Hiiripäiviä, rottapäiviä

Pahimpia ovat päivät, joina huomaa maailmalleen käyneen siten kuten Gigi Turistiopas Momossa kertoo amerikkalaisrouville: että tehdään uusi maailma, johon käytetään rakennusaineena pala palalta vanhaa maailmaa, ja että lopulta on uusi maailma, joka on vanhan täydellinen kopio. (Tämä on tietysti vain uusi kertomussäie Theseuksen laivasta. Koeta kertoa jokin todella uusi tarina, ja olet pian vaikeuksissa.)

Tuo vanha maailma olen minä, ja samoin uusi maailma. Pyydän nöyrimmin anteeksi, että kutsun nyt itseäni maailmaksi, mutta en voi mitään sille, että hahmotan maailman tietyn näkökulman lävitse. En näet ole jumala, kuten jotkut. (Tai edes pysty uskomaan jumalaan, joka jaksaisi nostaa luomaansa hiekanjyvää.) Reaktioni ovat hitaat. Melkein ajan kuolleen rotan päälle Oopperatalon kulmilla. Joku on häveliäisyyttään nostanut rotan pään ja hännänalusen päälle vaahteranlehdet.

Hankalinta tilanteessa on, että en ole oikein varma, miten tahtoisin elää. Päivinä, jotka Kerubivompatti on täällä, liikun läheisyydessä, solahdan siihen vauvakalojen varmuudella, haisemme hiiriltä ja rapisemme häkkiä ympäri vipisevällä innolla. Ja nyt, kun on kulunut pian kaksi vuorokautta yksin, huomaan ryhtini ojentuvan, syön taas asioita, jotka tunnistan ruoakseni, hirveä nälkä on lakannut piinaamasta minua. Venyttelytunnista en tiedä, haluaisinko mennä. Jäykkä ystävätär on näet vihreiden ja keltaisten hiirien valtaama.

Hiiret, kuten tiedämme, lisääntyvät, ennen kuin kerkiät sanoa hep.

Voi nämä vanhan ja uuden maailman rajojen päivät, joina Theseuksen laiva on vielä osittain vanhaa, osittain uutta lankkua eikä varastolankuista voisi vielä rakentaa uutta laivaa. Kahisevat syyskuupuistopäivät, espressoa kahvilassa, kirjoitan penkillä vihkoon. Kun olin kuudentoista, tai kahdenkymmenen, suhteeton ja kohtuuton, tein näin usein. Mietin, tuleeko minusta joku päivä seikkailijatar. Öitä ei lasketa. Vuosi on valoaukkoja, rakennuksessa pilvenpiirtäjämäärä kerroksia, laskeudunko vai nousenko kerros kerrokselta, vai ajanko hissillä eestaas. Leikitään talolla timpurileikki, otetaan pois yksi kerrallaan kantava seinä.

Istun valossa, mietin kohtuullisuutta. Olisin kohtuuton, jos puhuisin asioista suoraan. En halua ruokkia pelkoja. Pyyhin pois kategorisen imperatiivin ja herkuttelen ajatuksella kategorisesta konditionaalista. Sellokotelotyttö kysyy viereisen penkin pojilta, ovatko nämä ranskalaisia. Ei, saksalaisia. Poikiin syttyy toivo turhaan. Tyttö etsii ranskalaista kundia. Hymyilen pojille kirjastotädin hymyä, nousen, otan vihkoni ja kynäni, menen. Hyvästi.

Myöhemmin pallo lentää jalkapallokentän aidan ylitse eteemme risteykseen, illan valo. Punainen auto jarruttaa hieman, sen nokka tuuppaa palloa, harmaa auto syöttää takaisin. Kun autoille tulee punainen valo, poimimme pallon turvaan, heitämme aidan ylitse takaisin pelaajille. Kirjastotädit eivät monota palloja. Hyvästi. On jo kiire yöhön, sitäpaitsi. Kiire polkea mäkeä pariskuntia joutuisammin, tunnistaa kadut.

Pahimpia ovat päivät, jolloin tajuaa olevansa jäykempi kuin salillinen mummoja. Huolten ja vuosien pehmentämät, tai luonnostaan taipuiset, heitäkin on, balettituntien entiset hoikkaraajaiset tytöt, pitkäkaulat, taipuisat, vuorattuna läskikerroksella ja verryttelyasuin. Voimistelusalillinen huojuu ja kallistelee. Lihakseni ovat teräsvaijeria, tai uutta, itsepäistä lankkua. Vettymätöntä. Rentoutustuokiossa lankut tärisevät rasituksesta, ristiselkä pollottaa kaukana lattianrajasta, en painu pehmeänä lämpimänä leveänä, vaan olen tärisevää, kapeaa, vastaanharaavaa.

Mutta kuinka pystyyn hitaasti nikamittain kohottautuessa avartuukaan kitalakeen kokonaisia kasvihuoneita, kuinka ilma virtaa, miten keveitä ovatkaan askelmat.

Tältä tuntuisi liikahdus oikeaan suuntaan moraalisesti. Ei auta kuin harjoitella, venyä, koettaa rentoutua, hermovenyttää, hengittää perusteluihin. Ajatella, mitä tekee, keskittyä siihen. Tämä on paitsi sana, myös leima, silitys, ruoska, talvitakki, hinausköysi, niittipyssy. Sanoisinko, että seurasi tekee minulle pahaa. Sanoisinko, että repeän liikaa kerralla, että lihakseen syntyy kohta, josta se myöhemmin kipeytyy venytettäessä, sanoisinko tottuvani, muistaisinko sairaslomalle joutuneen venytysopettajan, joka soittaa Antony and the Johnsonsia, maailma on pehmeää mustaa tähteä, kipu valuu leveänä vyönä reittä alas.

Sanoisinko, että yksin on hankalaa kulkea. Että venyttämättä käy kinnaavammaksi päivä päivältä. Venyvä lihas on vahva lihas, mutta liika on liikaa. Luen taas Einar Mar Gudmundssonia. Lapsuus on toinen mielentila, samoin mielisairaus, rakastuminen, rentoutus. Alfa-aallot eivät tule. Janottaa. Palelee. Jokin on pielessä, jokin aina pielessä, mieli taitaa puutteiden huomauttamisen.

Jos unohtaisin, en surisi.

On päiviä, joina ajattelen, että natsit ovat huono esimerkki. Ei, ei sillä ilmeisellä tavalla, tai siis, tietysti niinkin, mutta ennen kaikkea toisin. Koska jokainen tietää, mitä on kasvaa, joutua toiseen ympäristöön. Ei ole ketään, jolle sanoa täysin luottavaisesti voi häntä, hänellä on vaikeaa, hänen on vaikeaa, meillä ei ole mitään hätää. Se on niin häntä! Eikä hän edes huomaa, että me ajattelemme näin, me, me, aina me. Ei ole ketään, joka sanoisi, että älä sure sitä mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten tai vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkahdeksan, ei se tee sinusta huonoa ihmistä. Ei tee, se on totta, mutta on myös suotava ihmiselle outouden tunne menneisyyden muistuessa äkisti jostain virikkeestä. Miksi ajattelin noin? Miksen tehnyt näin? Kuka silloin olisin, pysähtyisinkö äkisti Alepassa käsi mehupullolla keskellä kirkasta päivää, ajattelisinko olevani omien väärien valintojeni tuhkaa?

Jos minun pitäisi sommitella rukous, se olisi hyvin lyhyt: anna minun huomata olleeni väärässä, anna minun kääntää takkiani tarpeen tullen.

Takaisin kotiin palatessa on yö, kaupat kiinni, lehdet pyörivät katua puuskien sormissa. Pusikossa rapisee, rotta loikkaa jalkakäytävälle, juoksee henkensä kaupalla Fleminginkadun ylitse. Autoa ei tule. Elä, ajattelen. Elä, lisäänny, tämä on sinun kaupunkisi. Rapise, rapise kuin lehti, jotkut lehdet näyttävät sikareilta, ne ovat kääriytyneet itsekseen sillä tavalla rullalle. Mutta älä sinä käperry, älä vielä, ilman sinua maisema on tyhjä.

Minulla ja rotilla on hyvä suhde. Vaikka villillä rotalla ja kesyrotalla on suunnilleen yhtä paljon invarianssia kuin suhteettomalla ja suhteellisella tytöllä, tai sen puoleen gerbiilillä ja nenähiirellä, pidän myös villistä rotasta, vaikka se ei olekaan nukkunut kerällä rintaliiveissäni eikä purrut vaatteisiini pieniä söpöjä reikiä. Me emme uhkaa toisiamme millään tavoin, jaamme sopuisasti saman kaupungin. Rotan kaupunki on suurempi, mutta tuskin arvaamattomampi kuin omani. Vai elänkö sittenkään pienemmässä paikassa, sillä taivaan mustassa kulkee lähes katkeamaton ilmasilta toisiin kaupunkeihin, jottei meidän tarvitsisi raahautua vaivalloisesti tylsän maan halki toisiin autiuksiin, jotka heräävät auringon myötä tai hieman sitä aiemmin tai sen jälkeen.

Pahimpia ovat päivät, jotka tuovat mieleen jonkin kaupungin entisteni kanssa. Marraskuun magnoliapuiden kaupungissa, minimekon, saappaat, minulla on edelleen se mekko ja saappaat, menen ja tulen junalla, vaivalloisesti. Silloin pääsen vielä opiskelijamandaatilla hammaslääkäriin ja syön kuolleita eläimiä. Kahvi tuoksuu samalta miltei kaikissa maailman kolkissa, teessä on tunnistettavissa vihreä, punainen ja musta valon välke. Rotat, hiiret ja kihomadot ovat ihmiset seuralaisia missä hyvänsä. Kuljetamme epidemiat ilmateitse maanosilta toisille, lähetämme kasvitaudit siemenvaihdon mukana, sairastumme tweedvillitykseen muistamatta merkittävimpien villantuottajamaiden mulesing-leikkauksia.

Pahimpia ovat päivät, sillä öisin kukaan ei kai oleta ihmisen olevan järkevä tai hereillä. Öisin, silloin me käymme epämääräisille alustoille, joita kutsumme sängyiksi, lähellä tai kaukana rakkaistamme. En tiedä, mitä kaunista voisin kirjoittaa kaupunkikulttuurista tai kaupunkilaisesta elämäntavasta. En usko, että ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa. Suoraan sanottuna, minun on helpompaa uskoa jopa jumalaan, joka nostaisi kiven, jota ei kuvittele jaksavansa nostaa.

Juuri siksi jaksan lukea kirjoja, nappi-ihmiskirjaa tällä hetkellä, normaalius ei jaksa kiinnostaa minua, tunnen enemmän yhtäläisyyttä tekstiin, jossa yritetään kuvata sirpaloitua mieltä, sitä jaksan lukea ja nostaa katseen surullisena, antaa sen pyyhkiä kirkasta päivää ikkunan takana, ihmisiä palmuruukkujen edessä ja takana, ihmisiä sisällä ja ulkona, en tahtoisi takaisin lapsivuodekuolleisuuden päiviä enkä keskeytettyjen yhdyntöjen öitä, mutta ei tämäkään helppoa ole, me oireilemme edelleen tätä kaikkea, tälle ei ole sanoja, ei oikeanlaisia tunteita. Sanat vai metsät?

Sadan vuoden kuluttua tässä on nostalgiaa, jos sata vuotta on mikään mittapuu enää. Jälkeemme vedenpaisumus, maailman suurin transkontinentaalinen rakkausseikkailu, persoonaton valmisvaatetettu keskivertokapina jossa matkustaminen on arvoista tärkein, ja jälkeenpäin rottien rapina, hiirten kuhina aiemmin tutuilla kulmilla, betonista versovat metsät, romahtaneet ilmasillat. On syksy, kenties sienestän tänäkin vuonna Keimolan moottoriradalla. Asfaltti vääntyy, antaa tilaa tateille ja koivuntaimille. Rytisen, koetan kuvitella rauniokaupungit. En osaa olla rotta, en hiiri.

En osaa olla ajattelematta eteenpäin päiviä, viikkoja ja kuukausia. Kun pitää maata lattialla ja keskittyä siihen, mikä osa kehosta vuorotellen rentoutuu, ajattelen muita asioita. Tanssit toisen kanssa, hyvä niin. Luen lisää. Et ymmärrä, kun sanon olevani parhaan hedelmällisyysiän ohittanut. Et hahmota, miksi penetraatio ei ole niin intiimiä kuin jotkut muut asiat (kuten käsi kädessä käveleminen, suuteleminen, tanssi); minun elämässäni penetraatiota on helppo saada, noita toisia ei. Tunnen ryhmäpainetta, kun ystävättäreni ovat vapaita, villejä, ruokottuja, kuvauksellisen onnettomia, heidän rakkaudellaan ei ole kasvoja joista voitaisiin sanoa, että kyseessä on selkeä hahmotunnistuksen trikkikuva, että olet löytänyt kaltaisesi, samanlaisen. Samanlaisen, joka ei ymmärrä sinua.

En halua ymmärtää, haluan levitä lämpimänä lattiaan, muuttua rennoiksi lihaksiksi. Mutta kehoni kinnaa vastaan, haluaa sänkyyn nukkumaan, muuta se ei tiedä, siitä on tullut päiviä vihaava.

Kenties avoimet kysymykset antavat enemmän tilaa ja virikkeitä ajatuksille kuin vastaukset ja ratkaisut. On kenties vain inhimillistä typeryyttä ajatella, että kaiken tämän muuttumisesta saisi olla surullinen. Että saisi sanoa, että oli päiviä, jolloin en tullut ajatelleeksi. Kulttuurin kuolevaisuus ei ole sen kummallisempi seikka kuin ihmisen kuolevaisuuskaan. Hyvästi, herra Bacon. Hyvästi, mansikkakasvustojen mätänemisen tuoksun ihannointi. Nykyään kukat istutuksissa eivät saa lakastua, ne massoitellaan autoilijan silmiin käyviksi.

Tuskin muistan niitä päiviä, jolloin en tullut ajatelleeksi, että kaikki on loppumassa. En pelkää kulttuurille käyvän huonosti. Se on ollut ajatuksena osa maailmaani jo niin kauan, että se istuu hyvin. Ja silti uskallan toivoa. Toivoa, että saisin vielä istua omenapuuvanhusten alla, ja narsissit puskisivat maasta, ja yrttitee laakeassa kupissa olisi meripihkan väristä ja lämmintä, että kipu katoaisi varpaiden tyvinivelistä ja polvista, että olisi vanha koira, sen kuonossa olisi jo harmaata, se makaisi auringonläikässä, huokailisi.

Ajattelen vipeltävää elämää, käteviä viiksiä, joiden avulla kulkea pimeässä. Ihmisillä ei sellaisia ole, eikä ole eläintä, jonka rintaliiveihin voisin käpertyä nukkumaan. Kun päivän päätteeksi kiskon kuukautiskupin sisältäni, se on täynnä spermaa, mutta verta ei ole lainkaan. Kehoni on sopeutunut hämmentävän nopeasti siihen, että kuukautiskierto on kolmen sijaan kuusi tai enemmän viikkoa. Ainoa vanha, tuttu ilmiö on se, että venyttelytunnin jälkeen on pehmeänkylmä, käärmemäinen olo. Livon huuliani, keitän kreikkalaista yrttiteetä.

Äiti yö, olisit tehnyt minusta notkean ja vipisevämmän. Sillä pahimpia ovat päivät.

Vaihdosrasitus

On päiviä, jolloin väsymys ylittää kirkumakynnyksen. Laitan Diamanda Galasin kirkumaan puolestani. En kestä tuota ääntä kovin kauan. Ei kestä Lohikaan. Se menee vessaan jalat jäykkinä, häntä inhosta sojottaen.

Poden krapulaa usean päivän roskaruokakuurista, läheisyyshengittämisestä ja kaiken kaikkiaan täydellisestä heittäytymisestä puolentoista kuukauden pidättäytymisen jäljiltä. Tai sitten tämä on vain PMS. (No ainakin se on myös sitä.) Sanon ystävälle, että olen hajoamassa, kymmeniä kertoja varttitunnin aikana. Tai en ole varma. Hommat tuntuvat seisovan, olen pysähtyneisyyden tilassa ja järkyttynyt uimastadionin sulkeutumisesta. Talvi siis on todella tulossa.

Koetan kuvitella lumikuvaelmia. Kirjavia läppäkorvapipoja, joissa on kiva suudella räntäsateessa suuhun räkää mennen. (Jostakin syystä Kerubivompatti on virittänyt aivoni uskomaan, että vireillä on grungemuodin uusi tuleminen. Ei silti, että olisin ikinä sen parista poistunutkaan. Ehkä tämä on vain sitä, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1996 joku mies jaksaa sanoa, että joku vaatteeni on ihana. Kissasta pukeuduin aina höpsösti ja naisten komppaamiseen en jostain syystä onnistu luottamaan. Heidän kanssaan keskustelussa vallitseva positiivisuus on liian läpitunkevaa ilmaistakseen minkään vaatteen todellista ihastuttavuutta - tämä on ainainen ongelmani liiallisen komppaavuuden kanssa. En halua kuulla, että tuo vaate on minulla ihana, koska selvästi viihdyn siinä, koska ei ole sellaista stabiilia minää! Viihdyn vaatteessa, kun tiedän, että toisesta on ihanaa nähdä minut siinä, sellaisena. ) Olemme jo puhuneet pulkkamäestä. Laskiaispullien täytteestä. Talvikengistä. Koetan vakuuttaa itselleni, että väljähtymätön rakkaus on kirkasvalolamppuja tehokkaampi ja tekee talvestani palmurannikon. Anteeksi, palmurannikon pulkkamäin. Neljä päivää erossa, kolme päivää yhdessä. Samanlaisia verryttelypukuja en kyllä suostu käyttämään tämänkään rakkauden kontekstissa.

Kaikkeen pitää kai voida tottua, paitsi yhdenmukaisiin ulkoiluasuihin. Siihen juttuun en ole suostunut lapsenakaan sen jälkeen kun arvuuttelin yhden kävelylenkin ajan, luullaanko minua kenties isän todella paljon nuoremmaksi vaimoksi. Olin silloin ala-asteella. Ajatus kauhistutti todella, vaikka kuvittelinkin tuossa iässä vielä, että vauvoja tuottavat haikarat.

Pääni tuntuu tyhjältä ja kumisevalta jatkuvan, intiimin seurassaolon hävittyä muutamaksi päiväksi. Hetkien estetiikka, jossa kaikkea ulkoista tarkastellaan äärimmäisen tarkasti ja objektivoiden (tämä on eräs eskapismin muoto, eskapismia kaipuusta lähelle) tuntuu jokseenkin hengettömältä moodilta. Toisaalta on selvää, että läheisyyden vallitessa olen ollut tarkkaavaisuudeltani kalkkunan tasoa. Kirjastosta on esimerkiksi rikottu suuri lasi, mutta olemmeko me kuullet työvuorossa mitään? Emme. Koetan kaivella muistiani, josko sieltä löytyisi yllättävää dataa äänestä, jonka olisin rekisteröinyt ohimennen, mutta ei, sellaista ei vain löydy.

Pinnistelen ajatellakseni rakkautta esteettisesti. Että olen tutustumassa johonkuhun, se on kuin tutustuisin kirjaan tai maalaukseen. Minun pitää tavata se useissa vaiheissa, useissa mielentiloissa, nukkua ja syödä välillä, ottaa etäisyyttä, verrata sitä toisiin tuntemiini teoksiin, kenties käytävä tarkkailemassa niitä, seisottava l'Orangeriessa ja kiusaannuttava, etten pääse tarpeeksi kauas lumpeista hahmottaakseni Monet'n tavoittelemaa vaikutelmaa. Minun pitää sitoutua teokseen, sitoa siihen aikatauluni ja ajatukseni, tavoitteeni ja oltava valmis muuttamaan käsitteellisiä kriteerejäni sen mukaan, mitä siihen tutustuessani, siihen syventyessäni opin. (Oppia on suunnilleen sama asia kuin muuttua - - oppineisuus on kulttuurista mutantismia. Harvoin aivan sitä, mitä sen oli tarkoitus olla, silti.) Ehkä opin uudestaan ryömimään kierimään heittäytymään, opin kierähtämään selältä vatsalle ja takaisin pienimmällä mahdollisimmalla energialla, samalla tavoin kuin vauva tekee, oikeastaan katseen johdattamana. Olen harjoitellut tätä kokonaisen tunnin vetoisassa liikuntasalissa ja sitten äkkiä muistanut, kuinka se käy. Kuinka helppoa se on, kun ei ajattele kehoa mekaanisesti ja kävelemiseen, istumiseen ja muihin aikuisten juttuihin tarkoitettuna.

En halua ihanteekseni pyytettömyyttä. Tiedän, että se ei ihmissuhteissa kosketa minua. Kun joku suhtautuu minuun pyyteettömästi, tiedän ajattelevani, että hän ei välitä. Siltä se näet tuntuu. Mutta kun näen tarpeen, joskin hyväntahtoisuuteen (tai ainakin siihen tähtäävään ponnisteluun) kiedottuna, maltan keskittyä tuohon ihmiseen, valaa olemistani yhä enemmän hänen näköisekseen, oppia, muuttua.

Kai sitoutuminen on aina ennen kaikkea oppimista ja oppimishalukkuutta. Jos ajattelisin, että on jokin minä, jolla on omia muotoutuneita haluja (miellyttämishalun ja tietyn kehollisen hyvä olla/huono olla -sensoroinnin sisäänrakennettuina hyvään oloon pyrkimisineen lisäksi), minun olisi ehkä helpompi suhtautua päiviin, joissa liikun ilman virikkeitä oppimiseen. (Olen selvästi edelleen siinä pisteessä että tarvitsen tutorointia kädestä pitäen tai kontemplaatiota teoksen ääressä. Abstrakti kontemplaatio tai liikkuminen omin päin, ulkopuolisena tarkkailijana, tekee vain hallaa.) On lepopäivä. Turhaudun arvoituksitta.

Istun töissä tylsämielisenä, vesijuoksen pinnistellen. En jaksa kiinnostua ihmisten ilmeistä enkä eleistä. Tahdon venytellä ja nukkua ja tahdon ajan hurahtavan olemattomiin ja että on yhtäkkiä torstai ja kello puoli yhdeksän, melkein yö, ja juna liukuu asemalle.

Ja että on lunta ja pulkkamäki ja kirjavia pipoja.

En oikein ymmärrä, miksi pitäisi tarttua hetkeen, jonka haluaisi lähinnä sinkauttaa jonnekin ulkoavaruuteen. Ei varmasti pidäkään. Pöh, tuollaista kukkua minulle ei nyt myydä. En jaksa. Aion venytellä ja käydä nukkumaan. Lukea hyvää kirjaa, juoda yrttiteetä, heittäytyä älyllisesti Mike-kukoksi.

Luulevatko ihmiset

Luulevatko ihmiset, että jos rummutan tahtia kämmenin miehen reisiin, en kykene kuulemaan musiikkia? Marssinko siinä jonkin toisen rumpalin tahtiin? Vai teenkö niin enemmän herätessäni yksin eräs aamu? Miksi vie niin kauan tajuta, että li zhi on litsi? Miksi se, mikä vaikuttaa minusta teetuliaisten ääressä ahneudelta ja karmivuudelta, on toisesta ylivuotavan kohtuullista ja kohteliasta?

Luulevatko ihmiset, että homoseksuaalisuus on ammatti, mutta heteroseksuaalisuus ei? Miksi heteroseksuaalisuus ei voisi olla ammatti, jos se on erikoistumisen ja pätemisen motiiveista tärkeimpiä? Miksi valuutanvaihtaja pakkaa setelit keltaiseen pussiin, joka erottuu visuaalisesti näpistäjän silmiin kaikista parhaiten? Jos on kolme läpinäkymätöntä tyhjiöpakkausta ilman nimikylttejä, millä perustein arvataan, mikä sisältää mitäkin? Kuinka moni muukin on unohtanut, että Mongolia on valtio ja että se mahtuu varsin mainiosti Kiinan ja Venäjän väliin?

Luulevatko ihmiset, että halu kuulua laumaan on jotenkin erilaista nyt kuin ennen? Miksi halaukset vetävät lähemmäs? Miksi onnellisuutta koetetaan toisinaan piilottaa? Mistä lähties rakastavaisia on kutsuttu kyyhkyläisiksi, kun he kuitenkin ovat nälkäisiä kuin pelikaanit, jotka nielevät monen kilon kaloja yhdellä gulppauksella? Onko sellainen lenkkarivalmistaja kuin Brooks varmasti lapsityövoimaa käyttämätön?

Luulevatko ihmiset, että akateeminen krapulointi sisältää hienostelua? Onko muistakin jännittävää havaita, että omat ystävät, jotka eivät ennestään tunne toisiaan, pitävät juuri samoista elokuvista? Oletteko huomanneet, että Tähtien sodan episodista kaksi saa loistavia valokuvia? Miksi aika venyy ja tiivistyy? Miksi ajan tiivistyessä hymyilee tanssii pitää kädestä, kuuluu, miksi sen venyessä laskee päätyjä ja tutkintoja, suorittaa ja tuottaa, on yksilö ja itsenäinen? Kuinka moni ystävä sai tekstiviestejä, joissa oletettiin hänen olevan paiskomassa katukiviä?

Luulevatko ihmiset, että onnellisuus on vaikea havaita? Tarvitaanko rakastumista, jotta sallitaan tasajalkaa hyppely ja kämmenten heiluttelu ja ragtimen esittäminen alasti vessanpöntöllä istuvalle, tuomitsematta jotenkin omituiseksi? Eikö ole hurmaavaa, että sekä puulla että hampaalla on juuret ja kruunut, mutta vain hampaalla hermo? Miksi kuun kehrä näyttää roska-astioiden ylläkin romanttiselta, kun kävelee vieraan pöydän iltapalalta pian taas lähtevän kanssa? Kiintyvätkö muutkin rumiin aurinkolaseihin?

Avaimenpiilotusleikki ja iltapala Moinamotissa

Kun lähdemme roomalaista kylpylää kohti, avaimet kimmeltävät ohueen lettinauhaan pujotettuna, hakaneulalla laukkuuni kiinnitettynä. Matkalla isä soittaa, on löydettävä juhlatalo yhdeksänkymmentävuotispäiville. Kasvihuonejuhlat olisivat kauniit, värikkäitä lyhtyjä ja sisätropiikin ihmeet sopisivat teemaan. Mutta hän on kysynyt hintaa, se on liikaa.

Tietenkin tropiikeilla on hintansa. Markkinataloutta kannattavien vanhempieni sokeus kysynnän ja tarjonnan laille hämmästyttää toisinaan. Kukapa ei haluaisi tropiikkijuhlaa. Aina löytyy paksulompakkotakataskuisia, jotka myös haluavat värikkäät tropiikkilyhtyjuhlat ja kahisevia silkkipaperirapuja. Ottavat, mitä saavat. Saavat paljon. Kannattavat kannattavuutta, eivät hyväntekeväisyyttä.

Koetan viestittää, että olen pyörän selässä, on pimeää, ja että myöhästymme pian kohtaamisesta. Huomiseen. Isää huvittaa sana kynttiläuinti. Se johtuu vain siitä, ettei hän ole koskaan ollut runoilijan syntymäpäivillä. Kuulemisiin, isä.

Tungen puhelimen takaisin kassiin. Kun tulemme perille, avaimet ovat kadonneet jonnekin Kallioon, jollekin kadulle. Hakaneula on auennut, tajuan siinä hämärässä pyöriä yhteen lukolla näpertäessämme, avaimet kilahtaneet heleästi asfalttiin matkan jatkuessa. Jos löydät kolme avainta, joita sitoo ohut silkkinen musta lettinauha, kerro.

Altaassa on lämpimämpää kuin yössä. Miehiä on vaikeaa löytää, sillä pimeässä uimareiden päät ovat kaikki kiiltäväntummia hylkeenpäitä, pärskyviä ja kuonosuuntaan eteneviä. Tulet roimuavat yössä, myrskynpuuska lakaisee steariininriippeitä pitkin allasta, saan kuumaa kirveltävää poskille ja suuhun. Juoksemme Ilveksen kanssa kuin viimeistä päivää. Kollegatarkin löytyy, hän huitoo riemuissaan kaksin käsin ja saalistaa vesijuoksuvyön. En näe Kerubivompattia enkä tämän veljeä.

Veden alla liikkuu jotakin suurta ja tummaa, eteenee torpedokrokotiilina sinisten kellupallukoiden alta kohti meitä, koetan väistää, tajuan vieraan hahmon iskeytyvän haaroihini kovalla tahdilla, se tarttuu, huudan. Vedestä kohoaa Kerubivompatti hiukset ryvettyneinä, pyörittää silmiään, näyttää vesipuhvelilta, jonka sarvikruunuun on takertunut levää, kirkumista, Vompin paino kiskoo minuakin veden alle, tällaistako on hukkua. Minä luulin, että olen täällä kuten toogaklientit ovat, jokseenkin siveellisesti, mutta huomaan huutavani täyttä viidakkokurkkua. Lopulta kaikki päätyvät vesijuoksuradalle, koska vesijuostessa keho on syvemmällä lämpimässä kuin uidessa, käsien ja takapuolen tapaillessa pintaa.

Pukuhuoneessa viestimme puhelimin. Seitsemän minuuttia ja pyörillä, sovimme. Astumme ulos ovista yhtä aikaa, näen heti oven auki työntäessäni miesten puolen oven lävähtävän auki ja Kerubivompatin astuvan sieltä veljineen. Täsmällistä! Matkaamme kohti Moinamotia, otamme pyöreän pöydän, loppuseurue saapuu.

Äkisti keinovaloisassa seurueen jäsenet tunnistavatkin puhuvat, märät päät, jotka veden pinnalla poukkoillessaan eivät tuottaneet järkeviä assosiaatioita. Nämä ovat tavanneet antiikin mielenhistorian seminaarissa, nämä taas erään lehden toimittajakokouksessa, nämä puolestaan vaimon esitteleminä. Hän on ollut sillä matkalla.

Pizzan nimeksi vääntyy ja vakiintuu Green Stockings. Sitkeää ja tulista. Juustolla se varmasti tuntuisi miedommalta. (Chilin polte on kipu-, ei makuaistimus.) Vihreät pienet thaichilirenkaat kutkuttavat kitalakea. Siideri maistuu makeammalta kuin yksikään ostamistani erilajikkeisista kotimaisista luomuomenista. Sovimme VHS-videoillasta Rocky Horror -teemalla. Vain yksi meistä muistaa Hattuset. Sen sijaan selviää, että television tietoisku on ehdollistunut meihin eri tavoin: yksi oli loukkaantunut, kun Ylellä töissä oleva isä ei viitsi laiskuuttaan napsauttaa sormia niin, että virvatuli olisi syttynyt kämmenpohjaan, toinen taas pelkää napsuttaa sormiaan tanssitunnilla, koska otaksuu koko käden syttyvän tuleen moisesta leikistä.

Seurue jakaantuu sikarisivupöydän myötä. On vuosi kaksituhattakuusi, asun taas Kalliossa, olen puolenyön aikaan iltapalalla pizzaräkälässä, jossa poltellaan nautiskellen sikareita. Kelläpä kulttuurirotalla rahaa olisi, paitsi ehkä kirjoihin, alkoholiin, räkäläruokaan ja satunnaisiin sikareihin. Hymyilen Kerubivompatille onnellisena ja hän hymyilee takaisin. Kylmää uimavettä, kloorinmakuisia suukkoja, kuumaa saunaa, märkäpääpyöräilyä pimeillä kaduilla, pyöreää pizzerianpöytää, terävää chilinpoltetta, kuplivaa kihelmöivänmakeaa siideriä, yö, rakastettu. Sulan tilaan ja koen maailmanharmoniaa, kunnes kollegatar huutaa: "Voi ei, mä en kestä enää, te ootte niin ylirakastuneita, aaaarghhh! Tuokin tuossa vain hymyilee autuaana tunnista toiseen, mä en kestä!"

Kadulla olemme niin väsyneitä, ettemme jaksa halata hyvästejä, lähdemme vain kukiin omiin suuntiimme.

Elokuvan jälkeen

Elokuvan jälkeen makaamme pitkään yhden hengen laverillani pimeässä ja puhumme. En ole varma, puhummeko hiljaa vai lujaa. Hiljaa sikälti, että suusta korvaan on enintään viisitoista senttiä, lujaa sikäli, että mehän juuri katsoimme tietokoneruudulta elokuvan. Ja söimme sipsejä. Ja söimme tortillan, ja karkkia myös. Mutta kun on rakastunut, örk-olo ei iske aivan normaaliin tapaan.

Ehei, me vain puhumme ja makaamme ja on hämärä, Kalliossa ei ole ikinä pimeä, tuuli heiluttaa katulamppua kerrosta alempana, huonekasvien varjot tanssivat tangoa seinällä. Mikä on muistojen funktio, kivun funktio. Miten kuulla maisemien kohinasta toistuva hahmo, jota varoa. Onko siitä parasta puhua vai pitäisikö vain tilanteet muuntaa mitään sanomatta, mikäli mahdollista. Hengitämme samaa ilmaa, harmaa kolli käy kusemassa eteisen lattialla olevan tuliaiskassin päälle. Onneksi se kusee pussinperälle eikä kantoaukoista sisään. Sanotaan mitä sanotaan, kyllä kiinalainen muovi on edistynyttä, tuliaiset eivät haise ollenkaan kissanpissalle, lätäkkö on keltainen tyyni järvi punaisella fetissimuovilla.

Olemme elokuvasta vähän eri mieltä - onko se surullinen vai ei. Lopussa ihmiset, jotka ovat halunneet unohtaa tyystin toisensa, palaavat kuitenkin yhteen. "He eivät ole oppineet mitään", purnaan. "Mutta he ovat taas onnelliset yhdessä!" vastustaa Kerubivompatti. Niin no - jos vain tietäisimme, mitä onnellisuus on. Ainakin siihen sisältyy lupa olla surullinen, siitä olen kohtalaisen varma. Mikään ei ole kamalampaa kuin vaatimus olla iloinen tehokkaasti ja vakuuttavasti. Maailmahan on enimmäkseen pielessä.

Varmaa on se, että toistaiseksi olen onnellinen muutakin kuin instant happiness -mielessä. Minun ei tarvitse enää odottaa. Eikä suunnitella mitään. Ei tarvitse suoriutua, vaikuttaa viehättävämmältä ja viehättävämmältä, ei tarvitse olla älykkäämpi tai vähemmän suulas tai mitä nyt sitä onkaan. Saan olla. Se on jotakin arvokasta. Että saa maata lähellä, hengittää naamalle, sanoa naama tänne ja kikattaa. Kun näen miten onnellinen toinen on, miten vaikeaa hänen on uskoa tätä, en osaa pelätä.

Ei tässä mitään kummallista ole, kuulen sanovani.

Toteamme hyviä asioita. Esimerkiksi, olemme molemmat rutiköyhiä. Niinpä ei synny asetelmaa, jossa toinen maksaa viulut ja siitä irvaillaan sivullisten taholta. Se on tärkeä seikka. Hyvä puoli on myös, ettei Vomp kuvittele tietävänsä, mikä minulle olisi parasta tai ala intellektuaalisessa mielessä holhoavaksi. "Minusta tuntuu, että se menee toisinpäin, tai siis en tarkoita sanoa, että sinä esittäisit tietäväsi kaiken, mutta toisaalta uskon kyllä, että tiedät minua paremmin mikä minulle on parhaaksi vaikket sitä sanoisikaan", hän koettaa selvittää. Kieltäydyn tietämästä tuollaisista seikoista mitään. Enhän tiedä siitäkään, mikä minulle olisi parhaaksi. Saati sitten jollekulle muulle, jollekulle jonka ajatuksia en voi skannata edes niinkään paljon kuin omiani.

Olen ollut koko elämäni eksyksissä. Ei se ole vaarallista. En oikein kuitenkaan tiedä edes sitä, minne olen matkalla. Olenko matkalla, ylipäänsä, vai kierränkö korttelia jaloitellen itsestäni liikaa puhtia puh pah pois ennen iltapalaa ja nuk-ku-maan-käy-mis-tä. (Minusta on muuten ihmeellistä, että on olemassa ihmisiä, joiden mielestä kaurapuuro on erinomainen aamupala mutta joiden mielestä kaurapuuron syöminen illansuussa on luonnonvastaista. Itse syön illalla usein lounaanjämiäkin enkä pidä sitä mitenkään omituisena.)

En ole huolissani vaikka olemme katsoneet elokuvan ja syöneet epäterveellisesti ja minulla on koko ajan nälkä emmekä ehdi harrastaa liikuntaa. Ei, ei, en ole lainkaan huolissani vaikka edellisessä suhteessani vesi alkoi tuntua seisovalta ja kädet ja lantionpohja kuoliolta juuri tuollaisen takia, että istutaan pimeässä vierekkäin, tuijotetaan toisen ajatuksia, kas tässä rakkaani rasvaa suolaa sokeria, niistä on rakkausjutut tehty, katsotaanko vielä tuokin filmi, meillä ei ole enää toisillemme sanottavaa, tiedän että mielestäsi olen luuseri, sinä että minusta arvosi ovat liian kovat, onko sipsejä vielä, joku tyttöpuolinen ystävä sanoo, että olen onnellinen, on tuollainen komea älykäs mies, mitä siihen sanoa, katsotaanko vielä yksi filmi ja haetaan alepasta iso pussia roksia ja chilitomaattimurskaa dipiksi.

Ei, ei. Tämä on erilaista. Makaamme siinä ja puhumme, mitä tehdään, mitä haluat tehdä, tehdään mitä sinä haluat tehdä, kumpikaan ei kai halua muuta kuin maata hämärässä ja supatella. Jossain vaiheessa alkaa nukuttaa. Nukahtaminen tuntuu ihanalta, koska aamulla herää eikä ensimmäiseksi kysy litaniaa kuka olen missä olen kuka helvetti tuo tuossa on joko on aamu - ei, haluan olla tiedoton, elämä on pelkkää tuskaa. Ei, nyt herää ja hengittää edelleen yhteistä ilmaa ja silittää kiharoita varovasti sormenpäin korvien taakse, puhaltaa ja suukottelee ja sanoo huomenta ja tietää tarkasti, kuka on, missä on, kuka tuo toinen on ja haluaa herätä.

On iltoja ja aamuja, joina kodista poistumattomuus ei tunnu raskauttavalta asianhaaralta.

Kello kolme kaikki hyvin

On fakta, että mitään ei saa nyt aikaiseksi. Viattomat yritykset pyöräretkeen ja käynti hallissa viettävät epäilyttäviin kahviloihin ja asuntoihin. Asunnon sotku ei haittaa. Karpalomehua tulee juotua monta lasia päivässä.

Satunnaisiin velvollisuuksiin, kuten iltatyövuoroon tai tekstiviestiin joka on pakko hoitaa, suhtaudutaan puolittaisina maailmanloppuina. Ei, miksi nyt. Niistä selvitään hengissä ja riemuitaan tuosta ihmeestä. Tässähän selvitään mistä vain.

Kaiken lisäksi UFFista löytyy melkein tiikerikuvioiset uimahousut Vompille, joka nyt tietenkin vihitään vesijuoksijoiden lahkoon. Huomenna uimastadionilla on kuutamouinti, ja siellä pitää olla uikkarit jalassa. Olen kyllä kuullut, ettei siellä uitua saa, mutta että ulkotulet roihuavat ja kynttilät luovat lämpimän valon kehiään. Ja altaan vesi on lämmin, ja kesä loppu.

Muistan taas kerran, miksi olen enimmäkseen laiska karhu kirjoittamaan. Se johtuu siitä, että kello kolme kaikki on hyvin, en ole juonut tippaakaan mutten myöskään oikein päässyt ylös sängystä. Olen kyllä pukeutunut, mutta vaatteet ovat jo kerinneet hukkua keskelle sekasotkua. Kissa karjuu ruokaa ja saa sitä.

Eikä kukaan muista sen pissineen ovensuuhun ennen kuin on liian myöhäistä ja kusi on imeytynyt lankkuihin, lankkujen pinta tahmea, sanoo krits kengissä kun viimein selvitään ulos.

Ohutta hohkakiveä

Pääni on saanut akuutin neuroporoosin. Epätodellisuuden tunne jysähtää koko maailmaan sillä hetkellä, kun Kerubivompatti astelee lasiliukuovesta tulohalliin kolme. Olen seissyt miltei tunnin tietämättä, olenko oikeaan aikaan oikeassa tulohallissa. Kone on tullut eri aikaan kuin Vomp on ilmoittanut, eikä mahdollista välilaskua lentoreitillä kysyvä tekstiviestini ole ikinä kerennyt Shanghaihin saakka. Niinpä olen mennyt tulohalliin kolme kymmentä vaille kolme vastaan suoraa Shanghain lentoa ja toivonut, että tämä lento se on.

Kaksikymmentä vaille neljä alan olla sitä mieltä, että olen väärässä paikassa ja ajassa. Kiinalaiset vastaanottokomiteat hakkaavat omaisia selkään, vauva kujeilee latuskanenäiselle tädille ja tyttärensä näköinen äiti omii tyttären laukkukärryt. Olen saanut yöllä tekstiviestikiertokirjeen, jossa sanotaan, että jos lähetän viestin eteenpäin kuudelle, minulle tapahtuu jotakin hyvää yhden ja neljän välillä. Normaalisti tuhahtaisin kiertokirjeelle puhelinfirmojen ovelana myynninedistämiskampanjana, mutta tänä yönä olen nauranut kellonajalle ja ajatellut, että tällaista huvittavaa sattumaa on jatkettava. Seistessäni tuloaulassa kolme jalkojani pistelee, ihonalinen kihisee näkymättömiä matoja, kämmenet hikoilevat litroittain, ennakoin saavani pian nestehukan ja minua jurppii, että olen suhtautunut asioihin niin luottavaisesti ja huumorilla, että olen huiskaissut kiertokirjeen eteenpäin kuudelle keskellä yötä.

Sitten Kerubivompatti astuu aulaan ja hämmennyn siitä, että tunnistan hänet niin helposti. Sillä odottaessani olen tietysti miettinyt, tunnistanko hänet tuloaulassa. Pelot ovat kasvaneet vonkuen koko odotusajan. Jotenkin kai kävelen, koska huomaan liikkuneeni hänen luokseen ja raastavani häntä pois tukkimasta tuloväylää.

Bussissa jalkani tärisevät. Sama ilmiö kuin viisaudenhammasleikkauksessa, jossa minuun turautettiin ruiskullinen adrenaliinia. Tärisen ja olen levoton ilman syytä. "Miten voit olla noin rauhallinen", kysyn monta kertaa. En uskalla oikein katsoa silmiin, on vaikeaa istua. Tahtoisin juosta. Olen vesijuossut aamulla puolitoista tuntia, mutta ei se auta.

Yöllä minua palelee. Kiskon päälle kaikkea mahdollista kuumaa, makaan lämpimän nukkuvan vieressä, en usko, on pakko koettaa sormenpäilläkin, kuka kaulankuopan tai kyljen raportteihin nyt luottaisi. Siinä se on. Onpa sitä odotettu. Olenko hereillä?

Kaukaa tulevilla on omituisia kertomuksia. Kun Kerubivompatti kertoo syöneensä koiraa, en oikein osaa olla tulematta surulliseksi, vaikka toki onkin niin, että kulttuurista tabuahan hän vain siinä on raapaissut - ei ole eroa sillä, syökö koiraa, vai sikaa, vai kalaa. Näin ovat asiat minun näkökulmastani niin kauan kuin maltan olla rationaalinen.

Mutta maltanko olla? Vaatekaappini ovi on auki ja näen selvästi kuusikulmaisen pahviuurnan, jossa on Mobutu-koiran tuhka. En ole edelleenkään pystynyt ripottelemaan sitä minnekään, vaan pidän sitä asunnossani. Ajattelen niitä luottavaisia silmiä, kosteaa kuonoa, viereen käpertymistä. Syömäkoira on erilainen, laumaantumaton. Tuotantoeläin. En voi olla ajattelematta turvattomia eläinten kehoja, en kulkukoirien halukkuutta sitoutua, laumautua, tulla yhdeksi meistä.

Varmaankin juuri koirien takia en syö sikaa, kanaa, lammasta, kalkkunaa, haukea enkä lahnaa, en edes katkarapua enkä sinisimpukkaa. Ei siksi, että ne olisivat lemmikkejä, vaan siksi, että niiden liha stressaa samalla tavalla kuin omani. Tärisee, tahtoo sujua ympäristössään, kokee vaikeuksia asettua. Kerubivompatti hengittää tasaisesti, kiskoo uneen.

Aamulla huomaan vaatepommin räjähtäneen asunnossani. Molemmilla on vihlova nälkä. Hukassa on avain vinttiin, jossa Kerubivompatin tavarat ovat. Muistan ainoastaan laittaneeni avaimen VARMAAN PAIKKAAN JOSTA SE EI VOI KADOTA. (Minun pitäisi jo muistaa, että aina noin ajatellessani minun pitäisi iskeä kämmenellä otsaan ja karjahtaa kuuluisat viimeiset sanat ja pidättäytyä varmasta paikasta.) Hänen on tarjettava shortseissa, kunnes pitkät housut kuivuvat tai avain löytyy. Emme saa aikaiseksi mitään. Sängystä ylös nouseminen on sen luokan rasite, että se nyt yksinkertaisesti ei onnistu muuta kuin ruokailun tai töiden ajaksi.

Älkää käsittäkö väärin. Enimmäkseen nukun sängyssä. Säpsähtelen hereille, kysyn Kerubivompatilta, onko hän nukkunut. Ei ole. Hän on katsellut, kuinka nukun, miettinyt tuulivoimaseminaaria, koettanut hahmottaa matkan olevan ohi. Ynisen jotakin ja suljen silmät uudestaan.

Töissä pääni on ohutta hohkakiveä. Äkkiä kaikki se jaksaminen, itsen rohkaisu ja hyväntuulisuuden vaatiminen, johon olen itseni pakottanut sekunti sekunnin perään, on purettu. Olen hervonnut olemisen tasolle, jossa maataan sängyssä hämärässä, tapaillaan sorminpäin lämmintä paljasta ihoa ja herätään muutaman tunnin välein. Haluaisin vain nukkua, viikon tai kaksi.

Tuntuu siltä, ettei mitään kommentoitavaa mihinkään ole. Hitto minä kausaalisuhteista mitään tajuan, tai psykologiasta. Saan kirjoituspyynnön aiheesta, miksi ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa. En oikein löydä tulokulmaa kysymykseen. Jännite on kadonnut. Selkäni on levollinen, pingottumaton, pyöräily helppoa ja stressitöntä, en meinaa ajaa autojen alle silkkaa hajamielisyyttäni. Mutta olen väsynyt, täysin uupunut.

Mietin töissä, kauanko pääni sairastaa ohutta hohkakiveä ja milloin koen uudelleen halun tutustua asioihin, ihmisiin, paikkoihin. Halun nousta sängystä, toimia ja ponnistella.