muuta kuin apuviivoja. Samalla tavalla kuin nuotit on kirjoitettava apuviivoille, nuottiviivoille tarkemmin ottaen, etteivät ne jäisi irrallisiksi musteläiskiksi paperilla, on myös ajatukset ja teot taustoitettava jotenkin. Muuten sävelkorkeus jää kuulematta.

Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Teorioihin on helppoa unohtua luuhaamaan ja hahmottaa maailmaa niitä vasten maailmalle väkivaltaa tehden, sulloa maailmaa teorioiden lokeroihin. Erityisen hupaisaa tämä on silloin, kun käyttää aivan väärän alan teoriaa. Mutta joskus maailma kuitenkin oikaisee ajatukset.

Maailma, jossa elän, on kuitenkin konkreettinen maailma. Ei auta lainkaan ajatella lautasia tasokuvioiden alustoina. Ne on tiskattava. Ja mitä muuta - no, pipo tietysti. Syntymäpäivä on nyt ollut ja mennyt, ihmiset ovat istuneet lattioilla, sängyllä ja tuoleilla ja olemme juoneet oolongia eli tummaa lohikäärmettä perinteisen kiinalaisen teeseremonian määrämällä tavalla (joskin avotulemme oli vedenkeitin ja pulppuava lähde vesij0hto). Pipo on edistynyt hieman, illalla istun sängyssä ja kudon Vompin pakatessa parin viikon laukkuaan. Ensi viikonloppuna hän ei näet tule tänne vaan minä menen toisaalle.

"Saan juosta laituria", sanoo Vomp. Vietämme yön hänen kaupungissaan ennen kuin menemme hänen vanhempiensa kaupunkiin.

Kuteessani on omituinen kierre. Ensimmäisellä kierroksella luodut silmukat ovat kiertyneet enkä ole osannut oikaista kierrettä vaan jatkanut kierros kierrokselta kutomista ajatellen, että kun aikanaan nyhtäisen puikot irti päätellystä neuleestä, kierros kyllä oikenee. Tämä on kai itselleni tyypillistä ajattelua - ajattelen, että tohistaan nyt ja katsotaan, mitä seuraa. Koska on kuitenkin selvää, että kaikki päämäärät ovat hypoteettisia ja vaihtuvat matkan kuluessa, en ole tarkasti suunnittelevaa tyyppiä. Niinpä nytkin pistän huvittuneesti merkille kierteen ja pyöräyttelen sitä vain eestaas pyöröpuikoilla ja kutoa sutkutan.

Mutta syntymäpäivän iltana, kun Vomp pakkaa laukkuaan ja olen jotenkin liestynyt kaikesta sosiaalisuudesta, näen äkkiä aivan selvästi, että eihän hitto vie tuo kierre mihinkään oikene, sillä olen kuin olenkin kutonut Möbiuksen nauhaa! Saman tien ihmettelen tietysti, miksi ikinä ei mainita naisellisempaa mahdollisuutta luoda Möbiuksen nauha kutoen - ei siinä mitään kömpelöitä kierretyn paperisuikaleen teippisaumoja tarvita. Jos Möbiuksen nauhan selosteissa netissä ja filosofian johdantoluennolla vuonna Kantin hansikas olisi mainittu mahdollisuus kutoa Möbiuksen nauha, olisin tarkkaavaisempi neuleeni kanssa. Sillä enhän minä tietysti mitään neuleohjeita lue, kunhan käytän valmiita pipoja ja sitten teen omasta päästäni - samalla tavalla kuin kokkaankin. Mutta jos Möbiuksen nauhaa esiteltäessä mainittaisiin mahdollisuus luoda tuo objekti kutoen, olisin osanut varoa. Sillä enhän minä Möbiuksen nauhaa tahtonut, vaan kappaleen jolla on selkeä nurja ja selkeä oikea puoli! Sellaisesta on näet PIPOSSA hyötyä.

No, nyt sitten joka tapauksessa istun sängyllä pimeässä huoneessa - huoneen on oltava pimeä, koska olemme alasti ja kaihtimet on kääritty talviylös enkä tahdo pitää mitään anatomian kabinettia naapuritalolle - ja katson kudetta puikoissani ja huokaisen. "Kuule Vomp", sanon. "Taitaa olla että tästä ei tule pipoa, vaan Möbiuksen nauha."

"Hienoa. Sehän on oiva lahja matemaatikolle", virnistää Vomp. "No se voi olla kyllä aika vaikea käyttää pipona", pahoittelen. Vomp tulee tutkimaan neuleen ihmettä. "Se on silti kaunis ja värikäs", hän toteaa. Nyökkään. No, lanka on kaunista ja värikästä. "On se aika omaperäinenkin", hän sanoo. Epäilemättä. Kuinka moni saa tyttöystävältään lahjaksi Möbiuksen nauhan, josta piti tulla pipo viimaa ja räntää vastaan. Näen konkreettisen todisteen siitä, kuinka olen tuhrannut elämästäni monta vuotta setien ajatuksiin ja koettanut hahmottaa abstraktia tavalla, joka on haitannut arkiselviytymistäni. (Huomaan saman asian kirjoittamisessani - tavallaan etsin sokraattista ironiaa tajuamatta tekeväni niin. Enkä ymmärrä ironiaa, koska otan sen tosissani. Parhaimmillani ajaudun sellaisille käsitteellisille Möbiuksen nauhoille, että nostan käteni ylös ja turvaudun äiti sanoi -metodiin.) Hemmetti, emäntäkoulussa olisi ollut etunsa.

Ja sitten olen tietysti myös hieman sitoutunut ajatukseeni pipolahjasta ja se, että antaisin lahjaksi Möbiuksen nauhan pipon sijaan, ei oikein vakuuta minua.

Niinpä puren hammasta ja päätän tehdä Möbiuksen pipon. Tällä kierroksella en työntele kierrosta vain edelläni vaan kohtaan sen, pyöräytän sen kahden silmukan, kudotun ja kutomattoman, väliin, ja kudon sen yli. Tästä eteenpäin neule jatkuu suorana. No, ei säntillisenä sentään, puritaanisuudesta puhumattakaan. Mutta kappaleella on mahdollisuus kehittyä pipon muotoiseksi. Nyt sillä on oikea ja nurja puoli.

Ja kun tarkastelen kudetta, tajuan äkisti ratkaisseeni erään ongelman - tehneeni Möbiuksen nauhaan oikean ja nurjan puolen pakottamalla sen pipoksi. No, tätä vaihetta ei kestä kauan. Suhtaudun ajatukseen kolmiuloitteisesta nerokkuudestani sen verran epäillen, että nukutun yön jälkeen tarkistan asian ja totean, että kyllä, kyse ei ollutkaan Möbiuksen nauhasta, vaan koko kierroksen kierteestä.

En jaksa suhtautua toilailuuni kovinkaan raskasmielisesti. Tämä on yksinomaan huvittavaa. Ensin heittäydyn käsitöihin puhkuvalla innolla, sitten huomaan tehneeni tyypillisen aloittelijan virheen, seuraavaksi totean silmät lähes päästä pullistuen ratkaisseeni matemaattisen ongelman kuteellani ja koen intellektuaalista huvittuneisuutta Möbiuksen piposta samalla kuin tiettyä epäilystä siitä, miksi Möbiuksen nauhan kudontamalleja ei laajemmin mainosteta, ja sen jälkeen vielä huomaan sulloneeni maailman konkreettisen havainto-objektin väkivalloin tuntemani objektin kategoriaan malttamatta tutkia asiaa kunnolla (meni se kyllä täydestä tuohon fyysikkoonkin - epäilemättä hänkin tuntee Möbiuksen nauhan ja Kantin ajatukset ulottuvuuksista ja niiden suhteista tarkemmin kuin käsityön perusteet). En tiedä, kuinka useasti kirjoitan siitä, etten suhtaudu itseeni ja ponnisteluihini kovinkaan ruttuotsaisesti. Tällaiset tapahtumat ovat syynä siihen. Tiedän, kuinka uljaasti käyn tulkistemaan asioita väärin, väärin ja väärin, ja kuinka omituista kohellusta siitä seuraa.

Pseudomöbiuksen pipo on edennyt huimasti. Ehkä saan sen jo ensi viikonlopuksi valmiiksi. Tavallaan käsityön tekeminen on omituinen asia. Pipo voi tulla valmiiksi, toisin kuin kertomus tai ihminen.

Kadonneista päivistä ja öistä

Asiat menevät toisin kuin kuvittelee. Hakee vielä toisenkin lasin, ystävätär tarjoutuu hakemaan kolmannen. Nauran väkijoukon keskellä runoilijalle punaviinimarinoituja satyyrijuttuja. Kutsun ystävätärtä ja itseäni estrogeeninaisiksi. Vielä annos lohkoperunoita. Vomp juo skumppaa shotteina. Kun Andorralle tuotu luxembourgilainen skumppa avataan, koko lattialla olijoiden selät kastuvat.

Putoamme ystävättären kanssa sängyltä lattialle kikattaen, yöpaidan helma pääkalloineen pilkistää. Huono hiusyö ratkaistaan pipolla. Kaikki on mutkatonta, koirakin bilestää mukana, nuolee pahvilautaset ja kipuaa sängylle, huolehtii sammuneista poikasuloisista lärpeksimällä heidän kasvojaan.

Sitten seisommekin raiskauspuistossa ja itken ja maailma on liian rasittava kestää. Oletan tässä vaiheessa siirtyneeni laskuhumalaan. Mutta missä ovat pyörät? Onko järkeä taivaltaa kaupungin halki korkokengin? "Noi ulkoiluttaa vittu piskiä puol kolmelta", sanoo ohikulkija. Hyvälle tuulelle on vielä helppo tulla.

Päivällä emme kerää sieniä emmekä retkeile lähikauppaa pidemmälle. Koiraakin nukuttaa. Makaamme sängyssä myräkkänä, hikoilemme ja läähätämme ja sammumme heti ruoan jälkeen uudelleen. Kello on seitsemän illalla, kun heräämme. Hyvää iltaa. Muut ihmiset näyttävät viettäneen tuottoisan päivän seminaarissa, uhkuvat hyvää oloa onnistuneen ja menestyneen tapahtuman ansiosta. Haluaisin uskoa, että nyt asiat voivat muuttua, että maailma pelastuu, että öljytalous kitistyy ja uusiutuviin energioihin satsataan rahaakin eikä vain korulauseita. En onnistu uskomaan niin.

Mutta katselen ihmisten, tuttujen ihmisten, innostusta. On ehkä todellakin aika ottaa lomaa järjestötoiminnasta, koska en muista, milloin viimeksi olisin itse innostunut jostakin asiasta tai saavutuksesta. (Tai muistanhan minä - mutta sillä ei ollut mitään tekemistä omien toimieni kanssa. Se oli silloin, kun Venäjä ratifioi Kioton sopimuksen.) Kunpa ihminen voisi vain kadota ja aloittaa uudestaan jossakin toisaalla, ilman nimeä ja kasvoja, ilman tuota rasittavaa taakkaa. Koskaan ei saisi rakastua kollegoihin, koskaan ei saisi rakastua ihmisiin, joihin törmää myöhemmin, sitten kun kaikki on ohi. Helsingin kokoisessa kaupungissa se on toki täysin mahdotonta.

Koetan pysytellä iloisena, mutta toisen päivän putkeentuminen sattumusten ja välähdysten uneksi on liikaa. Vaellan välkkyviä saleja edestakaisin, välillä istun vessassa ja hengitän kämmeniin ja toivon voivani kadota. Koetan vakuuttua, että minulla on oikeus käydä juhlissa, vaikken ole tehnyt niiden eteen mitään. En pystynyt. Sekin on vaikeaa myöntää, miten pienistä asioista pystyminen on joskus kiinni. Siitä, että ei syyllistetä, siitä että ollaan avoimia. Koko seminaarin nimi assosioituu minulle seminaarin ensimmäisen suunnittelukerran falafelannokseen, jonka jaoimme entiseni kanssa ilman että hän vaivautui kertomaan seurustelevansa jo toisaalla. En pääse luottamuspulan yli mitenkään. Koska pääni on takerruttanut seminaarin nimeen epäilyksen, ettei minulle kerrota juuri mitään sellaistakaan, joka tulisi tietää, en pysty ajattelemaan järkeviä asioita seminaariin liittyen.

Ei, älä ymmärrä väärin - bileissä on hauskaa ja on ihanaa nähdä ihmisiä, mutta yhtäkaikkisesti koen ylitsekäyvää outoutta siitä, että en ole ollut mukana tekemässä sitä kaikkea. Huomaan äkisti olevani ulkopuolinen joukossa, jota joskus pidin perheenäni.

Haluaisin tietää, kuinka kauan menee, ennen kuin kykenen oikaisemaan olemiseni jotenkin rennosti näihin asioihin, että ensin seurustellaan ja sitten ei. Selvänä kykenen niihin vielä jotensakin hyvin, mutta humalassa kaikki käy hyvin vaikeaksi, ja olen vain hiljainen ja istun tuolissa jossain seinän vierellä kunnes tulee joku ja pelastaa minut ajatuksista.

Sitten bändi alkaa soittaa ja saa tanssia. Musiikissa on ihmeellinen voima. Se liikuttaa, kun tanssii. Äkisti kaikki huolet ja pöljät assosiaatiot tuntuvat aivan turhilta. Onhan aina musiikki. Voinhan aina tanssia. Ihmiset vatkaavat lantioitaan onnellisina, kyynärpäät ovat kevyitä ja ranteet leijuvat lähes kattoon saakka. Tanssin jälkeen hyvä olo ei katoa minnekään, mutta on viisainta poistua, että sen säilyminen olisi taattua. Kotimatkalla on turvallisempaa kuin juhlissa.

Kotimatkaa kävellessämme tajuan äkisti, että on jo Kerubivompatin syntymäpäivä, vuorokauden raja on ylitetty. Lahjassa on kolme osaa ja se liittyy ruoka- ja juomakulttuuriin olematta itse syötävä tai juotava. Se on käytännöllinen ja liittyy sananlaskuun, jonka olen oppinut Vompilta. Imen hänestä sanoja ahnaasti. Tassana, esimerkiksi.

Kadonneista päivistä ja öistä jää sanannäköisiä jälkiä.

Yksitoista kerrosta

Uusissa pyöröpuikoissani, koko kuusi, on jo yksitoista kerrosta kirjavaa pipoa. On selvää, että pipo ei valmistu sunnuntaiksi, jolloin Vomp täyttää juhlavat kaksikymmentäkolme vuotta. Mutta kuitenkin. Ajatus ja yritys on tärkein, ja siitä, kun olen viimeksi kutonut, on sentään kahdeksan vuotta.

Tämä on suuri aluevaltaus, sillä etenkin nuorempana halveksin kaikkia käsityöjuttuja. Olen kivunnut henkisen muurini yli taas kerran ja olen suunnattoman tyytyväinen. Sitä paitsi kirjavasta langasta kudottu pipo edistyy ilahduttavalla tahdilla ja näyttää lähes syötävän söpöltä. Suunnittelen jo villapaitaakin. Saapa nähdä, miten tursuava vaatekaappi keväällä on neuletta neuleen perään. Saatan olla aika hurja, jos innostun jostakin.

Satulatuolia en ole edelleenkään ehtinyt katsastaa, koska kun rakkaan näkee vain neljänä päivänä seitsemästä, hänen kanssaan ei ensisijaisesti haluakaan vaeltaa myyntinäyttelyssä asiallisena ja muistivihko kourassa. Ehei! Viikonloppu avautuu eteen melkoisena putkena: tänään on Andorran valmistujaiset, huomenna Megapolis-klubi ja ylihuomenna Vompin syntymäpäivä.

Lisäksi onnistuin lahjanhankintareissuillani saalistamaan itselleni jääkaappirunouspaketin.

Kaikkiin asioihin menee aikaa. Soitan keskellä päivää Viille ja kysyn, saanko mennä vara-avaimella hänen asuntoonsa paistamaan kakkupohjia. Viillä on näet uuni, minulla ei. Tiutale ilahtuu saadessaan seuraa, kiipeää syliin ja heiluttaa hännäntynkäänsä.

Kello on jo kuusi enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä, ellei kutomista ja kokkausta lasketa hyödyllisiksi tekemisiksi. Mutta olen kyllä maalannut silmäni ja tupeerannut leijonanharjaani ja kehrännyt. Tänään päässäni ei liiku yhtään turhaa ajatusta. Toisinaan vain tuntuu epätodelliselta, että luonani asuu puolittain ihminen, joka ei valita, kiusaannu, luule tietävänsä paremmin eikä etenkään kuvittele minua pahantahtoiseksi (sillä se on minusta pahinta, mitä toiseen ihmiseen voi kohdistaa - oletuksen tämän pahantahtoisuudesta tai suvaitsemattomuudesta).

Kaikki sujuu helposti ja on yksinkertaista. Hyvät asiat ovat yksinkertaisia, kesäkurpitsakastiketta täysjyväpastan päällä, merenjumala Poseidonin leikkimistä suihkussa, ei kappalettakaan tekstiä. No, jääkappirunon alku sentään. Joskus hämmästyttää, että olen viitsinyt tuhrata kallista elinaikaani mihinkään muuhun kuin tällaiseen euforiaan.

Ei se tietysti ikuisesti kestä, mutta sitäkin suuremmalla päättäväisyydellä tutkin olosta jokaisen säikeen, makustelen niitä silmät kiinni. Vomp kysyy, miksen sano mitään, ajattelenko jotakin. Pyöritän päätäni. Mutta miksen sano mitään. "Ei ole pakko", kuiskaan.

David Abram pitäisi ehkä tästä vastauksesta. Mutta en nyt jaksa ajatella, mitä pitäisi lukea. Kutominen tuntuu mielekkäämmältä vasteelta, sillä pian on kylmä.

Jo yksitoista kerrosta. Tätä menoa pipo on valmis kuukauden sisään.

Elävien ketju

On monia asioita, joita ihmiset ajattelevat tarvitsevansa. Hyvin harvoja he tarvitsevat siinä mitassa kuin vaikeuksia ja kykyä suhtautua niihin rakentavasti. Unohda autot, unohda suklaa, unohda inkiväärikaramellit, jotka syödään loppuun yön aikana pala palalta.

Olena ajatellut ostaa suklaata illaksi, syöttää sitä pala palalta Vompatille. Mutta Hakaniemen torin luona on nälkäpäiväkeräys ja on selvää, kuka tarvitsee mitä. Kaadan lompakon sisällön lippaaseen. Nyt viisikymmensenttisistäkään ei tarvitse pitää kiinni, kun stadikan uimala on suljettu. Siellä lukkolokerot näet toimivat viisikymmensenttisillä. Helpointa olisi tietysti olla klarissanunna, jättää kaikki maallinen omaisuutensa taakseen.

Kun nousisi vesijuoksualtaasta, riisuisi vesijuoksuvyönkin ja uimapuvun ja ottaisi hiuspampulan pois ja kävisi porteista ulos vapaana kuin kedon kukka. Aika pian päätyisi putkaan julkisrauhan rikkomisesta tai jostakin vastaavasta.

Eräs ystäväni tahtoisi buddhalaisen rukousmyllyn. Minulla on toisenlainen rukousmylly. Se sijaitsee Neljännen linjan ja Siltasaarenkadun kulmauksessa, jossa sijaitsevat kiviset portaat kivisen muurin kupeella. Tie nousee kirkolle, jossa eräs ystäväni on töissä. Kivimuurin laastissa on minimaalinen reikä, josta tulee jatkuvana ketjuna mustia, pieniä kehoja. Ne kulkevat polkua säännönmukaisesti ja katoavat toiseen reikään, joka on portaiden kivien saumassa.

Pysähdyn taas kerran katsomaan muurahaisten hiljaista kulkuetta. Tämä ei ole vain meidän kaupunkimme, ei vain meidän maapallomme. Ja keiden meidän. Meidän jotka elämme muuten kuin sosiaaliavulla vai meidän jotka osaamme puhua inhimillistä kieltä, vai meidän jotka puhumme äidinkielenämme muuta kuin anglosaksista kieltä, vai kenties meidän jotka olemme unohtaneet, mille puolen puunrunkoa muurahaiset tekevät pesänsä. Ei, viimeisiin meihin en kyllä edes kuulu. Silti tämä on kaupunkini.

Muurahaiset eivät välitä katseestani sen enempää kuin ystävän toivoma rukousmylly pyörittämisestä. Mietin, istuako portaalle, mutta on vielä paljon tekemistä. Pyykit on nostettava kaappiin. On pakattava syntymäpäivälahja. Lohi kaipaa silittämistä.

Seison aivan hiljaa ja katson muurahaisia. Voisin kääntyä ympäri ja katsoa alas ja pitkälle, katsoa ihmisiä kiirehtimässä töistä kotiin. Mutta katson mieluummin muurahaisia, ne ovat sopivampi elävien ketju kuljettamaan ajatuksiani. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat hätkähtäneet sanoessani, että välillä unohdin, kuinka elämä voi olla vaikeaa. Että toisinaan vaikeuksia pitää etsiä. Muurahaiset eivät onneksi ymmärrä eivätkä tahdo ymmärtää.

En tahtonut pois helposta elämästä rationaalisesti ajatellessani, pidin kiinni totutusta tyhjästä muodosta. En nähnyt hätää enkä kärsimystä, koska en halunnut tajuta niitä. Ja sitten äkkiä näin sen kaiken, tai ainakin suuren osan siitä, ja minun oli liian paha olla, en saanut ruokaa alas, en saanut nukuttua, paloin loppuun siihen kaikkeen, en enää kyennyt rakastamaan puolisoani, olin vain väsynyt ja täysin yksin. Muurahaiset lipuvat rauhallisesti, tasaisin välimatkoin. Opettelen uudelleen rakastamaan, ajattelen sanovani muurahaisille. Mutta enhän minä tietenkään puhu, seison vain ja katson niiden ketjua. Kunpa korujen sijaan voisi ottaa muurahaisia kaulalleen kiertämään.

Mutta ei se niistä taitaisi olla hauskaa. Ne ehkä purisivat tai ruiskauttaisivat muurahaishappoa iholle. Ei niitä haluttaisi juosta ympyrää jonkun tuikituntemattoman ja vuorenkokoisen kaulalla. Niille ei voi sillä tavalla myydä ajatusta, että sellainen on hienoa, elämys joka on koettava eläessään.

Ne eivät välitä. Ne juoksevat reiästä reikään. Niillä on oma elämänsä, omat tehtävänsä. Kunpa ne ymmärtäisivät pysyä poissa taloista, taloissa ne myrkytetään. Siitä huolimatta, että eräässä asiassa ne ovat meitä tarkkanäköisempiä. Niillä ei ole illuusiota, jonka mukaan elämä olisi yksilölaji.

Jätän elävien ketjun soljumaan iltapäivään ja kävelen kotiin rauhallisena. Paloauto lähtee takaani liikenteeseen. Se, jota rakastan, saapuu tänään. Ja rahat, ne ovat lippaassa, matkaavat toisaalle. Rahaa minulla ei ole niin paljon antaa. Se johtuu epäilemättä siitä, että pysähtelen liian usein katsomaan eläviä ja ihmettelemään. Tarkastelen puita ja hyönteisiä, lokkeja ja puluja, koiria remmeissä ja ihmisiä vaatteisiinsa naamioituneina. Kysyn, mikä tämän kaiken mieli oikein on, tämän kaupungin kivierämaan pienine eriöineen. Kaupunkimaasturissa ihminen näyttää häviävän pieneltä. Rahat menevät toisille meille joilla ei ole kaupunkimaastureita.

Rahaa mieluummin antaisin heille kyllä jotakin vaivalla ja vaikeuksilla hankittua, ymmärryksen siitä, kuinka lähellä muurahaisia ja puita olemme elämässämme. Mitä ovat yksilöllisimmät saavutuksemme? Jääkaappirunoja kaikki tyynni, valmiiden värien vierekkäin asettelua kankaille, kankaiden asettelua kehojen peitteiksi, tunnelmien virittämistä valoja suuntaamalla, sytyttämällä ja sammuttamalla. Toivoa luovat sanat, jotka on kuiskattu tuhansin kielin tuhansiin korviin. Sanat, joihin on vaikeaa uskoa. Taivaalla leijuva valtava kukkakimppu.

Katselen vauvaa, joka matkustaa edelläni kantorepussa isänsä vatsapuolella, naama tulosuuntaan. Pieni pää notkuu punaisessa hupussa, silmät tapailevat arkkitehtuuria, kirkontornia, puita. Vielä ei lapsen taivaalla tanssi Vitebskin juhlaväki, vielä ei neilikan tuoksu räjäytä hänen päässään lumen tuoksuttomuutta ja pimeitä alastomia puuhahmoja ja niljaa kengänkannan alla, paketteja kangaskassissa, vielä ei vauva sano, että entä sitten, että ei se minulle kuulu. Vauvalla ei ole vielä mitään illuusiota itsestään. Kun hän sieppaa hymyni, hän hyödyntää sen epäilemättä, ilo tarttuu ja kuplii, ketjuttuu.

Vinnikoira kurkistelee joulua jo

Missä vaiheessa jokin sanonta alkaa kuulostaa tylsältä maneerilta sympaattisuuden sijasta?

Minusta taivutusmuoto viintä ei kuulosta edelleenkään tympeältä, mutta tiedän monta henkilöä, jotka mieluummin repivät kyntensä pinsetein irti kuin kuulevan fraasin teetä vai viintä. Vokatiivin vierastajia tiedän niinikään, vaikka minusta mikään ei ole yhtään suloista kuin saada kirje, joka alkaa ollos tervehditty, oi suloisin. (Joskin jokin minussa on heti pingpongaamassa takaisin, että eiköhän maailmassa ole sentään paljon suloisempiakin olentoja, esimerkiksi nuoret eläimet, joiden raajat ovat vielä epäsuhtaiset.)

Sen sijaan saan näppylöitä, kun sama henkilö käyttää yhdeksänrivisessä sähköpostissa kolme kertaa samaa adjektiivia. Etenkin, jos tuo adjektiivi on oikeastaan substantiivi. Kuningas juttu, esimerkiksi. Ehkä ärtymyksen taustalla on taju siitä, että adjektiiveja on herramunjee vaikka muille jakaa, mikä ihme siinä on, etteivät ne kelpaa.

Saan myös omasta lauserakenteestani näppylöitä, sivumennen sanoen. Mutta olen päättänyt kirjoittaa kaiken ylös korjaamatta siten kuin sen ajattelen. Se on ainut keino tehdä ajatteluvirheeni näkyviksi ja ehkä saada syväkieliopistakin jotakin esiin tekstuaalisesti. Minua kiinnostavat symboliset rakenteet enemmän kuin oppineelta vaikuttaminen. (Hemmetti vie, oppineelta vaikuttaminen on aika omituinen juttu... jostain syystä uskon edelleen, että kaikki maisterit ovat möräkkä-äänisiä miehiä, jotka eivät last.fmssa kuuntele kappaletta YMCA siivouksen taustalla.)

Jos siivoaisin tekstini silmää miellyttäväksi, voisi olla, että vaikka alkaisin pitää itseäni ajattelijana tai jotakin. Se olisi hirvittävä menetys.

Aivopesua: minä olen maisteri, minä olen maisteri, hauki on kala, jne.

Mutta takaisin aiheeseen, ärsyttäviin ilmaisuihin. Yksi ilmaisuista, jotka eivät ärsytä, on sen sanominen, että jokin on vinnillä. Vinni kuulostaa vinttiä sympaattisemmalta ja sitä paitsi oikeammalta. Vintit ovat hieman kolkkoja ja hyvin järjestettyjä tiloja, mutta minun talossani on ehdottomasti vinni. Peltikatto humisee ja ropisee ja vinkuu Kallion huipun tuulia, kolmikymmenluvun sementin ominaishaju on selkeä, koppini ovi on lukittu sellaisella lukolla, jolla voisi kuvitella lukittavan päiväkirjoja tai mignonmunia. (Miksi mignonmunaa ei voisi lukita, jos siihen asentaisi helat? Huh, huomaa kyllä että alkaa tulla nälkä. Mutta tänään en ole kuntoillut ja siksi en saa syödä suklaata. * tauko * Nyt helpotti, kävin takahuoneessa keittämässä itselleni kupillisen pikapuuroa, syömässä jonkun ystävällisen sielun tuomia kriikunoita suuresta kulhosta - uhkarohkeaa, koska monella on flunssa - ja keskustelemassa entiseni äidin kanssa aiheesta kuinka kietoutua villavaatteisiin.)

Vinnissä on jännittävää käydä, siellä tulee toimelias ja seesteinen olo. Tavaraa on vain vähän ja suurin osa siitäkin vanhempieni. Valoa ei siroa riittävästi kopin sisään vaan pitää huhkia hämärässä. Jos haluaa nähdä, mitä jätesäkki sisältää, on koko komeus nostettava käytävälle ja purettava sitä siellä. Omia tavaroitani vinnillä on vain kissankuljetusboksi, laatikollinen vaatteita (nyt kesävaatteita, talvivaatteet on nostettu kaappiin ja kesä vinnitetty), kettutekoturkin, äidin vanhan krimiturkin ja dersu uzala -saappaat sisältävä jätesäkki, sveitsin armeijan alppijääkärien reppu sekä laatikollinen jouluvaloja ja -koristeita. (Ehkä minun on pyörrettävä lausuntoni, etten ole jouluihminen. Jos omaisuudestani suuri osa on joulukrääsää, se puhunee objektiivisuuden kiistämätöntä kieltä. Sitä paitsi, olen jo aloittanut joululaulujen kuuntelemisen last.fmssa. Pidän joulusta ideatasolla, vaikka käytännössä tiedän, että minulle tulee joka joulu paha mieli äidin liiallisesta suoritusmentaliteetista. Eikö joskus voisi vain relata, fiilistellä valoja ja hyasintteja ja heittää kengällä ajatusta, että kaiken pitää olla täydellistä?)

Kun vinniltä klopsuu alas (siellä kuuluu asioida puukengissä - olen ehdoton puukenkäihminen), voi muistella lapsuutensa vinnejä samalla kuin katsoo ikkunan läpi sisäpihojen kirkkauteen, naapurisisäpihalla näkyy olevan pyykkinarukin, siellä heiluu retuliini paita (retuliini on värinimike, jonka olen oppinut hämäläiseltä mummultani; olisi kiinnostavaa tietää, kuinka yleinen tuo nimitys on, en ole vuosikausiin kuullut kenenkään luonnehtivan mekkoa tai pöytäliinaa retuliiniksi). Katselen paidan liehunaa ja ajattelen Taivaanvuohentien ja Gyldenintien vinnejä, noita aarreaittoja, joissa saattoi painaa lapsenkasvot kanaverkkoon ja kuvitella tavaroiden tarinan. Vanhaa kassakonetta, iloisenkirjavia räsymattokääryleitä, terrakottaruukkujen pinoa.

Emme koskaan löytäneet vinniltä vinnikoiria. Toisin kuin eräästä ystävästä, minusta nimi oli aina looginen - vinttikoiralla on niin pitkät jalat, että se näkee vinnille kurottelematta. (Mistä sekin nimi tulee? Tuulennopeudesta?)

Koetamme Kerubivompatin kanssa pusertaa hommia eteenpäin kumpikin tahollamme, omassa kaupungissamme. Vomp tekee seurantatestin sukupuolisuudestaan Setan sivuilla ja saa minua korkeammat pisteet sekä miehisyydessä että naisellisuudessa. (Minua harmittaa, ettei testissä ole lapsellisuusosiota. Siinä voisin sentään skoorata tuulettelun arvoisesti.) Minä taas laulan tanssihittejä last.fm -radioiden tahtiin, järjestän, imuroin ja jynssään. No, jynssääminen ei ole kyllä vielä loppuun asti suoritettu ja vessan kaapin järjestäminen kesken. Tuntuu hyvältä siivota, ehkä innostun vielä pesemään ikkunatkin huomenna. Nyt se olisi järkevää tehdä, pian on kylmä eikä tee mieli avata noita suuria ruutuja. Ja kuitenkin lasit näyttävät jo melko likaisilta. Ja talvi on pitkä!

Tuntuu hauskalta liu'uttaa rättiä ikkunalautaa pitkin, sulloa kirjavat villaviltit yläkaappiin, nähdä Kerubivompatin vaatteita odottavat hyllyt. Olen laiska siivoamaan, koska minua ei sotkuisuus ärsytä juuri ollenkaan. Onneksi Vomp on samanlainen eikä yököttele nähtyään tietokoneeni ruudun, joka on kroonisesti greippiroiskeissa ja roiskeisiin takertuneessa kissapölyssä ja mullassa. Tosin hän kyllä kirjoittaa, että on mukava kuulla, että koetan järjestää hänen paluutaan ajatellen kotoisat olot. Minusta siivotussa kodissa on jäykkää oleskella. Onneksi saan sen sotkettua todella nopeasti aidosti asutulta pesältä vaikuttavaksi. Pari ruokailua, muutaman muistilapun kirjoittaminen ja voila, olen taas kotona. Lohi osallistuu talkoisiin kusauttamalla ovelle. Hyvällä tuurilla kusta lentää myös puukengille.

Hämmästyn joka ikinen kerta töihin tullessani tilan kliinisyyttä. Harmaus, loisteputkivalo ja laaaaaaaaajat lattiatilat ovat vain jotakin niin muuta. Kaikki on modernia (muttei kyllä yhtään sen ergonomisempaa kuin kotonani - itse asiassa esimerkiksi valaistus ja tuuletus on kotonani hoidettu huomattavasti ergonomisemmin, samoin mielihyvä; kissan silittäminen tunnetusti aiheuttaa mielihyvähormonien hyöyn). Pari pientä kasvia hukkuvat valtavaan tilaan. Kissan äidin työhuone sentään on mukavamman oloinen, sillä siellä on entisen kotini kasveja, kuten Koskelantien pimeydessä pahoinvoinut peikonlehden roikale. Myös tuoksupelargonieni poikasia elelee kirjaston hämärässä harmaudessa.

On vaikeaa ymmärtää, miten meidän kuvitellaan viihtyvän tällaisissa tiloissa. Näissä ei tippaakaan vinnimäisyyttä! (Asia pulpahtaa mieleeni, kun teetä takahuoneessa keittäessäni silmäni harhautuvat erääseen pöydällä avoimena lojuvan Nyt-liitteen otsikkoon, jonka alusia en jaksa edes lukea. Otsikossa sanotaan, että kollegat ovat parhaita kriitikkoja. Onpa kummallinen kommentti. Minä arvostan enemmän juuri muita. En ole hirveän ilahtunut siitä, jos esimerkiksi kirjoituksistani pitävät toiset kirjoittajat. Enemmän tahtoisin, että äitini ja isäni voisivat pitää näistä. Mutta epäilen, etteivät he voisi. Ja toisaalta, koska tahdon kirjata asiat, kuten ne ajattelen samalla kun kirjoitan, ja syyllistyn heidän näkökulmastaan katsoen kuitenkin jatkuvasti thoughtcrimeen, enkä halua alkaa sensuroida omaa päätäni, ajattelen vain kirjoitustani tältä osin epäonnistuneena kyhäelmänä. Ehkä ne, jotka sanovat, että ihminen kirjoittaa, koska ei osaa, Karrin olen ainakin kuullut sanovan näin, ovat oikeassa. Kirjoitan, koska en osaa kirjoittaa äidilleni. Minun äidinkieleni on viallinen.)

Kirjaston takahuone on sentään pieni, pesämäinen. Koen akuuttia syyllisyyttä siitä, että tarkastelen lehdessä suuremmalla mielenkiinnolla viikonlopun sääkarttaa kuin viereisen sivun uutista sotilaiden kaappaamasta vallasta Thaimaassa. Thaimaa, kalakastikkeen hajuisia aamiasia tarjoava hymyn maa, jolle tahdomme antaa tsunamiapua golfturismin muodossa. (Tuolla tavoin täggään näet asiat päässäni.)

Sunnuntaina - jolloin juhlimme Kerubivompatin syntymäpäiviä, siivoukselleni on aina jokin syy - jouluun on tasan kolme kuukautta. En muista, onko tsunamista vuosi, kaksi vai kolme. Veikkaan kahta. Viiden vuoden kuluttua veikkaaminen on vieläkin vaikeampaa. Jonkun pitäisi säveltää arkkiveisu, samanlainen kuin se titanicveisu, joka opeteltiin koulussa laulutunnilla. Tyhatyhdeksänsataakakstoista-taapahhtui-taapaauuus ja niin edelleen. Naureskelen edelleen veisun säkeelle se laiva oli kaunis ja uljaan näköinen muuten vain se oli hiukan lyhytikäinen. Epäilen muistavani veisun väärin.

Olen iloinen, kuten aina siivouspäivinä. Haaveilen räntäsateesta ja pikkujouluista ja joululauluista. Voi, tänäkin jouluna laulamme yhdessä, varmasti. Muistan viime vuoden skypejoululaulun, LL soitti vuokraemäntäni pianoa, ja me raiuttelimme Eufemian, toveri Timon, Salsamiehen eksän ja parin muun ystävättären kanssa, Swendolyne istui sohvalla akustinen kitara sylissä eikä uskaltanut säestää, ja Hurina harhaili rapussa koettaen kuunnella, mistä kuului heikkoa laulua, pianon ääntä ja steppikenkien läiskettä. Ja Turussa lauloi Skypessä Qtea joukkueineen ja Jyväskylässä Kerubivompatti. Käpylässä lauloi ensin entiseni, ja hänen lähdettyään pelaamaan koripalloa Nasu-koira jatkoi mukana laulamista entisestä kodistani. Ja joka ikinen kerta kun lopetimme, Kerubivompatin ääni tuli vielä yksin kaukaa ja lauloi viimeisen tavun.

Jälkeenpäin me Helsingissä asioihin osallistuneet seisoimme Kasarmitorilla ja kuvittelimme, ettemme mene minnekään ja melkein jäädyimme siinä joulutunnelmoinnissamme, mutta päädyimme sitten kuitenkin syömään. Oi, talvi. Onpa omituista, että saatan pelätä talvea, sillä talvella voi kuitenkin tehdä paljon kivoja asioita, kuten leipoa lumilemmuja ja juosta kilpaa laivojen kanssa.

On omituista, että olen rakastunut Kerubivompattiin keväällä. Olen aina aiemmin tavannut rakastua syksyn kuluessa ja vakuuttunut asenteeni vakaudesta juuri joulun aikaan. Oikeastaan on aika hullunkurista, että olen aina aiemmin jotenkin vannottanut itseäni, että olenhan nyt vakavissani ja tuntenut outoa kuristumisenkaltaista tunnetta. Ehkä se on johtunut siitä, että miehet ovat suhtautuneet soperteleviin tunnustuksiini jotenkin kiusaantuneesti. Nyt, kun kukaan ei ole kiusaantunut, kaikki on valtavan helppoa. Sen kun siivoaa pari hyllyä toisen vaatteille ja toivoo, että Vomp jaksaisi lukea huolella tentteihin ja tehdä seminaarityönsä reippaasti ja voisi todella muuttaa tänne joululomalla.

Olemme jo alkaneet katsella leveämpää sänkyä ja keskustella, olisiko parvi vai futon parempi. Ehkä sittenkin parvi. Muuten huoneeni muurautuu täysin umpeen. Futonia ei kuitenkaan tulisi päivittäin viikattua sohvaksi. Ja eihän huoneessani ole edes televisiota, jota sohvalta voisi katsoa. Ei kai sohvalla ole virkaa ilman televisiota. Tuskin me nyt sohvalla keskustella pönöttäisimme kahden kesken.

Jännittävää, joulu. Siitäkin olemme jo puhuneet, miten joulu järjestetään. Helpointa olisi kai lähteä varsinaisena päivänä pois, niin ei tarvitsisi rasittaa vanhempia jännityksellä, kumman perheen luo menemme. Mutta kaikki on vielä auki eikä meillä ole jouluaattoturismiin todennäköisesti rahaakaan.

Helvetti, ehkä sittenkin olen jouluihminen kun alan vaahdota joulusta viikolla, jonka lopuksi on luvattu kahtakymmentä astetta ulkoilukeliksi.

Väpättävää tutkimusta

Talo, jonka näen astuessani ulos koulun ovista venyneenä - suomeksi mikroskooppisen pienillä kudosvaurioilla - näyttää porvarillisuuden perikuvalta. Se on valkoinen ja kylpee läheisen urheilukentän valosaasteessa näyttäen sisäänrakennetusti itsensävalaisevalta magrittetalolta. Minulla on issue porvarillisuuden ulkoisten merkkien kanssa. Oloni on epämukava pastellineuleessa ja helmikoruissa. Itse asiassa, en suostu pukeutumaan niihin.

Se on kummallista, sillä en tarkalleen ottaen usko minään, jolla on jokin oma maku, tahto tai sen sellainen. Uskon ehdollistumiseen kyllä ja siihen, mitä Matthieu Ricard, Dalai Laman tulkki ja munkki, sanoo illuusioista: Jos painat sormilla silmäluomiasi, näet kuun kahtena. Jos painat sormilla silmäluomiasi koko ikäsi, näet kaiken kahtena ja kenties teet teorioita tuosta toisesta maailmasta epäilemättä ikinä sen todellisuutta.

Dewey kirjoittaa asiasta toisin sanoin. Hän kirjoittaa siitä, kuinka viattomista sattumista kasvaa ympäristön rohkaistessa ensin sujuva automaatio ja sitten luontumus, joka katoaa itsestäänselvyyksien joukkoon. Luontumusten joukko kivettyy luonteeksi.

Yhdessä asiassa olen samaa mieltä buddhalaisten kanssa. Minä on leikkikalu, illuusio. Moraalisena leikkikaluna se on muovipussi pikkulapsen käsissä. Vedä pussi päähän, dear. Minä joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan, ou jee. Lasketaan sataan pussi päässä ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Toivotaan, että kysessä on pussi, johon Lohi tai joku muu muovifetisisti on pureksinut reikiä.

Mutta toisaalta minä on vahvasti sidottu tiettyyn kehoon, joka on toisaalta moraalinen tuntosarvi. Sidos on niin vahva, että tuntuisi luontevammalta sanoa, että tämä on tämän kehon minä kuin että tämä on minun kehoni. Sillä eikö juuri kehoni ole tehnyt suurten linjojen valinnat puolestani? Valinnat, joiden takia olen altistunut näille ja näille ideologioille, joille nyt yritän altistaa kehoni. Eikö juuri kehoni ole ilmaissut selkeästi, että tämä tuntuu hyvältä ja tämä taas pahalta. Lisää tätä, vältä tätä. Ja eikö juuri kehoni ole ollut omituisen pehmeä joidenkin ihmisten kanssa, pitänyt heistä ensi hetkestä saakka minun ikinä kykenemättä oivaltamaan, miksi itse asiassa tunnen näin. (Tietysti osa ystävistä on toisenlaisia. Hyvistäkin ystävistä, siis. Ihmisistä voi oppia pitämään.) Ja jos kehoni sairastuu, kuten jalkapohjani pettäessä, minän on aivan turha teeskennellä, ettei siihen ole sattunut.

Mutta onko kehoni luotettava? Se on kadonnut luontumuksiin ja kitisee venyttäessäni takareisiä. Se kirkuu pohkeille ja vihaa pienten rintalihasten kiinnityskohtien ärsytystä. Suostuttelen sitä ajatellen hengityksen venyttävän lihaa pitkäksi ja pehmeäksi. Puhun lihaksille ja jänteille maanitellen, kunnes ne lakkaavat haraamasta vastaan. Sinä olet vain unohtanut, miten hyvältä tämä tuntuu. Seksiin on vielä kaksi iltaa. Tämä on ainoa keino.

Totta puhuen en enää ole niin kiinnostunut siitä, miten suostuttelen kehoani ja miten se vastaa. Se johtuu siitä, että olen suostutellut kehoani niin kauan, että siitä on tullut luontumus, itsestäänselvyys, kaksoiskuu. Ja on selvää, että ilman luontumuksia ei selviä. Siinä suhteessa luontumukset muistuttavat käsitteitä käsitejärjestelmässä - ei voi olla käsitejärjestelmää ilman käsitteitä eikä elämäntapaa ilman luontumuksia. Ja olen miettinyt ja tutkinut, hikoillut ja kurottanut ja venynyt ja tullut siihen tulokseen, että Richard Shusterman on oikeassa - on oltava myös joogi.

Joogilla viittaan nyt tässä kehomielen harjoittajaan vastakohtana pelkän mielen harjoittajalle. (Pelkkää mieltä kun ei ole.) Jos en olekaan varma siitä, tarvitseeko tieteilijän (tai modernin ajan filosofian tutkijan) olla joogi, olen vakaasti sitä mieltä, että kenen tahansa eettisyyteen pyrkivän tarvitsee olla. Sillä jos keho on etiikan tuntosarvi, sitä pitää katsastaa aivan samalla tavoin kuin pitää pitää korvat vaikuttomina, jotta kuulee, kuinka toiset tilanteiden osalliset tilanteet hahmottavat.

Koska minua kiinnostavat tilanteet, joissa minä ikään kuin automaattisesti, sen kummemmin ponnistelematta laajentuu kattamaan kehon rajoja laajempia alueita (esimerkiksi: kun suutelen jotakuta, kun pyöräni varastetaan, kun näen eläimen, jota minun on autettava pulasta, kun kutsun valkeaa taloa porvarilliseksi), olen kiinnostuneempi nautinnosta kuin kivusta.

Sillä nautinto on helppo jakaa, kipu ei. Swim in the warm waters of the sense of the flesh, kuten Rocky Horron Picture Shown uima-allaskohtauksessa lauletaan. Jossain vaiheessa taju siitä, missä oma iho muuttuu toisen ihoksi, katoaa. (Jossain vaiheessa taju katoaa, sanoisi joku, mutta ei se ole täsmällinen ilmaisu. Vaikka taju kehojen erillisyydestä katoaa tässä tilanteessa, taju sängyllä ympäri lattiaa ajelevasta lihatunteesta ei katoa mihinkään.) Mutta kovaan kipuun on vaikea ottaa kantaa, kipu panssaroi kehon yksiköksi. Kun esimerkiksi Qtea huutaa asunnossani käsi palaneena, en oikein osaa pukea oikeaa ilmettä kasvoille - miten ihmeessä tähän olisi paras reagoida? Tajuan rauhoittavan hymyn, itkuunpurskahtamisen ja pelon plaraavan eestaas ilmelihaksia. Tai kun Vomp puree kieltäni luullen sitä sitkeäksi mansikaksi. Mansikoiden jakaminen suusta suuhun ei siten ole täysin riskitöntä - vaikka suutila on kätevästi yhdistettävissä, tietyn kielen kipuhermotus johtaa vain yhteen suuntaan, vain yksiin aivoihin, vain yhteen liikekeskukseen. Silmäni pyörivät ja käteni huitovat, mutteivät nautinnosta, vaan kivusta. Kieli toisissa hampaissa päästelen epätoivoisia kähähdyksiä, kunnes Vomp höllää otetta ja sanoo: "Olipa kummallisen sitkeä mansikka."

ei e ovvu angi-a, e oi u ieuvi

Joskus mietin sitäkin, olisiko kivusta kiinnostuminen jotenkin olennaisempaa. Sikäli olen omituinen kasvissyöjä ja etiikan harrastelija, että painotan nautintoa kipua enemmän. Tai ehkä se kertoo vain jotain siitä, kuinka etenen asioiden suhteen: tarkastelen päämäärää ja kiinnityn siihen ja suhtaudun ongelmiin jääräpäisellä oletuksella, että niissä on kyse vain jostakin hyvin väliaikaisesta ja oikeastaan lähes illusorisesta seikasta. Pitää vain keksiä elämisen tapa, jossa niihin suhtaudutaan siten, että ne monistumisen sijaan kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa.

Nyt kun lueskelen filosofi Jean-Francois Revelin ja buddhalaismunkki Matthieu Ricardin keskusteluja kirjasta Munkki ja filosofi, huomaan yllätyksekseni buddhalaisen kannan olevan aika lähellä omaani.

Luulen Ricardin huomautuksen, että henkisen tien kulkijat tunnistavat kyllä toisensa eivätkä tappele yksityiskohdista, osuvan jokseenkin asian ytimeen. Vaikka on monia seikkoja, joissa en ole samaa mieltä joidenkin ystävieni kanssa (esimerkiksi, tarvitaanko persoonallinen Jumala takaamaan objektiivinen hyvä tai onko ajatus omin jaloin tukevasti seisomisesta ylipäänsä järkevä metafora), olen valtaosin samaa mieltä siitä, että heidän ohjelmissaan on järkeä. Satunnaiset takaiskutkaan tuskin kovasti kolahtavat ihmiseen, joka on ponnistellut koko muistinsa ajan elääkseen siten, että tuottaisi enemmän iloa kuin surua. (Kiinnitä huomio sanaan ponnistella - puhun nyt ihmisistä, jotka todella tekevät töitä näiden asioiden kanssa. Suurin osa ei tee, ja se on surullinen seikka. Tietenkään ponnistelu ei takaa vielä tuloksia, mutta on jo itsessään kaunis ele.) Ja teitä on taatusti yhtä monta kuin ihmistäkin - se, mikä on yhdelle oikea tapa venyttää reittä, ei toimi toiselle lainkaan. On tunnusteltava, edettävä vähän kerrallaan, lempeästi.

Suostuteltava kehomieltä.

Venytystunnin jälkeen lihakset ovat pehmeät mutta tulee helposti kylmä. Uudistan suhteeni huoneeseen kiskomalla verryttelyasun päälle pitkät villasäärystimet, villapaidan ja päähänkin villaisen lippalakin. Joku voisi sanoa, että eristäydyn ilmalta tai suojaudun kylmältä. Se on yksi tapa tarkastella asiaa. Itse koen luontevammaksi ajatella suojautumis- ja eristäytymisnäkökohdan ohella, että helpotan kommunikaatiota huoneeni kanssa puhumalla sen kanssa samaa kieltä. Joskus villapaita on mukavuuden phrase book. Sen kanssa selviytyy tilanteesta, joka olisi sitä ilman tukalan viluisa ja jäykistäisi lihakset.

Jos hartiani särkisivät, en jaksaisi ehkä ajatella positiivisesti.

Olen tänään kulkenut katuja ja juossut allasta ja istunut työpaikalla ja kuunnellut kollegani ihmissuhdemurheita ja miettinyt kaiken aikaa jossain taustalla, miten asiat liukuvat moraalin piirin ja siitä pois. Satakunta vuotta sitten tapahtui suuri pamaus, kun saatiin selville tautien yhteys hygieniaan. Hygieniasta tuli moraalinen velvoite uudella tavalla: Jos et pese käsiä, saattaa olla, että tartutat tappavan taudin eteenpäin. Seksuaalinen moraali taas vapautui ehkäisyvälineiden myötä, mutta kiristyi irtosuhteiden osalta uudestaan AIDSin astuessa näyttämölle. Olen miettinyt jo muutaman päivän, mitä tarkoittavat moraalisesti ne ajatukset, joita on esitetty ns. positiivisen psykologian parissa.

Kuten että päättely ja vuorovaikutus on parempaa, jos henkilöä hallinnoi myönteinen tunnetila. Ja että negatiivinen tunnetila, etenkin suru, huonontaa päätelmiä ja sen myötä myös vuorovaikutusta. Tällaisesta seikasta ei voi suoraan johdella sitä, miten mahdollisesti jossakin vaiheessa meiltä vaadittu ilo järjestetään ja jaellaan. Kauhutapauksessa ilosta tulee velvollisuus, joka toteutetaan vaikka pillerein, instant happinessina. (Eikö Uudessa uljaassa maailmassa tehtykin osapuilleen näin?) Olenko ainoa, jonka mielestä tässä vaiheessa ilosta puhuminen alkaa tuntua käsitteellisesti virheelliseltä, samalla tavalla kuin Nancy Fridayn kirjoittaman Marian puhe raiskauksesta tai joidenkin transhumanistien toive ikuisesta materiaalisesta elämästä?

Mitä enemmän asiaa pyörittelen, sitä selkeämmältä minusta alkaa tuntua, että sellaiset kysymykset kuin elämän tarkoitus, persoonallisuus jne. on muotoiltu vulgääriesiintymissään jotenkin perin virheellisesti. Eihän elämä koskaan voi olla itsellistä. Eihän kehoni voi koskaan olla minun. Eihän ratkaisuja koskaan tehdä tilanteessa, joka on täysin sanallistettu.

Tämä on sanottu ennenkin tuhansin erilaisin lausein.

Lattiallani on suuria vaatekasoja ja laiska harmaa kolli. Se on lyhistynyt vihreäksi värjätyn pellavakankaan päälle. Suunnittelen ompelevani kankaasta jotakin. Vaikka suunnitelmani ja ohjelmani ovat muotoutumattomuudessaan itsestänikin naurettavia, en masennu. Kerron Vompille, kuinka omituista on, ettei hän kiusoittele minua siitä, kuinka rakastunut olen ja ettei hän ole siitä edes lievästi huolissaan. Kun annan esimerkiksi sen, ettei hän kiusaannu, vaikka tietokoneeni taustakuvana on yksi pussailukuvistamme, hän melkein loukkaantuu. Hänkin on ajatellut ottaa sen taustakuvaksi.

Hyvä etten jysähdä turkoosilta, epäergonomiselta istuimeltani lattialle. Minusta on ihana asia, että hän on muuttamassa tänne vähän kerrallaan, tällä erää kahden vaatekaapin hyllyn verran. (Hyllyjä on yhteensä kuusi mutta miehillähän ei tarvitse olla kahmalokaupalla erilaisia mustia rimsuhameita kuten naisilla ilmeisesti tarvitsee olla.)

Perjantaina olemme ajatelleet mennä katselemaan satulatuolia. Minulla on sellainen tuntu, että kohta taivaasta sataa rahaa ja sen kunniaksi olen ajatellut investoida eettiseen tuntosarveeni (mutta en vaadi sinua pitämään minua sääprofeettana - se olisi kohtuutonta, näillä ennusteilla). Istumatyöläisellä on oltava hyvä istuin, pelkkä vesijuoksu ei vielä riitä. Ja vaikka äiti koettaakin väittää, että halvempi, tavanomainen satulatuoli kävisi, aion ostaa kalliimman multiadjusterin - joka ei aiheuta miehillekään impotenssia vaan vilvoittaa kivekset suotuisaan 33 asteen lämpötilaan.

Koska jos kunnioitan omaa eettistä tuntosarveani, enkö kunnioittaisi myös toisten samanlaisia? Silti ikävöin yhtä asiaa - tanssitunnin räjähtävää iloa. Sopivaan ilta-aikaan suunniteltu tunti ei ole edelleenkään käynnistynyt. Se tarkoittaa sitä, että tanssit pitää tällä erää hoitaa lauantaina epävirallisessa bloggaajakokouksessa Megapolis-klubilla.

Sitä varten sietääkin venytellä, sillä harvassa ovat ne tanssilattiat, joilla en innostu pienehköön cancaniin. Enkä halua revähtää. Pohjustus on tehtävä huolella, suostutellen, jotta juhlissa ei tarvitse varoa. Sitä paitsi - saan pitkästä aikaa tanssia sellaisen kanssa, jonka kanssa haluankin juuri tanssia! Siinä on aivan riittävästi elämän tarkoitusta tällä erää. Elämän tarkoitus toiminnassa - pariutumisriiteissä.

(okei, sitä huijataan vähän, mutta siitä joskus toiste.)