Päivällisvieraitani odotellessa

Jos "ei ole vilpittömämpää rakkautta kuin rakkaus ruokaan" kuten Punnitse&Tuhlaan pussissa lukee, onko siis niin, että pyyteetön rakkaus on aina vilpillistä? Syömme tänään risottoa, emme säästä sitä. Murramme leipää, lusikoimme gazpachoa. Haukotuttaa. Tulisivat jo.

Vattnajökull ja tyttöruno

Tällä kertaa emme kolaroi, vaikka ajammekin vierekkäin samaan paikkaan. Kumpikin alkaa olla juoksutettu, on varhainen, ennen seitsemää. Aamuihmiset kiirehtivät kadulla, kukkakauppa ei ole vielä nostanut ylioppilasruusuja mainostavaa ständiä pyörätien kupeeseen. Värisyttää, ilmassa ei ole kesäkuun ensimmäiseen sopivaa lempeyttä lainkaan.

Suihkut ovat sitä vanhaa mallia, jossa painikeella saa hetken haaleaa vettä. Liuskekivilaatat ovat kylmät, allas höyryää. Vii nirisee onnettomana, ja juoksemme hytisten ja kananlihalla eestaas ihmisenpäättöminä, vesijuoksuvyötettyinä, ennen kuin uskaltaudumme altaaseen. "Eieiei, se on kylmää", valittaa Vii. "Ei kun lämmintä", koetan. Vesi tuntuu lämpimältä.

Mutta päätä ei voi pitää veden alla. Kun juoksemme rinnakkain - juuri siten kuin kylteissä kielletään tekemästä - päämme ovat periskooppimaisesti vedenpinnassa, märät hiukset sudittuina ja sidottuina pompulaponinhännille. Päätä kylmää. Ensin nipistelee päänahkaa märkyyden sisässä, sitten ohimoita, lopuksi jää valahtaa nenään. Yskin kuuluvasti ja pelkään flunssani palaavan.

On vain lisättävä tahtia. Nauramme tekopalmulle katsomon päällä, se ei oikein sovi kovin säiseen tunnelmaan. Kommandopiponhan tässä tarvitsisi, ei palmun varjoa. "Jääkarhu olisi parempi", kiukuttelen epäsopivaa koristetta. Vii nauraa jääkarhulle.

Mutta kun olemme juosseet kymmenisen minuuttia pidempään, Vii kiskaisee äkisti ilmaa keuhkoihinsa oikein hinkaisten. "Katso!" hän sitten kuiskaa silmät tiskialtaan kokoisina ja husii toisella kädellään epämääräisesti. Liu'utan silmiäni ja sitten tajuan. Mieshahmo luotsaa jääkarhua toisen altaan takana, peruuttelee ja sovittelee sitä tilaan. Jääkarhu on vain jonkinlainen patsas, joten se alistuu kohteluunsa. Tuskin mies aidon jääkarhun kuonon päälle kättään noin varomatta asettaisikaan.

Pitäisi olla varovainen sen suhteen, mitä toivoo, muistan äkkiä. On juostava vielä kaksikymmentäviisi minuuttia. Kun pääsemme saunaan, olemme niin jäässä tahdin kiristämisestä huolimatta, että menee useampi löyly ennen kuin ymmärrämme, että on vasta aamu, kello vasta vähän yli kahdeksan. Saapa nähdä, mitä saamme aikaisiksi Goforeilla. Olen matkoilla kymmenen kertaa tarmokkaampi kuin arjessa, ja niin on varmasti Viikin.

Ehkä rentoudumme tarmokkaasti heräten kuuden pintaan, vesijuosten kylmää Goforilaguunia, nauttien aamukahvin letit niin tiukalla, että silmät ovat viirut vain. Iltapäivisin teemme retkiä urheilusandaalit jalassa ja rimpsuhameet reisien ympärille solmiutuen. Paheksumme kenkiämme, mutta tiedämme, että korkokengillä ei pääse niin pitkälle. Ja sitten kirjoitamme tytöt matkustavat Itä-Euroopassa -runon, sellaisen kuin tämä torstainen:

Neljät kenkäni tanssivat unien poluin
velkani maksan tässä
mielikuvalla Kokoschkan taulusta
annan itseni itselleni
itsenäni ja Kokoschkan tauluna
uneksi kauniisti, silmä
saat katsoa heijastuksitta
olen luomi, kiinnität sen käsin
pisto pistolta viimeistelet ihon alisen kapinan
ajan vetoketju sulkeutuu ratisten
kerran karkaamme miehiltä
Kokoschkan taulun lasin heijastus
järjestää omieni ilmeen

ikuisesti
kahdenkymmenenkahdeksan
kolmenkymmenenseitsemän
välillä

tyttäresi muutama hajuaistilla saalistavaa viivaa
en etene sylistäsi
gallerioiden käytäviä
monin kasvoin
useammin runoin ja rukouksin
kasvoin joita mobilet eivät korvaa
ja jotka ovat ainoat
jotka tunnen iltapäivältä

tyhjennyksen jälkeen
seison laaksokasvot ikkunalasissa
katson aprillipäivää
ja pyydän anteeksi jokaiselta rakennukselta
etten muutu kasvoiksi Kokoschkan taulussa
vaan neljien kenkien tanssiksi
lokin varjoksi, joka häilähtää vain ovien luona
aurinkonsa päivinä
gallerian ovensuussa

ikuisesti ja välillä
Kokoschkan taulun
tyttären
varjon
piirtämättömän
välillä

Meemi nenässä jne.

Olen infektoitu, kiitos Pagisijan. Ja lisäys: myös Tianmimin, jonka lisäsin joukkoon lauseineen jälkikäteen. Seurauksena on armotonta harakointia:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.

Voiko onnahteleva runo olla tarina?

Naisten oikeuksia, punatut huulet
remmi nilkan ympäri.
Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että päälläni istui
ystävättäreni,
ja lauloimme kovaan ääneen kaunista kansanlaulua.
Asia oli hänelle hyvin tärkeä
ja siksi hän varmaan aina sai raivareita, kun rikoin
hänen päänsisäistä käsikirjoitustaan.
Aika rankkoja kohtia siinä oli, mutta niin pitää ollakin.
Siunattu kylähulluus!


No niin, ystävät Vii, Hilla & HurHur, liekittäkäähän vuorostanne!

Otto Neurathia ystävänkirjassa

Lapsena kerään jokaiselta mietteen ystävänkirjaan. Aloitan kirjan, kun olen viiden tai kuuden, siis samaan aikaan kuin päiväkirjan pitämisenkin. Ystävänkirja on sininen vihko, kadonnut jo, olen liimannut aukeaman toiselle sivulle aina kiiltokuvan. Kirjoittaja saa itse valita, minkä kuvan viereen mietteensä asettaa. Tätini, äidinkielenopettaja, kirjoittaa kirjaan ensimmäisen kaunokirjallisen aikuisten runositaatin, jonka opin ulkoa ja jota ajattelen usein pienessä lapsensängyssäni iltarukouksen jälkeen, kun en saa unta, on pimeää ja sängyn alla on taatusti mörkö, joka muistuttaa seuraavaa koulupäivää koettelemuksineen.

Kirjassa lukee:

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Eino Leino, Hymyilevä apollo

Laulan pätkän sanoja usein mielessäni keinuessani tai viltillä puoliunessa kesää ystävän vieressä nuokkuessani, vesipatjaleikeistä uuvahtaneena, yleensäkin auringon paistaessa, kesäisin. Siksi ei ole ihme, että törmätessäni Otto Neurathin vertaukseen tieteestä ajattelen tuota toista laivaa. Luen nimittäin Neurathin laivasta Hietsun uimarannalla, bikininselkämys hetkeksi avattuna, rintakehä tiukasti pyyhettä vasten, epistemologian tenttikirja edessäni.

Otto Neurath: "We are like sailors who on the open sea must reconstruct their ship but are never able to start afresh from the bottom. Where a beam is taken away a new one must at once be put there, and for this the rest of the ship is used as support. In this way, by using the old beams and driftwood the ship can be shaped entirely anew, but only by gradual reconstruction." (Olen kirjoittanut Neurathista ja elämästä blogiin aiemminkin, muistan äkisti.)

Ja ajattelen: Otto, Otto. Onko tuo we mikään itsestäänselvyys? Tieteellinen seurakunta on tietysti yhteisö, mutta yliopiston pimeissä lonkeroissa tuntuu välillä siltä, että yhteisöllisyys on oudosti järjestynyttä. Että tavoitteena ei olekaan korjailla laivaa vaan tietentahtoen briljeerata iskemällä lekalla pari lankkua paskaksi, tuosta noin vain. Ja jos vähän tulviikin, niin mitäs sitten. Sen sijaan, että odotettaisiin, että meri heittää sopivaa, tukevamman oloista ajopuuta poimimisetäisyydelle ja sitäkin säästettäisiin siihen, että jokin liitos ratkeaa itsestään, on muodikasta kiskoa nauloja irti ilkikurinen ilme naamalla ja sanoa: "Emme me näin suurta laivaa tarvitse, voisimme kellua kukin omalla lankullammekin ja huudella niiltä toisillemme! Tämä lauta tarvitsee falsifikaatiota huutavan kipeästi, älkääkä lässyttäkö ymmärtämisestä ja näkökulmaeroista. Kiitätte vielä minua jokin päivä!"

Otto tuntuu kuvaavan ihan toisenlaista yhteisöä. Tavallaan pidän hänen yhteisöstään enemmän kuin Leinon. Koska totuus on, että kaksittain harvoin asutetaan laivoja. Tai sitten kyseessä on soutuvene, eikä sellaisella kannata uskaltautua kauas rantaviivasta. Niinpä kun luen Leinon pätkän muististani, alan ajatella taas Neurathia. Mielikuvissani tätini käsialaa vierustavalla sivulla ei olekaan kuvaa, jonka tiedän sillä olleen - liilaan pukeutunut Abban tummemman tädin näköinen enkeli valkeita liljoja käsissään - vaan Otto Neurathin lauseet painettuna Times New Romanilla.

Neurathin yhteisö kuulostaa kauhean yksimieliseltä. Sellaiselta, jossa ei nurista siitä, että toinen hahmottaa väärin, mikä kohta tarvitsee paikkaamista kipeimmin. (Tiedeyhteisössähän tämä on käytäntö.) Oikeastaan voisin tuoda tähän rinnalle vielä kolmannen merimiehen, nimittäin Michel Serresin, joka kirjoittaa Luontosopimuksessaan maailmasta laivametaforaa: "Laivassa vallitsee vain yksi kirjoittamaton laki, jumalainen hieno käytös, jonka määrittelee merimiehien, merenkävijöiden välillä vallitseva väkivallattomuuden sopimus. He ovat heikkoutensa armoilla, heitä uhkaa jatkuvasti valtameri, joka voimallaan, elottomana mutta mahtavana, valvoo heidän rauhaansa. ... Laiva tarjoaa globaalisuuden mallin, koska siitä puuttuu ylimääräinen tila, johon vetäytyä... maalla ei oteta huomioon kuin ihmiset, merellä ollaan tekemisissä maailman kanssa."

Mutta en näe Serresin tekstiä mieleni ystävänkirjassa, oikeahan katosi jo kauan sitten. Kävelen aurinkoista mäkeä ylös kaupasta. On palkkapäivä, olen ostanut vesijuoksuvyön small-kokoa, Viillä on samanlainen. Vyöt on tehty amerikkalaiseen standardiin, sillä small kelluttaa kahdeksankymmenkiloiseen saakka. Nyt voimme juosta meressäkin, kiertää saaria ja ohittaa nakurantoja vesirajan suuntaisesti, samanväriset päät pompahdellen kuin hylkeennaamat diskossa, naamat kulmittain horisonttiin. Olen ostanut myös suuret paperipussilliset kuivattuja paprikasuikaleita, soijarouhetta, meksikolaista mausteriisiä, aurinkokuivattua tomaattia ja lohkareittain tofua, sekä herkuiksi paketin punaisella chilillä maustettuja pappadameja ja kaksi erilaista levyä tummaa suklaata. Ja olen hakenut viikonloppuvieraalleni muutakin hyvää: kierrätetyn t-paidan, jossa lukee If I sleep with you tonight it doesn't mean I'll ski with you tomorrow. Epäilemättä, kesäisin tuo varmasti pätee.

Huomenna on ensimmäinen kesäkuuta. Hymyilen näkymättömille kirjaimille näkymättömässä kirjassa. Kun olin lapsi, täti oli kovin tärkeä. Siksi mietin runoakin niin hartaasti. Kun täti sai oman lapsen, ymmärsin, että minun on vähitellen oltava aikuinen. Äiti synnytti sisareni kaksi viikkoa myöhemmin. Ystävänkirja hukkui. Runo jäi.

Miten ne tekivät siitä löytämisestä niin ison numeron, kun kerran olivat samalla laivallakin, ajattelen lapsena, haukottelen. Ajattelen ruotsinlaivaa, tietysti. Istun Mirrin selässä harajalat ovat kerineet hameen mytyksi, jalat ovat vielä valkoiset, puhallan voikukan hahtuvia, poliittisesti epäkorrekti lapsenvahti puhuu Vietnamin sodasta. Vanhemmat mutisevat, että tokihan jenkit ovat kusipäitä, ei kai siitä mitään epäilystä ole. Käyn suomalais-amerikkalaista leikkikoulua. Jälkikäteen en onnistu selittämään minulle, miten tämä kaikki sopisi yhteen. Lopulta löydän täydellisehkön selityksen: ihminen ei ole rationaalinen eläin.

Tänään saan tuolle hypoteesilleni tukea. Etsin passiani onnettomana ympäri asuntoa. Lopulta löydän sen keittiönhyllystä, jossa pidän teepurnukoitani. Ilmeisesti passi ei ole mielestäni asiakirja vaan jotakin, joka kuumaan veteen uutettuna on erinomaista palanpainiketta luomuomenille. Mutta ei se mitään, pysyn hyväntuulisena. Olenhan löytänyt last.fm:stä Regina Spektorin ja ylihuomenna saan taas seistä laiturilla ihmettelemässä, onko varhaisten rautatieläisten mielestä juna ollut kiskoilla kulkeva laiva.

Joskus tuntuu kyllä siltä, että suuret laivat kääntyväkin kovin hitaasti. Mutta ihmisiä ei niiden sisältä ole kovin vaikeaa löytää, ellei sitten lukitse hyttinsä ovea ja kuvittele seiniään maailman rajoiksi.

Yömetsää peltoa kaupunkia pesää

Kun lähden kotiin kodista, jossa en ole ikinä asunut, mietin jaloilleen pääsemistä. Vanhemmat tahtovat minun pääsevän jaloilleni. Mitä se tarkoittaa? Jalkautumista satulasta? Äiti pelkää, että vilustun. Näyttävät epäuskoisilta, kun esitän, että ainahan voin polkea lujemmin. Kuumaa ei voi estää, kun liukuu metsän halki satakielten holvikaarissa, rahisee hiekkamäkeä ylös ja alas, leikkaa lehtojen, laidunten, ruovikon ja peltojen halki.

Olenko muistanut mainita, että rakastan öistä metsää? Oksat kuroutuvat tien yli, polut suikertavat hämärään. Elämä nostelee hyväilyraajojaan maasta ensin nyrkit kiinni, ranteet löysinä, mutta suoristaa sitten äkisti käsivarret ja oikaisee sormetkin auki taivaalle, tupsuuntuu, jakaantuu, pykii ja pitsiää, nostaa nuppua ja vaahtoaa houkutusta päivien eläimille.

Voimakkaan ja uhmakkaan takana aukeavat viljellyt maat. Niistä on noukittu kiviä vuosikymmenet, entistä merenpohjaa on käännetty ja murustettu ensin hevosin, myöhemmin traktoreilla. Kylvöjälki on leveää ja tasaista, sen erottaa, vaikka edessä juokseekin aina muutama päätön, paniikkinen tummapuu. Minullekin kultturi on viljelystä. Mutta en ole edes hevosajassa, saati sitten öljyssä. Käännän maata käsin, lahjon sen toisin tavoin, tanssitan kastematoja tekemään työtä puolestani.

Säyseätkin villiintyvät tuossa samassa maassa, kunhan kesä hieman etenee. Minun kulttuurini ei ole tuo kenttä, jota mereltä tuleva ilmapulssi lakaisee helposti kuin vettä. Työnnän maahan seipäitä ja kiusaan maan pyörteille. Laitan samettikukan kurpitsojen väliin ja tuoksuherneen kurkun ystäväksi, ja annan auringonkukkien rajata kaiken ja krassien kiivetä läkähdyksiin. Sitruunakissanmintut ja piparmintun juonijalkainen matto pitävät huolen perhosista. Mutta vielä ei ole se aika, nyt vasta valmistellaan. Sänki suurilla pelloilla on vasta vaaleanvihreää. (Miksi muuten ihokarvoissa sänki on ihosta tunkevaa uutta, eihän ihokarvoja kai kukaan tahallaan sängeksi leikkaa kuten peltoa? Pellossa sitä kai sanotaan oraaksi, ellei sanoja ole kaltaiseni kaupunkilaislapsi, joka ei paremmasta tajua.) Iho näkyy vielä hiusten välistä.

Välillä on pakko pysähtyä. Siinä kohden arboretumia, joka näyttää hieman nummelta, kukkii upeaa puna-ailakkia. Varret ovat paksut. Varjommassa leimuavat keltamot. Mäellä kevättähtimö on suloisessa sekasotkussa valkovuokon kanssa pihlajoiden juuressa. Entä tammet? Onko niiden lehvästö aidosti kellervämpi kuin muiden puiden, vai onko kyse vain siitä, että ne lähtevät muita hitaammin kesään? Lehdet ovat säälittävää pientä ryppyistä silkkipongeeta edelleen: vauvahuiveja. Mutta satakielet eivät välitä.

Lasken kukkivia tai melkein kukkivia kasveja. Pääsen laskuissani pitkälle ja ehdin unohtaa numeron. Sen ei ole väliä. Riittää, että tunnistan kasvit tai painan mieleeni niiden luonteen. Kotona voin tarkistaa epävarmat kasviosta.

Kuusen tummasta kurkottaa kerkkiä, niiden oikullinen tanakkuus on epäilemättä tarkoittanut jotain niille, jotka eivät ole eristäneet jalkapohjiaan maasta ensin paksuin kumisin laatoin, sitten vielä öljystä myllätyllä kestopäällysteellä. Tuomet ovat villeinä. En tahtoisi nähdä niiden tanssivan tässä vuodenkierron vaiheessa, koska luulen, että ne huudahtelisivat ja törmäilisivät kiihkossaan punaseljat ja syreenit nurin.

Pajujen suloiset kissat ovat muuttuneet pitkiksi ja lihaviksi hahtuvin koristautuneiksi tuhatjalkaistoukiksi. Ruovikon yli lentää kaksi varista, toiseen suuntaan sinisorsa. Maastoasuiset miehet liikkuvat suuren kaukoputken kanssa. Kun ylitän sillan, menomatkan kalastajat näyttävät jo ujuneen peiton alle tai ainakin keittiöihin saakka. Kivi nököttää yksin, istujatta.

Maa on jo painunut omaan varjoonsa. Alimmat pilvet ovat kollinharmaita, untuvien värisiä. Vain aivan kuulaassa ylin pilvi on läpikuultavan samansyinen riekale hattarasta, tuskin näkyvä, hehkuva. Tummetessaan se lakkaa erottumasta maallisemmista sisaristaan. Kuunsirppi on häviävän ohut ja viiltää vaivatta tiensä Kumpulanmäen vaahteroiden lehtimassaan, uppoaa taivaan ja kevään täplikkääseen leikkiin. En jaksa ilahtua loppumatkasta, en edes aukiosta. Tahtoisin mieluummin palata metsään, vaikka täällä syreenien nuput ovatkin mehevämmät.

Mutta minun on oltava huomenna kello seitsemän aamulla kaikuvassa eteisessä. On käytävä nukkumaan, nukahdettava. Taivas on etelässä pohjoista tummempi. Sinisen syventyessä kuu näyttää paksummalta. Koetan muistaa, suureneeko vai pieneneekö se. Yhdeksäntoista päivää sitten se oli lähes täysi ja katselin sitä toisessa kaupungissa, vieraiden kattojen yllä. Sen jälkeen pyörä, jota talutettiin, on mennyt rikki.

Olen palauttanut mieleeni, kuinka maailmassa tulee olla: epäilemättä, hyväksyen ja syventyen.

Lathyrus sativus var. azureus

En löydä mistään niitä Lathyrus sativus var. azureuksen siemeniä, jotka ostin kevättalvella Turusta. Pengon kaappia, jonne laitoin siemenpussit kaapin vielä ollessa vaatteistani tyhjä. Lopulta tyydyn istumaan tiikkipöytäni ääressä, hörppimään mateeta ja katselemaan kattojen yli, rauhoittumaan ennen päivän liikuntatuokiota.

Tuntuu oudolta asua näin korkealla ja ilmavasti. Sadepäivinäkin asuntoni on niin valoisa, että nopean vilkaisun perusteella (en koskaan käytä verhoja ja kaihtimeni ovat aina ylös vedettyinä pahimmalle helteelle saakka) jätän aina sateensuojani naulakkoon. Vain tuulen tullessa oikeasta suunnasta, pisaroiden soittaessa kuutta vierekkäistä huoneenlevyisen erkkerin lasiruutua, ymmärrän äänestä varustautua säänmukaisesti. Periaatteessa taidan asua lasikuistilla.

Tuntuu hyvältä velloa veden varassa ystävän kanssa, nauraa ja pulputtaa. Olemme olleet erossa vain muutaman viikon, mutta on tapahtunut jo paljon. Kun eroamme uimahallilla ja hän taittaa matkaansa kevääseen ja arkeen ryhdikkääseen popliinitakkiinsa vyöttäytyneenä, ajattelen häivähtävästi, että on ensimmäinen päiväni ilman pakottavia velvollisuuksia. Äiti on soitellut, aavistaa jotakin muuttuneen. Kuulemma ääneni kuulostaa iloisemmalta. "Osta lisää mansikoita itsellesi torilta", hän kehottaa. "Tämä on ollut sinulle vaikea talvi, tarvitset hemmottelua."

Viikko ennen eroa oikeaan ohimooni ilmestyy punainen raita. Se kuroutuu hitaasti hiuspohjasta ja päätyy kulmakarvan reunaan. Kun eroan, raidan väri syvenee. Se hehkuu koko talven, ja joka ikinen kerta peilin luokse mennessäni mietin, mikä tuo raita on. Äiti miettii samaa. Hän on sentään ihoasioiden ammattilainen. Hän sormeilee ja raaputtaa raitaa ja toistelee, ettei ymmärrä. Kyseessä ei ole ekseema, psoriasis, ruusufinni tai mikään muu äidin näkemä. "Ehkä se on mun tapa reagoida stressiin", sanon silloin. Äiti pudistelee päätään ja vilkuilee raitaa. "Ehkä se on rutto", lisään. "Eronneiden naisten rutto." Äidistä vitsi ei ole hauska. Hän kuuntelee ihmisiä työssään kaikki päivät, nämä uskovat salaisuutensa hellille käsille kasvoillaan. Hän on kuullut monta eroa ja tietää, miten rikki ihmiset menevät. "Syötkö jotain lääkkeitä?" tahtoo äiti tietää. Ei, en syö. Äiti nyökkää - niin hän oli ajatellutkin. Huomaisi, jos söisin. Haisisin toiselta, liikkuisin toisin.

Hän kuulee puhelimessakin sen, että jotakin on tapahtunut, vaikken sanokaan, mitä. Eikä hän halua kysyä. Asiat selviävät kyllä, ennemmin tai myöhemmin.

Tänä aamuna, kun nostelen uimamärkiä hiuksia soljelle, käteni pysähtyy äkisti. Raita on vaalea, erottuu vielä, muttei enää hehku. Ystävän mielestä elämässäni on nyt kaikki kunnossa, vaikka pankkitilini saldo onkin kolme euroa ja yksitoista senttiä. Nyökkään. Ajan pyörällä palstalle, upotan leikkopapujen siemenet maahan. Kuuntelemme palstanaapurin, seitsemänkymppisen miehen, kanssa satakieltä Kellomäen metsässä. "Se on herra, tuo, joka laulaa. Rouva istuu pesässä hautomassa", valistaa mies. "Ai että kun linnuille puhuu, ne tietävät kyllä, että voi luottaa. Kalassakin istuessa tulevat ihan viereen, jos puhuu." Hymyilen takaisin. "Eivät vain linnut", sanon, "kaikki eläimet... kaikki."

Miehestä tulee minulle aina mieleen Jean Gionon kuolematon Mies, joka istutti puita, Elzeard Buffier. Kunpa olisi paikka, johon istuttaa puita rankaisematta. Mutta me vain istuttelemme yksivuotisten siemeniä ja taimia. (Missä ovat Lathyrus sativus var. azureuksen siemenet?) Nojaamme talikoihimme ja juttelemme hiekkakäytävän ylitse. "Minä ajattelin, että ehkä sinä saat jo vauvan", sanoo mies täysin poliittisen epäkorrektisti (mikä on äärimmäisen virkistävää). "Ehei, ystäväiseni", vastaan. "Olen eronnut tänä talvena miehestäni. Mutta nyt - nyt on taas kesä."

Mies hätkähtää. "Ehkä te palaatte vielä yhteen", hän ehdottaa. Pudistan päätäni, hymyilen. "Se entinen miehesi kävi täällä koiran kanssa", mies rollii. Nyökkään. "Se on ihan okei. Emme me ole riidoissa. Tämä palsta on edelleen molempien. Ei ole syytä riidellä, vaikkemme enää olekaan pariskunta", selvennän tilannetta. Mies nyökkää, työntelee pioninversoja takaisin tukiverkon raoista. Mokoma tahtoisi lamota.

Ja satakieli solkottaa niin, että kieli on irrota. Voikukat ovat keltaisenaan, tuomet valkoisissa puhvihihamekoissaan, reginalinnanheimot siinä solisevan puron luona, sillat kaartuvat puron yli, korvani tunnustelevat ilmaa, mutta ei, käet eivät sentään vielä kuku täällä. Kukkuvatko koskaan? Ohi ajaa pyörällä kaksi verryttelyasuista miestä onkivavat sojottaen. "Ihan kuin maalla, ja näin lähellä", toinen sanoo.

Katselen ylpeänä aariani vielä hetken ennen kuin palaan kaupunkiin ja huomaan puhelimeeni tulleen viestejä. Soitan Hurinalle, ja pian tapaammekin. Onhan kesä, ja puhuttavaa, ja katuja käveltävänä. En malttaisi olla sisällä hetkeäkään, ja suunnittelen jo öistä pyöräretkeäkin Viikkiin nyt, kun olen terve, kivuton. Voisin liukua vanhemmilleni ja sieltä takaisin soivan metsän halki, onnesta selkäranka oikoisena.

Varjoja

Odotan tuolilla istuessani jotakin, joka on itse asiassa omituinen asia: puutetta. Odotan päiviä, jolloin kalenterissani ei ole viivaa illan kohdalla. On viimeinen ilta. Selailen Hemingwayn kirjaa ja mietin, miksi inhosin Hemingwayta jossain vaiheessa. En enää muista.

Ei satu. Keuhkot eivät kuulosta tankealta, kissankusemalta palkeelta vintin hämäristä. Ruumiinontelot eivät vinku, pää ei jumpsaa. Havaitsen tämän äkisti miettiessäni, kuinka viimeinen työilta voikin saada niin hyvälle tuulelle. Vihreä hiirikuume on mennyttä, huomenna aamulla astelen altaalle ja vyötän itseni kellukkeella ja juoksen selkääni joustavuutta, jonka se on menettänyt hiirikuumeen aikana. Kyytiä keholle, sotkevia raajoja ja katonrajaan karkaavia silmiä, ja hihittämistä, kadotettua hulvaa.

Kun aika on täysi, tempaudun toimistotuolilta ja lähestulkoon juoksen lasiovista kesään. Ulkoilma iskee vastaan lempeänä, ja pyöräilen kohti kotia varjoani seuraten. Ja ajattelen puuta betonissa, varjopuuta. Ja mukulakivimäkeä ylös, missä mielessä kiveyksen raot ovat. Muistan kannan, jonka mukaan ajatuksia ei oikeastaan ole, sillä ne ovat riippuvaisia fysikaalisesta.

Mutta sitten ajattelen fysikaalista. Eikö tämä kehokin ole riippuvainen eräistä toisista, niiden tekemisistä kauan sitten. Hieman yli kolmekymmentäkaksi vuotta sitten. Mitkä kaikki sattumat noita tapahtumia edelsivätkään. Näen äitini kaksikymmentävuotiaana, tekoripset ja permanenttikiharat, samalla tavalla pehmeät jäsenet, jäniksenhymyn. Ja entä jos joskus eläimet eivät olisi mönkineet merestä maalle, tai jos yksisoluisista ei olisi kehittynyt mitään tai jos alkuräjähdyksessä aine olisikin järjestynyt toisella tapaa. Ajattelen olevani riippuvainen alkuräjähdyksestä. Se, että olen katsellut varjoani pyöräillessä, on ollut ketjutettuna maailmankaikkeuden alusta saakka. Ja silti olisin voinut nostaa silmäni, ja nostinkin, ja katselin myös lokkeja, ja näin taas pääskysen. Pilvi sen takana oli vaaleansininen, pilven reunat valkoista kumpua kuin atolleilta kohoavan sienipilven päälaella.

On monenlaisia kuvia ja unelmia. Ne ovat yhtä todellisia kuin alkuräjähdys, pilvenkiharat, äidin vanha takki. Ne ovat sitä samaa. Missä vaiheessa alkuräjähdys päättyi tarkalleen? Siinäkö vaiheessa, kun työnnän omenamehupurkkini liukuhihnalle niin tarmokkaasti, että reunakappale lähtee mukaan? "Heei, nyt me hajotetaan tää koko kone!" hihkaisee myyjä.

Oloni ei ole kuollut tänään. Kaikki ratkeaa enkä tänään ole odottanut turhan päiten. (Tässäkin seikassa tunnistan Elizabeth Costellon itsessäni - helvetti on eteinen ja kello, tai eteinen ja kello yhdistettynä, hammaslääkärin odotushuone, mieluummin täyttä kipua koko matka, kiitos.) Asiat ovat sujuneet, sähköpostit olleet lämpimiä tai ylistäviä. Enimmäkseen lämpimiä, ja hyvä niin. Muuten voisin tänäänkin kuvitella olevani kuollut, koska maailma on niin omituinen. En ole ollut huolissani edes siitä, käykö hansakaupungissa samoin kuin niin monesti ennenkin: että epäröin ovilla, ja epäröinti tarttuu, ja lopulta kuljemme tuntikausia ympäriinsä mennäksemme sitten siihen samaan kuppilaan syömään tomaatti-sipulisalaattia ja kurluttamaan tokajia ja nauramaan kiertolaisuudellemme.

Laivaliput on varattu, samoin majatalo dyynien läheltä. Kunhan saamme vielä bussiliput ja huoneet ilmalaivahallien kaupungista, kaikki on valmiina. Tarvitaan enää muistikirjat.

Olen onnellinen, viheltelen ja tiskaan. En ole vielä yhyttänyt lepakoita hevoskastanjakukkulalta, mutta kaiken järjen mukaan niitä pitäisi olla täällä: vanhat talot, vanhat puut. Kun olen tiskannut, kuivaan kädet pellavapyyhkeeseen ja istun kerimään harmaata eestaas, vaivaamaan kissataikinaa. Aika, jonka luulin kahdeksi viikoksi, onkin viikko.

Äkisti muistan, kuinka rakastin Philippe Djianin kirjaa Betty Blue ja luin sen monta kertaa tullakseni Bettyksi. Mutta kukaan ei kirjoittanut minulle runoa, joten opettelin kirjoittamaan itse, vaikka mieluummin kai makaisin selälläni ja kuuntelisin. Miten tässä näin kävi, mietin harmaata kurmuttaessani. Lohduttaudun ajatuksilla, että olen osa alkuräjähdystä ja että ensi perjantaina vien Pasilan asemalle toisenkin pyörän, jotta voimme liukua äänettömästi ja nopeasti puistojen kujaa kohti huonettani. Sillä alkuräjähdykseen kuuluu monia ihmisiä, ja jotkut heistä tietävät sen paremmin kuin toiset. Minulle on laulettu. Sellainen on hämmentävää, ja tietenkin sanon sen. Mutta yhtäkaikkisesti hämmennys on saanut minut varomattomaksi ja olen nyt onnellinen.

Olen huolehtinut turhaan. Kukaan ei ole suuttunut, vaikka olenkin rakastunut. Enkä oikein hahmota sitäkään, miksi kuvittelen etukäteen, että tästä suututaan. Olo on niin pöhkö, että melkein haen sakset ja leikkaan otsatukan. Mutta sitten muistan, etten tahdo näyttää virtahevolta, alkuräjähdyksen osa tai ei.

Huvittelen ajatuksella, että jokin ulkoavaruuden elävä tarkkailisi maailmamme menoa ja raportoisi kotiinsa pelkät täällä esiintyvien alkuaineiden taulukot. Hänen raporttiaan kiitettäisiin täsmälliseksi. Pian on yö. Huomenna olen täysin terve, sillä en muista hämmästellä sitä, ettei hengittäminen satu.