Yksityiskohdista

Sana "yksityiskohta" on kummallinen. "Detalji" tavoittaa tarkemmin, mitä tarkoitan, kun tahdon puhua yksityiskohdista, sillä "yksityiskohta" assosioituu päässäni kummallisesti kahteen seikkaan: toisaalta yksityisyyteen, intiimiin, toisaalta yksittäisyyteen, esiintymään tai ilmentymään tyypin vastakohtana.

Nämä assosiaatiot ovat äärimmäisen kiusallisia, sillä toisaalta minua kaivelee myös puhe detaljeista: se kuulostaa yksinkertaisesti huonolta suomelta. Detaljoitu menee vielä jotenkin, mutta detalji ei.

Niinpä kun kuljen kaarevaa kujaa kotiin takapihan kautta, hyvästeltyäni telttaretkelle lähdössä olevan lomaystävättären - on kesä, vielä voi olla kesälomaa - mietin, kuinka selittäisin jollekulle sitä havainnoinnin metodia, joka kehottaa kerta toisensa jälkeen keskittymään yksityiskohtiin. Keskittymään siihen, mikä on aistittavissa, koeteltavissa, hahmotettavissa intersubjektiivisesti, jos se ensin nostetaan esiin kirjoituksessa. (Kirjoitus on kuin sormi, jolla voi osoittaa rapattujen seinien ominaistuoksua tällaisena elokuun päivänä.) Minua myös loukkaa jollakin oudolla tavalla se seikka, että jotkut asioiden, olioiden, prosessien piirteet luokitellaan yksityiskohdiksi ja toiset suuriksi linjoiksi, peruspiirteiksi, fundamenteiksi, tai miksi niitä nyt sitten pitäisikään kutsua.

Mikä on se yhteisö, joka määrittää, että talossani on olennaista sen väri ja sen katonkulma, ikkunallisuus, rapattuus ja moniportaisuus, mutta että rakennuksen ominaistuoksu, se kuinka portaat pestään kerran viikossa, se kuinka takaoven koodilukko on ollut rikki koko kesän ja se, että koodiluku on edelleen sama kuin vuonna 1994, ovat oikeastaan vain pikantteja yksityiskohtia? Mikä tekee toisista piirteistä olennaisempia kuin toisista?

Tietenkin se, että käytän esimerkkinä taloani, on tahallinen valinta. Yksityiskohta, voisi joku sanoa. Voisin käyttää toisenkinlaista esimerkkiä. Voisin puhua jostakusta ihmisestä, esimerkiksi. Siitä, kuinka vahingoittavalta joskus näyttää se, kuinka joku ihminen takertuu johonkin historialliseen seikkaan (minulle on ihan sama halutaanko tätä sanoa tosiseikaksi tai pikkuseikaksi, ehkä on parempi vain puhua seikasta ylipäänsä) itsestään ja nostaa sen jonkinlaiseksi fundamentiksi, jota vasten hän luonnehtii ja arvioi omaa käytöstään ja motivoi tulevia tekojaan. Mutta ihmisistä on parasta olla kirjoittamatta.

Taloista kirjoittaminen on turvallisempaa, samoin koirista kirjoittaminen. Siksi se, mitä taloista ja koirista kirjoitetaan, on usein räjähdysalttiimpaa kuin ne bestsellerit, joiden avulla ihmiset koettavat opetella ymmärtämään itseään ja aikaansa. Lue koirankoulutusoppaita. Lue, miten eri tavalla koira opetetaan seuraamaan vierellä viisikymmentä-, seitsemänkymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvulla. Vertaa lukemaasi siihen, kuinka peruskoulun opetussuunnitelmaa on uudistettu. Vertaa lukemaasi siihen, kuinka keskustelu lasten kurittamisesta sävyttyy näinä vuosikymmeninä. Lue, kuinka ajan henki tulee itsestään tietoiseksi koirankoulutusoppaiden maailmassa - -

Olen miettinyt viime päivinä paljon kahta yksityiskohtaa maailmassa. Toinen on Aasian lisääntyvä painoarvo kaikessa suunnittelussa, toinen on viime vuosisadan kenties merkittävin mullistus - ihmisen eliniän piteneminen karkeasti ottaen kaksinkertaiseksi. Olen miettinyt, mitä ne yhdessä saattaisivat tarkoittaa ennusteiden laatimisen kannalta. Tiedämmehän hyvin, kuinka aasialaisissa kulttuureissa vanhuutta ja kokemusta arvostetaan aivan yhtä paljon kuin länsimaisessa antiikissakin (tarvitsee vain ajatella oliko se Platonin ajatusta, että filosofiasta ei voi olla järkevää sanottavaa kellään alle nelikymppisellä; toki silloin tiedonvälitys olikin eri mallilla kuin nykyään, mutta osapuilleen arvelen tuossa huomautuksessa olevan paljon perää - nuoruuden ihannoinnissa on jotakin kummallista ja ainakin itse tunnun parantuvan kaiken aikaa ajattelultani, vaikka toki matalapainepäivinä varpaideni tyvinivelten kulumat särkevät armottomasti ja onnun kuin vanha varis - mutta suoraan sanottuna, on jotenkin tyynnyttävämpää ajatella tarkasti ja detaljoidusti kuin pystyä tanssimaan varpaillaan ja päkiöillään tarkasti ja detaljoidusti), ja on suunnattoman mielenkiintoista nähdä, mitä näistä kahdesta suuntauksesta yhdessä kehittyy.

Sanon yksityiskohta, koska vaikka kyse onkin vaikutuksiltaan laajoista seikoista, on kyse kuitenkin vain historiallisista yksityiskohdista. On kiinnostavaa nähdä, miten ne heijastuvat ajatteluun. Hitaasti, tietenkin - eihän esimerkiksi darwinismin kaikkia seurauksia tunnuta vieläkään tunnustettavan suuressa osassa ihmistieteitä (enkä tarkoita tällä sitä, että pitäisi olla kynnet ja hampaat -tyylinen vulgääridarwinisti - sekin on jonkinlaista kypsymättömyyttä ja juontunee jonkinlaiseen tietämättömyyteen muiden eläinten käytöksestä; huvikseen tappava verenhimoinen peto on aika harvinainen ekolokero).

Enimmäkseen mietin kuitenkin sitä, että rakkaani paluuseen laskettavia päiviä on enää vähemmän kuin sormeni ja varpaani yhteen laskettuna. Kun läpsytän kujaa kotiin, tajuan, että punaisia kynsiä on enemmän kuin öitä, jotka minun on vielä kääntyiltävä lakanoissa hermostuneesti, unta turhaan kinuten. Uskomatonta! Siihen verrattuna eliniän piteneminen ja Aasian tukevoituminen vaikuttavat yksityiskohdilta. Mietin, onko ihmisiä, joiden elämässä näin ei olisi (heidän ollessaan rakastuneita - ja millaista olisi elää siten, ettei osaisi rakastua ja rakastaa; mietin myös Kristevan oivallisesti sanallistamaa filosofian eetosta: "---love crosses the treshold of modern times only in literature. When theology withdraws in the face of philosophy that grounds being on knowledge rather than on affection, rhetoric - as it doest when love is first experienced - steps in to gather the passion and enthusiasm of lovers." Mutta onko retoriikkaan luottamista?).

Tavallaan toivon, että heitä olisi, ja että heitä olisi tuhatmäärin, ja että he olisivat päteviä ja onnellisia juuri noissa toimissaan ja että he pyyteettömästi järjestäisivät maailmaa siten, että me rakastavat, rakastamiseen keskittyvät, siinä kiereksivät olennot voisimme elää hyvää elämää juuri sopivan vaivalloisella tavalla kehittyäksemme ajattelultamme, tehdäksemme toisillemme hyviä tekoja ja niin edelleen, positiivisina ja toiveikkaina ja aktiivisina pysyen. Ja samalla tajuan, että tuo toive on hupsu harhakuvitelma. Ei kukaan järjestä maailmaa sillä tavalla puolestani.

Mutta toistaiseksi en osaa ajatella kuin lukumäärää, joka on kynsieni lukumäärää pienempi. Rouge fantastique, todentotta. Rakkaani on ostanut kuulemma suuren lastin teekukkia. Teekukat ovat jotakin hänelle vierasta, kokematonta, jota olen kärttänyt tuliaiseksi ja halunnut siinä määrin, että etsin netistä kiinankieliset nimetkin juuri niille kukille, joita hingun maistaa. Nyt hän tuo minulle teekukkia.

Olen tyytyväinen: pidän enemmän miehestä, joka tuo teekukkia, kuin miehestä, joka toisi kukkia kimpun. Olen sillä tavalla omituinen; edelliseltänikin pyysin lahjaksi opuntiakaktuksen hänen ilmaistuaan halunsa antaa minulle kukka lahjaksi. Viikunakaktus sopi mielestäni hyvin minulle. Tuossa se on ikkunallani.

Teekukassa - nyt ollaan taas turvallisella maaperällä retken ihmismieleen, politiikkaan ja moraaliin jälkeen - kiteytyy monta piirrettä, jotka mieltäisin yksityiskohtia enemmän fundamenteiksi, sikäli kuin sellaisista nyt voi vakavissaan puhua. (Ei ole kivijalkaa, joka ei rapautuisi, ei luita, joihin ei tulisi kulumia, jos niitä tarpeeksi rasitetaan, ja kaikki käsitteellinen työ, kuten runous ja filosofia, on noiden fundamenttien räiskimistä milloin salamoin, milloin korvapuustitaikinoin - anteeksi kyökkeinen metafora; minua kiinnostaa sekin, kuinka korvapuustitaikina eroaa pullataikinasta ennen kuin se on leivottu levyksi, päällystetty margariinisulin, kanelein ja sokerein ja kääritty ja kolmioitu ja likistetty korviksi; leipurille ero on selvä. Joku muu voi sanoa, että ahaa, teet pullataikinaa, mutta leipurille kyseessä on korvapuustitaikina alusta, jauhopussin kaapista nostamisesta saakka.)

Esimerkiksi, teekukka on osittain luontoa, osittain ihmiskätten työtä. Sama pätee kai kaikkeen, minkä havaitsemme; suhtaudun epäillen ajatukseen, että jokin havaittu voisi olla mielen saastuttamatonta (sehän havaitaan) tai pelkkää aktiivista mieltämistä (sehän havaitaan); otan mielelläni vastaesimerkkejä harkittavaksi mutta en lupaa kommentoida niitä ennen kuin neljänkymmenen rajapyykin ylitettyäni (nyt minun pitäisi epäilemättä laittaa tähän Hurina-;) jottet kuvittele, että tosissani pystyisin argumentoimaan näistä asioista; olen tässä yhtä vauva kuin kuka tahansa toinenkin ja epäilen, että olen yhtä vauva vielä kuolinvuoteellanikin tai miten tai missä nyt sitten olenkaan kuollessani). Se avautuu hitaasti, muttei yksin, vaan ainoastaan suotuisten ympäristötekijöiden vaikutuksesta. Ja niin edelleen. Sillä on hintansa, se on yksittäinen olio tai prosessi mutta meillä on myös sille nimi, ja nimeämme sen tunnistaessamme siitä ne piirteet, jotka yhdistävät sitä toisiin teekukkiin ainakin omassa havainnon järjestyksessämme. Ja niin edelleen.

Siitä voi nauttia. Sen voi pudottaa kannuun ja katsoa, kuinka se aukeaa ja levittää värinsä ympäröivään veteen. Sitä voi käyttää metaforana jollekin toiselle.

Kuten yksityiskohdalle. Jokainen yksityiskohta maailmassa - tämä teekukka, jota en ole vielä nähnyt, joka on rakkaani matkatavaroissa, jonka hän on ostanut kenties käyttäen apunaan printtaamaansa sähköpostia, johon olen copypastannut kiinankieliset merkit (en ole turhaan harjaannuttanut itseäni hakemaan tietoa, detaljoituja seikkoja rakastamistani prosesseista; löydän teekukkien symbolit mutta minua kylmää ajatus mitä sitten joskun netti kaatuu ja me olemme jo tottuneet tähän kaikkeen) - ilmentää jotakin yleistä. Yleiseen ei pääse käsiksi yksityiskohditta.

Siksi on tärkeää havaita yksityiskohdat, ajattelen, kun läpsytän kohti kotiani. Matkaa Viin hyvästelystä kotiovelleni on alle sata metriä, mutta siinä ehdin jo ajatella yksityiskohtia ja teekukkia yhdessä rymäyksessä. Hymyilen hieman vinosti ajatellessani jokin aika sitten käymääni keskustelua, jossa ystävä kysyi, miten saatankin kirjoittaa niin paljon. Miltei tuohduin - pidän itseäni laiskana kirjoittajana. Ymmärtääkseni tämän yksityiskohdan - oman ajatteluni - kautta jotakin yleisestä minun pitäisi kirjoittaa huomattavasti ahkerammin.

En saa päivittäin ylös kuin pienen palan, jonkun ohimenevän häivähdyksen ovikoodia näppäillessä tai sinne päin. Tietenkään kirjoituksen tarkoitus ei ole kartoittaa olemista tai ajattelua kokonaan vaan kommunikoida sitä tai ainakin mahdollistaa kommunikaatio asettamalla näkyväksi jotakin muuten näkymätöntä.

Luotan siihen, että yksityiskohtien kokoelma voi muodostaa maailman. Se johtuu siitä, että oma maailmani muodostuu niinikään yksityiskohtien kokoelmasta. Mutta sinun vastuullasi, yksin sinun vastuullasi on, mitkä näistä yksityiskohdista juuri sinä koet hallitsevina. Et tiedä, mitkä niistä ovat minun fundamenttejani tällä hetkellä - enkä tiedä minäkään, ennen kuin niitä koetellaan.

Mistä tahtoisin pitää kiinni? Ainakin siitä, että rapatun seinän tuoksu on miellyttävä jopa silloin, kun siihen sotkeentuu asfaltin lievä koirankusen haju kotia päin kulkiessa, osan ystäviä piknikviltille jättäen, vesijuoksusta jo alustavasti sopineena, ystävälle hyvää telttaretkeä toivotettuaan.

Se on seikka, jota minun olisi erittäin vaikeaa epäillä.

Tum tum

Olen edelleen hengissä, joskin pihisten ja jäykkänä. Pyörän eturengas pysyy paikallaan ja toimii erinomaisesti ja liukastetut ketjut ovat unohtaneet, kuinka rahista. Herään puolitoista tuntia ennen herätyskellon soimista, olo on halkomaisen syinen ja hitaastisyttyvä. Koska en osaa kuitenkaan nukahtaa, pyöräilen vesijuoksemaan ennen töihin menoa.

Kirjastossa on hämärää ja ilmastointilaite pauhaa. Kolmen maissa tajuan kurkkuni olevan niin kipeä, ettei illan bilestyksistä tule mitään. Olen jopa tyytyväinen asioiden käänteeseen: aion ottaa flunssasta kaiken irti, maata lakanoiden välissä kittaamassa kuumaa yrttiteetä ja lukea työpaikalta lainaamaani John Irvingin kirjaa. (Aion parantua maanantaiksi, koska silloin Näkymätön Tyttö syö luonani lounasta.)

Tietysti nukahdan ja herään kirjankuva poskeen painuneena, aukeama kuolalla silattuna. Sitten menen käymään alakerran kaupassa. Se on täynnä kaljaa ja siidua ostavia ihmisiä. En jaksa kokea kuin lievää uteliaisuutta heidän sosiaalisuuttaan kohtaan. Tänään ei huvita nähdä ihmisiä, työpaikalla käymme hyvän keskustelun ja se riittäköön. Kaupan jono kestää vartin. Takanani oleva mies kiukuttelee naiselleen koko ajan siitä, kuinka täysi kauppa on, toiselle kassalle pitäisi lohkaista lekalla tilaa, joka toinen sana on vittu ja onko tätä kamaa just nyt ostettava. Käännyn katsomaan miestä uteliaana. Hän näyttää ihan tavalliselta mieheltä ja ärsyyntyy kai hieman, kun sillä tavalla uteliaasti katselen häntä, rutistaa kulmiaan, katselee hyllyssä tököttäviä kylmälaukkuja. Mutta ei sano mitään, ei sen jälkeen enää. Nainen huokaisee raskaasti, kahahduksesta kuulen katsomatta hänen siirtäneen painon jalalta toiselle.

Olen edelleen hyväntuulinen siitä, kuinka luen ääneen Kerubivompatin ja minun alkuaikojen sähköpostiviestejä ystävättärelle, joka koettaa olla rakastumatta ja kiintymättä. Viikon minäkin jaksoin sellaista projektia, mutta Kerubivompatin todettua viikon venkoiltuamme kirjeessään, ettei hänkään olisi nyt selkeästi valmis rakastumaan mutta lisättyään sulussa, että todennäköisesti tällainen spekulointi on täyttä paskapuhetta, taivuin säyseästi siihen tosiseikkaan, että spekulointi on paskapuhetta. Mietin kassajonossa seisoessani myös sitä, miten ihanaa olisi oikeasti pesiä jonkun syliin.

Mutta kyllähän muistan edelleen, missä maailmassa elän. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt vanhempieni suutelevan tai halaavan tai puhuvan toisilleen leikkisään sävyyn. Siitä täytyy olla kymmeniä vuosia, olen ollut silloin lapsi. Aikuistuttuani sanon aina heille, että älkää koko ajan tapelko. Mutta ei se kuulemma ole tappelua vaan puhetta. Naiset munivat aina, miehet ovat isoja lapsia ja niin edelleen. Ehkä minulla on ollut suorastaan neuroottisen nopeasti käyntiin lähtevänä naisena jonkinlainen etuoikeutettu valinta-asema, sillä mieheni ovat olleet aina vakavampia ja aikuisempia kuin minä (suureksi pettymyksekseni). Ostokset maksavat hieman yli viisi euroa, hedelmiä.

Koska joku muu on ottanut hissin, kävelen ylös portaita ja reidet kivistelevät siinä mennessäni. Kurkussa jokainen verisyöksy sattuu tum tum. Suljen silmäni lakanoiden välissä lukiessani kohdan, jossa Irma rakastuu työnantajaansa tajuttuaan tämän kyvyn rakastaa sitä, tätä ja tuota. Taidan tätä nykyä olla aikamoinen nature boy. Enkä osaa edes oikein nauraa sille.

Lasken päiviä.

Machissima talttuu heti alkuunsa

Aamu alkaa suloisesti: kävelen rautakauppaan ostamaan numeron viisitoista lenkkiavaimen ja säädettävän jakoavaimen. Alkuperäisessä suunnitelmassa on ostaa kaksi lenkkiavainta, mutta onneksi matkalla tajuan, että muttereita saattaa olla muutakin kokoa kuin viisitoista, ja on hyvä, että toista avaimista voi käyttää muuhunkin kuin polkupyörän fiksaamiseen. Jännitys kytee sisälläni. Entiseni on ähkinyt ja kiroillyt otsa kurtussa pyörän kanssa, joten arvelen edessä olevan jotakin hikistä, inhottavaa ja ehkä hivenen vaarallistakin.

Avaimet kilkuttavat reisitaskushortsien taskussa iloisesti tarpoessani mäkeä ylös. Soitan ystävättärelle: "Leikitäänkö pyöräkorjaamoa?" Hän saapuu paikalle minihameessa. Kummallakin on rouge fantastiquella lakatut kynnet. Reisitaskushortsit ja kaksi lettiäni kyllä hieman haittaavat femppakorjaamon tunnelmaa, mutta yhtäkaikki pyörällä pihaan saapuva nainen lainaa pumppuani. Välillä ulkokumi kuljetetaan sisään imuroitavaksi - en halua kumien väliin jäävän mitään roskaa, joka rikkoisi uuden sisäkumin hetsilteen. Ystävätär silittää sisäkumista varoen pölytkin pois. Nostamme etupyörän pois hollilta, tungemme renkaat paikalleen punaisine kynsinemme.

Ihme kyllä, homma toimii. Emme hukkaa edes venttiilin hattua, kuten miesten on tapana tehdä. Kiskomme omiin suuntiimme avaimista, kunnes lopulta mutterit eivät väänny tiukemmalle. Kyllä, pienet renkulat ovat oikeilla kohdilla ja rengas pyörii suoraan. Silti minua kauhistuttaa ajaa pyörällä. Olen aina pelännyt pyörällä ajamista entisenkin korjattua sitä, saati nyt sitten kun olen itse ollut insinöörskana, työnjohtajana ja emansipoitumassa. Mutta pyörä toimii moitteettomasti ja äkisti tajuan, että pyhät pyssyt soikoon, minähän osaan vaihtaa nyt pyörään itse nastarenkaatkin paikalleen! Ja totta vieköön vaihdan itse, en enää maksa tästä korjaamolle, tämähän on hauskaa ja loogista.

Jos öljymonttuäijät tämän tajuavat, miksi ihmeessä olen kuvitellut, etten itse osaisi kuin korkeintaan paikata kumin rengasta irroittamatta? (Vaikka tämä on hieman elitististä kirjoittaa, luulen olevani tarkempi ja huolellisempi kuin keskimääräinen öljymonttujuippi ja kykeneväni kenties mekanismia tarkastellen hahmottamaan paremmin teoreettisesti periaatteen, minkä takia ohut metallirinkula tulee kiinnikkeen tälle puolelle. Ei siksi, että se on ennenkin ollut niin tai että se kuuluu siihen, vaan siksi, että se suojaa mutteria vääntöpaineelta ja auttaa siten mutteria pysymään tiukkana. Voi kyllä olla, että selitykseni on väärä. Siinä tapauksessa, oikaise.) Miten loistava fiilis: Minä osaan, jee. Olen tänä talvena oppinut korkkaamaan skumppapullon, poraamaan seinään reikiä ja muita miesten juttuja. Enkä usko, että enää suostun kovin helposti siksi, joka seisoo vieressä pidellen venttiilin hattua, kuuntelemassa kirosanoja ja tuntemassa itsensä viisivuotiaaksi-vau-kaikkea-toi-osaakin.

Kohta olen niin machissima, että kerron miehille, kuinka se tehdään, ja käytän siinä sä-kieltä. Toivon, että tämä pissi nousee päähäni mahdollisimman hitaasti ja mahdollisesti sakkaantuu jonnekin matkalle.

Niin käykin, sillä käytyämme vastarasvattuine ketjuinemme palstalla kitkemässä ja poimimassa puhuttelevia kesäkurpitsa-, kurkkupoika- ja munakoisomuotoja lehtivihannespedeille ja kaivettuamme ylös talvivalkosipulia, jonka punaviirut ovat lähes rouge fantastiquea, ja syötyäni ystäväni J:n kanssa salaattia ja perunaleivostaikinakakkua (kuvittele viisitoista senttiä pitkä ja halkaisijaltaan seitsensenttinen lieriö, joka on perunaleivostaikinaa - sellainen on Selveri kirjukoer, Tallinnasta, 35 kruunua), luen blogilistan suosikkejani, ja pysähdyn siihen, että Saga on kuollut.

Eikä mikään maailmassa ole niin surullista kuin surullinen pieni tyttö. Istun hiljaa, mietin tapaamaani tyttöä, hänen rakkauttaan eläimiin ja kokemusta, jonka hän käy läpi. Kun ensimmäinen villakoirani kuoli neljäntoista yhteisen vuoden päätteeksi, itkin kaksi viikkoa maaten pimeässä huoneessa ja onnistuin hymyilemään vasta annettuani kodin tallinnalaiselle hylätylle puolivillakoira Mobutulle, joka nyt on tuhkana uurnassaan vaatekaapissani.

Ei, minusta ei sittenkään voi tulla machissimaa, miten sitten yrittyisinkin ja missä sitten onnistuisinkin. Machissimat eivät itke, ja he onnistuvat kaikessa, mihin ryhtyvät. Enkä onnistu keksimään kuinkaan, miten kertoa, että surujen kanssa kasvaa kyllä, mutta että silti ne tuntuvat vuosi toisen jälkeen yhtä surullisilta asioilta. Surujen yli ei kasva eikä niitä unohda, mutta niiden kanssa oppii elämään. Ja tärkeimpiä asioita elämässä on tajuta, kuinka hauraita ja hetkellisiä prosesseja käsittelemme aina ollessamme tekemisissä elollisten olentojen kanssa. Maailma ei ole kiskoilla jyskyttävä, teräksinen juna, jonka machot ja machissimat korjaavat loogisesti jakoavaimineen ja johon on aina varaosia tarjolla.

Siksi on liikuttava varovasti, kevyin kantamuksin.

Hola guapa

Heti kun keskellä metsää suljen silmät, yksi ihoruttoa tartuttavista hämähäkeistä tippuu kaulalleni. Vaikka olen järkeillyt, ettei pimeässä ylös vilkuilu paljon auta, olisi se sittenkin kenties auttanut. Räväytän silmät auki, ja onkin valoisaa. Laiva tai suuri lentokone, keskellä kuusi penkkiä, sivuilla kolmet. Ystävättären takaraivo nojaa istuimeen, silmät tuijottavat eteen lasittuneina, kynsiin on maalattu karpalonväriset (myyntinimi rouge fantastique) kolmiot.

Laiva, koska ulkona on vettä. Sateen vihmoma meri-Helsinki, tuomiokirkon valkoinen pää olkapäineen, uspenskin suinuhiipat. Vii hymyilee huvittuneena. Kuka olen? Miksi olen laivassa? Jaloissani on reppu. Sitten muistan: olen eronnut viime talvena, jalkojani kutittaa syötyäni suklaapuodissa konvehdin, jossa olikin jotain maitoa, jos maltan olla raapimatta, iho ei kohoa punaisille paukamille, tämä on vähäistä, olen selvinnyt talven yli, olen ostanut villatakin sijasta kolmet rintaliivit, kahdet niistä käytettyinä, ja yhdet käytetyt anilliininpunaiset pyöräilyhansikkaat. Pian toteamme, ettei siellä sada. Ikkunat ovat märät vauhdista.

Kun kävelemme kohti passintarkastusta, kysyn viimein, mitä tarkoittaa hola guapa. Ajattelen guapan olevan jokin guanakon tyyppinen eläin, jolla on raukeat silmät, hyveellinen pieni suu ja paha tapa sylkeä totuuksia silmille. Mutta guapa onkin kaunotar. "Niin ne sanovat aina", väittää Vii. Hola guapa, mitä kuu-luu. Ajatella, on kulttuuri, jossa naisia sanotaan aina kauniiksi, he tottuvat siihen, tottuvat ajatukseen. He eivät ole epäuskoisia jonkun uskaltauduttua sanomaan niin pelosta syrjällään.

Kotona nostan rintaliivit kaappiin ja hymyilen niille. Onneksi elän nyt, onneksi elän tässä kaupungissa, onneksi olen seurustellut kaikki suhteeni läpi, onneksi olen epäonnistunut siinä ja tässä ja tuossa. Koska jos eläisin maassa ja ajassa, jossa voisin uskoa olevani kaunis, tai olisin edennyt jonnekin eliittiin, en istuisi ystävättären kanssa raitiovaunussa halkoen mustaa elokuuta kirkkain antiikki-ikkunoin enkä odottaisi palaavaksi miestä, jota rakastan.

On ihanaa päästä kotiin, riisua kengät ensimmäisen kerran kuuteentoista tuntiin, laulaa harmaalle kissalle jälleennäkemislaulu, tajuta päässeensä turvallisesti perille läpi joka ikisen muistin kerrostuman: Tallinnan kaikkine vuosine ja seuralaisineen, Etelä-Helsingin viime talven tuiskujen, Pitkänsillan, jonka kaiteella istuin ensimmäisinä yliopistovuosina useammin kuin kerran. Ja miten ihanaa on nukahtaa sen jälkeen, kun on nostellut matkatuomiset, luomuviinit ja tofut ja huomista vierasta ajatellen ostetun rummikookin paikoilleen.

Vaikka en osaa käyttää (enkä siten ostaa) käytettyjä raidallisia paitoja, sukkanauhaliivejä, vihreää enkä keltaista väriä enkä nakinkuorimekkoa, tunnen matkan onnistuneen yli odotustensa. Kokeilen sanoa hola guapa hammasharja suussa, mutta siitä tulee vain oa-ua-a. Se on helppo hyväksyä.

Katselee alansa töitä, kuten kuuluu

Tilaan työvoimahallinnon avointen työpaikkojen listaa oman alani töistä sekä Helsingistä että Jyväskylästä. Ja katsokaahan, mitä onnetar tänä aamuna on arponut artsufartsyille filosofian maistereille:

"Haku 1: Taide- ja viihdeala, Muu tieteell. asiantuntijatyö, humanistinen työ, Toimitus- ja tiedotustyö sekä joukkoviestintä, Kirjasto- ja informaatioala:

Karaokejuontaja"

Toivottavasti joku kirjoittaa paksuhkon opuksen humanistisen prekariaatin pakosta suhtautua tilanteeseen mustalla huumorilla. Ei kahdeksantoistavuotiaiden (tai herraties seitsemäntoistiaiden) voida olettaa pystyvän pohtimaan elämänkaartaan ja työmarkkinoita kovinkaan kypsästi. Ainakaan minä en pohtinut. Ajattelin, että kuolen ennen kolmeakymppiä AIDSiin, karkaan sirkuksen mukaan ulkomaille ja että kuolemani jälkeen julkaistaan runoni, jotka saattavat kirjallisen maailman suuren kiihtymyksen tilaan. Hmm. Ja vanhempanikin olivat sitä mieltä, että jos kerran kirjallisuustieteilijöitä (hain siitä sisään yliopistoon, koska sentään ymmärsin, mitä kirjat ovat, toisin kuin filosofia, estetiikka, folkloristiikka yms. kiinnostavat) koulutetaan, varmasti heille on kysyntääkin. Minusta tilanteeseen on kaksi ratkaisua. Joko koulutettavien määrää pienennetään ja heille annetaan suurempi akateeminen vapaus ja taloudellinen tuki tai sitten yliopistoon saa hakea vasta viiden vuoden työuran jälkeen, jolloin on ehkä jo parempi kuva siitä, mitä haluaa ja millä hinnalla.

Hyvä, etteivät rappioromanttiset haaveeni käyneet toteen, olisin nimittäin jo kuollut, eikä kukaan nauraisi kohtalon pikku oikkuselle. Eikä tässä maailmassa ole koskaan liikaa naurua ja hassuttelua! Lasten- ja tietokirjoja julkaissut ja kustannustoimittajana ja toimittajana pitkän uran tehnyt ystäväni oli hetken karaokejuontajana writer's blockissaan. Hän kommentoi työtä helvetillisimmäksi jaksoksi työurallaan.

Omituinen maailma, jos ainoa sopiva vapaaksi ilmoitettu työpaikka koko päivänä ei sovi. Omat työni on saatu suhteiden tai tämän blogin (avoin suhde) avulla. Mutta kuinka käy niille, joilla ei ole ystäviä?

Ei, tarkoitukseni ei ole valittaa. Kunhan kerron, mikä turskautti aamupuurot suusta pöydälle saakka. Pidän mustasta huumorista. Tosin eksoottinen tanssija olisi saanut vielä suuremmat aplodit. "Osaathan siteerata Deleuzea minuuttitolkulla langattomaan mikkiin tunkiessasi käärmeitä sulkakoristeisille kiekoille!"

Nyt kitkemään, koska on kesä!

John Dewey kirjoittaa talosta ja taiteesta

Kun John Dewey haluaa selvittää, millainen maailma on, hän käyttää metaforana taloa. Talo on hyvä metafora. Sitä on käytetty paitsi maailman, myös ainakin tilan, kohdun, rakkauden, minän, elämän ja kuoleman metaforana.

Mutta Deweylla on mielessä jokin yleisempi ja syvempi ajatus: tutkia sitä, mitä yleensä tarkoitetaan prosessilla, olemassaololla ja objektilla. Onko talo pysyvä vai ei? Talo on pysyvämpi kuin surviainen ja ohimenevämpi kuin esimerkiksi ilmakehä. Onko talo riittävän pysyvä ollakseen objekti vai onko se rakentuvana ja lopulta puretuksi tulevana prosessi? Tavoilleen tyypillisesti Dewey ei halua valita vaihtoehtojen väliltä vaan haluaa omia ne kaikki - koska kaikissa niissä on oma viehätyksensä. Niinpä hän kirjoittaa osapuilleen näin: Prosessin suhtellisen pysyviä piirteitä voidaan kutsua rakenteeksi, pysyvyydeksi. Talossa rakenteiksi voisi luokitella esimerkiksi kantavat seinät. Vaikka muita seiniä voi kaataa ja rakennella, ja ne siten edustavat muutosta, vielä nopeammin muutosta edustavat tapettien vaihtuva viuhuna seinillä puhumattakaan kesä- ja talviverhoista ja pölystä, joka laskeutuu ja tomutetaan taas ilmaan, tai ampiaispesästä ullakolla - ne hylkäävät ne aina lopulta. Mutta vaikka sanommekin kantavia seiniä rakenteiksi ja muuta muutokseksi, puhumme taas vain suhteellisessa mittakaavassa, tietyn talon ajallisessa mittakaavassa. Lopulta talo sortuu tai puretaan, eikä se ole ollut täällä ikuisesti. Mutta sen ollessa tässä on ehkä selkeintä puhua siitä talona, objektina, ei rakentumisena-lämpölaajentumisena-asumisena-purkamisena ja mitä tuohon nyt tahdottaisiinkaan kirjoittaa.

Niin, pohjimmiltaan John Dewey on sitä mieltä, että kun tunnistan ja nimeän tuon prosessin tämänhetkisen tilan taloksi, toimin ihan järkevästi. Mutta minun tulee muistaa, että talo on paljon muutakin kuin se, mitä näen, tai kuten nyt lukiessani hänen tekstiään, mitä kuvittelen.

Kuvittelen, muistan: Eikö kaikessa muistamisessa olekin kuvittelun elementti, kun asiat niputetaan kimpuiksi? Ja eikö kaikessa kuvittelussa olekin muistelua - en osaa kuvitella esimerkiksi taloa, jota en osaa kuvitella. En osaa kuvitella sitä, koska osaan kuvitella vain taloja, jotka ovat riittävästi niiden talojen kaltaisia, jotka jo tunnen. Tunnen, muistan. Tunnen, kosketan. Nojaan niihin, haistelen ohimennen seinät. Rakennusmateriaalien tuoksukvaliteetit ovat useimmiten viinien tuoksuja kiinnostavampia.

John Dewey kirjoittaa muustakin kuin taloista. (Filosofit kirjoittavat enimmäkseen muustakin kuin taloista. Taloihin kirjoitusasioissaan fiksoituneita sanotaan yleensä muuksi kuin filosofeiksi.) Esimerkiksi, hän kirjoittaa taiteesta. (En halua tässä alkaa puoli-ikuista kiistaa siitä, ovatko talot taidetta. Ainakaan ne eivät ole vain taidetta, kuten ihmisten arkkitehtiviha osoittaa. Minäkään en pidä modernistisesta arkkitehtuurista: se odottaa ihmisiltä liikaa. Se odottaa, etteivät he kokisi oikeudekseen elää tarinoita, tarinoissa, tarinoista ja tarinoihin.) Hän kirjoittaa kritiikistä, sen tehtävästä ja taiteen kyvystä siirtää ideoita kehosta toiseen, ruumiillistaa merkityksiä. Hän kirjoittaa, kuinka parhaimmillaan taiteessa käy niin, että loppukokijan kokemus liikkuu samoin kaartein kuin alkukokijan. (Joissain systeemeissä heitä kai voitaisiin kutsua kuluttajaksi ja tuottajaksi. Mutta huomauttaisinpa vain, että todella adekvaatti sisältöhän ei kulu. Huomaatko, kuinka keskustelen jatkuvasti jonkun kanssa? Tämä on se me, johon toisinaan viittaan ärsyttävästi. Minä ja kuvitteellinen kurppaystäväni tässä teen ääressä, siinä on muuten dictamnustakin tuossa teessä. Nämä näkymättömät ystävät ovat todella säälittäviä mutta toisaalta tarpeellisia. Hyväntahtoisia ihmisiä, joita kiinnostaisivat juuri samat kysymykset riittävän samansuuntaisesta näkökulmasta, ovat kovin harvassa. Koetan kyllä laajentaa osaamisaluettani, mutta se on toivottaman hidasta. Olen hidas oppimaan uusia kieliä ja monologismi ei ole seurassa viehättävää.)

En tiedä, miten luet filosofista tekstiä, mutta itse tapaan lukea sitä sekä-että, sekä jotain maailmasta väittävänä että taidetekstinä. Näin teen itse asiassa taiteenkin kanssa, sillä muuten pääni täyttyisi helmihampaista ja muusta paskasta ilman että edes huomaisin jonkun oikoneen hieman aivoni poimuja. Mutta takaisin John Deweyyn. Kun luen, mitä John Dewey kirjoittaa talosta, on ensiarvoisen tärkeää, että minulla on ollut isovanhemmat, joilla on 1916 rakennettu suuri tiilinen talo, jossa sijaitsee myös nykyään käyttämätön yleinen sauna. Ilman tuota taloa en näet ymmärtäisi niin elävästi ja ruumiillistettuna, mitä Dewey koettaa kertoa.

Tuo talo on ostettu äidin suvulle 1940-luvulla, heti sodan jälkeen. Silloin talo on ollut punatiilinen. Kuvissa äiti ja äidin sisko seisovat talon pihassa luistelupuvuissaan. Äiti on viidentoista, sisko kuuden. Äidin ja äidin siskon ikäero on sama kuin minun ja sisareni tai toisaalta minun ja Kerubivompatin. Äläkä kysy, mitä ikäerot tähän liittyvät, kunhan tulen maininneeksi. Se tulee mieleeni, se liittyy siten mielessäni tähän kohtaan. (Kuinka tärkeää yksityiskohtaisuus onkaan. Enkä ole mikään ihmismielen rakennusmestari, joka tiettyä kohtaa napauttaen uskaltaisi sanoa, että tästä voi iskeä lekalla läpi valoaukon ilman että mitään fataalia tapahtuu. Tietenkin normaalissa keskustelussa valoaukkoja on iskettävä koko ajan, mutta tämä ei ole normaalin keskustelun ilmentymä.)

Neljäkymmentäluvusta kuusikymmentäluvulle talon ulkopinta on ollut viehättävää, käsintehtyä punatiiltä. Koska sauna on tehty tehtaan päällystölle, koristeellisia yksityiskohtia tiilten ladonnasta riittää. Mutta seitsemänkymmentäluvulla, jolloin synnyn, joku keksii, että tiili on vanhanaikaisen näköistä ja kiskaisee raplingit päälle. Talo on kaukaisten kesäukkospilvien myllertävänharmaa. (Myöhemmin maalaan samalla värillä olohuoneeni ja eräs ystäväni, nykyisin etiikan tutkija kaukana täältä, kysyy, milloin aiomme maalata tuon raakabetonin.) Lapsuuteni kaksikerroksinen mummola, betoniset jyrkät rappuset yläkertaan, teräskaide, saunan pukuhuoneiden pitkät koukku- ja kaappirivistöt. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä talo maalataan vaaleanpunaiseksi. Se on suuri virhe. Talo on edelleen tuossa värissään. Mutta alla odottavat käsintehdyt tiilet. En tiedä edes, kaipaako tiiliä kukaan muu kuin minä, joka olen tutkinut kuvia suurennuslasilla ja pyytänyt äitiä kuvailemaan niitä lisää.

Ei vain ulkopuoli muutu: vaikka äidin entisessä huoneessa on edelleen sama punainen jugendtapetti, äidin vihaama bordellinpunainen, ja näkymä järvenselälle, on paljon muutettu. Kakluunit on korvattu tiilisin takoin, väliseiniä siirretty, toinen saunoista hävitetty, lopulta alkuperäinen pukuhuonekin hävitetty ja pilkottu entinen valtava pesuhuone vuokra-asunnoksi ja pukuhuoneeksi, asennettu saunaan suihku, yhdeksänkymmentäluvulla ei ilmeisesti voi enää kylpeä ämpärin ja vannan avulla. Niinpä kun John Dewey kirjoittaa prosessista ja kuinka joitain sen osia kutsutaan rakenteiksi ja joitain sen osia muutokseksi, ajattelen suihkuja, vannoja, pyyhekoukkujen loputonta rivistöä, alakerran tiuhaan vaihtuvaa alkoholisoitunutta vuokralaista, aina yksinäinen rakennusmies, paitsi että eräällä on viikonloppupoika, Jani, joka juottaa minulle kuraa kaakaona uskallatko-uskallan -leikissä. (Nyt kun muistelen, jostain syystä en muista itse koskaan kysyneeni Janilta, uskaltaako hän jotakin. Kai hän tuntui ihan mukavalta suorituksittakin. Mutta minun piti jatkuvasti suoriutua siitä ja siitä. Taisin uskaltaa kaiken. Paitsi ajaa pyörällä ilman käsiä. Sitä en ole koskaan uskaltanut. Jos aiot pitää minusta, saat luvan pitää minusta tällaisena, joka ei aja pyörällä ilman käsiä.)

Ajattelen museoviraston antamaa lausuntoa talosta. Sitä on muutettu liikaa, jotta sillä enää olisi arvoa. Ukki on kirvesmies, ollut jatkuvasti laajentamassa, tekemässä rautakaiteisen rivieraparvekkeen, kaarioven ja niin edelleen. Varmasti, talo ei ole enää tyylipuhdas Venäjän vallan aikainen tehtaan päällystön sauna.

Luulen, että rakkauteni punasaveen ja kivitaloon on peräisin tuosta talosta. Yhdelläkään sukulaisistani ei ole puutaloa. En ole puutalokansaa. En ole tottunut hirteen enkä lankkuun. Kiviseinä on normini. Vanha kiviseinä, johon on hyvä nojata kesällä. Jonka sisällä tietää olevan noiden tiilien. Ei ryijyjä, talonpoikaissänkyjä eikä leivinuuneja, vaan jugendtapettia, korkeankapeita ikkunoita ja betoniset portaat teräskaiteella. Ja valtava rautakiuas, joka nielee halkoja ja hehkuu sitten tuntikaudet. Lauteet, jotka eivät ole kuin leveät portaat vaan kuin tanssiravintola katonrajassa, betoniportaiden yläpäässä.

Niinpä kun John Dewey kirjoittaa talosta, ajattelen tuota taloa, jossa äiti on viettänyt lapsuusvuotensa. Talosta, joka pysyy, koska on pysynyt vuodesta 1916 ja jossa isovanhemmat asuvat, vaikka me muutamme yhtä mittaa, heti kun vanhemmat ovat saaneet kuoletettua edellisen lainan.

Ja sitten tulen ajatelleeksi, mitä Dewey kirjoittaa taiteesta ja prosessien samankaltaisuudessa siinä, joka valitsee tietyt linjat ja siinä, jonka havainnot järjestyvät noiden tiettyjen linjojen mukaisesti. Dewey ei voi millään tietää, millaisia taloja hänen lukijansa tuntevat. Enkä minä oikeastaan tiedä, millaista taloa Dewey ajattelee. Tiedän hänen tulleen Vermontista, puritaaniperheestä. Tiedän, että hän nai älykkään naisen ja sai tämän kanssa katraan lapsia ja että heillä uskottiin tasa-arvoon kaikkien ihmisten välillä. Sen vuoksi ulkomaisten vieraiden jätettyä kenkänsä makuukammarin ulkopuolelle palvelijan kiillotettavaksi perhe Dewey kiillotteli iltapuhteikseen kengät. Heistä olisi ollut epäsopivaa, epäeettistä pitää palvelijaa, askareet tehtiin itse, mutta vieraat eivät oivaltaneet tämän periaatteen ruumiillistumista professorissa ja professorskassa, jotka istuivat yömyöhään portailla ja kiillottivat mustaa nahkaa - millä, vanhoilla sukillako? Eivätkä he tietenkään hennoneet huomauttaa, ettei heillä ollut palvelijaa.

Deweysta sanotaan myös, ettei hän kerran tunnistanut omaa poikaansa kampusalueella mietteisiinsä uponneena. Kukaan ei kai ole täydellinen. Hajamielisyys on tuttu ilmiö - olen itsekin joskus kävellyt rakastajani ohitse, katsonut vielä suoraan kasvoihin ja ajatellut, että onpa erikoinen naama, mutta en tunnistanut. Tällainen aiheuttaa suurta närkästystä, vaikka kertoisikin - kuten totuus kuuluu - ajatelleensa juuri sillä hetkellä sanoja "metafyysinen mäntypuu". Metaforia pitäisi ajatella vain yksin koppiinsa suljettuna, ilman vaaraa siitä, että loukkaa jotakuta preferoimalla teoriaa yli havainnon, ihan hetkellisesti vain, mutta silti.

Mutta talot, takaisin taloihin. En tiedä, millainen talo Deweyn talo on ollut. Mutta tiedän, että on ollut jokin talo, jota hän on ajatellut kirjoittaessaan talosta oliona ja prosessina, talon obejktivoinnista ja reifioinnista, talon intellektualisoinnista ja taloreseptiosta. Ja - kummallista kyllä - Dewey on ehkä jollakin tasolla tiennyt, että lukiessaan talosta joku jossakin myös omistaa mielessään talon arkkityypin, paradigmaattisen talon tai miksikä ikinä tuota ison teen taloa tahdotaankaan sanoa. Miten hidasta onkaan kulttuurin muuttuminen. Kaksikymmentäluvun sanat virittävät edelleen sanoja ennen rakennentun erillistalon. Viriääkö jossakussa toisessa seitsemänkymmenluvun kerrostalo, muovinen ufotalo tai jurtta?

Kun päivä on ollut pitkä, ja olen paikannut pyöränkumin ja vääntänyt ulkorenkaan melkein oikeaoppisesti lakatuin kynsin paikoilleen - vain loppusuoralla rengasraudat, entisenikään ei saa kumia paikoilleen pelkin sormin - ja sitten rengas on vain lusunnut täyttymättä, kun olen itkenyt matkalla kaupunkiin ja kaupungilta maauimalaan ja matkalla maauimalasta töihin miettinyt niin kiivaasti, että olen unohtanut kävellä riittävän nopeasti (inhoan töistä myöhästymistä), kun mietin, miten monenlaisia hiljaisuuksia on, leipurinhiljaisuutta ja lukeneen hiljaisuutta, ja surisevatko kaikissa pinnanaliset kysymykset, kun ja kun ja kun, on ihanaa istua aloilleen ja ajatella taloa.

Jos oikein arvaan, sitä ei ole enää kauan. Hyvästelen sitä jo nyt. Mutta minua lohduttaa se, että aina, kun ajattelen olio-ontologiaa ja prosessiontologiaa ja niiden yhteensovittamista, mieleeni palautuu talo, josta John Dewey kirjoittaa. Talo, joka ulottuu seiniään laajemmalle, joka saa minut maalaamaan eteisen punaiseksi ja etsimään pisaranmutoisia rubiinikorvakoruja.

Pääskyset kokoontuvat jo parviksi, sanoo Vii. On syksy.

Istun pöydän ääressä, juon yrttiteetä ja muistelen, mitä John Dewey kirjoittaa talosta ja taiteesta. Olen liian väsynyt tehdäkseni mitään järkevämpää. Kirjaan vain muistiin, miten mieleni liikahtaa asiasta toiseen. Siinä ei ole mitään yksityistä eikä mitään itselleni erityisen tyypillistä. Mutta kyse ei ole myöskään mistään yleisesti tunnetuista laeista, joiden mukaan mielten tulee liikahdella täältä ikuisuuteen. Tutkin emergenssiä systemaattisesti kuin koira. Silloin en hetkeen muista, kuinka yksin olen.

Kiitollinen pilvistä

Herään neljästi ennen kuin kännykkäni alkaa herättämisen. Neljäjajotain, viisijajotain ja kahdesti kuusijajotain. Ihana viileys karehtii huoneessani, makaan ohuen päiväpeitteen alla, koska varsinainen peittoni on liian kuuma nukahtaa (paitsi seksin jälkeen, jolloin mikään - ei yhtikäs mikään - voisi minua järkyttää: seksi tekee minusta puhdasoppisen stoalaisen vähintään puoleksi tunniksi).

Pilviä: syksypilviä, sadepilviä, sienipilviä. Kävelen töihin kolme varttia viileässä. Sadetta ei tule, mutta päätän olla kiitollinen pilvistä.

Matkalla mietin vastikään lukemaani Dominique Sigaudin kirjaa Viattomat. Sitä, kuinka siinä Jumalan ei tarvitse lopettaa sotia eikä muuttaa vettä viiniksi, koska hän tietää, että voisi. Hän voisi vyöryttää sadetta neljäkymmentä päivää ja hukuttaa maan pulputtavaan mutaan. Mutta hän ei tee niin, hän vain seuraa muutamaa hahmoa, joilla on aikaa pysähtyä, tarkkailla kysymättä merkitystä. (Merkitysten kysyminen niiden elämisen sijaan on paitsi viisauden, myös vaikeuksien hapanjuuri. Menee kauan, ennen kuin leipä on läheskään kypsää ja taikinavaiheessa hapantaikina - no, tällaista.)

Sigaud kuvaa kirjassaan tytön, jolle kirjoittaminen, toisten sanojenkin jäljentäminen, on hauras turva tiedolta, kuinka kaukana äiti on. Kuinka tyttö on oppinut, ettei luokse saa juosta. Kun luen tekstin, mieleeni tulee äidin valitus, että käsi on vanunut kilometrin pituiseksi, hän ei halua minun pitävät kädestä kiinni. Ja kuinka kärkkäästi tartun käsiin silloin, kun hetkeksi unohdan pelon, että minulle huomautetaan asiasta. Metsän, tänä keväänä, kun äkkiä tajusin löytäneeni ihmisen, joka ei pahastu, vaikka juoksen hänen luokseen, kerta toisensa jälkeen, loittonen ja kokeilen, saanko vieläkin palata, ja joka ilahtuu joka ikinen kerta.

Leikittelen koko päivän ajatuksella jumalasta, jolle jokainen pieni murenakin on liian raskas nostettavaksi, jonka kaikkivoipuus on pelkkää sivustakatsomisen kaikkivoipuutta, koska hän tietää, kuinka hyödyttömiä kaikki teot ovat. Hyödyttömiä, kun niitä tarkastellaan tuhansien vuosien kuluttua. Kuinka ylpeä, iloinen ja liikuttunut saattaakaan olla jostakin hyödyttömästä.

Kun saan tekstiviestin arokilometrien takaa, en osaa olla itkemättä. Tunnen itseni typeräksi kyynelehtiessäni sillä tavalla keskustassa. Tahtoisin istahtaa seinänvierelle ja sulkea silmäni. Ja hetken tuntuu siltä, että maailma saattaisi silloin kadota, lakata hälisemästä. Pieni asia, kuluneet sanat tekevät onnelliseksi. Ne eivät saa kysymään, mitä nuo sanat merkitsevät, ne ovat selkeitä ja ilahduttavia samalla tavalla kuin puhtaat, mankelintankeat lakanat yönä, jolloin muutan pois entisestä kodistani ja makaan vieraan asunnon hämärässä ystävän vieraana, valkeiden kankaiden välissä.

Voisin kysyä kaikesta, mikä ja miten ja miksi, kuinka rajaat tämän, eikö tämän voisi vielä sanoa täsmällisemmin. Mutta on hetkiä, jolloin en tahdo niin. On hetkiä, joina en tahdo tietää elämän tarkoitusta vaan elää. Pilvien valo siivilöityvä valo on lempeää. Huomaan äkisti kiitollisuuteni pilvistä, kuten muistakin metaforan aihioista.

Mutta kuka ymmärtäisi metaforan, jos kirjoittaisin, että tänään pilvet olivat peittäneet auringon, jota odotan ja kaipaan suurimman osan vuodesta. "Mitä sinulle kuuluu?" kysyn lomanmittaisen tauon jälkeen naiselta, jolla on kasvin nimi. "Paahdetta!" hän nauraa. Mutta ajattelen karvaita kurkkuja ja kesäkurpitsojen muovimaisen kiiltävää, kovaa kuorta, keltaisia nurmia, addresseja puistopuiden juottamisen puolesta. Kuivuutta, joka säännöllisin väliajoin kaapii kalliot puhtaaksi turhasta, toiveikkaasta puuhötöstä.

Asemalla, jonka laiturilla näen pois lähtevän entiseni, työn ja kodin välissä, kerron Wittgensteinista. Meistä on tullut kollegat. Hän ei ole ehtinyt edelleenkään lukea Varmuudesta, mutta sanoo kuulleensa, että siinä on ihan hyviä läppiä. Sovimme asioista kuin ketkä hyvänsä hieman kaukaiset sukulaiset, joilla on yhteisiä muistoja riippukeinuista ja kaloista laiturin alla.

Kun kävelen kotiin kiskojen viertä - samat kiskot, saman laiturin läheisyys, maanpintaa risteilevä kiskoverkko kiinteine sykäyksineen - pieni västäräkki melkein lentää taskuuni ja mansikkarasia keikkuu pussissa kyynärtaipeessani, ja koira nuuskii renttumaisesti muiden pissit ja pissii päälle, narttu joka ei tiedä narttuuttaan vaan merkitsee koko kaupungin omakseen. Enkä uskalla olla ajattelematta, että oikeastaan elämä on hieman kuin metafora - sekin kantaa jostakin jonnekin, sijoittaa väärään kontekstiin, rikkoo odotuksia.

Silloin pilviin repeää aukko ja kuumuus solahtaa takaisin kaupungin ylle pyytämättä. Puurran mäkeni ylös ja mieleni lepää. Yritähän, usutan aurinko, yritähän pakottaa mieleni liikkeelle. Nyt et siinä onnistuisi. Mutta tietenkin se onnistuu. Sillä sitähän mansikoiden makeus on onneksi.

Syön koko rasian ennen kuin päivällisvieraani saapuu.