Jumalten kosto & de Mello

Jos olisin hivenenkin taikauskoisempi, räkyttäisin varmaankin jumalten kostosta tai muusta yhtä käsittämättömästä. Mutta ei, olen omaksunut valtaosin luonnontieteellisen maailmankuvan (ja se, mitä luonnontieteen alaan kuuluu, kertoo lähinnä luonnon käsitteestä, kuten Elizabeth Baeten oikein toteaa; minulla luontoon kuuluu kaikki mahdollisestikin koettava sisältäen unet ja kuvitelmat eläintiede-Lohen, sängylle paistavan astronomia-auringon ja lääketiede-kurkkukivun ohella; onneksi minulla ei ole televisiota tai voisin alkaa höpöttää kvanttimekaniikka-katodisädeputki-teeveestä) ja siten katson ihan vain saaneeni raspikurkkuääneni tartuntana Kerubivompatilta, joka ryki, niisti, yski ja aivasteli vihreitä hiiriä ja söi sormin mansikoita samasta rasiasta. Olen pahoillani, että puhun räkimisestä ja piknikmansikoista samassa lauseessa - mutta elävässä todellisuudessa ne liittyvät usein yhteen.

Hieman nyreänä kuitenkin olen, sillä olin muistanut ottaa mukaan oman hammasharjankin, en poikennut pitkospuilta soisissa kohdissa räpsiessäni kuvia rentukoista enkä tainnut juoda Kerubivompatin yövesimukista epähuomiossa kuin kerran. Lukuuottamatta sitä, että kaadoin yhden pizzan lähestulkoon syliini ja että sanoin koko ajan yhteisen ystävämme Qtean nousevalla nuotilla mmm-(tauko)-mmh ja että kuulin isäntäni sightseeing-puheen ilmauksen "Schaumanin kartano" sanoina "saamarin karttapallo", olin miltei uskottavasti aikaihminen. Ja silti flunssa iski. Keräsimme nokkosia ihan lintutornin luota, onneksi en ole hypokondrinen. Ja näinhän toki sen räkimisen torstaista sunnuntaihin: kyllä lintuinfluenssa olisi aika kaukaa haettu. Siitä huolimatta ihminen, jonka tapaan Helsingissä välittömästi palattuani, kehtaa ehdottaa sitä. Tuijotan häntä katseella, johon viitataan estetiikassa sanoin blank cowlike stare ja mumisen epäselvästi jotakin inkivääriteestä.

Mutta olen loikkinut asioiden edelle. Sillä ennen kuin voin saapua Helsinkiin, ja nähdä Tikkurilan kohdalla pilvet, taivaan mustuuden, ja sitten myöhemmin maailmanpyörän piirtymisen niiden eteen, tuon minun kaupunkini maailmanpyörän, (josta haluaisin sanoa, ettei se matkusta mutta matkustaahan se, koottiin tänä keväänä, sen kohdalla iäisyys on vielä illusorista, pitää odotella pari vuotta) ennen kuin saavun perille, minun on matkustettava. Matkallani on seurana Kerubivompatin antama Anthony de Mellon Havahtuminen, jota luen hitaasti ja runsain kommentein.

De Mello kirjoittaa läsnäolosta ja sen vaikeudesta. Siitä, kuinka on läsnä itse, ei vain toisten toiveiden ja arvojen kautta. Yllätyn, koska täsmälleen samasta asiasta kirjoittaa John Deweya käsitellessään John J. McDermott, jonka kirja oli Ilveksellä suosituksestani lainassa ja jonka vein samaisella reissulla takaisin Kerubivompatille, joka sen oli lainannut JYU:n kirjastosta. De Mello huomauttaa, kuinka todennäköisesti kaikki yksittäiset eleemme, arvomme jne. ovat toisen aikakauden jäänteitä. Kuinka totta se onkaan. (Tuota jäämäkerrostumaa kutsutaan muutan kulttuuriksi, samoin kuin yrityksiä nousta sen yläpuolelle tai kaivautua sen läpi.)

Lukiessani kuumeisena ja Coldrexia poskeeni kiskoneena (eikö olekin kummallista, kuinka elämiämme tahdittavat samat lääkkeet ja tuotemerkit? Voisimme laulaa pienet vuorolaulut maailman ainoista selkeistä asioista, tuotemerkityistä tuotteista...) de Melloa alan ajatella olemiseni työstämistä. Elin monta vuotta suhteessa, jossa sanat itsen kehittäminen olivat jokseenkin pannassa. Itsestä viis, maailma pitää pelastaa! Mutta kuinka maailma pelastetaan, jos itse on yhä solmummassa ja lopulta, kun solmuja aletaan katkoa saksin, rikki rikempi? Minä aloitin liikunnan kautta, kehotekniikoiden, mutta etenin niistä vähitellen kielletyille alueille, joita entiseni jostain syystä inhoaa. Olen soveltanut mieleeni suoraan feldenkraispuhetta: katselen vain, miten mieleni asettuu maailmaan, reagoi siihen, joinain päivinä se on ikävästi kuprulla ja kinnaa, joinain päivinä se liukuu leveänä ja tyytyväisenä esineiden pintaa pitkin ja sisään prosesseihin, ja joka kerta olen sen tapaan asettua tyytyväinen tässä ja nyt, vaikka panenkin merkille eron toisiin päiviin ja ymmärrän, että tarkkailen oloani, jotta voisin muuttua. Sillä muutun joka tapauksessa, ja tietoinen muutos on parempi kuin tiedostamaton, sillä vain tietoiseen voi puuttua järjen kanssa.

Kun luen de Melloa, tajuan, että se, mistä de Mello puhuu itsetarkkailuna, on juuri tuota.

De Mellossa ja pragmatisteissa on paljon yhteistä; myös de Mello hahmottaa tietoisuuden rakentuvan periferiasta keskukseen päin. Eli ensin olemme tietoisia asioista, sitten ajatuksistamme niistä ja vasta viimeiseksi ajattelijasta. Kartesiolaisessa filosofiassa varmuus rakennetaan toiseen suuntaan, mutta tuskin kukaan kartesiolaista filosofiaa enää hyväksyykään. De Mello kuulostaa täsmälleen John Deweylta myös kirjoittaessaan: "Voitte muuttaa vain sen, minkä ymmärrätte. Sen, mitä ette ymmärrä ja josta ette ole tietoisia, tukahdutatte. Ette muutu. Mutta kun ymmärrätte sen, se muuttuu." Juuri samalla tavalla Dewey kirjoittaa luontumuksista: käytöksen näkymättömiksi käyneistä piirteistä, jotka muodostavat luonteen hitaasti muuttuvan kudoksen.

De Mello todella havahduttaa ja hätkähdyttää. Esimerkiksi minut se saa miettimään, miksi tuntuu niin pahalta, kun joku epäilee hyväntahtoisuuttani? Siksikö, että epäilen sitä itsekin, mutten motiivina vaan seuraamusten kannalta? Siksikö, että tiedän ponnistelevani nähdäkseni asiat oikeassa valossa? Koska ponnistelen hakatakseni itsestäni tiehensä pikkumaisuuden, milloin siihen satun törmäämään? Ja silti, juuri tuollainen pahastus toisen esittämästä arvostelmasta on pikkumaista. Ei minulla ole oikeutta vaatia, että minuun suhtaudutaan hyväntahtoisena toimijana. Voin vain toivoa, mutta toivossa pettymisestä ei auttaisi kiukutella. Jos alan pahastua joka kerran, kun joku hahmottaa minut joidenkin outojen mallinnusten kautta, saan olla alinomaa suremassa.

Sen sijaan asiani on kyllä keskustella jokaisen keskustelua haluavan kanssa ja tarpeen tullen oikoa käsityksiä, joiden tiedän olevan pahasti vinksallaan. Tieto omien kuvitelmien erehtyvyydestä ja epävarmuudesta ei lisää tuskaa vaan tekee siitä siedettävän, sillä se ohjaa huomiota sinne, minne kuuluukin: siihen, kuinka olisi havainnoitava tarkasti ja akuutisti, oltava hereillä-hengissä-eläin kaiken aikaa.

Kuinka pelkäsinkään yksinäisyyttä vielä vuosi sitten, ja viime syksyn alussakin. Mutta de Mello on oikeassa siinä, että ihmisten seura ei paranna yksinäisyyttä. Minun ongelmani ei kyllä ikinä ole ollut liiallinen seurallisuus, vaan pikemminkin turvan hakeminen yhdestä suhteesta, jossa olen jumaloinut toista puolta silmät suurina ihmetyksestä ja kuvitellusta pyhyydestä. Suuri seura tekee minusta vain selkeämmin, akuutimmin yksinäisen. Siksi koettelen itseäni hakeutumalla seuraan. Toisen seura on koettelemus aina sinne saakka, kunnes olemme yhdessä kulkeneet valoa, jakaneet yötä sylikkäin tai teltassa, kunnes olen kuullut toisen unihengityksen, sinne asti että toinen on murtunut ja kiskaissut itkullaan toisenkin normien jään lävitse jolloin olemme voineet todeta, kuinka hauraita, erillisiä ja eksyksissä olemme. Vasta sellaisen jälkeen toisen voi kohdata, todeta epävarmuuden yhdistävän siteen, vasta tuolloin voi katsoa toista silmiin tavalla jolla järvi katsoo, tai silkkiuikku pesäneuroosissaan, tai jolla kivikirkko suhteutuu olemiseensa lainehtivan pellon takana: epäpersoonallisena, symboloiden kerrostumia, jotka kai herättävät lähinnä kysymyksiä, vaikka takaavatkin jatkuvuutta välillämme.

Ja tuo epävarmuus on maailman suurin ilo, äkisti pilvet on lakaistu taivaan lattioilta ja on helppo hengittää rakkautta.

De Mellon kirjoittaessa rakkaudesta kaikki selkäkarvani ponnahtavat pystyyn. Hän on niin tarkasti sillä kannalla, johon olen itsekin päätymässä, että siinä on aavemaisuutta. "Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa. Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi, onnellisuuteni ei ole teistä kiinni... Todellisuudessa en nauti teistä, vaan jostakin, joka on sekä teitä että minua suurempi. Se on jotakin, jonka olen löytänyt: eräänlainen sinfoniaorkesteri, joka soittaa teidän läsnäollessanne yhtä kappaletta, mutta kun lähdette, se ei lakkaa soittamasta. Kun tapaan toisen ihmisen, se soittaa toista kappaletta, joka on myös hyvin viihdyttävää. Ja kun olen yksin, se soittaa yhä. Orkesterilla on laaja ohjelmisto eikä se lakkaa koskaan soittamasta." Ja: "Nähdessäni ensimmäisen kerran välähdyksen tästä uudesta maailmasta, se oli kauhistuttava. Ymmärsin, mitä sellainen yksinäisyys tarkoittaa, kun ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi ja kun jättää kaikki ihmiset vapaiksi ja on vapaa itse, kun ei ole erityisasemassa kenenkään suhteen ja itse rakastaa kaikkia - koska niin rakkaus toimii... Voiko ruusu sanoa: lahjoitan tuoksuni vain hyville ihmisille, jotka haistelevat minua, mutta pidätän sen pahoilta? Vai voiko lamppu sanoa: annan valoni vain tässä huoneessa oleville hyville ihmisille, mutta pidätän sen pahoilta? Tai voiko puu sanoa: annan varjoni vain hyville ihmisille, jotka lepäävät suojassani, mutta pidätän sen pahoilta? Nämä vertauskuvat kertovat, minkälainen rakkaus on. Kaiken aikaa tämä tosiasia on tuijottanut pyhien kirjoitusten sivuilta vasten kasvojamme, vaikka emme ole ole koskaan välittäneet nähdä sitä. Olemme niin uppoutuneet sellaiseen, mitä kulttuurimme rakkausrunoineen ja lemmenlauluineen nimittää rakkaudeksi. Se ei ole rakkautta ollenkaan. Se on halua, hallitsemista ja omistamista. Se on manipulointia, pelkoa ja ahdistusta."



De Mello on samaa mieltä myös negatiivisista tunteista ja pelosta: pelko on negatiivisten tunteiden lähde. (Itse kyllä pidättäisin mahdollisuuden myös aivofysiologisiin muutoksiin. Ns. alfaurossyndrooma näyttää korreloivan niin ihmisellä kuin monella muullakin nisäkkäällä tarkasti serotoniiniriippuvuuteen: harvinaisen alhainen serotoniinitaso altistaa aggressiiviselle käytökselle, ja aggression aloittaja useimmiten voittaa kohtauksen, ja saadessaan dominanssilleen vahvistuksen uroksen serotoniinitaso kohoaa, samalla kun kaikki tuntuu olevan hyvin ja aggressio laantuu. Kun serotoniinitaso alkaa taas pudota, aggression todennäköisyys lisääntyy. Ja mitä useammin kuvio toistuu, sen selkeämmin eläin tietää, mitä sen on tehtävä, jotta tuntuisi hyvältä taas: hyökättävä. "Näyttääkin lähestulkoon siltä, että dominoivat eläimet ovat serotoniininistejä, joiden on hankkiuduttava rähinöihin saadakseen päivittäinen annoksensa", heittää eläinten käyttäytymistä tutkinut Nicholas Dodman kissojen psykologiaa käsittelevässä kirjassaan. Uskaltaisiko joku sanoa ihmisistä samoin, vaikka aggressiivista käytöstä voidaankin eläinten ja ihmisten tapauksessa usein varsin menestyksekkäästi korjata täsmälleen samalla tavalla - serotoniinia tasaavalla lääkityksellä?)

Joistain kohdista olen toki de Mellon kanssa eri mieltä, rajustikin. Esimerkiksi siitä, haluavatko ihmiset todella olla loukkaamatta toisiaan. De Mello väittää, että näin ei ole. Minä taas uskon, että haluavat. Kokemukseni mukaan näin on. Ainakin minua kohdellaan näin, vaikka satuttamiseni olisi erityisen helppoa: annan aseet aika tarkasti toisten käsiin sitä pahemmin pelkäämättä. Osoitan tarkasti kohdat, joihin on helppo iskeä. Toisaalta ehkä äidit ovat vain väärässä: itkupilliä ei ole erityisen kivaa kiusata, siinä ei ole mitään haastetta. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Enkä voi millään ymmärtää, kuinka ainoa kärsimyksen lähde olisi se, kun harhaluulot törmäävät todellisuuteen. Koulukiusaaminen on kärsimystä, tehokanala on kärsimystä, keskitysleirit ja sodat ja niihin liittyvät joukkoraiskaukset ovat kärsimystä, perheväkivalta jonka päätteeksi uhri kiristetään hiljaiseksi uhalla lapsenkin vahingoittamisesta on kärsimystä. Jos ilmastonmuutos saa jääpeitteet sulamaan napa-alueilla, tuloksena on paljon kärsimystä. Näissä ei ole kyse pelkästä harhaluulojen törmäämisestä todellisuuteen. Itse asiassa, jos joku väittää, että maailma nyt vain on tällainen, hän voisi miettiä sitä, että todellisuus on prosessi, johon me itse kukin vaikutamme...

De Mello kirjoittaa kyllä institutionaalisista vaateista ja tekee selväksi, että niiden tarkoitus ei ole saada ketään tuntemaan oloaan hyväksi vaan luoda hyvä organisaatio, toimiva yhteiskunta ja niin edelleen. (Mutta yhtäkaikki, kuten tiedämme, ne silti saavat monet tuntemaan olonsa hyväksi!) Hän erottaa säännöt ja lait varsin voimakkaasti eettisistä tai ihmissuhteisiin liittyvistä vaatimuksista. En vielä osaa sanoa, onko tämä hyvä kanta; selkeää on joka tapauksessa, että suurin osa ihmisistä ei osaa juuri mitenkään olla identifioitumatta institutionaalisiin asemiinsa. (Enkä minäkään oikein osaa tarkastella heitä niistä erillään vaikka itse olenkin hyvä unohtamaan, miksi joku voisi pitää minua pelottavana, oppineena tms. - tässä tuntuu vallitsevan sitkeä epäsymmetria.)

En erityisemmin pidä stoalaisuudesta tai havahtumisteoriasta kaikkien ongelmien ratkaisuna, sillä vaikka oman mielenrauhan saavuttaminen onkin tärkeä tavoite ja kaiken järkevän toiminnan ennakkoehto (tuntuu kauhealta sanoa, että olen saavuttamassa sitä ja naurettavan pikkuruisin askelin vasta nyt, kolmekymmentäyksivuotiaana, mutta parempi tämäkin kuin ei koskaan) ja vaikka voidakseen muuttaa rakenteita ihmisen olisi ensin nähtävä ne selkeästi, suuremmitta illuusioitta, ei tämä voi olla ratkaisu käytännön kysymyksiin. Onko meillä aikaa odottaa, että ihmiset havahtuvat? Voisivatko edes kaikki havahtua? Tiedän monta hyvää ihmistä, jotka tekevät runsaasti töitä paremman maailman puolesta, mutta jotka toisaalta eivät ole havahtuneet pienimmässäkään määrin, osittain juuri johtuen siitä, että he näkevät itsen kehittämisen maailman parantamiselle vastakkaiseksi pyrkimykseksi. Aikaresurssi on rajallinen, he sanovat (aivan oikein) ja maailman kohdalleen loksauttaminen nyt on vain tärkeämpää. Tiedän tämän kuvion liian hyvin. Se on ollut osa virallista totuutta minunkin tajunnassani, ja olen elänyt parisuhteen, jossa tuon totuuden kyseenalaistaminen oli melkein sama kuin olisi julistanut sodan torveen töröttäen. Ja kummallista kyllä, olen viime aikoina törmännyt moniin, jotka ovat kärsineet saman virallisen vääryyden kanssa.

Ohhoh, kuulostan vähän jo joltain hurahtaneelta mutta who cares? Eikö muka ole ollut alusta asti selvää, että minussa on outoja mystisiä piirteitä ja että olen jatkuvasti luiskahtamassa kummallisiin kaiken rakastamisen kantoihin? Mutta toisaalta, en ole varma, kuinka taktisesti järkevää näitä asioita on kirjoittaa ylös paljaina, somistamatta. Sillä onhan selvää, että ihminen, joka vastustaa maailmankuvansa muuttamista, on usein pelon suitsima, ja että pelko varsin tehokkaasti saa toteamaan, että "tuo on täyttä paskaa". Kun siteeraan Kissalle ääneen Spinozaa, hän huokaa ja sanoo, että kai tajuan, että suurimmalle osalle ihmisistä Spinoza on täyttä paskaa.

De Mello on tietysti lähempänä aikaamme ja lukutapaamme kuin Spinoza tai Dewey. Mutta en voi olla miettimättä, kuinka monelle de Mellonkin ehdottama ohjelma olisi liikaa. Ainakin väite, että ongelmat ovat vain ihmismielessä, on liikaa minulle. Tämä saa myös monet eettiseltä maultaan hienostuneet ihmiset suhtautumaan vihamielisesti itsen kehittämisen, herkistymisen ja henkistymisen kehottamiseen. Sillä onhan todellisuudessa ongelmallisia piirteitä. Jos on esimerkiksi yhteiskunnallinen rakenne, joka aiheuttaa suhteettomia ongelmia jonkin syyttään huonoon osaan ajautuneen joukon elämään, eivätkö ongelmat ole selvästi todellisuudessa? Ei kai katupölystä valittavalle astmaatikolle voi todeta tuosta noin vain, että pidähän kaveri mielesi kurissa, se narraa sinua nyt. (Astma on sikälikin hyvä esimerkki, että siinä on selkeästi mukana myös psykokomponentti - mutta koetut oireet, hengitysteiden supistuminen, on selvästi myös fysikaalisessa todellisuudessa.)

Minua kiinnostaisi tietää, miksi de Mello tahtoo tehdä noin selkeän erottelun maailmaan ja mieleen. Ikään kuin niiden välillä ei olisi jatkumoa. Ikään kuin uniini tulevat revityt ja tuskasta huutavat eläimet eivät olisi seurausta siitä, että katson ihmisten ostavan kaupasta jauhelihaa sitä pahemmin kyseenalaistamatta. Ikään kuin tietyissä ympäristöissä ei olisi helpompi tuntea itsensä suoraryhtiseksi ja iloiseksi. Ikään kuin huolestuttavat uutiset kaukaisesta sodasta eivät kutsuisi mieleen nopeasti ohi häilähtäviä kysymyksiä siitä, uskotaanko täälläkään rauhaan ja sen reaaliseen mahdollisuuteen tarpeeksi.

En usko, kuten de Mello tuntuu tekevän - en ole vielä kirjan lopussa, ehkä tämä vielä oikaistuu - että maailmassa vallitsee jokseenkin homogeenisesti julmuuden ja väkivallan laki. Jos tämä tarkoittaa, etten havahdu demellolaisesti, olkoon niin. Kärsimystä pitää pystyä vähentämään, vaikkakin tietysti ilolla, ei ei tuskaisesti. Ilopointsissa de Mello on samoilla linjoilla Spinozan kanssa: "Mikään tapahtuma ei oikeuta kielteisiä tunteita. Maailmassa ei ole ainuttakaan tilannetta, joka oikeuttaisi kielteisen tunteen. Tätä kaikki mystikot ovat huutaneet kurkkunsa käheiksi. Mutta kukaan ei kuuntele." Minusta kielteistä tunnetta ei saisi tietenkään kieltää - tunteilla on funktionsa - mutta väärä ehdollistuminen kielteisille tunteille on pahaksi, samoin niiden kivettyminen asenteiksi ja luonteeksi. Tunne kestää muutaman sekunnin. Sen ajan saan olla surullinen, vihainen, masentunut. Mutta sitten asia on pystyttävä ratkaisemaan rakentavasti. (Tai olisi. Kyseessä taitaa olla elämänmittainen työstön aihe.)

Osittain kielteisyyden torjunnassa on tietysti kyse siitä, että havainnoi riittävän akuutisti, että ymmärtää, että tunne on ailahdus, johon voi tarttua tai olla tarttumatta. Useimmiten tarttumattomuus on parempi vaihtoehto.

Seuraavaksi aion blogata de Mellon ja pragmatistien havaitsemisen käsitteestä ja siitä, mikä siinä lankeaa yhteen ja ehkä jopa esittää hypoteesin, miksi tällaista yhteenlankeamista tapahtuu. Olen innoissani, kun saan harjoittaa jotakin tällaista, mihin minut on koulutettu, sen sijaan, että väsäisin yleistajuista lehtijuttua tai piippailisin viivakoodeja. Mutta samalla tiedän, kuinka nopea olen polttamaan itseni tarpeeksi mielenkiintoisessa asiassa. Nopea.

Siksi otan nyt unitauon. Kuumemittari sanoo kolmekymmentäkahdeksan ja yksi. Jälkeenpäin on mielenkiintoista tarkistaa, olenko kirjoittanut kuumeessa täyttä tuubaa. Ja sinä, sinä olet lukenut tänne saakka kuumeisia sanoja.

Toinen postikortti Maailmanpyöräkaupungista

Olen saanut selville, että olento, jonka luona olen kylässä, on Kerubivompatti. Hän soittaa suomenkielisiä surulauluja ja juottaa Mokaa, ja välillä kuljemme lehdoissa kengät kuraantuen keräämässä nokkosia laukullisen, hatullisen ja hupparintaskullisen. Teemme niistä lasagneen täytteen, jälkkäriksi ananas-sitruunapiirakkaa. Ja otamme aurinkoa hiekkakuopan seinämällä maaten, siinä voi maata lähes pystyasennossa. Rentukka kukkii jo, tuomen kukkanuput ovat pyöreät. Sananjalkojen versot ovat eri vaiheissa, osa kiertää flamenconyrkkejään auki, osa on vasta kannosta puskevaa kaarevaa pintaa. Karvaista, kaarevaa kaikki, ei mitään haurautta tässä maailmassa. Polkua pitkin, koivujen vaaleanvihreiden sisällä. Lintutornilla saamme katsoa Kerubivompatin kanssa sedän kaukoputken läpi lapasorsaa ja silkkiuikkua pesällä. Tuuli tuivertaa silkkiuikun niskahöyhenet pystyyn, välilllä lokki hätyyttää sitä. Pitkospuilla jaamme juhlallisesti appelsiinin puoliksi, aurinko paistaa.

Illalla tajuan, että Kerubivompatin flunssa on tarttunut: kaularauhaseni ovat turvonneet, kurkkua tykyttää, lihakset ja nivelet eivät kannattele ryhtiä. Kerubivompatti kantaa kuumaa karpalomehua ja Mokaa, ja itkemme yhdessä elämää. Mutta enimmäkseen kuitenkin hengitämme ja olemme onnellisia siitä.

Postikortti Maailmanpyöräkaupungista

Terveiset täältä! Olen istunut ilmaa ulkoa esikesää kirkkoa lounasta ja harjunlakea, syönyt mansikoita ja mukana on ollut Natashan ja Olgan antamat lasit skumpalle sukkiin pakattuna toisella reissuista. Ensimmäisellä vain pakotan miehen ulos sukistaan kesään. Olen hengittänyt ja henkistynyt. Elän. Mutta sivuttain on vaikeaa edetä. Emme ole vielä ehtineet maailmanpyörään, mutta olemme tänä iltana menossa. Tiedättehän tivolit, vaaraa ja korkeita paikkoja, iih. Eilen ohi ajaa tyttö ja sukeltaa sitten kanssamme hämärään takahuoneeseen ja on ihana ja jälkeenpäin kysyy, olenhan minä minä, ja olenhan minä minä, edelleen ja toistaiseksi. Tuntuu oudolta olla jollekulle miltei Vihervaaran Anna, kun on junassa matkalla kuunnellut takapenkin tytön elämää, jossa kolme tuntia ihan yksin junassa on aivan liikaa, pitää purkaa puhelinhölöksi.

Olen kuolannut isäntäni pipon märäksi päiväunilla.

Rakkautta nastarenkailla

Tänään se tapahtuu taas. Ilma on lempeä, kun astun tanssistudion ovesta Mannerheimintielle, kehossani ei ole yhtään piukoitusta, olen yhtä ilman kanssa, se virtaa sisälläni, ilmankosteus on yhtä ihon ja kudosten kanssa, tunnen elävästi, kuinka olen vain tihentymä, kuinka maailma lävistää minut solu solulta.

Avaan lukon ajattelematta, nautinto on liian voimakas asioiden analyysiin, mutta kaikki onnistuu yhtäkaikki. Pyörä liukuu tottelevaisesti kovaan vauhtiin ilman ylimääräistä pinnistystä, onnellisuus valuu koko maailmaan, rakastan jokaista vastaantulijaa, ehdin katsoa jokaista silmiin ja hymyillä, enkä silti livu autojen enkä raitiovaunujen alle, en jännitä edes sitä, kuinka huomenna näen Janin.

Minulla on raajat, voin aina kietoa ne suojakseni tai ojentaa käteni avaruuden yli.

Liike, aika ja tila virtaavat kauttani, ajatukset laukeavat kerta toisensa jälkeen kotimatkan aikana. Maailma kantaa, sydän lyö, olen yhtä liikettä, valot vaihtuvat, kaarteet lipuvat nastarenkaiden alle, tänään nastarenkaatkaan eivät tunnu talvijäänteiltä, ainoastaan kinkyviileältä yksityiskohdalta muuten mummoisessa pyörässäni. Tahtoisin lähettää rakastan sinua -tekstiviestin jokaiselle tuttavalleni, rakastan sinua, tule tänne, ja pesen sinut sienellä, ja öljyän ja raspaan jaloistasi kovettumat ja taivutan sinua eri asentoihin, kunnes sinäkin voit liukua maailmassa pehmeänä ja rentona, ja tunnet kuinka maisema avautuu kierteeltä, ja livut molekyylien välistä yhdenkään vastustamatta. Mutta ehkä teen sen näin, jottei kukaan luule minun juoneen päätäni täyteen. Olen ollut vain venyttelemässä suuressa salissa, olemme taipuneet eri suuntiin ja hengittäneet, ja äkisti olen tulvahtanut läsnäolevaksi niin terävästi, että melkein vapisen.

Kun liu'un ylämäkeen ponnistelematta ja täynnä liikkeen voimaa, Samothrakeen Nike äkisti henkiin heränneenä, lämpimänä ja venytettynä, läpihengitettynä ja tehtävänsä ennen matkaa paketoineena, suru melkein saavuttaa minut, häilähtää ja katoaa liekkinä tuulessa. Olen maannut monen kanssa, mutta vain yksi on osannut olla läsnä miettimättä, jännittämättä, ollut hymyä ja hengittävää liikettä kanssani, ja hänenkin kanssaan makasin vain yhden yön ja jälkeenpäin näin kuinka hän pelkää itsessään tuota puolta koska haluaa rationaalisuutta, hän istui tuolilla painoi päänsä käsiin, hänestä se kaikki katosi niin paljon pikaisemmin kuin minusta, ja en osaa surra tätäkään, toteanpahan vain ja samassa jo ilo kannattelee minua, ja sydämeni on täysi ja laulaa omaa lauluaan, kädet lepäävät ohjaustangolla, liikun sisään unen keveydellä ja alan siivota asuntoa, kaiken on oltava kunnossa kissanhoitajan tullessa.

Aamulla astun Pendolinoon ja matkaan toiseen kaupunkiin. Mutta ei vielä. Tämän yön vietän kodissani ja olen rakkautta, tahtoisin itkeä onnesta.

Muistatko sen tunteen lapsena, kun juoksee ja loikkii ja tuntuu, että on lähes nousussa lentoon, loikat venyvät, lonkat joustavat, juoksee gepardia ja lavat ovat kyyhkystä, ja maailma aukeaa läikikkäänä metsäpolkuna, neulastömähdyksin, ja kaikki on kirkasta, mihinkään ei satu, ilma kantaa, ja malttaa mennä sisään vasta yön tullen, ja äiti ravistaa olkapäistä, kysyy missä olitte, kello on jo kolme yöllä, olet vasta kuuden, luuletko ettemme me huolestuneet, ja hymyilee vain uneksivasti, sillä maailma on hyvä ja kaunis ja lepakoita näkee eräässä tietyssä kohtaa, vaikka eivät ne ikinä tulekaan hiuksiin istumaan, muistatko?

Äiti ei tahdo ymmärtää tai teeskentelee ettei ymmärrä, mutta isoäiti ymmärtää eikä teeskentele, hän hymyilee tyytyväisenä, isoäiti ja isoäidin punaiset hiukset, hymyilee ja sanoo että se on lahja, ja että lahjaa ei saa pitää itsellä, että tärkein on aina annettava eteenpäin. On kerrottava uni, ihanin ja pelottavin uni. Kosketettava, jos osaa koskettaa niin kevyesti kuin on mahdollista, haistettava taito joka toiselta puuttuu ja opetettava se huomaamatta, parannettava arkuus ja riehakkuus levollisuudeksi maailmassa. Muistan, kuinka työnnän isoäidin hiuksia kammatessani sormet punaiseen vyyhtiin ja hieron päänahkaa, ja näen peilipöydästä kolmen isoäidin kuvajaisen sulkevan silmänsä nautinnosta, valo putoaa pisamille, sieraimet värähtävät, huulet raukeavat rentouteen, silmännurkat kihartuvat samalla tavalla kuin eräällä miehellä jota rakastan myös tuon yksityiskohdan vuoksi, kaula ojentuu pitkäksi, mutta olen vain lapsenlapsi, olen vain lapsi, joten en kumarru suutelemaan isoäidin kaulaa. Jos seisoisin siinä nyt, kumartuisin.

Ja olen vielä siellä, ja tiedän tämän olon liudentuvan vain vähän kerrallaan, se jatkuu päiviä, huomenna kuljen aamulla rautatieasemalle ja teeskentelen normaalia aikuista tyttöä, hymyilen ehkä vähän liikaa, mutta muuten onnistun vaikuttamaan täysjärkiseltä tämän maailman mittapuun mukaan.

Tänään voisin sanoa kelle hyvänsä tässä kaupungissa tai muualla ne kolme kiellettyä sanaa, samoin huomenna. Tänään sanat olisivat minä rakastan sinua, huomenna olen jo kaukana. Mutta ne sanat ovat kiellettyjä sellaisille kuin minä.

Joten laulan vain ja nostelen pyykit koneesta ja kuuntelen matkustamiseen liittyviä lauluja, jotka Divine Comedyn tekeminä ovat jotakin ihmeellistä, kirkasta ja kaunista, kantavaa ja hiottua. Tänään jumalainen komedia virtaa maailmassa, ja kaikki on hyvin, ja tiedän unen laskeutuvan kasvoilleni kuin yksinäisen harmaan untuvan, ja harmaa makaa rintakehälläni unikehräten, puristaa kynsillään lisää arpia rintakehälleni.

Iltaa odottaessa ja yön metsissä

On päiviä, jolloin illan odottaminen tahdittaa hengityksen. Istun oikeussalissa, ajattelen perhosia ja suuria lehtiä, jotka oikein viihtyessä rei'ittyvät itsestään ja kasvavat tarjottimenkokoisiksi. Riittävästi suurennetun perhosen pää on skotlanninhirvikoiran vakava naama, silmissä meripihkaa. Oikeussaleissa toistuvat samat tarinat tuhansin kasvoin. Mitä nämä illoiltaan odottavat? Avara luontokin tulee vain lauantaisin.

Kokouksessa puheenjohtaja nukkuu ikkunalaudalla jalat koukussa, herää keskustelun päätyttyä, tekee kysymyksen, ei tiedä meidän huomanneen unen, mutta tietäisi, ketä ajattelen, jos lukisi tämän. Yliopiston rehtoria. Minulla on omalaatuisia arkkityyppejä. Paidannappi, joka kierähtää itsekseen auki kesken keskustelun, vatsa kurkistaa, ei voi olla hymyämättä. Anteeksi hilpeyteni, herrasmies, mutta teille taitaa ruoka maittaa.

Ja mies, joka sanoo, että turpiin saadessaan lensi kuin maija poppanen. Tuskin tarkoittaa: keskivartalo pidossa, hartiat alhaalla, ranka pitkänä, jalat aukikierrossa, sinisessä hoikkuudessa hopeanapein, mustat hiukset lakankiiltävinä, suortuvitta, sinisissä silmissä huvittuneentiukanterävä katse, papukaijasateenvarjo auki, tuuli sen alle tempoutuen. Nauruni pyrähtää lentoon sielläkin missä ei saisi. Arkkityypit mulkaisevat, vakavoidun.

Mutta vasta illalla päästään tositoimiin. Viive on menossa hakemaan kaupasta sieniä. Sieniä, toistan puhelimeen hämmästyneenä, aikooko se väsätä ruokaa yönsuuhun, espanjalaisia täytettyjä unelmuuksia uunissa. En muista, että olen ollut huomaamatta keisarinnana, määräillyt, mitä kannattaa ostaa. Pieniä kuuraussieniä, niillä tulee kaunis yötaivas. Olen maalannut kerran viidakon Kluuvikadun Fazerin ikkunaan, kakkupalkalla. Nyt on vuorossa yömetsä, olen varma, että ystävä pitäisi Djunasta, pitihän setä Eliotkin, sekoitamme värejä ja puhumme poikaystävistä, jotka eivät osaa lukea runoa. Ja Tikeristä, se tulee Viiveen luokse. Itkettää, kissojen kohtalot muistuttavat naisten kohtalottomuutta.

Tikerillä on katkennut häntä, luu näkyvissä, ja huono karva. Mutta emmepä mekään kiillä ja kehrää kipinöiden, vaikka kukaan ei voikaan riistää meiltä parhaimpia ja pahimpia hetkiämme. Vain arki katoaa, siksi se on järjestettävä lauseiksi. Lauseitta ei muista, minkävärinen on ruotsinlaivan kokolattiamatto tai että pääsiäisenä tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkolme olen laittanut ruoaksi mummolassa uunipolentaa ja friteerattuja mustekalarenkaita ja mummo on laittanut huuhdeltuun talousmaitopurkkiin - onko sen punaisen nimi todellakin talousmaito, kuulostaa oudolta - kissovia pajunoksia ja ukki on sanonut, että ystävä näyttää kauniilta, mutta että minä olen semmoista riuskaa pellonpolkijatyyppiä, ronski tyttö. Myöhemmin ystävästä tulee fitnessin ammattilainen, sitä en kirjoita, koska sitä ei kukaan meistä vielä tiedä, solariumia ja salihousuja.

Mutta kun kävelemme kohti kevättä löysine työhousuinemme ja kumisine käsineinemme, ja kokoontaitettavat tikkaat ovat olallani, emme voi olla hypähtämättä hetkeksi scillamereen tikkainemme kaikkinemme, sillä vaikka Vii ei muista, minä muistan, ja tietenkin meidän on saatava tehdä kevättä.

-Voi katso! Katso! huusi Jane ihastuksissaan kädet rintaa vasten. Sillä Nellie-Rubina pisteli puukukkia tyhjän kukkapenkin reunaan. Hän kiersi uutterasti penkin ympäri ja kurkotti yhä lisää kukkia Dodger-sedän esiliinasta.
- Oikein sievää! Maija Poppanen sanoi hyväksyvästi, ja Jane ja Michael kummastelivat hänen äänensä herttaisuutta ja ystävällisyyttä.
- Eikös olekin? Nellie-Rubina sirkutti ja pudisteli lumen käsistään. - Näyttää hienolta. Mitä vielä puuttuu, Dodger-setä?
- Linnut ja perhoset! Setä levitti esiliinaansa. Nellie-Rubina ja Maija Poppanen ottivat loputkin kuviot ja lähtivät juoksemaan ympäri puistoa pistellen lintuja oksille ja pesiin ja heitellen perhosia ilmaan. Ja ne jäivät kuin jäivätkin leijumaan ilmaan ja siipien kirkkaat maaliläiskät loistivat tähtien valossa.
....

- Mutta - minä luulin, että ne ovat vain puuta, Michael sanoi. - Muuttuivatko ne yöllä eläviksi?
- Ehkä ne muuttuivat, Jane sanoi.
...

Michael taittoi kulkiessaan hiirenkorvalle puhjenneen oksan. Hän tutki pieniä lehtiä.
- Ne näyttävät ihan oikeilta, hän sanoi.
- Jospa ne olivat oikeita koko ajan, sanoi Jane.
Ja saarnista kajahti ilkkuva huuto:
- Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! (PL Travers, Maija Poppanen tulee takaisin, suom. Marikki Makkonen)

Enkä voi olla uskomatta, että maailma on muuttumaton möhkäle, jolle ei voisi tehdä mitään.

Kun sanomme yötä Taikalampun luona ja Vii tärisee mäkeä alas etelään, ja maleksin khakihousuissani Agricolankujaa takaisin, ihmettelen elämääni nykyisellään, se muistuttaa suppiloa. "Vai seinämaalausta, olet aika pakkaus", kommentoi ystävä. Ja olen jo kirjoittamassa takaisin, että eihän tämä nyt mitään, kun tajuan äkkiä, että en ole enää syvässä unessa vaan näen ihmisiä, teen heidän kanssaan asioita, selviydyn. Ja vaikken tiedä, minne olen menossa, aina löytyy ihmisiä, joille tekee hyvää kuulla tästä tai tuosta kirjasta, tai nukkua yö sylissäni, tai löytyy kissa, joka vain odottaa löytämistään, tai lause joka muotoutuu ponnistamatta, että aina löytyy jostain rahaa ostaa seuraava paketillinen tofua ja seuraava ilta kuunnella Leonard Cohenin Sisters of Mercy ja venyttää alaselkää jalat ovea kohti sojottaen.

Ja entä sitten, vaikka tämä olisikin elämäni suurin tavoite. Että odottaisin iltoja, ja kävelisin yöllä kotiin nuuskien sisäpihojen tuoksuja, ja eläisin kuten niin kauan kuvittelin eläväni, yksin ja merkityksiä kuulostellen. Etten kaipaisi muuta, etten tohtisi, uskaltaisi, viitsisi. Tai jos tohtisin, vahingossa. Että hyväksyisin itseni hassuna ja omituisena, neuroottisena ja flegmaattisena, onnettomana aikatauluttajana ja huonona kuvittelijana, tarkkana ja sotkuisena. Että antaisin kulttuurin kuvioiden vyöryä lävitseni ja tuhahtaisin vieläkin kevyemmin vaatimuksille olla sitä ja tätä ja tuota. Sillä en ole kovin kiinnostunut miellyttämään tavanomaisuudella enkä ajattele asioita yksinomaan hyvinä tai huonoina. (Jopa kansanmurhilla on objektiivisesti ottaen hyvät puolensa ja huolella harkittujen unelmien toteutumisella negatiiviset puolensa. Anteeksi. Tiedän, ettei tätä saisi kirjoittaa, mutta niin se vain on. Mikä ei tarkoita tietenkään, että kaikki ilmiöt olisivat minusta yhtä toivottavia, ehei. Esimerkiksi hupsista voittaa aina juurihoidon.)

Rakastan kaupunkia tänä yönä, toiseksi viimeisenäni täällä.

Minusta tuntuu, että me molemmat odotamme ihmettä, mutta ettemme ole toistemme ihme, kirjoittaa ystävä. Tiedän, vastaan. Se on vähän epärehellistä, koska olisi oikeastaan rehellisempää kirjoittaa, etten odota ihmettä mutta että tiedän hänen odottavan ja että se tuskin maksaa vaivan. Ei ole ihmistä, joka olisi ihme. Ihminen on ihminen, ja joskus tekee ihmeen. Pidän ihmeiden tekemisestä mutta ihmeeksi en suostuisi. Sehän on kuin telkeytyisi eläintarhaeläimen häkkiin töllisteltäväksi ja maapähkinöillä heiteltäväksi, altistaisi itsensä messiaskompleksia tutkivalle sosiaalipsykologiselle kokeelle internetissä, tunnustaisi yksi kerrallaan kaikki asiat joista nainen ei saisi murehtia, jos hän mielii esiintyä älykkäänä.

Ei, ihminen ei voi olla ihme kokonaisuutena, mutta toisinaan hän voi tehdä jonkin ihmeen. Kuten entiseni, joka onnistui vakuuttamaan minut vuosikausiksi, että kelpaan sellaisenani, kotiin ja epävarmuuteeni kivettyvänä, kunhan tietyistä aiheista ei puhuta. Tai K joka soitti minulle ja sai minut ottamaan Nasun, joka olisi varmasti muuten joutunut piikille, ei sen pelkojen systemaattinen parantaminen aivan terveen ihmisen hommaa ollut, puoli vuotta täysipäiväistä työtä oppimispsykologiaa ja kynomorfismia tutkien ja sormia krokotiilinleukojen luota piiloon vetäisten, ja palkitenrakastaenpalkitenrakastaen ja hokien: ei saa kiihtyä, ei saa hermostua, ei saa välittää näykkäisyn kivusta. Itse en olisi uskaltanut ottaa tuollaista koiraa, tarvittiin joku toinen saamaan aikaan ihme.

Ihmeellisyys on puisen pilven kiinnittämistä taivaalle, valkoisen seinän muuttamista yömetsäksi, joukon ihmisiä ryhmittyminen piiriksi, joka ottaa vastaan kompastujan öinä, joihin on riittänyt liian vähän tunteja ja joina hevoskastanjojen lehtiaiheet riippuvat löysinä viisisormisina vihreinä tiskihanskoina luut liiasta fairyvedestä pehmenneinä.

Langwidere

Veloena-lukuohjeita:

"Now I must explain to you that the Princess Langwidere had thirty heads--as many as there are days in the month. But of course she could only wear one of them at a time, because she had but one neck. These heads were kept in what she called her "cabinet," which was a beautiful dressing-room that lay just between Langwidere's sleeping-chamber and the mirrored sitting-room. Each head was in a separate cupboard lined with velvet. The cupboards ran all around the sides of the dressing-room, and had elaborately carved doors with gold numbers on the outside and jeweled-framed mirrors on the inside of them.

When the Princess got out of her crystal bed in the morning she went to her cabinet, opened one of the velvet-lined cupboards, and took the head it contained from its golden shelf. Then, by the aid of the mirror inside the open door, she put on the head--as neat and straight as could be--and afterward called her maids to robe her for the day. She always wore a simple white costume, that suited all the heads. For, being able to change her face whenever she liked, the Princess had no interest in wearing a variety of gowns, as have other ladies who are compelled to wear the same face constantly.

Of course the thirty heads were in great variety, no two formed alike but all being of exceeding loveliness. There were heads with golden hair, brown hair, rich auburn hair and black hair; but none with gray hair. The heads had eyes of blue, of gray, of hazel, of brown and of black; but there were no red eyes among them, and all were bright and handsome. The noses were Grecian, Roman, retrousse and Oriental, representing all types of beauty; and the mouths were of assorted sizes and shapes, displaying pearly teeth when the heads smiled. As for dimples, they appeared in cheeks and chins, wherever they might be most charming, and one or two heads had freckles upon the faces to contrast the better with the brilliancy of their complexions.

One key unlocked all the velvet cupboards containing these treasures--a curious key carved from a single blood-red ruby--and this was fastened to a strong but slender chain which the Princess wore around her left wrist.

When Nanda had supported Langwidere to a position in front of cupboard No. 17, the Princess unlocked the door with her ruby key and after handing head No. 9, which she had been wearing, to the maid, she took No. 17 from its shelf and fitted it to her neck. It had black hair and dark eyes and a lovely pearl-and-white complexion, and when Langwidere wore it she knew she was remarkably beautiful in appearance.

There was only one trouble with No. 17; the temper that went with it (and which was hidden somewhere under the glossy black hair) was fiery, harsh and haughty in the extreme, and it often led the Princess to do unpleasant things which she regretted when she came to wear her other heads.

But she did not remember this today, and went to meet her guests in the drawing-room with a feeling of certainty that she would surprise them with her beauty."

L. Frank Baum, Ozma of Oz

(http://www.literature.org/authors/baum-l-frank/ozma-of-oz/chapter-06.html)

Olen tänään käyttänyt päätä numero seitsemäntoista. Riidellyt ennen aamiaista.

Käytän pitkään pellavaista valkeaa ohuenohutta soljuvaa neuletta ja avainta rannelenkissä tuon tekstikappaleen innoittamana. Sitten tajuan, etteivät kasvoni vaihdu, vaikka välillä olenkin nutturassa, välillä leteissä, välillä avohiuksin, jakaukseni vaihtuu ja välillä on timangipinni tai peltipinni, tai ei pinnejä lainkaan, tai pikkuletit kasvoja kehystämässä, solkilaineet tai papiljottikiharat tai kaksi nutturaa tai olkihattu.

Mutta silmät ovat samat tylsät jäänsiniset valumavesi-iirikset, kolera-allassilmät, vain maisema niissä vaihtuu, välillä heijastuu talo kasvot toiset silmät, bikiniallas, mutamaa, ylivuotiset helokinvarret, avautuva siperianunikko. Silmät voi kehystää nestemäisellä tai kiinteällä eyelinerilla, huulet maalata tähdin ja unin ja hypyin ja jokin huulimaali tuoksuu jopa vaahtokarkeilta, se on helmiäistä.

Lopulta kyllästyn pellavapaitaan, hittoako minä siinä, kunnei pää vaihdu, ei ei.

Ystävä kirjoittaa, että pään sisältö silti vaihtuu, se on ovelin muutoksista, arvaamattomin. Välillä suopea pää, välillä oikukas sokerilaaksossa, välillä kikattava, välillä kyynelehtivää paatosta, välillä rappukäytävissä kuiskuttava ja silmiä puoliummistava, välillä sotaisasti argumentit oikaiseva, välillä ne äärimmäisen huolitellusti asetteleva, välillä kokonaan sanojen alla, välillä suu täynnä pimeyttä sähisten, välillä laulaen hassuja virkkauslauluja, välillä Spinozaa siteeraava ja niin edelleen. Välillä näkymättömällä kaapilla käydään kesken puhelun, hymy ja rauha muuttuu pääksi numero seitsemäntoista kuinka kehtaat väittää tuollaista sinä et ymmärrä mitä minä ajan takaa.

Kutsu nainen käymään ennen aamiaista, kysy tältä vakavia asioita, kuule kuinka pää vaihtuu tiikerin pääksi rauuoorrouuuv. Pyydä turhaan koherenssia. Tiikeri hyvä, koherenssia.

Tänä keväänä erään miehen silmien väri muuttuu samalla kun hän kirjoittaa, ettei ymmärrä, mikä häntä aiemmin rasitti. Se on omituisinta aikoihin näkemääni, mutta en erota värillisten piilolinssien rajoja, vaikka koetan katsoa iiriksiä tarkasti. Onko se vain heijastus taivaan värin muutoksesta keväässä, vai onko se vain heijastus kun äkkiä tajuan vakavan pyyteettömyyden hyvään? Mutta kummassa? Kummassakin? Kummissakin?

Tutustu prinsessa Langwidereen, jolla on näkymätön avain ranteessaan, näkymättömiä päitä. Lue palanen, tekstikappale, Matkallalallallala sanoo eskimoprinsessan muikeudella, että tuo on se silmä, mutta muukin muuttuu. Esimerkiksi punaiset paidat. Mistä ne ovat lentäneet kaappiini? Tahdon niistä eroon. Ja hypistelen purkillista tummaa hiusväriä merkitsevästi, sellaista eläinkoetestaamatonta väriä, irlanninnoitien kasvikeitettä.

Syliin putoavat mustikat värjäävät unikkohameen kankaan. Nyt hameessa on päivän jäljiltä sekä reikä että tahroja.

Sottuprinsessa minä olen. Kun alan lukea sosiaalipsykologiaa ja törmään symboliseen interaktionismiin, ajattelen Langwiderea, mutta äiti on jo heittänyt Prinsessa Ozman roskikseen liian ruokatahraisena ja revenneenä, enkä siten pääse käsiksi tekstikappaleeseen ennen kuin tänään, kun löydän sen netistä, äkisti ja miellyttävästi. Ihastuttavat pähkinänruskeat hiukset.

Halusin lapsena pähkinänruskeahiuksisen pään kuten Langwiderella.

Mutta sainkin vain pään, jonka nopeuden rysähtää ajatuksesta toiseen unohdan silloin tällöin. Miksi pääni tahtoo pelata sanapingpongia ja briljeerata maailmaan liukkautta? Miksi se ei osaa käyttäytyä toisinaan? Miksi se on joissain seurueissa nöyrä ja kuuliainen, ja joissain aivan mahdoton? Tavallaan aika kätevää kyllä, että on Langwidere all in one -pää. Mutta onhan se vähän rasittavaa, että välillä diotimaalista rakkautta, välillä nonsensea ja välillä tiikeriä in extremis.

Ja että ihmiset olettavat, että päitä on kuitenkin vain yksi.

Säädyllinen ja säyseästikäyttäytyvä neiti-ihminen

Tänään olen säädyllinen ja säyseästikäyttäytyvä neiti-ihminen. Siltä varalta, että sinäkin haluat tulla sellaiseksi, kuvaan päivääni. Matki tuosta, varasta vapaasti käytösmallit.

Rehentelen sähköpostilla laulavani vesijuoksualtaassa Kuului laulu enkelten, vaikken osaa laulaa. Jouluun on enää seitsemän kuukautta ja risat. Matkallelähtööni ilta ja kaksi vuorokautta. Keskiviikosta sunnuntaihin katoan.

Katoan kuin tuuttuuttuut puhelimesta kun luuri viedään toiseen huoneeseen. Olen varattu auringolle, ilolle ja bikinipinnallisuudelle.

Joku on sammuttanut lämpöpuhaltimen, ja on pakko kiskoa twinsetin takki päälle. Paita alla ei ole kaksonen, vaikka sekin musta. Unikkohameen helma takertuu ketjusuojukseen, vaikka hameverkko estääkin sitä ujumasta pinnoihin. Pyörässä on edelleen talvirenkaat. Sopivaa olkihattua ei löydy, vaikka kokeilen päähäni jokaisen jotten enää näytä meetvurstipizzalta kuvissa. Lohdukseni ostan siemeniä kolmellakympillä. Kasvien siemeniä, siis. Eilisen iltataivaan vauvansininen ei vielä ole tärskäyttänyt minua hormonaalisesti siihen malliin, että ryhtyisin tositoimiin minkään eläinlapsien suhteen.

Olen vain muuten hieman pahalla päällä kun en saa olla pihalla.

Makasiinit ovat palaneena paljon hienommat, huomaan ohiajaessani. Ehkä muutkin rumat rakennukset pitäisi yksinkertaisesti käristää niille sijoilleen? Makasiinien katto olikin turhan raskas rakenne. Raunioina kaikki näyttää paremmalta. (Olen käynyt sennimisen kurssinkin yliopistolla, The Aesthetics of Ruins. Eläköön humanistinen tiedekunta!) Paitsi meikäläisen kotitalo on ihan hyvä tuollaisenaan. Nimittäin jos mallinukke palaa, läski tummuu. Tummuu se muutenkin, ainakin jos pouta jatkuu ja jaksan lyhentää helmaa. Pakko kai onkin, nyt kun siinä on reikä keskellä unikkoja.

Töissä, jotka alkavat kello 15.30, silmissä piiputtaa jo. Muistan, että olen syönyt tänään vasta yhden omenan ja puolikkaan korvapuustin. Teen suuren lautasellisen kauralesepuuroa, pelastun. En pure yhtään asiakasta.

Nauran ties monetta kertaa erään tiedoston otsikolle "hampaan paasiainen".

Entropia päässäni kasvaa.