Nuori Virginia ei mainitse eläimiä

Koska Viive lupaa nähdä minusta unta, näen viimein unessa hänen talonsa unikaupungissani. Talon oven yläpuolella on hopeinen halokehä, se leijuu seinän edessä, eikä sen lähdettä näy. Kun kävelen halon alitse, kuulen kuisketta. Katsahdan ympärilleni käsi kolkuttimella, mutta pimeää katua rapeltaa vain sanomalehdistä revittyjä yksittäisiä, suuria kirjaimia. Kuiske ei silti vaimene, ja pian tajuan, että se tulee oudosta loisteesta, joka leijuu ja kääntyy liikkeideni mukaan.

Seison kolkuttimen kahva kourassani, tunnen kylmän hiipivän minuun jalkapohjieni lävitse, tässä unessa jalkani ovat ihmisen. Irrotan otteeni kolkuttimesta, kuiske jatkuu, roplaan taskujani, johon lukuisten ystävieni asuntojen avaimet ovat syöneet reiät vuoriin saakka. Viimein löydän pullon, avaan, jasmiinin tuoksu leviää kaikkialle, kallistan tuoksuöljyn suulleni ja juon sen. Äänet vaikenevat, halo sammuu. Mutta sisään en astu, vaan äänten lakkaamisesta päättelen, ettei kukaan ole kotona.

Keskustelut, joita käyn, muovaavat minut. Saatan pitää pintani kauan ja hartaasti, mutta en ole kovin varma, mistään. En ole objektiivinen kuten ei kukaan muukaan. Jopa matemaattisissa yhtälöissä silloin kun niitä vielä oli (niissä minua joskus pidettiin lahjakkaana, tuomio ärsytti suunnattomasti, halusin toista, nyt elän sitä, tämä on hyvin toista) tuntui aina siltä, että tahdoin asioiden menevän näin ja näin, kokeilin vain, ja sitten tulos oli oikea, ja minusta tuntui, että petkutin koska jätin välivaiheita tekemättä ja arvasin oikein. Kun kuuntelen noita kuiskuttavia ääniä, jotka puhuvat poljetuksi tulemisesta ja epävarmuudesta ja mistä voi tietää tahtooko edes, alan vähitellen löystää köyttäni, tempoilla ulapalle päin, syvempään.

Alan tulla epävarmaksi siitä, tahdonko enää koskaan olla kenenkään kanssa, tuntuu etten osaa sellaista leikkiä, poltan poroksi kaiken, minussa on liikaa jotakin villiä, en osaa asettua tuulipukuun ja television ääreen sohvalle, en viltin alle lukemaan vierekkäistä kirjaa. Minun on saatava juosta nyt kun olen takaisin jaloillani, kentaurinjaloilla, juosta kunnes väsyn. Enkä osaa enää valmistaa uuniruokia kahdelle enkä nostaa pöydälle kynttilöitä. Romanttisin ele, jonka tiedän, on kastelukannun täyttäminen. Jokin päivä jasmiinini kukkii, vettä sinulle valkotähtinen.

Ja olen tyyni ja tyytyväinen siinä, ja nauran ääneen lukiessani, mitä nuori Virginia kirjoittaa kaksitoistiaana. Taidan pikakääntää sen tähän samantien kokonaisuudessaan, niin herkullista tämä on (& suokaa anteeksi käännöksen pikuus, työpäivä on ollut mittava). Lähtöteksti on antologiassa Seeds in the Wind. 20th Century Juvenilia from W.B. Yeats to Ted Hughes.

Virginia Woolf, 12 vee:

Neiti Smith

Lapsuudestaan saakka neiti Smith tiesi olevansa aivan erityinen. Hän oli ollut kerran kaikista vauvoista ihmeellisin, ja varttuessa hänen älynsä hämmästytti häntä itseään yhä enemmän. Kaksitoistiaana hän piti Vergiliuksesta, neljätoistavuotiaana kirjoitti sonetteja ja kuusitoistavuotiaana ilmoitti, ettei elämä ollut elämisen arvoista, ja vetäytyi maailmasta. Tällaiselle haaveelliselle nuorelle naiselle nämä saavutukset tietenkin vain todistivat oman persoonallisuuden poikkeuksellisuutta. Ilmaantuessaan takaisin yhteiskunnan pariin kaksikymmentävuotiaana häntä uteloitti, kuinka maailma oli selviytynyt hänen siihen kohdistamastaan ylenkatseesta. Ensi töikseen hän ilmoitti, että yhteiskunta tulee uudelleenjärjestää täysin. Miesten ja naisten suhde toisiinsa oli näet täysin sopimaton. Hän kirjoitti unohtumattomia esseitä naisten oikeuksista ja julistautui raittiussaarnaajaksi. Hän oli varma, että miehet ovat petoja, joita vastaan naisen on taisteltava. Naisten seurassa hän oli pehmeäluonteinen, itseriittoinen tyttö. Mutta kun mies lähestyi, hän pörhisti piikkinsä kuin piikkisika ja heittäytyi niin epämiellyttäväksi kuin saattoi. Hän uskoi, että maailma pysähtyisi ja keskittyisi häneen. Ja jos hän ei saisikaan suosionosoituksia, niin ainakin hänen olisi onnistunut luoda siihen säpinää ja hämmennystä. Kuinka hän pettyikään tajutessaan, ettei kukaan erityisemmin kiinnittänyt häneen huomiota. Miehet eivät pitäneet hänestä ja naisista hän vaikutti tylsän tavalliselta. Kolmikymmenvuotiaana hän oli hylännyt naisten oikeudet ja raittiusliikkeen ja aikoi asettautua - oh, ongelmia, yksikään sanakirjoistani ei tunne sanaa "hobly" , koko ilmaisu on "settle down to a mild hobly", hihkaiskaahan niin kirjaan tähän kohtaan-. Häntä harmitti kovasti aiempi käytöksensä ja hän valmistautui viettämään loppuelämänsä yksin. Juuri näihin aikoihin, kun hän suuren mielipahan saattelemana antoi itselleen luvan naiseuteen, eräs ritarillinen herrasmies ilmaantui kuvioihin. Neiti Smith oli käynyt niin yksinäiseksi ja kaipasi niin kovin rinnalleen jotakuta itseään vahvempaa ja viisaampaa, että hän myöntyi tämän miehen vaimoksi. Niinpä nämä kaksi avioituivat aivan kuten normaalit ihmiset, ja neiti Smith paljastui erinomaiseksi vaimoksi ja hieman myöhemmin myös uhrautuvaiseksi äidiksi.

Kaksitoistavuotiaalle asiat ovat selkeitä. Kas niin, muistan kyllä, millaiseksi kuvittelen oman elämäni, kun olen kaksitoista. Kirjoitan hevoskirjoja ja valmennan esteratsastajia, tietysti. Olen ehkä voittanut maailmancupin esteratsastuksessa. Asun maalla, nukunkin tallissa, on myös kasvimaa, pellon päällä pääskyset, aina kesä, tietysti. Viisitoistavuotiaana taidan tehdä töitä mainostoimistossa, mainosgraafikkona, ja yhdenyönjuttuilla siihen malliin, että oksat pois. Vesisängyssä, tietysti, ajan henki ja niin edelleen. Sitten iskee sokki - maailma tuhoutuu, en voi myydä turhaa tavaraa. En sovi mihinkään, kunnes pääsen filosofian makuun. Kaksikymppisenä kuvittelen kai tulevani vielä jokin päivä älyköksi. (Tämä on huvittavin haaveista. Älyköksi, sellaiseksi oikein kuivaksi ja narisevaksi, joka käyttää termejä, joita kukaan muu ei ymmärrä ja jähmettää silkalla ylenkatseella vastalauseet. Niin päinvastaista kuin nykyään tahdon; kommunikaatio on vaikeaa, on siis oltava helppotajuinen pieni pelle, jotta saa sanottua jotakin oleellista.) Virginian maailma on aivan toisenlainen.

Virginia tietää lapsena ja nuorena olevansa jotakin itsessään, ei vain yhdistettynä hevoseen. Mutta mistä ui tuo mies mukaan kuvaan? Hyvänen aika, ritarillinen herrasmies, todentotta, ja damsel in distress, ihan omien juontensa punomana. Ehkä minun pitäisikin hankkia hevonen, ei mies.

Koko kuvio alkaa hihityttää, sillä jo nyt sängyssäni on kovin ahdasta hevosettakin niinä öinä, jolloin hallaturkki koira yöpyy harmaan kollin ja minun luona. Tuskin mahdun hengittämään. Sikäli tilanne on sama kuin lapsuudessa, jolloin jokaisen karvaeläimen on päästävä sänkyyni, päiväpeitto on jo silloin sama, mummon kukkaniitty, tilkut toisella puolella, sängyssäni on kaksikymmentäkuusi nimettyä eläintä, joita ei saa laittaa pesukoneeseen eikä etenkään kuivata pyykkipojalla korvasta ripustaen, korvaan sattuu. "Eikö joku eläimistä voisi nukkua lattialla tai hyllyssä?" koettaa äiti luovia tilaa liikkua. Mulkoilen meduusankatsein, mutta äiti on immuuni. On löydettävä sanoja. Ei, ei se käy. Kaikkien on mahduttava, kukaan ei saa jäädä sänkyni ulkopuolelle, ei haittaa vaikken mahdu hengittämään kääntymään hikoilemaan myttäämäänlakanaa. Kun valo sammuu, kurottelen eläimet läpi ja suutelen niiden otsat ja kuvittelen siunanneeni ne. Pedot, armo valukoon otsilta vatsoihinne. Älkööt ne kurisko pimeässä vaahtomuovisesti. Ja pahus vaan, eikö juuri silloin pari eläintä suistu lattialle, eikä niitä voi nostaa, koska sängyn alla asuu pimeys, musta aukko saisi gravitaatiovoimalla otteen käsivarresta ja kiskaisisi sängyn alle, näen eläinten kelluvan pimeällä lattialla kuin puhallettavien mäntykangaskalliosaarten, koetan viestittää niille urheutta pimeän vaikutuspiirissä. Pimeä ei ota eläimiä ulapalta, joten sen täytyy vaania minua. En voi nostaa eläimiäni turvaan, joudun istumaan pilvenlonkareenkorkealla, en voi pilkistää aurinkonakaan, silmäilen onnettomia lapsiani lattian mustassa autiudessa, en saa unta turhan helposti. Pitäisi kai maata, mutta istun kädet polvia halaten ja hopotan isämeitää kunnes uskallan siepata eläimet yksi kerrallaan turvaan muhjeaan lämpöön.

Tarinoissa en asu miesten kanssa. En miesten, vaan eläinten ja kasvien. En ole koskaan kertonut tarinaa, jossa minusta olisi tullut uhrautuva äiti jollekulle muulle kuin karvaeläimelle, täytetylle tai vesipitoiselle. Ja silti, jos minun olisi kuvattava elämäni tähän saakka, mitä joutuisinkaan sanomaan? Että lapsena kuvittelin olevani uudestisyntynyt vapahtaja, mutta että käännyin maalliseksi yhdeksänvuotiaana enkä keksinyt olevani mitenkään erinomainen, kunhan vain luin kasveista ja eläimistä ja koetin kuvitella olevani hevonen, että keksin miehet monta vuotta myöhässä mutta ripeäotteisena ja metodisen pelottomana ryhdyin heti kartuttamaan kokemustani kovalla itsekurilla sekä kvantitatiivisin että kvalitatiivisin tavoittein ja kirinkin pian ystävättärien ohi silkalla päättäväisyydellä, seksuaaliemansipaatiota pelkästään käytännössä, mutta että sitten tuli eräs ritarillinen herrasmies ollessani kahdenkymmenenyhden ja vetäydyin maailmasta, mutta että ollessani kolmenkymmenen petyin aiempaan elämääni ja valmistauduin peruuttamaan takaisin maailmaan parisuhteesta, debytoimaan jollakin aivan uudella tavalla, aikuisena, miettien minkä kukan korvantaukseeni asettaisin, vaikka turhaahan se on, koska kuvittelen olevani näkymätön mitä suurimmassa määrin, siksi en pelkää, huhhahhei, minua nyt ei vain kukaan muista toiste, turha surramurra.

En ole neiti Smith, vaikka Vergiliuksesta pidänkin, enkä kahdentoista.

En voi olla ajattelematta sitä, kuinka joidenkin ihmisten elämä on lähestulkoon ihmissuhdetta. Olen aivan raivoissani siitä, että olen joutunut tänä talvena pitämään itseni koossa ajattelemalla noita asioita elämäni uutuudenoutoudessa. Koska on paljon tärkeämpääkin - ja koska parisuhteessa eläminen tarkoittaa etupäässä sitä, ettei ihmissuhdetta tavallaan tarvitse ajatella vaan voi keskittyä uusien kasvillisuustyyppien kartoittamiseen, sienestää ja kerätä kevään litulaukat wokkipannuun tarvitsematta miettiä, saako seksiä ja jos saa, mistä ja keneltä ja saako jonkin ilkeän taudinkin tai onnistuuko kutsumaan asuntoonsa kirvesmurhaajan. Parisuhteessa sellaista ei tarvitse ajatella, voi keskittyä asia-asioihin vuosikausiksi, kunnes jokin päivä huomaa, että näkee toisen vain viisi minuuttia ennen nukkumaanmenoa, ja toinen on käynyt vieraaksi sillä välin kun on opetellut tilaamaan siemeniä Visa-kortilla internetistä, huovuttanut pari huivia ja tullut maankäännön mestariksi. Ja silloin ajattelee, ei sille mitään voi: miksi minä olen täällä, miksi minun pitää varoa ilmeitäni ajatuksiani eleitäni tekojani kun on aivan sama jos eläisin yksin toisaalla, kukaan ei halua kuulla eikä kuunnella. Ihmissuhdetta tärkeämpää on käveleminen kevään polkuja, esimerkiksi. Jos ihmissuhde estää sellaisen tai saa tuntemaan niistä syyllisyyttä, se on tiensä päässä. Tai jos se ymmärrä tarpeeksi ylistää mustarastaan tapa viheltää (kaipaan Tähtitorninmäen mustaa oranssisaappaista lintua tarkkoine silmineen). Tärkeämpiä kuin sovinnainen lähiöelämä ovat eläimet, pienet ja suuret, karvaiset ja ryömivät, unissaan tuhisevat ja sanoja asettelevat.

Unissa, joissa liikun, on usein hämärää. Se hämärän hetki, jolloin taivas on hetken ruusunnupun värinen. Kyyhkysenlihan värinen, väitti kerran eräs mies. Mutta siitä on kauan, eikä se koskaan vakuuttanut minua, tiesikö edes miten nylkeminen aloitetaan, minä en tahtoisi edes tietää, opettelen vasta jos tarvitsen henkeni säilyttääkseni. Talot seisovat hämärässä, puistoissa kukkivat suurina pensaina ja niittyinä tuttavani kamelia, gardenia, italianjasmiini, kiinanjasmiini, arabianjasmiini, rosmariini, laventeli, kuningaslilja, madonnanlilja, siperianunikko, kärsimyskukka, heliotrooppi, leukoija, magnolia, sypressien sormet ovat sinimustat, amfiteatterissa kynttilät valaisevat katsomon mereksi, Aidan kulkue marssii maailman lattiaa (Veronan oopperajuhlat kahdeksanvuotiaana eivät lopu unessani koskaan; tästäkö kaikki suureellisuus ja käytettyjen iltapukujen kokoelma), amfiteatterin takana on lasimurskan aukio, vain muutama kortteli, poppelit ovat niin suuret, niiden nöftä lentää kaduilla hämärissä, köynnöskuusama tuoksuu, maailmanpyörä piirtää pimeään ikuista paluuta.

Unessa minulla on vain harvoin ihmisen jalat, jotka tapailevat kivien sileyden. Askelsileyden, pyöräsileyden, lumikolasileyden. Kivillä lipsuvat useammin kaviot tai sorkat. Minulla on neljä kylkeä, tai sitten neljä käpälää. Ravaan mukulakivetyksellä, kavioista pääsee kengittämättömän kalke, jänteet tärähtelevät, koetan etsiä pelkkiä bikiniyläosia, koska hännälle ei ole bikineissä tilaa ja muutenkin takapuoleni on suhteettoman kokoinen yläruumiiseen verrattuna.

Voi kunpa ongelmani unissa olisivatkin ihmissuhdehuolia sen sijaan, että koetan ylettyä rapsuttamaan kinnerniveltäni melkein ihmisen sormin. Mutta ihmiset ovat kaukaista kansaa, niitä on vaikeaa ymmärtää. En ole kirjoittanut yhdeksänvuotiaan Virginian tapaan rakkauskirjeoppaita nuorille henkilöille. Olen lukenut Kama Sutran ollessani kahdeksan, mutta se ei ole vaikuttanut - olen vain sukinut, luonut lantaa, repinyt paalinarun heinäpaalin päältä, kastellut heinät, löytänyt kauranlitistimen suuttimen alusämpäristä litistetynpilkotun rotanjalan, sulkenut silmät kipatessani kaurat. Olen istunut sillalla ylisille, potkaissut puukengät pari metriä alemmas, piirtänyt hiilellä hahmoja niityllä, ojentautunut selälleni, antanut auringon valua jäseniin, katsonut saunassa ratsastuksenopettajan nänninpihasta versovaa mustaa yksittäistä karvaa järkyttyneenä, muiden maatessa Hietsussa uittanut ponia merenrannassa, tai koiraa, ottanut aurinkoa alushoususillani pienellä karilla, jonne menemme kumiveneellä AMS:n kanssa, kun karille rantautuu poikia kanootilla litistynyt kampelanlitteälle vatsalle kallioon, sihissyt pojille menkää pois me oltiin täällä ensin, äkisti huomannut asuvani tässä samassa asunnossa, muuttanut toisaalle, koettanut hankkia eläimen kerrallaan, eläin kerrallaan kohti kuistia, jossa istuisin ja vaivaisin pullataikinaa ja katselisin hahmoja niityllä.

Tahdon ruudullisen esiliinan, tahdon auringonpaahtamanhajuisia pyykkejä narulla ulkona, tahdon narsissipenkin ja syreenin ja kissoja, koiran tohottamaan tulijoita, tahdon olla yksin ja virittää kakluunitulen, olen hyvä siinä, kulkea tanssia polkua, leikkiä hirveä kaurapellossa, kerätä punaiseen emalikannuun villivadelmia, hieroa jalkoihin oliiviöljyä. Tahdon hitto vie sen mehiläispesän ja vähän äkkiä.

Ihmiset vastapäisissä yksiöissään valmistautuvat yöpuulle, pistävät viimeisen pannullisen tulelle, vaihtavat teepaitaan ja verkkareihin. En tiedä, millaisia tarinoita he kertovat, onko niissä tarinoissa eläimiä lainkaan. Viimeinen kirja, jonka Kissalta saan, saa omistuskirjoituksekseen kiitoksen siitä, että olen opettanut hänet näkemään oman eläimyytensä.

Enkä voi olla ajattelematta, osaisiko joku opettaa minut ihmiseksi. Saada minut haluamaan ihmisyyttä, sisäelämää, ihmissuhteita ja sensellaista. Sillä nekin, mitä joku voisi sanoa ihmissuhteikseni, ovat pohjimmiltaan minulle eläinsuhteita: naaraita ja uroksia, joiden kanssa tapaan, joille elehdin, jotka elehtivät minulle, joiden kanssa vaellan löysänä laumana, risteämme ja loittonemme ja kokoonnumme, tunnistamme tutun hahmon ja ilahdumme, yksi meistä, turvallista, ehkä ihmisintä itsessä, jos pitäisi tuomita, on juuri tämä, että tunnistaa eläimen itsessään, ja siksi sanoo, että on hämmentävää kuinka nuori Virginia puhuu vain naisista.

Toisia aikoja on niin vaikeaa ymmärtää. Ja on taas yö, talvi on kadonnut, pelkään kesän katoavan yhtä nopeasti, ja äkkiä olen kahdeksankymmenen ja sanon, että silloin joskus kauan sitten kun aloin kirjoittaa niin että uskalsin asettaa sanat luettavaksi, silloin en tiennyt, ja voi kuinka pieniä murheita ja suuria onnia. Ja olen oikeassa, tietysti. Sitten kun olen kahdeksankymmenen. Ja lapsia huvittaa, mummot puhuvat aina vähän hassusti ja hassuja.

Mutta Virginiaa en ymmärrä, en ainakaan hänen ollessaan kahdentoista. Mikä ihme on tuo vahvempi ja viisaampi mies? Missä ovat eläimet?

Ennen päiväunta

Kevätkävelyillä tytöt puhuvat konkreettisista asioista. Nauramme hämillisesti, mutta hätääntymättä. Rakkausasiat ja rationaalisuus kuuluvat eri maailmoihin, yritys yhdistää ne on toivoton. Ja puhumme siitä, voisiko seurustella uskovaisen kanssa, ja siitä, voisiko seurustella enää ikinä ylipäänsä, ja mikä on normaalitila, yksin vai yhdessä, ja mitä seurustelu on, onko se tätä vai tuota.

Ja puhumme myös luonnosta ja ympäristöstä, ohimenevästi ja kepeästi, koska se jos mikä on hetteikkö, sillä eikö olekin niin, että on vulgaaria ajatella ihminen ja luonto vastakkaisiksi tai vetää ihmisen sisälle kulttuurin ja luonnon rajalinja tullimuodollisuuksineen, tai ajatella, että kaikki mitä on, on kokemuksemme ympäristö, jostakinhan se syntyikin, ja kuinka luonnolla ja ympäristöllä on niin monia eri merkityksiä, että pakostikin niihin solahtaminen tietää pitkähköä ponnistelua ennen tukevaa maata jalkojen alla. Sanomatta taitaa jäädä monta asiaa, kuten se, kuinka luonnon korvaaminen ympäristöllä yhä useammassa tekstissä heijastaa laajempaa aatehistoriallista eetosta, syntyvää ja kehittyvää, vielä jokeltelevaa käsitystä siitä, että ihminen voi vahingoittaa pysyvästi ja laajamittaisesti elämän edellytyksiä planeetalla. Ja kuinka kiinteästi luonnon personalisoituminen, inhimilliseen ympäristöön vetäminen heijastaa sitä laajempaa tajua, että havaitsemiseen ja käsittämiseen liittyy ihmisen tapauksessa aina kulttuurisia tekijöitä. Ja kuinka osa niistä on vielä henkilökohtaisia assosiaatioketjuja, joihin toinen on vaikea johdattaa. (Mutta ei mahdoton, sellaista en tahdo uskoa. Jos uskoisin tehtävän mahdottomuuteen, en lukisi enkä etenkään kirjoittaisi, enkä maalaisi enkä veistäisi savesta keraamisia veistoksia, kävisi museossa enkä itkisi elokuvissa, enkä koskaan tanssisi enkä puhuisi pimeässä huoneessa, kun pitäisi oikeastaan kai jo nukkua.)

Ja haluaisin puhua jostakin aivan muusta, haluaisin kertoa eräästä eteisestä, jossa olemme halanneet, eräästä yöstä, jolloin minua katsotaan syvälle silmiin, ja sanon: "Mutta näytät niin surulliselta. Tässä on jotakin kummallista, miksi näytät tässä surulliselta." Silloin en vielä ymmärrä, olen lapsenonnellinen, mutta vain hetken murto-osan, maailma kärjistyy sisälläni, en vielä tiedä. Ja toinen sanoo: "Kyllä sinäkin aika surulliselta näytät." Ja nyökkään, ja painumme uudelleen sanojen ulottumattomiin, ja kun pääsemme pinnalle, sanon, että kenties sairastamme samaa surua. Ja kun suru on sanottu julki, on jäljellä enää lempeää pettymystä.

"Luuletko?" kysyy toinen, mutta en muista enää sanonko kyllä vai ei vai ehkä vai en mitään. Nyt vastaisin, etten vain luule, että sairastamme samaa surua. Tiedän. Mitättömän pieni osa maailmaa tempoilee tuon surun kourissa, vain maailman inhimillinen osa, se joka osaa epäröidä ilossaan, jota kaikki saippuasarjat kuvaavat epärehellisesti ja yksinkertaistaen. Näemme niin kovasti vaivaa vaikuttaaksemme muulta kuin ne lokit, joiden menoa katukuilussa emme kyllästy ajattelemaan romanttisena ideaalina, niiden vahvaa liitoa siivenrävähtämättä, katseita rohkeasti tarkentuen, niiden liikkeiden kietoutumista tanssiksi tilassa, niiden nousemista ja laskeutumista ilmavirroissa. Ne eivät istu räystäällä ja mieti, heittäytyäkö.

Mutta me, me vain istumme ikkunoidemme takana, meitä ei näe niin kauan kuin maailma on valoisa. Vasta kun on jo hyvin hämärä, sisätilan luksit voittavat silmän puolelleen ja liikkeet sykähtelevät runoina ikkunoista kaduille.

Mutta on valoisaa ja me kävelemme metsätietä Kellomäellä, Viive ja minä, kohtalotoverit maailmaansovittautumisen universaalissa surussa, kevättyttösurussa, hiirenkorvasurussa, ja piru vie, emmekö me vain hihitä ja hymähtele yhdessä vakavoituaksemme sitten kipeyteen. Ja kuten aina, sitä unohtaa monta asiaa, joita on ajatellut. Mutta siitä sanon, kuinka helliä julkisesti ilkeätkin ihmiset ovat silloin, kun päästää heidät oikein lähelle itseään ja kuiskaa: "En kai nyt loukkaa sinua kuinkaan?" Silloin he heittäytyvät hetken lokkeina tyhjän päälle kasvoillaan lempeyttä ja heistä näkee, että he eivät silloin valehtele kuten muulloin, mutta pian he ryömivät takaisin ihmisnaamioihinsa, pukevat takinkin ylleen sisällä, istuvat tuolilla pää hieman riipuksissa, kengät sentään vielä eteisessä, silmäilevät kelloa hämmentyneinä ja kiusaantuneina hetkellisestä kiltteydestään.

Eikä rakkaudesta parannu kukaan, vaikka pettymyksestä ja surusta voikin parantua.

Mutta me kävelemme metsässä ja rumalla joutomaalla, kaksi tyttöä ja koira. Ja sen, minkä koemme, kaupungin ja metsän ja koiran ja maan hajun, sen kaiken reunustaa se, mitä emme ehdi kokea, tiet joille emme käänny, kivenalus joka jää kääntämättä, lintu jota ei kuulla, hiljainen vegetatiivinen esihistorian ilta ennen yhtään eläintä, ja tämä, tämä ei ole mikään ympäristö, tämä on luonto, tämä reunustaa, pohjustaa, tunkeutuu lävitsemme veren pulssina ja sanoina, hormonaalisina tyrskyinä jotka kiskaisevat pupillit avoimemmiksi kuin olisi tarpeen, kuva epätarkentuu sekä visuaalisesti että kognitiivisesti, ovikellot soivat, puhelin piippaa viestin äidiltä, harmaa kissa pesee itseään eteisessä, kameran valotusaukko matkii pupillia, linssi samannimisen kasvin siemenen muotoa, koneen päämäärähakuisuus ihmisen päämäärähakuisuutta. On ihmisiä, jotka olisivat mieluummin laskutikku kuin ihminen (miksi he haluavat olla funktioltaan niin kapeita), mutta hekään eivät voi mitään sille, että reagoivat kuiskauksiin.

Rannan joutomaa kutistuu vuosi vuodelta, autorivistöt seisovat korkeiden piikkilanka-aitojen takana esimerkkinä saman "ruma" soveltamiskohteesta, onneksi käännämme niille selkämme, tuollapäin on Laulan talo, kuivien takiaistenraatojen juurella on murentunutta styroksia ja joutomaan katkaisevan ojan yli vie valkea kaapeliputki, tasapainoilemme sitä kuin leveää nuoraa varpaat sievästi aukikierrossa. Annalan pelto on sula, musta kissa pelmuuttaa karkuun kartanonpuistossa, tammi näyttää entistäkin vanhemmalta. Talikko, kumihanskat ja kastelukannut ovat palstalla. Luulin korjanneeni ne talvelta suojaan, mutta olen erossani ilmeisesti käsittänyt kaiken itseäni suojellakseni väärin, koska siellä ne vain seisovat kompostin vieressä ikään kuin talvi olisi vasta tulossa. Pelto tuoksuu kylvämiseltä, kitkemiseltä, penkkien muotoilemiselta, muhevilta madoilta ja auringon tanssilta veden takaa tien taakse.

Seistessämme siinä vierekkäin, varjot kylkisuuntaan, rauhallinen onnellisuus tulvahtaa minuun ja sanon äkkiä ääneen jotakin aivan pähkähullua: "Talvi on kadonnut kokonaan!" On kuin talvea ei olisi lainkaan. Patsastelemme palstarajalla pääsiäisjäniksinä, fasaanikukko huutaa riemukkaasti mutta Kellomäki ei vielä moiu satakielistä, on kevät, huhtikuun parempi puoli, ei parsoja eikä pillisipuleita vielä näkyvissä, mutta kohta on, maa tuoksuu siihen malliin, äkkiä mennyt talvi, kamalintalvi, tuntuu kaukaiselta unelta.

Kun ystävätär on kikhernesalaatin ja tofurahkapiiraan jälkeen paijannut harmaan kollin ja lähtenyt kotiin, istun hetken ja katselen kaikkea vihertävää, mitä olen vuosien varrella saanut tai haalinut matkaani. Päiväpeitettä, laseja, lasilautasia, kivitavararuukkua, teekuppeja, kasveja. Sitä käsinmaalattua puista pääsiäismunaa, jonka saan pääsiäiseksi kymmenen vuotta sitten ystävältäni, joka on ortodoksi ja jonka äiti maalaa ikoneita. Munan toisella puolen on kuva minusta, vaaleapitkähiuksinen tyttö yksinkertaisessa mustassa villatakissa mietteliäs ja vakava ilme kasvoillaan, toisella puolen kuva omenapuusta, joka kukkii narsissikedolla, juurellaan tyhjä valkea keittiöntuoli.

Ehkä vielä joskus.

Sängynpeitteen unelmien eläin- ja kukkaketoaiheella lojuvat unta harmaa kolli ja koiratyttö, jonka pelättiin aluksi olevan sopimaton ihmisten kanssa eläjäksi. Minäkin taidan käydä päiväunille koirattarena. Aamulla ajattelen vielä, että tämä pääsiäinen on hullu, aivan absurdi, ei sen näin kuuluisi mennä, mutta käveltyämme styroksijoutomaat ja seistyämme katselemassa Helsinkiä sen perustamispaikalta käsin tunnen levollisuuden kiertyvän minuunkin. Ei minun tarvitse tuntea epämääräisiä syyllisyyksiä siitä, etten osaa tahtoa tällä erää pitkää parisuhdetta tai muuta statuskamaa. Minulle riittää valkea tuoli kukkivan omenapuun alla, narsissien seassa.

Vielä minä sellaisen puiston löydän, ja ostan jostain sinne käytetyn tuolin, ja istun ja luen kirjaa ja katselen sudenkorentojen levotonta särähtelyä helteessä ja illanviileässä, ja yöt ovat valoisia kulkea ja ihmisiä on helpompi koskettaa ja halata tuntematta särähtävänsä rikki jokaisessa kosketuksessa, sillä se kaikki muistuttaa edelleen onnellisuudesta, johon ei ole paluuta ja joka liukuu kauemmas kasvojen ja halaamisen myötä. (Jokainen halaus on NeoAmiseptia, sekä sattuu että estää mätäpaiseiden muhimista. Tahdon parantua, voin sitten näyttää arvesta jäänyttä valkeaa viirua, sanoa: eräänä syksynä kaaduin pahasti, ei tarvinnut tikata kuitenkaan, mutta tuo kohta jäi, siihen ei enää aurinko tartu. Ja kun joku sanoo: onpa ollut haava, etkö käynyt lääkärissä, sanon: ehei, onhan NeoAmisept keksitty, kirveltäähän se tietysti, oikein tuntuukin terveelliseltä.)

Yksi pahimmista tragedioista on vahva usko siihen, että pitäisi olla onnellinen koko ajan, vuosikausia, tauoitta ja katkelmitta. Ennen unta sekoittuvat toisiinsa vielä narsissikedon tuoli omenan kukinnan alla ja tuolit vastaanotolla viime kesänä, ja ammatinvalintapsykologin pyyntö, että istun eri tuoleihin ja kerron, mitä niissä teen, ja miltä elämäni vaikuttaa. Lähtökohtaoletukseksi on asetettu se, että minulla on parisuhde, joka ei voi katketa, joten se tuoli, jolle etsin puistoa ja valoisaa iltaa, ei ole roolileikissä lainkaan mukana, enkä sovi yhdellekään sisätilojen tuoleista, mutta oletan tilanteen ratkeavan jollakin tavalla ja psykologikin toteaa, että etköhän vielä jotakin keksi, osaat selvästi reflektoida itsekin, tuo selkiää sinulle kyllä.

Ja selkiäähän se. Mutta kuten usein elämässä, ratkaisu on niin hämmentävä, että se nielaisee kokonaisen talven ja sen, että voin sanoa jollekulle rakastavani tätä epäröimättä, onko lupaus totta tai loukkaanko jotakuta niin sanomalla.

Pyhäaamu

Sumu katukuilussa, pää jyskyttää vielä rumpubiittiä yhdestä Lauran Laulutuvan soolosta. Omalaatuinen ilta; näen ystäväni J:n, puhumme Jumalan olemassaolosta ja hänen uskostaan, kuulen fonistin olevan helluntailainen, "hänellä on kanava auki", sanoo J, katsoo ylös, puhuu paastostaan ilman lihaa, kuinka vaikeaa on olla syömättä lihaa.

Siitä en enää muista mitään. Näen Karrin ja Dyron, he tulevat pöytäämme. Jossain vaiheessa Dyro mainitsee, että tuolla on Tommipommi. Vessamatkalla halaan tämän esittäytymättä. Ei kai ole epäilystä siitä, kuka on asialla, jos joku tulee ja halaa tuosta noin vain sanoen: "Hei Tommipommi, nyt et ole ollenkaan pelottava."

On ikävä tyttöjä, jotka ovat kynsilakassa ja kengissä.

Ja aamulla pää on jyskyttävä, yö kadonnut jonnekin kolmeen viinilasilliseen totaalisesti. Katselen sumua mietteliäänä, lähes synkkänä, Lohi on nukkunut yönsä kaapissa farkkuhyllyllä, hullu katti. On mentävä Korkeasaareen, oltava vielä lisää Homo sapiens, häkissä, suunniteltava lehteä.

Koska kyseessä on lapsillekin suunnattu tapahtuma, ei voi ottaa lieventäviä mukaan. Huomaan olevani jo miltei myöhässä, on pakko mennä, Korkeasaaren jälkeen olen menossa haistelemaan ja kuvaamaan kukkivan anopinkielen, tuoksuu kuulemma hyasintilta. Ja sitten vanhemmille, pääsiäislounaalle.

Tänään voi olla että tämä on kaikki kirjallinen mitä minusta irtoaa.

Hyvää pääsiäissunnuntaita, älkää tukehtuko suklaamunien kääreisiin.

Tapaus Bento/Baruch/Benedictus

Vapaapäivät ovat jokseenkin siunattuja. Lähdemme koiran kanssa ulos jo ennen kahdeksaa, kiertelemme pari tuntia päämäärättä, kävelemme vain ja fiilistelemme, kumpikin aistiensa mukaisesti. Keitän pannullisen vihreää teetä, syön kauramössöä ja viipaleen hedelmäkakkua, onhan sentään lankalauantai.

Saan viimein pääteltyä Damasion kirjan, jonka taisin lainata työpaikaltani jo joulukuussa. Talvi on kadonnut, kirja lopussa. Olen lukenut siemauksen kerrallaan, innostunut joka kerta, melkein villiintynyt.

Lukiessani Damasiota mietin, kuinka ihmiset siivilöityvät toistensa läpi, taittuvat toisistaan erilaisina kuvina ja hahmotelmina. Osittain siivilöitymistä, taittumista ja heijastumista innoittaa pohdiskelemaan se, että puhumme entiseni kanssa eilen pitkään ja lämpimästi muun muassa suhteestamme, joka tuntuu sekin siivilöityvän, taittuvan ja heijastuvan lähes ad infinitum, olevan täynnä muunnelmia ja variaatioita, ehkä jokainen katse on varsinainen peilisali, kertautuva ja pienenevä, ehkä siksi silmiin katsominen on niin vaarallista. Entiseni ei lue blogeja, ja tavallaan se on hyvä. Hänellä on siihen mainio syykin, jonka tunnistan ja ymmärrän ja joka liittyy tähän taittumiseen: hän ei halua oppia tuntemaan toisia sellaisina kuin nämä ovat puhuessaan jollekulle toiselle. Koska silloin tuttu on äkisti joku toinen, joku vieras, ja välillä vallinnut ja edelleen vallitseva intiimi tulee uhatuksi.

Damasio kirjoittaa kirjaansa ihmismielestä, mutta Spinozan persoona on koko ajan hallitsevana läsnä. Lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka suuren sykäyksen optiikka antoi ajattelulle, ja kuinka optiikan vallassa edelleen olemme. (Muille havaintokanaville kuin visuaalisuudelle rakentuvista maailmankuvista voi lukea esimerkiksi Constance Classenilta. Classenin lukeminen todellakin avaa nenän, korvat, liikeaistin ja niin edelleen.) Ei pitäisi unohtaa, että Spinoza hioi linssejä työkseen. Damasio ei korosta tätä mielestäni tarpeeksi - omalta kohdaltani ainakin tiedän, kuinka paljon jokin maanviljelyn, huovuttamisen, tanssin tai keramiikan kaltainen aktiviteetti vaikuttaa käsityksiin maailmasta ja ihmisistä, miten selityksiä ja kuvailutapoja etsivä mieli poimii aktiivisesti ja tarkkana metaforan aina sellaisen löytäessään. Optisten linssien hiominen tuntikausia ei voi olla vaikuttamatta.

Ajattelen, millaiselta Spinozasta on täytynyt tuntua lukiessaan Descartesin kuulut adjektiivit "kirkkaus ja selkeys".

Ajattelen sitäkin, kuinka onnistun aina naarmuttamaan omien aurinkolasieni linssit. Mutta tunnistan metaforan: ikkunaa pestessä voi nähdä, mitä kirkkaus ja selkeys saattaisi olla. Mutta minä yhdistäisin sen, kuten Spinozakin, enemmän emootioon ja tunteiden hallintaan kuin johonkin itsen olemassaolosta tietämiseen, johonkin pitkäkestoisempaan ja ponnisteltavampaan asiaan, askeleeseen, joka täytyy ottaa joka ikinen kerta, kun kohtaa toisen ihmisen, esineen, ylipäänsä valveillaolon tilan.

Ajattelen sitä, kuinka ihmiset kuvaavat toisensa, ja miten paljon kuvauksesta tunnistaa kohdetta, miten paljon kuvaajaa. Lukiessa Damasion näkemystä Spinozasta kysymys on jälleen kerran relevantti, sillä Spinoza on samaa sarjaa, vain hivenen helpompi kuin Sokrates, Aspasia ja monen henkilön äiti. Spinozan näkymättömyys on samaa luokkaa kuin G.H. Meadin näkymättömyys - kumpikin kyllä näkyi ja kuului, vaikutus on ilmiselvästi huonostiymmärretyn laaja sillä viittaukset ovat harvassa tai viittaavat näkyvämpiin ajatusten matkijoihin, tekstejä on säilynyt, mutta varsinaisesti kovinkaan paljon emme tiedä. Spinozasta toki vähemmän, hänestä on kauemmin aikaa ja häneen kohdistuivat niin paljon vahvemmat sensuuritoimenpiteet. Meadiahan ei ikinä sensuroitu - hänen ajatustensa monipuolisuus ja laajuus vain yksinkertaisesti ovat suunnilleen itseään sensuroiva piirre, eihän hän loksahda minkään tieteenalan tai ajattelusuuntauksen sisään siististi ja helpostimääriteltävästi, mikä tuntuu olevan pahin virhe, minkä ajattelija voi tehdä. Luin Meadia gradua varten siinä vuoden, ennen kuin aloin saada selkoa siitä, mitä Mead yritti sanoa. Liikaa kerralla. Ilman opinnäytetyötä en olisi ikinä jaksanut kahlata Meadia läpi. (Tämän takia blogin pitäminen on hyödyllistä - näkee ideoiden kehittymisen vähän kerrassaan. Ei tarvitse jättää kerralla kuusisataasivuista järkälettä, josta kukaan ei tajua höläsen pöläystä, paitsi ehkä pari lähintä keskustelukumppania, ja hekin sanovat sitten hienoa ja kaunista ja todella omaperäistä.)


Ilahdun löytäessäni Damasion listan ajattelijoista, joihin Spinoza on vaikuttanut. Yksi ajattelijoista on Wilhelm Wundt, Meadin jonkinlainen oppi-isä. Mead-tutkimus, joka on melko tuntematonta monelle pragmatismin tuntijallekin, osoittaa selkeästi, kuinka Euroopassa opiskelleen Meadin kautta pragmatismi sai vaikutteita samoilta ajattelijoilta kuin mannermainen filosofiakin. Moni Spinozan ajatus näkyykin myös Meadin kirjoituksissa, vaikka toki toisen vuosisadan kielelle käännettynä. En tarkalleen tiedä, miksi löytö tuottaa niin kovin iloa; ehkä tämä on iloa vahvistuksesta jonkinlaiselle epämääräiselle hypoteesille siitä, että Spinoza, De Waalin kaltainen primatologi ja pragmatistit olisivat sommiteltavissa yhdeksi ajattelijaperheeksi, joka myöntää vaikutuksen kulkevan ennenkaikkea kehosta mieleen, mutta myös suunnan toisinpäin etiikan mahdollisuutena. Heidän kaikkien etiikkakäsityksensä ja käsityksensä ihmisestä maailmassa heijastelee jotakin kovin tuttua - sitä, millaisena olen itse päätynyt mieltämään tämän asian, eikä vähimmin noiden henkilöiden tekstien ansiosta. Kulttuurista on syytä olla kiitollinen. Jos itse pitäisi sanallistaa kaikki, etenisi tuskin kynnystä peremmälle.

Spinoza on valtavan kiinnostava hahmo. Ensinnäkin, mitä tulisi ajatella miehestä, jolla on kolme etunimeä elämänvaiheiden ja viittausympäristön mukaan? Bento, Baruch, Benedictus. Ainakaan minä en tuomitse - minusta ihmisten ottamat nimet ovat viehättäviä ja usein kovin osuviakin, ja oletan, että ne kertovat todellisesta tarpeesta paaluttaa selkeä rooli itsen eri ilmentymille. Ihmisillä on reaaliset syynsä pelätä sitä, että heihin viitataan kaikkialla samalla nimellä. Spinoza on ehkä tuntenut samaa outoutta kuin itse tunnen joutuessani esittäytymään blogitapaamisessa nimellä Veloena (itse asiassa esittäydyin ensin eräällä toisella nimellä, kunnes joku korjasi, että pitää sanoa Veloena, ei muuten kukaan sinua tunne). Sillä en ole Veloena, Veloena on tämä kirjainten massa. (Sanon ystävälle, joka ei lue tätä blogia, hyvin harva ystäväni lukee sillä tietenkin kanssani on miellyttävämpää kommunikoida suoraan, "kirjoitin vähän aikaa sitten Veloenaan, että..." - Veloena on näiden kirjoitusten nimi, ei minun nimeni. Vaikka tietenkin minä ja kirjoittamani kietoudumme yhteen kuten kirjoittaja ja kirjoitettu kaikkialla muuallakin. En ole ainakaan vulgaariruumisti.) Miltä Bentosta on tuntunut hylätä lapsuutensa ja nuoruutensa nimi, kaupallisten suhteiden allekirjoitusten nimi ja muuttua yhteisöstään erotetuksi ajattelijaksi?

Oikeastaan jakso, jossa Damasio käsittelee Spinozan elämää, on kiinnostavin tämän kirjoituksen kannalta. Aivan kuin Spinoza olisi jonkinlainen esibloggaaja. Öh, suokaa anteeksi, luon pyhimyksiä. Damasio koettaa ymmärtää, kuinka Spinozasta tuli Spinoza - ajattelija, joka nousi olosuhteidensa yli ja alkoi kritisoida niitä voimakkaasti, jopa niin terävästi, että ajatukset käytännössä kiellettiin, niihin viittaaminen kiellettiin suunnilleen sadaksi vuodeksi, ne unohdettiin pitkäksi aikaa.

Yksi tekijöistä, joka nostetaan esiin, on Spinozan lapsuusaikana sattunut Uriel da Costan tapaus. Damasio kirjoittaa, ettei Spinoza voinut olla tietämättä da Costasta - se nyt oli yksinkertaisesti mahdotonta. Kuitenkaan Spinoza ei viittaa da Costaan, vaikka he jakoivat saman kannan järjestäytyneestä uskonnosta ja tapahtuma ilmeisesti vaikutti Spinozan uskontokäsitykseen. Damasio kirjoittaa da Costasta ja Spinozan suhteesta tähän: "Hän oli levoton ihminen, joka luontojaan kärsi kaikista mahdollisista väärinkäytöksistä ja reagoi suuttumalla. Hän ilmaisi monien tuolloin eläneiden aistiman tekopyhyyden ja marttyyrius oli hänen omintakeisin saavutuksensa. On mahdollista, että Spinoza vaikeni tapahtumasta, koska päätti kieltää kaikki da Costan vaikutukset, sillä nämä ajatukset olivat kaikesta huolimatta ilmassa eikä da Costa milloinkaan analysoinut niitä yhtä syvästi kuin Spinoza aikanaan. Tai kenties Spinoza yksinkertaisesti pelkäsi da Costan vaikutteita eikä halunnut tunnustaa niitä, sikäli kuin niitä oli, tietoisesti tai tiedostamattomasti. (Sivumennen sama voidaan sanoa hänen suhteestaan Van den Endeniin. Spinoza ei milloinkaan lainaa häntä nimeltä mainiten.)"

Historiallisia vaikutuksia jäljittäessä tapahtuu miltei aina näin. Yhden hahmon sisältä löytyy taas uusia, eri tavoin vaikutustaan jakaneita. Eikä voi olla ajattelematta, tai ainakaan minä en voi olla, että elämät ja kohtalot ovat toisinaan yhtä vaikuttavia tai vaikuttavampiakin kuin kirjoitukset. Ajattelen esimerkiksi Sokratesta ja tämän kuolemantuomiota. Luulen, että filosofiaan kiintyneiden morbidius, mistä aina yhtä briljantille Eufemialle esitinkin äärimmäisen epäselkeän ja heittomaisen hypoteesin "meissä on sitä", saattaa juontaa juurensa suurten historiallisten ajattelijoiden kohtaloiden tunnistamisesta. Ajatusten systemaattinen kehittely, niiden toitottaminen myös käytännössä, epäsuosio ja vallanpitäjien epäilevä suhtautuminen tai vaihtoehtoisesti turpansa kiinni pitäminen ja mielistely. Sokrateen tapauksessa kuolemantuomio, Spinozan tapauksessa yhteisöstä erottaminen ja teosten julkaiseminen kuoleman jälkeen varovaisuustoimenpiteenä - ei se kyllä hänen ystäviään juurikaan auttanut, tuo varovaisuus, vaan kuten tapana on: kaikki kärsivät. Ei sellainen voi olla vaikuttamatta parikymppiseen, joka on juuri jättänyt taakseen turvalliset kotiolot ja valmistautuu astumaan aikuisuuteen. Minusta tulee filosofi, minusta tulee tuollainen. Ei ihme, että moni saa vastareaktion aika rajustikin. Pitäisi olla pahasti päästään vialla, jotta tieten tahtoen haluaisi marttyyriksi.

Spinozallekin on ollut tuttu vaikenemisen periaate: "Spinoza kasvoi sellaisten aikuisten keskuudessa, joiden tuoreessa muistissa oli, että toiminnot ja ajatukset tuli salata... Kun Spinoza joutui viimein salaamaan omat ajatuksensa, syyt eivät olleet aivan toisenlaiset ja esi-isien kokemuksesta oli hyötyä." Tosin kyllä on aiheellista epäillä, että sellaista kulttuuria, jossa kaikki mieleen tuleva voidaan tuosta noin vain oksentaa päivänvaloon, ei ole vielä koettanutkaan - eiköhän sellaisen yli-innokkaat airuet koulita kaikkialla melko kovalla kädellä. Eikä tähän tarvita edes institutionalisoitua väkivaltaa. Yksilöt pitävät kyllä huolen siitä, ettei heidän mieltään pahoiteta sanomalla jotakin heitä ärsyttävää. Ärsytä riittävän usein, ja sinulle ei enää puhuta. Ja ei, en ole sitä mieltä, että kaikki pitäisi sanoa heti ääneen tai kirjoittaa blogiin. Tai että se olisi kannatettavaa muussa kuin pitämisen mielessä. En sano, ettei niin saisi tehdä, mutta tuskin se järkevää olisi. (Minua ihmetyttävät suuresti ne ihmiset, jotka ovat kysyneet, eikö minulla ole mitään intiimiä aluetta, josta en kirjoita. On tietenkin. Se, mistä en kirjoita. Suurin osa elämästäni ja ajatuksistani. Ehdoton intiimi, johon en kajoaisi mistään hinnasta. Mutta minusta yhteisönä meidän intiimimme rajat ovat liian tiukat ja itsesensuurimme liian tuskallisen hirttävää, pakottunutta. No ei blogeissa niinkään, kyllä, ainakaan kaikissa. Mutta oli suuri järkytys huomata, kuinka parisuhteen aikana minulle ei puhunut juuri kukaan vaikeuksistaan, irtosuhteistaan, masennuksestaan jne. ja nyt taas, kun olen "virallisesti" "onneton" "yksineläjä", heh, tuskin mahdun nukkumaan kissan ja koiran puristuksissa kapealla laverillani, nyt aivan joka tuutista pulppuilee tuskaa, surua, masennusta, salarakkaita ja mitä näitä nyt onkaan. Ja pahinta kyllä, huomaan itsekin sensuroivani juttuja "onnellisten" kanssa - voisiko joku onnellisesti seurusteleva ymmärtää joitain kuvioitani ja tämänhetkistä sitoutumiskammoani?)

Damasio myös listaa Spinozan olosuhteet: "Hollantilainen vapaus ei aivan riittänyt ottamaan vastaan Spinozan työtä, kun se oli valmis ja julkaistu, sen tervetulleeksi toivottamisesta puhumattakaan. Se kuitenkin riitti antamaan hänelle aikansa uuden ja olennaisen luettavan. Se riitti siihen, että hän saattoi keskustella ajautksistaan muiden, eri uskonnollisista ja sosiaalisista taustoista tulleiden kanssa. Ja se riitti juuri ja juuri siihen, että hän oli riippumaton olio, joka omistautui yksinomaan ihmisluonnon uudelleen ajattelemiselle." Kuulostaa tutulta. Meilläkin olisi nuo edellytykset, eikö vain? Tieto saatavilla, yhteydet helpommat kuin koskaan, vapaa-aikaakin. Joskus tekisi mieli huomauttaa jollekulle menestystä ja suosiota penäävälle, että se on kyllä kenties aivan liikaa vaadittu (ja sitäpaitsi tyhmä toive ylipäänsä - valta vahingoittaa yleensä kantajaansa joskin huonon kantajan kimpassa muitakin). Että on syytä olla onnellinen siitä, että saa ylipäänsä tehdä sellaista, mitä pitää tärkeänä ja ettei pää siitä hyvästä tipahda harteilta. Tätä ei tietysti saisi kirjoittaa, tähän olisi helppoa vedota myöhemmin, ole sinä vain onnellinen noista raapustuksistasi, muruskelis mukkelis, äläkä syö mitään edes, mutta en tahdo sanoa, etten tahtoisi olla pidetty ja toimeentuleva ainakin hampaisiin paikat ja kävelyseuraa -mielessä, mitään sen enempää en ehkä tohdi toivoa.

Se on epäilemättä osittain Spinozan tarinan syytä, se. Eikö olekin jotakin sankarillista siinä, että joku älyltään ja kieleltään terävä asuu pienissä huoneistoissa, hioo merkillisiä optisia linssejään, julkaisee teoksensa latinaksi ettei aiheuttaisi liikaa hämmennystä, ei-oppineet eivät ehkä osaisi suhtautua uskon romauttamiseen kertalekaisulla? Spinozan tarinaan punoutuu paljon aatehistorian piilohistoriaa. Spinoza ei viittaa yhteyksiltään ilmiselviin Da Costaan eikä Van den Endeniin, Freud ja Leibniz eivät Spinozaan. Damasio kirjoittaa valistuksesta: "Yksityisesti Spinoza näytti valistuksen virallisille majakoille suuntaa, mutta julkisesti he kielsivät tämän."

Kuinka moni luki Unabomberin manifestin heti sen ilmestyttyä ja vaikuttui siitä? Minä voin kyllä sanoa lukeneeni sen, koska kirjoitin siitä entiseni kanssa lehtijutunkin. Olisi absurdia väittää, ettemme olisi tuolloin lukeneet manifestia ja jotenkin sähköistyneet siitä, tosin tietysti teoreettisesti. En ole yössähiippailijatyyppiä. En tiedä, tuskin Unabomber enää tuntuisi niin ihmeelliseltä, mutta eiköhän vain selkäpiissä jokin jäydä edelleen tuon manifestin seurauksena. (Ainakaan terrorismi ei ole sen jälkeen tuntunut miltään uudelta tai hämmästyttävältä - miettiessä, kuinka kirjoittaa noissa olosuhteissa muotoillusta manifestista, joutui käymään läpi aika paljon omaa suhdettaan väkivallalla tai sen uhalla vaikuttamiseen. Ja samalla tarkentui kuva terrorismista - termiä käytetään ihan liian löyhästi kuten rasismiakin; tuntuu siltä, ettei terrorismia ja sabotaasia osata suomalaisessa kielenkäytössä erottaa sitten lainkaan.) Hämmästyin, kun manifesti suomennettiin vuosi tai pari takaperin. Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että saattaa tosiaan olla, että kaikki eivät lukeneet sitä tuolloin kauan sitten, kymmenisen vuotta sitten?

Spinoza on tapauksena kiinnostava, koska hänessä ajatukset ja elämä tuntuvat saavuttaneen hämmentävän koherenssin. Sen ei tietenkään saisi antaa vaikuttaa ajatusten lukemiseen klassisen käsityksen mukaan, mutta pakostikin se vaikuttaa. Sillä miten pitäisi suhtautua oppineeseen, joka julistaa onnellisuutta, muttei itse kykene siihen? Miten pitäisi suhtautua hänen teoriaansa?

Ja: kuinka pian on tultava onnelliseksi? Damasion kirjassa esitetään, että Spinoza alkaa asettua kolmissakymmenissä. "Spinoza alkaa mitata askeliaan. Hän rajoittaa älyään. Hän on aikaisempaa ystävällisempi läheisilleen ja kärsivällisempi tylsimysten kanssa. Kypsä Spinoza on vakaa uskomuksissaan, mutta vähemmän dogmaattinen, ja vaikka hän vaikuttaakin suvaitsevaisemmalta toisia kohtaan, hän vetäytyy ja etsii yhä hiljaisempaa ympäristöä."

Tuttavapiirissäni on niin monia henkilöitä, jotka ovat tehneet juuri kolmissakymmenissä tämäntyyppisen liikkeen, kääntyneet tietoisesti tällaiseen suuntaan, etten voi pitää tätä kaikkea sattumana. (Sanalla sanoen, tuttavapiiriini kuuluu niin hienoja ihmisiä, että välillä tunnen oloni heidän seurassaan vaivautuneeksi. Heillä on niin paljon selkeämpi kokonaiskuva, minä olen vasta aloittanut eettisen hakemisen yksilönä, parisuhteen ja kodin seinien ulkopuolella.) Miten paljon lämpimämpi onkaan nyt kuin vielä viisi vuotta sitten, miten paljon tietoisempi ihmisen käsittämättömästä hauraudesta, ilon ja surun kuvioiden läpitunkevuudesta, miten paljon enemmän selvillä siitä, kuinka helppoa on erehtyä ja ajatella väärin, ja siksi: kuinka tärkeää on kuunnella muita hyväntahtoisesti ja kärsivällisesti, vaikka se onkin maailman vaikein asia, ja hyväksyä heidän kantansa heidän kantanaan, vaikkei sitä ymmärtäisikään ja vaikkeivät he sitä itsekään ymmärtäisi, sillä toisia ei voi pakottaa muutokseen, vaikka voikin pyytää, että he kertoisivat, miksi ovat sitä mieltä kuin ovat tai toimivat kuten toimivat, ja voi toivoa, että laskiessaan perustelut yhteen he oivaltaisivat, mikä heidän elämässään mättää.

(On ihan pakko huomauttaa sivumennen, että Spinozan iloon pyrkimistä vastustanut William James käytti aivan huvittavaa "ärsyttävän luonnostaan iloinen Spinoza on rakenteellisesti kyvytön kärsimään pitkään ja kärsimys on hyväksi kohtuullisissa määrin" -lätistysmetodia; tämä on suomennoksen sivuilla 248-9. Damasio tekee tässä luontevan eleen: jos Spinoza ei olisi tuntenut kärsimystä, olisiko hän kirjoittanut iloon pyrkimisestä? Eiväthän ihmiset usein ajattele asioita, jotka ovat heille itsestäänselviä. Eräässä viimeaikaisessa yksityiskeskustelussani keskustelu alkoi lopulta kiertyä sellaiseen tilaan, että jouduin miettimään, onko tietyn kannan kannattaminen tietyllä persoonallisuustyypillä itse asiassa merkki vastakkaisista taipumuksista - itse teen näin melko usein. Se tarkoittaa, tietysti, että pohdin etiikkaa otsa rutussa, koska eettinen toimintani on varsin intuitiivista ja intuitiot jos mitkä kaipaavat kurinpitoa, karsimista ja tukiin ohjailua.)

On omalaatuista keskustella entisen poikaystävän ja avomiehen kanssa. Hyväntahtoisuudesta voi olla varma, samoin toisen intressittömyydestä mihinkään oman elämän käytännön järjestelyihin, tietää mitä toinen inhoaa keskustelustrategiana ja osaa välttää sitä, ymmärtää puolesta sanasta, ei ole pelkoa eikä ahdistusta. Pelon ja ahdistuksen puute näkyy selvästi, se kirkastaa keskustelun, puhuimmeko me yhdeksän ja puoli vuotta kauhun tasapainon vallitessa, huomaan äkisti ajattelevani, että ideaalimaailmassa jokainen ihminen olisi eksä. Mutta en aio ryhtyä käytännön toimiin tämän tilanteen vallitsevaksi saattamiseksi, yhdessä erossa on riittävästi kokonaisen vuosikymmenen tarpeiksi, kiitos vaan. Yksi täysin kirkas, selkeä eksäsuhde harvinaisen tasapainoiseen ja koherenttiin ihmiseen riittäköön tällä erää.

Seuraavaksi taidan lukea Spinozan Etiikan kokonaisuudessaan. On saatava lukea kokonaan teos, jossa on seuraava sitaatti: "Jos näet pelastus olisi kaikkien ulottuvilla ja löytyisi ilman suurta vaivannäköä, kuinka silloin useimmat silti laiminlöisivät sen? Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin."

Pitkäperjantai

Herään turtana ja turvonneena, pelokas susi vatsaani vasten painautuneena, harmaa kissa levollisella vyyhdillä nilkoissa. Aurinko valuu kattopeltejä pitkin, kajastaa taloni takaa. Edellinen ilta, jolloin rakkaat cavasiskot Tans, Andorra ja Viive istuvat luonani, tuntuu unelta, vielä enemmän unelta sitä edeltävä päivä, kun tuijotan hetken eräisiin silmiin rappukäytäväni alatasanteella, ja sitten käännyn ja juoksen takaovelle, hän jatkaa etuovesta ulos, ja sydämeni on kevyt ja iloa täynnä.

On pitkäperjantai, olen koirattarena pitkästä aikaa, nukkunut koiran kanssa sylikkäin. Koiran kanssa herätään eri lailla: kiskotellaan jäykät lihakset, nähdään peilistä, kuinka nuoruus on ohitse auttamatta. Puetaan päälle, otetaan remmi, pakataan entisen miehen uudelta tyttöystävältä viime lauantaina saatuun pääsiäisenkeltaiseen kassiin (keltainen on hulluuden väri, sanoo piirustuksen ja maalauksen opettaja lukiossa, ajatelkaa van Goghia, keltaista, miksi noissa sinun maalauksissasi seinät ovat aina keltaisia) kaikki jäljelle jääneet suklaat ja keksit, kävellään mäkeä alas koiran ja kassin kanssa, niin, minä se olen, surullinen nainen ruskeassa vakosamenttibleiserissä, se joka tuntee itsensä kaljuksi linnuksi ja ajattelee, että juuri nyt olisi oikea aika ajella pää kaljuksi, se sopisi hyvin mielialaan, koira kyyristyy kakalle Ympyrätalon kupeelle. Katselen talon ikkunoita, koetan tunnistaa sen, jonka takana istuin erättä kesää töissä ja avasin valtavan ruudun kokonaan, oli kuin olisi ollut töissä parvekkeella, vastapäisen vakuutusyhtiön tiilitalon ikkunassa istui valkea kissa ja pesi itseään antaumuksella päivästä toiseen ja minä jaksoin tuijottaa kissaa rahapuun luona.

Jatkan matkaa kakkapussi kädessä, päässä jankuttaa P. Mustapään säe kentillä valoisilla tuuli liitää. Ja toinenkin säe, nuoruudesta, jonne ei palata. Ja kolmas pätkä, se on jo Eliotia, se, On Margate Sands I can connect Nothing with nothing. The broken fingernails of dirty hands. My people humble people who expect Nothing. la la. to Carthage then I came Burning burning burning (tiedät, kuinka rakastan tuota la laa, se sisältää sen, mitä ei voida sanoa ostensiivisesti) ja katson kaupunkia, Hakaniemi on melko autio, ihmiset ovat menneet jonnekin, kivinen kaupunki tyhjä, on vain valoa ja tuulta ja katua taittaa. Koira hinkuu menemään, tassutan perässä, ohitamme vähät muut kulkijat suunnilleen kaksinkertaisella nopeudella, vaivatta. Olen kävellyt kauan, paljon, se sujuu vaivatta.

Äiti, ajattelen mennessäni, minulla on äiti, joka kävelee kovasti, hän ponnistelee, olen oppinut häneltä kävelemään liian kovaa, hänessä on enemmän virtaa kuin muissa yhteensä, hän haluaa meille kaikkea hyvää, hän on aktivoinut meitä synnytyslaitokselta lähtien, mutta minussa on jokin vika, jokin kamala vika, se on selvää, en pääse työelämään sisään vaikka kuinka koetan. Hakemukseni kuulostavat omituisilta, olen joko liian kokematon tai liian oppinut, kohta alan valehdella vain lorvailleeni kaikki nämä vuodet, ehkä sitten pääsen jonkun sihteeriksi viilaamaan kynsiäni, lyhyitä ja likaisia, en tahdo sisään, en osaa olla ulkona, haluan tulla rakastetuksi ja rakastaa, mutta haluan myös joskus sanoa, että olen kokeillut työelämän eikä se ollut minua varten.

Näen kaupungin, näen sen rumat ja kauniit kasvot. Näen turistien parveilevan senaatintorilla ja kauppatorilla, näen vanhan miehen jolla on kauniit ja kärsineet kasvot, tahtoisin pysäyttää hänet ja kysyä, jaksaisiko hän kuunnella tarinani, hän näyttää runoilijalta elokuvassa Ikuisuus ja päivä. Mutta kävelen eteenpäin. Ylittäessäni kadun katson huolellisesti autot, ei tule, voi mennä, päähäni karkaa jostain ajatus elokuvan runoilijan kohtalosta, lapset eivät hänestä välitä, onko se parempi vai huonompi kuin ei mitään, joku on kuitenkin tahtonut hänen kanssaan lapsen, se on erityistä, enemmän kuin monelle suodaan. Näen tupakantumpit, hapertuneet tupakka-askien kääreet, sellofaaninpalojen rapinan ja kauhtuneet syksyn lehdet, osittain harsomaiset, osittain kovat, puulajinsa mukaisesti. Näen valon kurkistavan sisäpihoille.

Tajuan äkisti kävellessäni, että osittain akuuttiuteni elämässä on sitä, että pystyn näkemään samanaikaisesti kauniin ja ruman, kannattettavan ja kauhean, kannattelevan ja musertavan, samassa esineessä, tilassa, tunnelmassa. Osaa pidättäytyä sanomasta, että pidän tai en pidä tästä, paitsi ehkä keskustelussa, jossa katson parhaaksi saada kumppanini silmät aukemaan oman maailmansa mustuudelle. Niinpä näen kaupungin yhtäaikaisesti lohdullisena ja tyhjyyttään ammottavana. Ja niinpä pystyn ajattelemaan, että en mene rikki, vaikka tapaankin miehen, josta minua on etukäteen varoitettu - hän rikkoo sinut - joka itsekin varoittaa minua - minuun ei kenenkään naisen pidä kiintyä - ja joka tekee parhaansa osoittaakseen, että suhtautuu minuun kuin konvehtirasian viimeiseen konvehtiin, no sinä nyt olet sinä, ja että silti en voi olla iloitsematta, en voi olla näkemättä tuossa kaikessa kauheudessa iloa, en voi olla näkemättä, kuinka tarkasti valitsen juuri tällaisen työkalun tuskani konkretisoimiseen, kuinka hakkaan pelkoa itsestäni pois kuin raajoja, viimeinen raaja on jonkun muun hakattava, ei ole työkalua, jolla voisi itse veistää veistä pitävän käden. Pelon kadottaminen on iloa, ilo saa minut laukkaamaan portaita alas vinttikoirana.

Ajattelen siinä katua sisään imiessäni, kävelyyn kadotessani, unta jonka näen edellisenä yönä. Entäpä tuo uni, tuo uni, niin. Unessa olen niityllä. Niitty jatkuu silmänkantamattomiin, horisontti on sinisten ohdakkeiden vyö, jonka takana on sammaleinen metsä sienineen, en näe, mutta tiedän, unessa olen niityllä, minulla on hevosen keho, nelistän vauhtia ja iloa täynnä, vatsani on ravassa, kyljilläni kuolan valkoiset kuplivat tarinat, kesän tiukkuvuus terveessä karvan kiillossa, en enää onnu, annan mennä, kasvillisuudesta pääsee repeytymisen tuoksu lävistäessäni sitä nopeammin nopeammin, yläruumiini on silti omani, naisselkä aaltoilee hevosselän jatkona jalkojen liikettä, yöilma lyö kasvoille punaista, käsissäni on seppele voikukan hahtuvapalloista, hahtuvat lentävät tuuleen kiitäessäni, puristan seppelettä rintakehää vasten, käännän välillä päätäni ja nauran, mutta nauru on surullista, tämän piti olla leikki, miksei kukaan saa minua kiinni?

Hämärässä leikkisät hahmot liikkuvat nopeasti, mutta kukaan ei liiku minun suuntaani eikä riittävän nopeasti, jotta voisin huutaa kirkua riemusta vauhdissa. Mutta en voi hidastaa, tähän uneen ei sisälly sellaisia mahdollisuuksia, en voi hidastaa, vaan lisään vauhtia, lipsahtelen, toivon pääseväni metsään, mutta ohdakkaiden vyö siirtyy yhä kauemmas, hengitys raatelee keuhkoja, äkisti suistun maahan, maa on kova, kurainen, kasvien korret painuvat kasvoihini ja käsivarsiini, paljaisiin kylkiini, sekä karvaisiin että karvattomiin, maa kasveineen ahmii minua sisäänsä, koetan päästä jaloilleni, herään pimeään, kiedon käsivarret tiukemmin Nasun ympärille, vaivun uudestaan uneen, se on pelkkää tyhjyyttä, mustaa.

Kuljen mäessä sellaisen talon ohitse, jonka seinässä on merkki talossa ammoin sijainneesta pankista. Seinässä on luukku, jossa lukee yösäilö. Mietin, kuinka voisin pujottautua yösäilöön, kuinka osaisin maata mustassa keskellä päivää, kuinka olisin näkemättä valon ja kauniin ja lepattamatta sitä päin uskomatta itsekään siihen, mitä teen, peläten vain satuttavani kaikkia. Kuinka minussa on suunta, joka tietää, että hyvältä tuntuva on hyvä ja pahalta tuntuva paha, kuinka tuota suuntaa on helppoa käyttää väärin, kuinka innokas olen tunkemaan itseni ampiaispulloon, josta en osaa ulos, kuinka kiljahtelen pullossa, että koko maailma näyttää vaalean turkoosilta ja että turkoosissa on puhallettuja ilmakuplia ja vääristymiä ja tunnen yhtäaikaisesti hyvän ja pahan ja hyväksyn sen.

Mutta en kulje pääni sisässä vaan kaupungissa, merkitykset ovat koko maailman peittäväpaljastava kalvo, silmät joita ilman ei voi nähdä mutta jotka taittavat maailman tietyllä tavalla, esimerkiksi eri tavalla kuin kalan silmät tai kärpäsen silmät. Kuljen kaupungissa, johon synnyin ja kasvoin, ja muistan, kuinka kutsun kaupunkia nuorena menneen toivon kaupungiksi, menetän toivoni liian nuorena, taidan olla viidentoista tai jotain, se on liian nuorena, kirjoitan vihkoon tässä kaupungissa ainoat profeetat ovat sääprofeettoja, täällä ei vuoda veri eikä sperma, täällä on kuiva kausi ikuisesti, toivon menettämisestä etenkin jää merkit. Kiistelen ystäväni kanssa, saako ihmisille antaa toivoa, minä olen hengissä menneestä toivosta, hengissä edelleen siitä syksystä, jolloin tyhjyydestä tulee äkisti kaksi postikorttia, ja minun on pakko kirjoittaa kirjeeseen tiedän ettei tätä saisi kirjoittaa mutta rakastan sinua, ja tuo toivo kantaa minut edelleen, vaikka se on menneisyyttä jo, syksyltä jolloin kuvaan Madridissa Ilfordin mustavalkoiselle kinofilmille - samalle jolle Fellini kuvasi - korkkitammenlehdellä parittelevat ampiaiset. Ystävä sanoo, että alkoholistille ei saa antaa toivoa, ensin tämän on tajuttava, että on alkoholisti, minä en aina ymmärrä tarpeeksi nopeasti, eikö ihmisen tuska ja suru ole juuri sitä, että tajuaa liian suorasti ja selvästi, mikä on tässä ja nyt, muttei osaa kuvitella, että voisi olla joku muu?

Minun tuskani on selkeää tajua siitä, kuinka tarkasti valitsen ihmisiä satuttaakseni itseäni ja tuottaakseni itselleni iloa. Heille toivon vain iloa, en tiedä, ehkä sekin on väärin. Voidakseni kietoa käden harteille, vyötärölle, lantiolle, tunkea kämmenen takataskuun, voidakseni katsoa aavistuksen verran ylöspäin sallien porraskäytävän valon tunkeutua pupilleihini, antaen maailman mennä yhdeksi muhjuksi, nojautuakseni siinä kolme senttiä eteenpäin, tajutakseni tanssimme äidin ja lapsen tanssia, hyvästi maailma, tajutakseni, etten voi itselleni mitään, ettei ole tarpeeksi tehokasta kuristuspantaa tai vedonestovaljaita, ei riittäviä sanktioita, tanssin pölynä rappukäytävässä, yhtä juhlavasti ja pyhästi ja universaalisti, pölyn tanssin näkee vasta keväisin, kun valo on kirkas ja piirtää esiin seinämien halkeamat, rapaumat, likapiirrot.

Eikä kevät ole mikään syy, jos kevättä edeltää talvi, ei tunteita voi vuodenajoittaa.

Ja sama valo nostaa puiden kylkiin pahkurat sen jälkeen kun tarpeeksi monena keväänä on oksat typistetty, jotta puiden muoto muistuttaisi enemmän matemaattista ideaalia, koska joku keksii puidenmuotoisen matematiikan, se on jo keksittykin, fraktaalit, miksi takerrumme väkivallan jäänteisiin, pakotamme puut pahkuroitumaan? Pahkuroista puskee läpi uusia silmukohtia, erään puun, jonka juurelle pysähdyn tutkimaan koiraystäväni systemaattisuudella elämää, juurenniskanympärys on yhtä pahkuraa, ja joka puolelta pahkuraa, pullistuneen kaarnan läpi, tunkee uutta punaista nuppua silmua, katson humaltuneena tuota punaisuutta, ajattelen, että rakastan ihmisessä samaa, sisarissani ja miehissä (ja ovatko miehet veljiäni samalla tavoin kuin sudet Surku-koiran veljiä, veljiä vain Surku-paran mielikuvituksessa hetkeä ennen kuin se pelastetaan susien syömäksi tulemiselta), tuota samaa punaisuutta ja kuoren läpi tunkemista. Valo nostaa meidät, tunkee meistä esiin kasvaimenvahvoja omituisia tekoja, joiden estämiseksi on kyhätty ovia, lukkoportteja, lämmityslaitteistoja, viivasuoria katuja, asfalttia, autoja.

Humallun pelkästä silmujen katselemisesta, onneksi opas Nuus on mukana, koiraa ei haittaa vaipumiseni ajatuksiin samalla kun liikumme katukuiluja ja rantoja tuntien ajan nopeammin kuin kukaan muu liikkellä oleva. (Tuntien ajan, tajuan nyt äkisti kirjoittaessani, kaksilukuisa, tuntien ajan ja tuntien ajan. Tuntikausia, ajan tietäen. Millaista olisi tuntea aika nopeammin kuin muut liikkeellä olevat? On omituista kirjoittaa ja äkisti nähdä kirjoittaessaan jonkin aivan tarkoituksettoman syntyvän, tuollainen huomio lävistää koko tajunnan, keskittää sen.) Katselen ornamentteja taloissa. On nousevaa aurinkoa, eri tavoin irvisteleviä eläimiä, parvekkeita kannattelevia lannevaatepoikia ja vanhat miehet, joiden suussa on kolkuttimen kahva palloineen. Miksi miehet on kuvattu noin? Kolkuta suutani, ja sinulle avataan sanat. Mutta enemmän tulee mieleen jonkinlainen satyyrinäytelmä, joka kertoo seksuaalisesti perversoituneesta alaheimosta, kolkutinsuisista ikämiehistä, jotka purevat kuolaintaan hiukset ohimoilla hulmuten pimeissä huoneissa julkisivujen takana.

Koiran kanssa näkee paljon, ajatus liukuu ja takertelee pintoihin, mutta koiran kanssa ei voi kuvata eikä kirjoittaa. Ja pohdin, edetessämme, olisinko jo riittävän rohkea pyytämään erästä ystävääni kanssani kävelemään, olen hirvittävän ujo tutustumaan ihmisiin, vaikka toisinkin luullaan, olen kuullut sanottavan, että kävelen vain sisään ja tutustun, mutta ei se pidä paikkaansa, saatan viettää tuntikausia sängyssä kyljelläni miettien. Uskallanko, eihän minulla ole ikinä mitään mielenkiintoista sanottavaa. Ikään kuin kävelylle kysyminen ketään loukkaisi. Koiriakin rakastetaan, koska ne ovat valmiita lähtemään kävelylle koska tahansa, niiden silmissä nauraa riemun tuli, ne pyörivät eteisessä ja häntä heiluttaa koko takamusta, viuh vouh, otamukaan. Välillä rohkaistun ja kävelen jonnekin sisään ja tutustun, se ei tunnu sen jälkeen enää vaikealta, kun saan ihmisen luokseni kylään ja olen halannut tätä, sen jälkeen voin kysyä ja puhua mitä hyvänsä, mutta sitä ennen olen toivottoman ujo.

Jonkun pitäisi kertoa minulle, että voin muuttua, haluaisin jonkun opettavan minua, valavan toivoa, eilen siskot vähän pystyvätkin siihen, sanovat että ihmiset saavat näistä kirjoituksista paljon, se riittää minulle, minun saamiseni on enimmäkseen jakamista, saan antamisesta eniten, välillä painin itseni kanssa surua ja kyselen aamiaisastioilta, joko nyt on niin, että tuskani synnyttää lisää tuskaa, eikö minun pitäisi kertoa ilosta, mutta en voi kertoa toisesta ilman toista, sellaiseen sensuurin en pysty, niin pahoista leikkauksista voisi seurata vakavia kumivuotovaurioita, kun hahmotetaan kokonaista kaupunkia.

Ja miksei jo kirjoitettu kaupunki riitä, miksi minun on kuljettava sen katuja ja kirjoitettava sitä lisää, ehkä tämä on puhdasta yksinäisyyttä, tai puhdasta halua ymmärtää, en osaa sanoa, miksi ajattelen tätä puhtaaksi, jotakin puhdasta tässä silti on, en halua jättää mitään olennaista sanomatta. Niin monesti olennainen jää sanomatta, on niin paljon helpompaa juosta rappusia ylös tai alas, tai kaataa lasiin lisää jäävettä, tai laittaa musiikki lujemmalle.

Ja onko mitään niin olennaista kuin ymmärrys, että pelkkää puhdasta itseisarvoa ei olekaan, siihen sekoittuu aina välinearvoa, muuten arvoa ei havaittaisi lainkaan, tämä on arvokasta minulle mutta myös ylipäänsä ja monelle muulle ja se on tärkeämpää, tämä on hyvä, tämä on kaunis, tämä on kokemisen arvoinen tuska, tämä on kokemisen arvoinen epävarmuus siitä saako koskaan mitään hyvää aikaiseksi vai satuttaako vain kaikkea mihin koskee varovaisin sormenpäin, pitäsikö vain paiskoa esineitä ja olla suoralta kädeltä inhottava ihminen, tulisi suorin käsin käsivarrenmitan päästä vihatuksi ja satuttaisi vähemmän, enkö muka ole rakkaudesta tyhjä, loppuunkaavittu, mikä oikeus minulla on hymyillä ja kääntyä pois ja juosta laukata takaovesta ulos keveydestä hajoamaisillani, eikö nyt pitäisi tulla sydänkohtaus ja repiä minut palasiksi, eikö edes kattolamppu voisi pudota päähäni, tai eikö ovessa voisi olla kytkentävirheestä johtuva korkeajännite, joka heittäisi minut sinisessä kaaressa roska-astioiden luokse, ei, maailma jatkuu hyvänä ja kauniina ja yhtä vaikeasti tajuttavana.

Maailma jäsentyy aurinkoisiksi kaduiksi, tuulisiksi rannoiksi, sisäpihojen mustuuksiksi, joihin päivävalo keskipäivänä työntää nälkäiset, lämpimät sormensa. Ikkunat heijastavat kiinni ollessaan kaistaleita satiininsinistä kevättaivasta, avoimina ne ovat läähättäviä suorakulmaisia mattamustia aukkoja, joidenkin rajat ovat valkeat, joidenkin ruskeat, joidenkin mustat. Joskus ikkunasta nojaa ulos kyynärpäihinsä ja ikkunalautaan luottaen mies tai nainen ja tupakoi. Joskus mustuudesta tulee ulos saippuakuplien vana. Silloin sisällä on lastenjuhlat tai siellä rakastellaan, se on miltei sama asia. Vasta pimeässä ikkunat kukkivat.

Ja ystävät tulevat ja menevät, ja kuljen koiran kanssa kaupunkia, olen tehnyt niin vuosikaudet, sain graniittikoiran ollessani neljäntoista, jottei minua raiskattaisi. Mutta koira tekikin minusta pelottoman, en enää palannut öiksi kotiin, kuljimme koiran kanssa paikkoihin, joihin ei olisi ehkä pitänyt, ei koira miehiä ympäriltäni karkottanut vaan tuli kanssani sinne, minne milloinkin miehet minua kiskoivat ja minne seurasin pelotta, olihan mukana sentään koira. Mutta ehkä piti kulkea, koska kulkisinko muuten katua ylös alas ylitse myöten kulkukoiran kanssa pitkänäperjantaina? Puistossa nainen tahtoo silittää koiraa, mutta se murisee hampaat esillä. "Ei se mitään tee", sanon, "se ei vain pidä siitä, että sen silmiin katsotaan. Se on entinen katukoira, sellainen jättää jäljet."

"Sellainen jättää", myöntää nainen aiheeseen sen paremmin puuttumatta. "Eikä liian luottavainen pidä ollakaan." Katson häntä tarkasti, pisamia ja pilkukkaat iiriksetkin, vastaan: "Ei pidäkään." Olin toista mieltä yhdeksän ja puoli vuotta, mutta sitten tuuli kääntyi. Toivotamme toisillemme pääsiäistä, jatkamme suuntiimme. Tahtoisin kertoa, etten ole liian luottavainen, vaikka sallinkin vieraan katsovan silmiini niin läheltä, että ne ovat melkein läpikuultavat, ja pupillitkin rennot, pelottomat, leimahtelevat. Minä tiedän, millaista on olla onneton, tiedän mitä on kulkea katua, millaista on tuntea pettymys.

Ja ajatella, kun ajan hissillä ylös, olemme sentään kävelleet monta tuntia pääsiäisessä, olen taas löytänyt tämän kaupungin, joka saa jalkani rullaamaan, kuljettaa minut ohi elämäni kukkuloiden, läpäisee torit ja aukiot, kirjaa groteskit kivihahmot seinillä, jähmettyneet merkit siitä, keille talot tehtiin, nämä vanhimmat pilvien temppeleitä alustamaan, niiden vierellä voi totisesti tuntea olevansa osa sinisenhuikaisevaa ja korkeuksia, nämä matalakulmaiset torjumaan kylmää ja pitämään tsajun lämpimänä, nuo toiset porvareille joilla on aina tärkeämpääkin ajateltavaa, ja nämä, nämä voih työläisille, joiden on katsottava kellosta, kauanko he voivat maata vierekkäin ennen kuin, ja ajatella että alkaessaan maata toisten kanssa entiseni etsii itselleen sellaisen, jonka kanssa hän voi vakuuttua siitä, että häntä voidaan rakastaa lämpimästi ja tasaisesti ja luotettavasti, ja minä taas sellaisen, jonka kanssa voin vakuuttua siitä, että minua varten on juokseminen takaovesta ulos kevein punaisin kengin, sydän revähtämäisillään, ilosta ja tuskasta hymyillen, tietämättä mitä ajatella paitsi että miksi minun on oltava pelkkää pölyä.

Ja pitkäperjantai ei lopu. Valo piirtää seinilleni kasvillisuuden varjot, ikkunani elävä verho kukoistaa, sitä on kasteltava, ruukkumulta tuoksuu auringossa, istun ja kirjoitan, valkealle mäkkiläppärille putoaa sitruksen varjo, muuten ei näkisi kirkkaudelta kirjoittaa, koira ja kissa nukkuvat mykkyränä sängyllä, olen vienyt suklaat ja keksit pois Dodon toimistolle yhteiseen käyttöön, jakakaamme kaikki muruja myöten, illalla kävelemme koiran kanssa entiseen kotiini, siellä syödään illallista, entiseni kutsuu minut illalliselle entiseen kotiini, kuulostaa jonkin harmonikalla säestetyn rumban sanoitukselta, "Tuleeko sinne sen uusi myös?" kysyy eilen joku siskoista, "en tiedä eikä sen ole väliä", vastaan.

Veitsittäväksi joutuu viime kesän viimeinen spagettikurpitsa. Pian on uudet siemenet työnnettävä multaan tai jiffypotteihin, katsottava versojen venymistä, muokattava maata, punottava uusia tukia tuoksuherneille, istuttava maan tuoksua Annalan satakieltä, katsottava pilviä maanviljelijän silmin. Ei sen ole väliä, keitä illalliselle tulee. Ruokaa riittää kaikille, valo siirtyy hitaasti talon toiselta puolen toiselle, lokit kieppuvat katukuilussa, yhden varjo häilähtää sänkyni yli, halki kirkkaan ilman leijuu tätä kirjoittaessani ja silmät näytöltä ulos viskatessani lokinhöyhen, se laskeutuu kirkkaudessa selkeänä ja konkreettisena, ilma pidättelee sitä putoamasta päistikkaa.

Tunne itsesi, osa kahdeksansataaviisikymmentä

Teen venyttelyn päätteeksi nettitestin millaisista miehenkasvoista pidän. (Tämä on tärkeää analysoida, dears, pitää tuntea heikkoutensa jottei ole niiden vietävinä. Testi löytyi haluneidiltä.) Tulos: tummista, vanhoista, sänkisistä. Nauran tulokselle. En pidä vanhemmista miehistä, ja sänki on ärsyttävää, olen melkein pinsettien kanssa liikenteessä, mutta vain teoriassa, tietysti. Hauskin kohta on se, jossa pitää valita Orlando Bloomin ja Tom Cruisen väliltä. (Minusta Orlando Bloom on sukulaistädit teen ääressä -tavalla ker-ta-kaik-ki-sen-hur-maa-va, vaikka voi olla, etten pitäisi hänen tuoksustaan. Tom Cruise on taas ollut aina ällöke, öll.)

Kaikkein eniten nauran sille, että ihannemieheni olisi Will Smith. Öh, tuota. Kas kun ei Mister Minit (oireellinen nimi, muuten). Häneen sentään olin hetken ihastunutkin, pöhhis.

Hyödyllisempää on havaita, että olen maalannut seinäni Lohen silmien värisiksi. Kissani makaa sängyllä ja nuolee nivusiaan. Kun ojennan käteni, se tulee kohti, puskee, tulee tykö, puree hellästi kättä, sen peräaukko supistelee nautinnosta silittäessäni sitä, miehet ja kissat ovat kovin samanlaisia, olisiko jollakulla hiirenkorvanväriset iirikset, Lohi-Platon on niin läski lololölö ettei kunnolla ylety putsaamaan peräaukkoaan, pitää hakea koira tänne pääsiäistelemään, nyt ei ole työvuoroja, Nasususi uskaltaa nukkua sylissäni, se saa nuolla Lohen kakkareikää taas kauniin vaaleanpunaiseksi koiran rakastavalla pieteetillä. (Äkisti muistan, ohimennen, kuinka Nasu on taasen entiseni keksimä nimi toisin kuin Lohi, miksihän entiseni sai nimetä koirat, olisin tahtonut Nasusta Malvan mutten pitänyt puoliani. Malva olisi ollut kauniimpi, siinä olisi ollut arvokkuutta, jos vielä joskus tapaan miehen ja rakastun, nimeän kaiken itse ja ärisen päälle, maailmassa on satatuhatta Nasu-nimistä koiraa, Nasu-puhinystäväporsas, Nasu-munakoisojapaniksi.)

Meillä eläinihmisillä on ällöttävä harrastus tarkkailla eläintovereitamme ja sitten soveltaa opittua ystäviemme tarkkailuun, koska ihminen on yksi eläimistä.

Eilen kun kiidän pitsiset kevätsukkahousut ja farkkumekko päällä töihin vappuisissa tunnelmissa hymyillen avohaavasti, lasillinen valkoviiniä ja jeplounas takana, tuskin maassa lainkaan, ulkoavaruudessa, G.E. Mooren-on-olemassa-ulkoavaruudessa, töttöröö, pyörällä raitiovaunukiskojen välissä, opiskelututtu tulee vastaan, hänellä on mustat aurinkolasit, huutaa "hei". En muista, vastaanko. Olen niin - töttöröö.

Mietin jälkeenpäin, kuinka helpostikartoitettava olen. Tuskin. Kuvittelen vain, että kaikki näkevät lävitseni, kukaan ei näkisi, jos en kertoisi, mutta ainahan minä onnistun jotenkin kertomaan, pitsisukkahousuin jossen muuten, työnantajakin kysyy, mikä nyt noin hymyilyttää, ja ihana tuo eilen piirtämäsi juliste, maalaan töissä julisteitakin, sellaista on olla kirjastotäti, maalaan tietysti mustarastaan kuvan ty-ii.

Ja nyt lähden vesijuoksemaan, sillä kuten jeplounastaja sanoo hänelle vesijuoksemista jälleen kerran neuroottisuuteen ja alakuloon suositeltuani, oletko jo tänä aamuna vesijuossut kun noin hymyilet, montakos kertaa sinä vesijuokset viikossa, ja sanon ehkä kolme tai neljä tai viisi mutten ole tänä aamuna, ja hän tarkentaa, sehän tarkoitti lähestulkoonorgasmia uima-altaassa, ja sanon takaisin hitaasti ja virnistäen niiii-iiin, ja hän nauraa ja sanoo ai nii-iiin, ehkä lyhyttavuinen olenkin minä, ainakin joskus, jos lounaan nimi on jep tai lou tai nas, en ole selvillä mikä, ei sen ole väliksikään, pöytä turvallisesti välillä, tattitryffelirisottoa, töttöröö, voi pyöräillä ilman hattua ja kaulaliinaa.

Nyt lähden vesijuoksemaan, sillä tahdon tuntea itseni mieluummin keväisenä ja hyvin viemäröitynä ja kiviä teeskentelevälle hiekalle rakenettuna kuin sellaisena keväisenä, joka tulvii ja upottaa kaiken jään sulaessa, hetteikkönä.

Tsinuskia ja tissejä

Kun olen kahdentoista, on muodissa samanmalliset farkut kuin nytkin, samanmalliset kuin pissisfarkkuni, tummat ja lahkeista rullatut. Hiuksissa on silloinkin kaksi poninhäntää, mutta myös otsatukka, otsis töröää joka aamu pystyssä, se on lannistettava spruuttaamalla käteen iso kasa vaaleanpunaista pahanhajuista geeliä, hierottava geeli otsikseen, vedettävä pipo päähän aamiaisen ja koulumatkan ajaksi, lämpimälläkin. Sitten hiukset ovat kunnolliset. Mutta pipossa on omat ongelmansa: se on aikuisten kokoa, ja pääni pystysuunnassa lituskainen, paimentolaiskansapää. Jos pipon vetää niin syvälle, ettei keskelle jää tissiä, ei näe eteensä lainkaan. Poskipäät estävät taas näkemästä alaspäin. Ihmisen anatomiaa ei ole tehty tissipipoille. Jos taas pipon jättää tissille, pipossa on tissi.

Tissien kuuluisi olla paidanetumuksessa, ei pipon huipulla. Minulla on tissi pipossa, muttei paidanetumuksissa. Sydämeni sykkii muualla kuin rinnoissa. Äiti sanoo, että leivänkannat kasvattavat isot tissit. Meidän perheessä kantapalasta tapellaan, ei halveksuta. Kantapala on herkullisen rapsakka, sitkeä. Lapsena haukun kaikki tissit pieniksi, sanon haluavani yhtä isot kuin rantapallot. Kirjavuudesta ei vissiin ole puhetta, eikä täytä-tyhjennä-toiminnosta. Syön leivänkannat, mutta aika sopiviksi jäävät. Rantapallojen kanssa voisi ollakin ongelmia valmisvaatteiden mitoituksen suhteen. Koulussa ihmettelen, kun muut hylkivät kantapaloja, myöhemmin myös yliopistolla. Heillä ei ole salatietoa asiasta.

Kun olen kahdentoista, rintani ovat mallia poika, eivät cee seitsemänkymmentä. Tissini on pipon huipulla, pipo päässä lannistamassa geelin kanssa otsatukkaa. Otsatukka ei saa kasvaa peittämään kulmakarvoja, tykkäisin semmoisesta pidemmästä, mutta äidillä on armoton saksikäsi, otsis syntyy munkkirajalle. Parhaalla ystävällä on pitempi otsis, permanentti, pillijalat ja pillikädet, pisamia, sen isollasiskolla on kuukautiset, se käyttää oobeetä, luemme tämän päiväkirjasta salaa, jäämme siitä kiinni, sisko antaa parhaalle ystävälle avokämmenestä ja itkee, mietin miksen saa avokämmenestä myös, mutta en vain saa. Paras ystävä käy toista koulua, omassani on orapihlaja-aita ja varpusia, kurtturuusua seinänvierillä, vessaan en uskalla mennä, on pidäteltävä kotiin saakka, vessassa on ällöhaju.

Omassa koulussa ei ole parhaita ystäviä, hyvä jos kavereita. Joku tyttö on tupakoinut jo vuoden, sen hiukset on valkoistu ja nypitty geelillä tikuiksi, paljon sähkönsinistä kajalia, valkoista huulipunaa, valkoisia housuja, valkoisia collegepaitoja, takki jossa lukee a, se on lyhenne Torstaista, jos erehtyy sanomaan, että se tarkoittaa Ananas, saa turpiin. En sano Ananakseksi kuin kerran, saan turpiin, opin nopeasti. Sen jälkeen sanon aina, kun joku kysyy, että tietääkö vamma, mikä tää on, sanon vain etten tiedä. Vaikka tiedän, Lacoste, Benetton, Ananas, Levis. Poikien paidoissa lukee Kiss ja Iron Maiden, ne ovat säveltäjiä, ajattelen.

Yksi tyttö on melkeinkaveri, sillä on villakankaiset housut, yksi päivä sen kuukautiset alkavat, se supattaa siitä, kertoo laittaneensa talouspaperia alushousuihin. Nyökytän tietäväisen näköisenä vaikken tiedä, mitä menkat ovat. Menkkoja alushousuissa, vau. Ovatko ne jonkinlaisia eläimiä kenties? Hämähäkit olisivat just parhaita. Alushousulemmikkihämähäkki, minäkin tahdon. "Nyt mä voin vihdoin saada lapsen", melkeinkaveri kuiskaa. Oppiiko puhumaan lintujen kieltä, jos saa menkat, voi soittaa haikaralle, tilata sen savupiippuun, entä jos talossa ei ole ollenkaan takkaa? Pojat tönivät toisiaan alas pukkiksessa. Me hypimme ruutua, avaimet puhelinjohdonnäköisessä mutta värikkäämmässä kiekurassa ovat pantti, panttiruutuun ei hypätä. Hop hiiop, olemme liian isoja hyppimään ruutua uskottavasti, melkeinkaveri synkistyy kun kuulee että on ollut bileet ja että on tulossa toiset.

"Tehdäänkö kinuskia perjantaina", se kysyy. Suostun, vaikka voisin olla parhaan ystävänkin kanssa. Tästä äiti tykkää. Äidin mielestä on tärkeää olla luokan tyttöjen kanssa, vaikka näen vaivaa selittääkseni, miksi ne eivät kiinnosta ystävinä.

Perjantaina teemme kinuskia, oikeasti se on tsinuski, tiedän, paras ystävä sanoo tsinuski, äiti sanoo tsinuski, mikään kinuski ole, mutta en viitsi korjata, melkeinkaveri ei muista nimittäin oikein edes alistuskonjuktioita, mitä sellaiselta voi odottaa, huokaus. Kuumennamme pannussa sokeria siimaksi, lorotamme sekaan kermaa, työntelemme puuhaarukalla eestaas, dippaamme tsinuskiin marenkeja, nostamme kuivumaan. "Syödäänkö nyt?" kysyn, kun kaikki on valmista.

Melkeinkaveria vaivaa jokin. "Kuule jos ei syötäis, vaan vietäiskin muille. Ne tarvis näitä enemmän", se selittää. Niillä toisilla on bileet, ne on vähän kuin synttärit, mutta erilaiset koska niissä on tyttöjä ja poikia. Selvähän se, että suostun, jos ne kerran tarvitsevat enemmän. En tiedä, mitä on solidaarisuus, mutta ymmärrän kyllä, että jos joku tarvitsee tsinuskiherkkuja enemmän kuin me, niiden pitää saada niitä. Nyökyttelen otsatukka heiluen. Joo joo viedään vaan. "Mutta sä et voi tulla mukaan", sanoo melkeinkaveri. Ahaa joo, menen sitten kotiin, lamps lamps, loikin vesilätäköstä toiseen sinisissä kumppareissa, on kevät, huhtikuu, paju kissoo.

Pettymys vähän kuikertaa, tsinuski tuoksui niin hyvältä, mutta toisaalta olen ylpeä, kun annan vähästäni kuten laupias samarialainen, isoäiti lukee tarinan usein kesäisin kun olen siellä maalla isoäidin seurana ja isoäidin sydämestä ottaa, isoäidistä on tärkeää että minusta tulee hyvä tyttö. On tärkeää jakaa se vähä mitä on, vähän kyllä tahtoisin ojentaa rasian, näkevätköhän ne nälkää, joillain tytöillä on aika pillit kädet ja jalat, mutta niin on parhaalla ystävälläkin vaikka me syömme samaa ruokaa melkein joka päivä, ostamme tilille lihapiirakoita, niitä oikein suuria, joiden etiketissä on lännensankari Iso Pat, bäng bäng.

"Mitäs teitte?" kysyy äiti. "Tsinuskia", vastaan. "Oliko hyvää?" jatkaa äiti kuulustelua.

Äiti suuttuu, kun sanon, ettei me sitä syöty, että se vietiin bileisiin jossa sitä tarvitaan enemmän. Äiti puhuu puolensa pitämisestä ja siitä, ettei mukaan pyydetä, pitää itse mennä jos haluaa ja ettei ihmisiin voi luottaa elleivät ne ole sukua. "Mutta äiti, laupias samarialainen", protestoin. Äiti ei jaksa minua, itkee. Menen nukkumaan iltapalatta, kieltäydyn syömästä, surettaa liikaa äidin pettymys, minusta ei ole tyttäreksi. "Mikset sinä voi olla kuin normaalit tytöt, kaikki tuo lukeminen ja ne kamalat hevoset, te olette yksiä hevosenpuolikkaita parhaan ystävän kanssa! Ja nyt vielä laupias samarialainenkin, mikset sinä voi laittaa nättejä vaatteita ja olla kuten muut tytöt?" Murjotan, pesin peitoissa, koetan lukea Laura-kirjoja, Laura voittaa ratsastuskilpailut, Lauralla on poni eikä sen äiti suutu tsinuskin lahjoittamisesta sitä enemmän tarvitseville, teksti on sameaa kyynelien takia, äiti ymmärtää aina väärin.

Maanantaina koulussa koetan lähestyä melkeinkaveria, kysyä tsinuskista. Mutta melkeinkaveri kävelee ohitseni, eikä sano takaisin heitä. Hän kävelee valkopään luokse, saa takaisin tutun rasian, sen jossa tsinuskit olivat, tuohon ne pakattiin, muistelen. En sano enää mitään. Mitähän tämä oikein on? Kun valkopää sanoo minua vammaiseksi hevoseksi, melkeinkaveri sanoo myös. "Tissipipo", ne huutavat myös. Luimistan korvat, käännyn toisaalle, puren posken sisäpuolta, nytteisaaitkeä, ajattele Lauraa, katsele varpusia orapihlaja-aidassa, katsele sateenraskaita pilviä ja puhkeavia nuppuaiheita puissa, pian on kesä, saa olla parhaan ystävän kanssa kaiket päivät, ratsastusleiri heti koulun päätyttyä, nukkumista vierekkäisissä yläsängyissä, armeijan kerrossängyt, kartanossa, ponien hakemista laitsalta aamulla kun merestä nousee vielä utua, varpaat palelevat puukengissä, hypätään esterataa, painajaista on vuosi takana, ajattele! Olen poni, minulle ei voi mitään, ravistelen harjaani, menen aidan luokse, tuijotan sen yli vapautta, levittelen sieraimiani, imen kevään maahajua.

Kotimatkalla melkeinkaveri juoksee minut kiinni kriittisen kohdan jälkeen, muiden kadottua. Bileet ovat olleet ihmeelliset, on leikitty avaimenpiilotusta, lakupötköä ja vaikka mitä, ymmärrän että on pussailtu, oksettaa. Melkeinkaveri kertoo, kuka on ketä ja niin edelleen. Tahtoisin tunkea sormet korviin ja kirkua mutta nyökyttelen vaan ja kiskon pipoa silmemmälle, ettei tissi pään päällä olisi niin suuri. Tuskin eteeni näen, kuratien ja kuraiset saappaat, kumpparisaappaat, niiden sisässä sukat saavat kummallisen haisun.

"Ei kai sua harmita, ettet päässyt? Kato kun sit mäkään en ois", sanoo melkeinkaveri. Ei harmita, vakuutan. Pussailua, hyi helvetti, ei taatusti harmita, ajattelen. Nyin pipoa syvemmälle. "Niin mä ajattelinkin", sanoo melkeinkaveri. "Tuutko meille leikkiin barbeil? Mut vaan jos et kerro kellekään, ei me enää saatais, me ollaan jo aikuisii." Kieltäydyn, koska melkeinkaverin barbieleikeissä on mukana Ken, ja ne Barbiet on ihan nymfoja, siellä ei ole edes yhtään hevosta, ja vaikka minulla on kotona 16 leikkihevosta, niitä ei saa ottaa mukaan, koska melkeinkaverista ne on yhtä ällöjä kuin minusta Ken, vaikka Kenillä ei ole edes letkua, mikä olisikin ällöä, kuten melkeinkaveri jaksaa aina tähdentää.

Menen kotiin, selailen Maailman linnut värikuvina -kirjaa. Goldrininamadriini, kasuaari, strutsi, avosetti, vesifasaani. Vesifasaanin munat näyttävät ihan suklaisilta. Saan loistoidean, teen itselleni tsinuskia. Syön koko satsin, tulee todella kamala olo, sokeri tyksyttää kaulavaltimossa. En jaksa tiskata, ja kun äiti tulee kahdeksan jälkeen töistä, hän mesoaa keittiössä, että jäljet pitää siivota.

Kun olen kahdentoista, farkut ovat samanmuotoisia kuin nykyään, ja on samanlaisia vöitä. Barbien levylautasilla pyörii Diggy Loo Diggy Ley ja Beethovenia. Ensimmäinen on parhaan ystävän, jälkimmäinen oma valintani. Pelkään, että kuuroudun minäkin, tai sokeudun, tai iskeydyn asfalttiin pyörän selästä ja saan neliraajahalvauksen ja sitten olen oikeasti vammainen, en vain sosiaalisesti. Ja pipossa on aina tissi, kunnes tulee kesäloma, kesälomalla otsis saa törötä suoraan eteenpäin, kukaan ei silti kiusaa, tai jos kiusaa, kävelemme parhaan ystävän kanssa toisaalle ja huudamme oobee se varma tamppooni. Tytöt se hiljentää tehokkaasti, pojat myös.

Kun opin kerran tekemään melkeinkaverin kanssa tsinuskia ominpäin, teemme sitä jo monta kertaa ennen kesälomaa parhaan ystävän kanssa. Lorutamme tsinuskia alemman kerroksen parvekkeellekin. Miksi, en muista. Jokin hauskuus siinä on olevinaan. Ja kesällä makaamme vierekkäin vihreällä nurmikolla, kietoutuneena valkoisiin lakanoihin, mutta lepakoita ei tule meihin takertumaan, kuten olemme toivoneet, haluaisimme silittää lepakoita jotka on ihkuja, ja menemme keskellä yötä Länsiväylälle, siellä on vain muutama taksi silloin tällöin, taksi soittaa torvea meille, mutta emme välitä, juoksemme moottoritietä kädet levällään, teemme kuperkeikkoja, sinä kesänä hyppään ensimmäisen kerran virheettömän suorituksen esteradalla, minulle sanotaan, etten ole liikunnallisesti lahjakas kuten paras ystävä, mutta että olen täsmällinen ja että pian meidän pitää siirtyä poneista hevosiin.

Myöhemmin siirrymme hevosista miehiin, mutta silloin emme ole enää parhaita ystäviä ja tsinuskia teen kai vain tuona keväänä ja kesänä, sillä tsinuski on ällöä, siitä jää hampaisiin tahmakka tunne, se on liian makeaa, marsipaani on parempaa, ja suklaa, ja halva, ja suklaakiisseli. Ja kun siirrymme poneista hevosiin, siirrymme pois pipoista. Koulussa saa noottia, että pipo olisi pakkasella hyvä, mutta en kuuntele. Alan kasvattaa otsistakin pois, se on niin lapsellinen ja tyhmä, haluan kapean ja kopean naaman, sellaista ei meikäläisen luustolla saa, mutta otsiksen saa pois, ja pipoa ei mikään mahti enää sen jälkeen ole päähäni saanut. Ja tissit kasvavat, niille ei voi mitään.

Mutta silloin housutkin ovat jo toisenmuotoisia, lahkeita ei saa enää rullata eikä vyö saa olla sellainen värikäs puuvillainen.