Pään asento

Saan kyydin takaisin valokuvaajan kyydissä. Selviää, että hänkin on virkaheitto humanisti, historioitsija ja pitkänä sivuaineena teoreettinen filosofia. Innostumme keskustelemaan mistäpä muusta kuin keskustelusta. Toisin sanoen metakeskustelemme yhtä innokkaasti kuin vain virkaheittohumanistit taitavat. Toteamme jopa Lomborgin tapaisen tyypin olevan hyvä ilmiö, mikäli lukijalla on jonkinlaiset valmiudet erottaa toisistaan tieteellinen tutkimus ja manifesti. Sitten toteamme, että valtaosalla akateemisesti koulutettuja ihmisiä näin ei ole, vaikka itse asiassa kriittisyys voisi kai olla tärkeintä, mitä yliopisto voisi opettaa. Nykyäänhän se opitaan rivien välistä jos opitaan, käytäviltä. Olemme kaikesta liikuttavan yksimielisiä, mikä ei vaikuta hyvältä kritiikkiä ajatellen. Ehkä se on vain puolituttuuden kohteliaisuutta?

Mechelininkadulla jyräämme Rooin ohi. Rooi polkee selkä meihin päin antiikkipyöräänsä, mutta olen varma, kenestä on kysymys. Rooilla on petrolinvärinen vakosamettitakki. Moni tässä kaupungissa ei ole niin laiha, eikä monella ole vastaavia kastanjanpunaisia hiuksia. Sitä paitsi pään asennosta tunnistaa useimmat ihmiset erehtymättömästi.

Tulen vähän surulliseksi, sillä en ole jutellut Rooin kanssa aikoihin. Siitä täytyy olla jo yli puolitoista vuotta. Rooi on virkaheitto valtiotieteiden ylioppilas, täysin ystäväpiiriini sulautuva kikattaja ja joogi, joka tekee spontaania vihreän puolueen vaalityötä opettamissaan ryhmissä niin härskisti, että meinaan jysähtää istuinluilleni kuullessani hänen vaalipuheensa ennen viime kunnallisvaaleja. Vai olivatko ne eduskuntavaalit?

Rooin pää on aina asettunut niin kauniisti, että hänen kasvonsa näyttävät kokonaisuudessaan kauniilta. Vasta valokuvista huomaa, että itse asiassa Rooilla on aika luisevat kasvot.

Kotona katson vielä kertauksena viimeaikaiset valokuvat, joissa istun tai seison. Valmistaudun pilatestuntiin. Tahtoisin avata niskan pultit ja kiinnittää ne uudelleen ja sillä hyvä, mutta keho ei ole staattinen, mekaaninen esine. Sitä on suostuteltava lukemattomin toistoin, kunnes se oppii.

Pilates on yhtä hirvittävää kuin olen kuvitellutkin. En tavoita keskivartalolihaksiani. Lonkankoukistajat tärisevät, hartiat jännittyvät. Se ei ole vaarallista, niin käy aina koordinaation pettäessä. Leuka työntyy eteenpäin, niskaranka ei pääse pituuteensa. Pää on rumasti. Ne pari harjoitetta, joihin olen tutustunut jo syvävenytystunneilla, synnyttävät sentään oikeantuntuisen vasteen. Tunnin lopulta olo on liiskainen, mutta toiveikas: jo se, että tajuaa tehneensä väärin, on askel oikeaan suuntaan. Huomenna homma jatkuu, silloin se tuntuu jo helpommalta.

Kävelen kohti Rautatieasemaa edelleen jonkin verran surullisena tuttujen kohtaamisesta tanssistudiolla. En jaksaisi enää puhua jalastani. Ja jotenkin toisten murheet kilpailujen ja näytösten kanssa tuntuvat melko pieniltä ja ohimeneviltä. Koetan keskittyä kävellessäni pään asentoon. Siinä kävellessäni tajuan, että pelargoninpistokkaat, jotka lupasin pistää postiin jo maanantaina, ovat edelleen lähettämättä. Huomenna on muistettava.

Huomiseksi alkaa kasautua suorituspaineita. Tuntee, kuinka rintaranka painuu peloissaan kasaan. Nostan sen vihaisesti ylös, ajattelen lapojen liukumista erilleen. Vatsalihaskorsettia, jonka tarkoitus on joustaa ja olla tilava, ei pienentää tai kiristää. Siinä kävellessäni tajuan objektivoivani kehoa jatkuvasti. (Kuten myös ajatusprosessia, se muistettakoon. Mitä muuta kirjoittaminen muka on?) Ja silti, ainoat hetket, jolloin keho on levollinen ja raskas, ovat seksin ja juoksemisen ja täysin hullun tanssin jäljet, kehon väsytettyä itsensä käsitteellistämättömänä, riehuvana prosessina. Mutta kai tajunnan sivussa pysyttelevätkin prosessit tarvitsevat virikkeitä.

Ajatusta lannerangasta, rintarangasta ja päästä, pään asennosta. Toivetta siitä, että jokin päivä minäkin näytän siltä kuin minulla olisi takaraivo ja leuka, kuin osaisin hymyillä ja ojentautua täyteen mittaani könöttämättä lysyssä. Haaveilen, että minutkin tunnistetaan ohikiitävistä autoista, tuttavat tunnistavat, ja ajattelevat, että tuossa pyöräilee tyttö, joka on ajatellut niskarankaansa niin kovasti, ettei dementoidu kovin varhain.

Sillä kyllähän siitä on jo todisteita, että juuri koordinaatioharjoitteet pitävät mielen vireänä, jopa paremmin kuin ns. älylliset harrasteet. Aivot on helpompi pestä kuin liikekieli. Itse asiassa liikekielenpesu on aivopesua. Kinesteettinen (eli liike-) tajunta ja kudosaistimukset ja proprioseptiikka ovat monimutkaisia muuttaa, niitä ei voi kumota argumentein ja tarjota tuosta noin vain parempaa konseptia tilalle. Liikettä voi tiettyyn asti matkia, mutta täsmällinen matkiminen on yllättävän vaikeaa.

Aluksi harjoitteet tuntuvat mahdottomalta väännöltä, mutta eräänä päivänä keho ei pistä enää vastaan. Tiedän sen tapahtuvan, en vain, kuinka nopeasti.

Toivottavasti muistan iloita pääni asennosta sitten joskus, jos siitä tulee itsestäänselvyys.

Uimahallissa

Kukaan ei tule avaamaan ovea. Sovitan kaulassani roikkuvan avainketjun yhtä avainta oveen, joka ei aukene. Kiskon ketjun kaulasta pään yli ja yritän uudelleen. Lukko raksahtaa, kun tajuan painaa kädensijasta samalla. Uusvanhat lukkosysteemit uudessa talossa jaksavat hämmästyttää. Sisällä on hämärää, koska vanhemmat pelkäävät, että joku katselee sisään ja laskevat heti kotiin tullessaan sälekaihtimet alas ja kääntävät kiinni, jos joku on ne nostanut. Siskoni on samanlainen tässä heidän kanssaan. Nykyään kukaan ei enää nosta sälekaihtimia tiehensä, kun en asu heidän kanssaan. Mahtavatko he edes tietää, millainen sää ulkona on? Ja miksi joku katselisi?

Minäkin olen katsellut ikkunatelevisiota, keltaisessa kylpeviä ihmisiä, jotka kävelevät kotivaatteissaan eestaas ja välkyttävät sitä toista televisiota, sähköistä toisintoa. Ei heitä jaksa kauan katsella. Ihmiset ovat tylsempiä katseltavia kuin kissat, jotka toisinaan puhdistavat koko turkkinsa siinä ikkunalaudalla, maailmalle alttiina. Pysähtyvät kesken varpaidenvälien järeksimisen katsomaan ohi lentävän lokin, häntä pieniä kaaria tapaillen, hampaat tahdotta nakuttaen tappopuraisun sävelmää.

Huhuilen vielä varmuuden vuoksi, mutta kukaan ei vastaa. Joko yläkerrassa ei ole isää tai sitten isä ei halua tulla havaituksi. En halua tarkistaa, kummasta on kyse. Soitan puheluni, astun ulos, koetan oven lukossaolon ja nousen pyörälleni. Poljen takaisin halki Viikin peltojen. Linnut muuttavat. Hanhien äänet soivat, suuret aurat kyntävät taivasta talvea ennakoiden. Ryhmien rytmistä liikettä ei voi kuin ihailla. Ja samalla tulee hieman alakuloinen olo: syksy tuntuu asteen verran peruuttamattomammalta.

Suru ei kestä koskaan kauan. Pari minuuttia, se muuttuu pelkäksi hengästykseksi ja lihaslämmöksi. Uimahallissa selviää, etten saa työttömyysalennusta, koska mukanani ei ole edellisen kuun, elokuun tuen päätöstä. Näemmä en saa siis alennusta ikinä, sillä saan elokuulta päätöksen vasta lokakuun alussa, koska saan viimeisen elokuuduunien palkkakuittini syyskuun viimeinen päivä, ja räätälöity tuki päätetään vasta kaikkien palkkakuittien kopioiden ollessa lautakunnan tarkasteltavana. Lokakuun alussa tarvittaisiinkin jo työttömyyslautakunnan päätös syyskuulta ja niin edelleen. Olin kuvitellut, että puhuttaessa siitä, miten nykyinen työttömyysturva ei kannusta hajakeikkojen tekoon, tarkoitetaan vain paperisotaa, joka sekin on melkoinen. Mutta selvästi ajatus on, että jos teen tunninkin verran työtä kuun aikana, minulla on varaa maksaa vesijuoksureissusta 5 euroa 30 senttiä koko kuun käyntien ajan. Ottaisivat samantien koko hemmetin alennusluokan pois esitteestään, tuskin kukaan työtön täysin ilman duunia on. (Vai olenko väärässä? Kaikki tuttuni, jotka ovat työttöminä, tekevät keikkahommaa siinä missä minäkin, aina kun jotain tarjoutuu tai oma tarjous poikii konkretiaa.)

Yhtä kaikki olemme iloisia Ilveksen kanssa jo etukäteen. (Rahasta sureminen on typerintä, mitä ihminen voi tehdä, ellei väkivaltaa ja negatiivista perusasennetta lasketa). Sovittelemme vesijuoksuvöitä ympärillemme ja astumme altaaseen. Ilves juoksee kippurassa, jalat etuviistossa sotkien ja käsillään kauhoen, minä pingon ja loikin vartalo suorana, jalat taakse ojentuen ja kädet nyrkissä kuten oikeassa juoksussakin, keskivartaloa voimakkaasti kiertäen. Juoksemme kolme varttia allasta ympäri vyön kelluttaessa. Tunne on hassu, vähän kuin juoksisi ilmassa kuten kung fu -elokuvien sankarit. Puhumme ja kikatamme, otsasta pukkaa hikeä. Ilves siirtyy tavallisen uintialtaan puolelle, minä jatkan vesijuoksua.

Kun juoksee yksin, voi sulkea hetkeksi silmät ja juosta liikettä korostetun kinesteettisesti kuulostellen. Ulkosalla se on vaikeampaa. Siitäkin on liian kauan, kun polveni ovat kestäneet juoksemista. Puoli elämää sitten juoksin iltalenkkiä Lauttasaaren ympäri, kunnes polvilumpiot alkoivat nuljua epämukavasti ja kipuillen liikakasvaneen ruston päällä ja lääkäri määräsi lopettamaan moisen hulluuden, keksimään toisia tapoja liikkua. Leikkaukierteellä uhkailu on aina tepsinyt minuun hyvin. Juokseminen on niitä asioita, joita ei voi olla kaipaamatta. Nyt murehtiminen on mennyttä, sillä altaassa voi juosta polvia rasittamatta. Vauhti on tietysti aika etanamaista, mutta kun sulkee silmät, voi kuvitella, että kiitää hurjasti, ilmavasti askeltaen halki hidastetun, mustavalkoisen elokuvan. Ilfordin filmillä, tietysti. Sillä tavalla, että iho on hohtavanvalkoinen ja piirteet tummia varjoja, jalat ojentuvat hameen halkioista ja reisilihakset heittävät alleen hienoiset varjot. Jalkaterien tilalla on kaviot.

Tai sitten voi nostaa silmät katonrajaan ja painaa leukaa alas, ajatella jonkun kiskovan takaraivolta lähtevistä hiuksista suoraan ylöspäin niskarangan ojentaen. Kun katsoo tarpeeksi kauan yläviistoon fokusoimatta minnekään, aivotoiminnassa tapahtuu empiiristen kokeiden mukaan kiintoisia muutoksia: se tyyntyy, lähestyy transsitilaa. Tunnen, kuinka jalat ja kädet ja keskivartalo juoksevat tiehensä keskellä otsonikäsiteltyä vettä, ja kuinka olen pelkkää liikettä ja äkkiä pintaan purkautuvaa onnellisuutta, joka on riittävän voimakasta työntämään syrjään sen seikan, että olen vedessä - vedessä, johon hukutaan, määritelmän mukaan. (En muista koskaan uineeni altaan päästä päähän ajattelematta vesiruumiita. Tai uineeni järvessä vesiruumiitta, järvet ovat uhkaavan kalmonmakeita. Ainoastaan meressä en pelkää hukkumista; meri on vanha tuttu, huokaava, suolainen, turvallinen, keinuttava laivatie toisaalle, majakoiden reunustama.)

Juoksen ja juoksen, onnellisuus valuu kaikkialle, hengitys muuttuu yhä tiheämmäksi ja aavistuksen verran läähättäväksi, kiristän tahtia, juoksen paheksuvan näköisen vanhan miehen ja uimalaudan kanssa harjoittelevan naisen ja kahden liian ruskettuneen pojan ohitse, katse yläviistossa, minnekään täsmentymättä. Kun alan pelätä, että saan holtittoman orgasmin vesijuoksuradalla, juostessahan niin välillä käy, lasken silmät normaalitasolle, kohdennan ne portaisiin ja sutkutan portaiden luo. Nousen vedestä edelleen melkein onnesta tärisevänä, rajattomana, täsmentymättömänä.

Koska haluan muuttua kiinteäksi, menen suihkun kautta kylmävesialtaaseen, joka matkii avantoa. Kylmyys nipistyy jalkojen ympärille kipeänä ja teräväpiirteisenä skalpellina. Se kiinnittää ihon tuhansin kipupistein. Kykenen kiinteytymään vain vyötäröön saakka, sen jälkeen murtunut varvas ja rasitusvammat ja kulumat varpaiden tyvinivelissä, jalkapohjassa, nilkassa ja polvissa sekä ammoin murtunut oikea lonkkani vihlovat liian käskevästi. Nousen portaat nopeasti, lämpö tulvii iholle. Kipu jatkuu vielä pari minuuttia, mutta häviää sitten ja tuntuu epäuskottavalta mentyään.

Kävelen takaisin allashalliin ja koetan nähdä Ilveksen. Uimaratoja on monta ja kaikki uimarit näyttävät samanlaisilta tummilta pistepäiltä veden pinnassa. Päättelen, että Ilveksen täytyy olla joku lakittomista ja lasittomista. Oikeastaan Ilveksellä pitäisi olla silmälasit ja niin kyllä minullakin. En osaa millään arvata, mikä päistä on Ilves pars pro toto -kuvitelman nojalla. Lopulta huomioni kiinnittyy päähän, joka kenottaa vinossa ja liikkuu hitaasti ja nykien. Arvaus osoittautuu oikeaksi. Huidon ja elehdin polskemetelin ylitse hierontaliikkein.

Kun seisomme vesihieronnassa ja paine heiluttaa lempein nyrkein niskalihaksia, sormeilee alavatsan ja kutittaa varpaat, en ymmärrä, miksi vasta nyt löydän tämän lajin. Olen vaahdonnut siitä jo varmaan vuoden tutuilleni, mutta vasta tänään kokeilen, mitä se on. Ja jään heti koukkuun. Voin taas juosta intervalliharjoituksia ja tunnin lenkkejä. Huvittaisi laulaa, mutten kehtaa. Ilves saattaisi kuolla myötähäpeästä. Yläastelaiset lappavat hieronta-altaaseen ja työntävät toisiaan kohti suuttimia kikattaen. Silmäilemme heitä hetken aavistuksen verran levottomina, ja korjaamme sitten vanhat luumme altaasta.

Ilves toistaa ainakin kymmenettä kertaa kiinankielisen käännöksen lauseelle "Minä makaan pesässäni". Siitä on helppo olla samaa mieltä. Mikä olisi enemmän pesä kuin tämä tykyttävänlämmin moniulokas, joka on selvinnyt hengissä ja jopa nauttinut veden varassa? Pyöräillessäni kotiin tuumin olevani oma kohtuni, johon voin vetäytyä hetkeksi kommunikaatiokyvyttömyydestäni. Tänä yönä taidan nukkua kunnolla.

Yksin keskisuuressa, kiinteässä kaupungissa

Silloin kun ystäväni Rubiini oli vielä naimisissa rakkaan Psykonsa kanssa, hän tapasi valittaa miehensä matkaanlähtökäytäntöä. Rubiini ei olisi saanut itkeä eikä olla surullinen. "No sitten me ollaan siinä satamassa ja mä vaan itken ja itken ja se yrittää tökkiä mun päätä otsasta pystympään, että ryhdistäydy nyt, nainen. Että mä oon vittu veke pari viikkoo, ei nää oo mitkään sotaanläksijäiset. Lopulta se menee ihan vittuuntuneena laivaan mutisten, et mä oon joku saatanan psyko." Kuuntelen, mutta en tiedä, missä asennossa. Kuvittelen, että korvani ovat hörössä, mutta totuus on, että korvani eivät ole pystykorvakoiran, kissan tai hevosen helposti kääntyvät ja suuntautuvat, kolmiomaiset äänenvahvistimet. Kuvittelen myös, että pääni on kallellaan. Ehkä onkin. Joissain kuvissa, joita Kissa on ottanut, pääni on oikeasti kallellaan. Koetan viestiä kaikin elein, että kuuntelen ja ymmärrän.

Lopulta on pakko puhua. "Hei, ei toi oo epänormaalia. Luuletsä etten mä itke, kun Kissa menee jonnekin?" Tämä on niitä päiviä. Olen tavannut runsaasti ystäviä ja ollut Tallinnan-koirien näyttelyssä talkoohommissa aamupäivän, mutta syömisen jälkeen livahtaa mieleen, että Kissa on todella lähdössä työmatkalle Lontooseen. Jälkeeni jää hytiseviä itkuräkämeduusoja.

Saatamme Kissan dösikselle. Vihattu 615, sama linja, jolla ajoin töihin kauppakeskus Jumboon - paikka on muuten lähin kuviteltavissa oleva vastine helvetille, jos minulta kysyttäisiin - nielaisee Kissan punaisine matkalaukkuineen ja oranssine tossuineen. Kävelen puistossa koirien kanssa sekaisin eroahdistuksesta ja seksinjälkeisestä euforiasta. Huomaan, että olen liian sekaisin jaksaakseni jännittää, joten hengitys kulkee kerrankin kauniisti, olkapäät lepäävät hyvin ja pää ei kenota liian edessä.

Tunnustelen yksinoloa, vertaan sitä edelliseen iltaan, jolloin istumme Merihaassa exäni exän ja tämän miehen, joka taasen on Kissan koulutovereita, luona. Ihastelemme tandempyörää, joka sopii yhdelle xl- ja yhdelle xs-kokoiselle polkijalle. Syömme liikaa intialaista ruokaa, uuniomenia ja tofujäätelöä. Lojumme sohvilla ja lattialla ja keskustelemme rikostilastoista. Näen kirjahyllyssä Anitan Konkan kirjan, mutta keskustelu on niin mielenkiintoinen, etten koskaan selviä hyllylle asti nuuskimaan tarkemmin.

Ymmärrän, että minulla on pituus. Sitä tapahtuu vain harvoin. J on riittävän pieni, jotta tunnen itseni hänen rinnallaan pitkäraajaiseksi ja yliulottuvaisuudessaan kömpelöksi huitojaksi. Toisaalta, olen selvillä siitä, että Kissan mielestä J ja minä olemme suunnilleen yhtä pieniä. "Kyllä meillä on ainakin kaksikymmentä senttiä eroa", vakuutan Kissalle. "Ei voi olla, kun sinäkin käytät lasten vaatteita", inttää Kissa, "JA te näytätte ihan samankokoisilta." Tarpeeksi suurelle ihmiselle kaikki muut ovat tylleröisiä lapsukaisia, huvittavia ja kikattavia menninkäismäisiä puuhastelijoita.

J kirjoitti aikanaan Ranskasta kirjeitä, jossa kuvaili senhetkisen miesystävänsä peniksen visuaalisia piirteitä yksityiskohtaisesti. En oikein tiennyt, kuinka kirjeisiin olisi pitänyt vastata. En enää muista, kirjoitinko, etten ole ikinä tullut ajatelleeksi, että visuaalinen puoli olisi sukuelimissä jotenkin olennainen, vai jätinkö aiheen kommentoimatta. Hämmästyksen sentään muistan. Ei ihme, että exämme, yhteinen piirre elämissämme, ilmaisee toisinaan pientä huolta siitä, mitä puhumme hänestä keskenämme.

Emme puhu tietenkään exästä lainkaan. Maailmassa on kiinnostavampiakin asioita. Välillä nauramme, mutta silloinkin vain sille, kuinka joitain ihmisiä jaksaa hämmästyttää tapamme tutustua. "Siis sä puhut sun exän exälle?" ihmettelee eräskin suloisen oloinen tyttö. "Mä haluaisin, että mun kaikkien exien exät ois kuolleet. On jotenkin niin kiusallista että ne on rakastanu joitain muita ennen mua." Meinaan lisätä, että sinun jälkeesi myös, mutten viitsi. Tai että hei, oisko susta kiva, että sä et enää ikinä rakastuisi itse. En sano, en. Moinen tappoaggressiohan saattaa kääntyä tuuliviirin lailla osoittamaan ties ketä. Itsesuojeluvaisto päätään nostellen lakkaan soittamasta tytölle, kysymästä kuulumisia.

Yksinäisiä kausia luonnehtii omalaatuinen kylmyys ja tarkkapiirteisyys, jotta olen joskus koettanut nimittää hetken estetiikaksi. Asiat ja näkymät ikään kuin leijuvat irrallisina aikaviipaleina, liittymättä suuriin kertomuksiin. Sitä on vaikea selittää. Ero tämän vaihteen ja normaalin yhdessä-vaihteen välillä on helpoimmin ilmaistavissa viittaamalla The Beach Boysin Pet Soundsin "Wouldn't it be nice" -biisin irrallisen leikittelevän alkukimmellyksen ja sen jälkeisen osan junamaisen imevän jyskeen eroon. (Alkukimmellyksen loppu on helppo tunnistaa: ensimmäinen rummunisku merkitsee helposti tunnistettavalla tavalla alun loppuneen.)

En osaa sanoa, kumpi on parempi, irrallinen sijaintien ja laatujen rekisteröinti vai juonellinen merkityksellisyys, joka helposti peittää alleen yksityiskohdat ja uudelleenkirjoittaa kaiken poliittisesti korrektilla tavalla. Jälkimmäinen tuottaa tilastollisesti arvioiden pidemmän eliniänodotteen. Joskus leikittelen ajatuksella, että ihmiset ovat kuin mehiläiset: Työmehiläisellä on hyvin tarkasti määrätty kilometrimäärä sen syntyessä. Kun määrä tulee täyteen, mehiläinen tipahtaa lennosta, vasut tyhjinä tai täysinä. Joskus joku tietenkin kuolee pesän kynnyksellekin, mutta se on vähemmistöä. Entäpä jos ihmisellä olisi samanlainen tarkasti määrätty yksityiskohtien merkillepanemisen määrä ennalta-annettuna?

Ei, en usko sellaiseen. Eivätkä yksinäiset ja yhteiset hetket eroa toisistaan niin paljon. Mutta yksin ollessa jää enemmän aikaa tajuta, että asuu kiinteässä, keskisuuressa kaupungissa. Aina löytyy yhteinen tutuntuttu, jonka liikkeitä seurataan ystävällisinä kauempaa. Ihmisten tuttavuudet ovat kaukaisia, välkkyviä, kauniita kuvioita. Eikä voi olla ajattelematta Leibnizin monadologiaa. Yhdessä ajattelee toisin: metafora lakkaa olemasta visuaalinen. Kyse on ennemmin siitä, että äänet ja tuoksut sulautuvat, sekoittuvat ja tunkeutuvat lempeästi kehon sisään ärsyttäen ja ravistellen hajuepiteelejä ja kuuloluita. Äärettömyyden ja abstraktin viehätyksen sijaan tässä liikuttaa konkreettisuus ja sivuuttamattomuus. Kontaktia ei voi sivuuttaa, kuten ei kipuakaan.

(Ajatelkaa nyt, mikä paradoksi - nautinnon narusta vetämällä oppii huomattavasti nopeammin kuin kivun narusta vetämällä, mutta silti nautinto on helppo sivuuttaa, kipu ei. Ymmärrän, miksi kipu on sivuuttamaton - selitys liittyy evoluutioon - mutta en tarkalleen sitä, miksi nautinto on sivuutettavissa. Luulisi, että oppimisessa kaksi sivuuttamatonta tarkistusmekanismia olisi tehokkaampi kuin yksi. Vaikka eihän tietysti evoluutio tavoittele maksimaalista tehokkuutta toisin kuin nykyiset organisaatiot. Evoluutio ei tavoittele mitään. Se on.)

Aurinko ei ole vielä laskenut. Ennen pimeää tuskin muistaa Kissan kadonneen. Mutta pian on ilta. Maailma hidastuu ja hiljenee, kiertyy kerälle ja höristää korviaan rapun harveneville kolahduksille. Pimeän keskellä jäsenet lojuvat lakanoille oiottuina kieltäytyen kuuntelemasta järkipuhetta kellonajasta. Keho kääntyy oikealle kyljelle, pian vasemmalle. Peitto kuristaa. Kääntyy selälleen. Niska tuntuu oudolta. Kyljelleen, taas. Ja niin edelleen.

"Onhan sulla täällä eläinlegioona, et sä ole yksin", koettaa Kissa vakuuttaa. Eläimet nukahtavat heti, vaivatta, paitsi Nasu, joka kuuntelee kanssani yötä ja pelkää kunnes Kissa tulee kotiin, ja kulkee päivisillä teillä äreän väsyneenä. Toivotan synkästi unettomuuden hiiteen, mutta se on sitkeä vieras, vanha tuttu, joka uskaltaa sanoa takaisin. Olen edelleen hieman surullinen siitä, etten sen kymmenen yksinnukkumisvuoteni aikana oppinut nukkumaan yksin ilman ongelmia.

Äiti on samanlainen: valvoo maailmaa keittiössä, keltaisessa valoympyrässä, syö kevytjuustoa yöllä kello neljä, herätyskello puoli seitsemältä soimassa. Ei, olen väärässä. Tarkemmin ajatelltuna äiti ei ole samanlainen. Äiti ei nuku, vaikka hänellä olisi mies, jonka viereen käpertyä. Äiti sanoo nukkuneensa normaaliunia ainoastaan silloin, kun ensin minä, sitten sisko, nukkuu hänen vieressään, äidin sylissä, pienessä lastensängyssä. Kun istun ja valvon tai makaan ja valvon, tiedän äidin valvovan myös, ei niin kaukana täältä.

Kyselyiässä

Seisomme pöydän takana, koetamme näyttää rennoilta ja valppailta. Heti kun ajattelee, että pitäisi näyttää rennolta, jäykistyy. Hymyilemme, puhuttelemme ihmisiä. Ojentelemme esitteitä kiinnostuneille ja etäisesti kiinnostuneille. "Minä aloitan maailman parantamisen ihmisistä, eli ei kiitos", vastaa eräs tyttö. Kukaan ei vastaa, että mitäs jos aloittaisit ihan vaikka itsestäsi, hankkisit vähän tietoa siitä, minkä tiedeyhteisössä arvellaan olevan suurimpia ihmiskuntaa koettelevia haasteita sadan vuoden sisään. Hymyilemme, nyökkäämme. Ihmisiä ei voi pakottaa kuuntelemaan ja kiinnostumaan.

Hämmennystä lisää se, että Dodon koju on jostain syystä sijoitettu Animalian ja Oikeutta Eläimille väliin. Oikeutta Eläimille on ripustanut näkyville kuvan nyljetystä ketusta. Tai mistä minä tiedän, onko se kettu. Kehonmuoto viittaa enemmän kettuun kuin minkkiin, mutta punervasta lihaspinnasta on yllättävän vaikeaa päätellä. Monet yllättyvät kuullessaan, että olemme ympäristöjärjestö ja vilkaisevat nopeasti oikealle ja vasemmalle, toisiin kojuihin. Nyljetty kettu pysäyttää katseen. Omituista. Suurin osa näistä syö kuitenkin lihaa. Eivätkö ne ajattele, että lehmä ja sikakin nyljetään? Ehkä eivät. Kuva näyttää järkyttävän etenkin nuorempia opiskelijoita, vaikka jokaisen normaaleilla aivoilla varustetun kymmenvuotiaankin kuvittelisi tajuavan, mitä turkikset tarkoittavat, jos hän vain vaivautuisi hieman visualisoimaan.

Kuten vanha kiinalainen sananlasku toteaa: "Kuulen ja unohdan. Näen ja muistan. Teen ja ymmärrän." (Voi kyllä olla, että muistan väärin, kun en itse ole tuota nähnyt, vaan lukenut - ja lukiessahan kuullaan.) Suurin osa valitsee sokeuden ja lojumisen. Minä tietysti pidän tuosta sananlaskusta siksi, että se kiinnittää ymmärryksen ja merkitykset samaan seikkaan kuin Chicagon pragmatistitkin: käytäntöihin, tekemiseen. Minullakin on silmälaput, älköön kukaan väittäkö muuta. Mutta eteenpäin sentään katselen, minkä saatan.

Yliopiston rehtori, entinen professorimme, lähestyy hitaalla, sipsuttavalla tyylillään kultakäädyt kaulassaan. Virnistelemme ja moikkaamme. Hän sanoo ensin hei ja kääntää katseensa poispäin, mutta tajuaa sitten tuntevansa meidät ja katsoo uudelleen, nyt nähden, keitä pöydän takana seisoo. Helpotus rentouttaa kasvot. Hän astuu pöydän ääreen ja lehteilee esitteitä. Karehdin taas siinä maailmankaikkeuden loistavuudessa, että on mahdollista, että yliopiston rehtoriksi on valittu ihminen, joka on ujo ja jolla ei ole ajokorttia. Rehtori matkustaa bussilla kuten opiskelijansakin.

"Mitä tämä kesäkurpitsa edustaa?" kysyy rehtori hiplaten palstaltamme tuotua keltaista vonkaletta. Kissa ja Niko miettivät sen hetken, että kerkeän edelle: "Koristetta." Sitten he ryhtyvät paikkaamaan epäkorrektia vastaustani, pälpättävät sadonkorjuujuhlasta ja sen sellaisesta. Rehtori nyökkää hajamielisen näköisenä, vilkuilee meihin vielä ujosti ja sipsuttaa eteenpäin. Hän pääsee vain puoli metriä edemmäs, kun roolipelijärjestön turkoosihiuksinen tyttö tavoittaa hänet. "Rehtori, rehtori, ovatko roolipelit teille tuttuja?" Hämillisyyttä. "Kröhm, no tuota, en ole itse kyllä ikinä kokeillut, vaikka toki olen kuullut..." Kissa alkaa räkättää kovaäänisesti, vahingoniloisen kuuloisesti. Yritän tavoittaa Kissan katseen voidakseni kurtistaa kulmillani "tuo on mautonta" -viestin, mutta tilanne imee Kissan huomion.

Rehtori vilkaisee Kissaan hämmentyneen, äkäisen ja vähän loukkaantuneen näköisenä. Mutta ei, Kissa ei olekaan alkanut sydämettömäksi vaan hahmottaa tilanteen vain toisin kuin muut. "No huh huh, eiköhän rehtorin hommissa ole ihan kylliksi roolipeliä!" Ilme kasvoilla sulaa, hymähtää, nyökkää, jatkaa matkaansa taas tyynenä ja arvokkaana, kultakäädyt kaulassaan.

Kotimatkalla mietin, voisiko yliopistolla olla enää mukavampaa rehtoria, mutta päädyn ajattelemaan, että varmastikaan ei. Kysymys kesäkurpitsasta huvittaa silti edelleen.

Ilves ja Alvaro tulevat meille. Vaikka Alvaro on nähty viimeksi vuosi sitten ja Ilveksen näkemisestäkin on jo aikaa, välille jäänyt aika kutistuu ja menettää merkityksensä. Näin käy hyvien ystävien kohdatessa. Ero on kuvitteellinen, merkitys rakentuu suoraan edellisen tapaamisen jatkoksi ikään kuin hyvästit olisi sanottu pari minuuttia sitten. (En tiedä, kumpi on ystävyydestä vakuuttavampaa, se, että juttu jatkuu kuin katkoa ei olisi ollutkaan, vai se, että Nasu riemuitsee viiden minuutin kauppareissunkin jälkeen jälleennäkemisen ikään kuin emme olisi tavanneet vuosikymmeniin.)

Kun Ilves lähtee yöhön, jäämme katselemaan Alvaron kuvia Myanmarista, Kambodzasta ja Thaimaasta. Alvaron kanssa kommunikoidaan englanniksi, koska en osaa edelleenkään espanjaa. Katselen kuvia tarkkaan koneen ruudulta. Alvaro toistaa monta kertaa, että kun väsyn, minun pitää vain sanoa, niin lopetetaan. Vastaan, etten usko väsyväni. Sen sijaan teen hankalia kysymyksiä: "Are these lotus leaves?" Alvaro: "What is lotus?" Minä: "It's kind of a water lily like plant, growing in ponds and maybe even in slow rivers. It's leaves float on the surface and it raises its whitish flower above the water. It's a sacred flower in many eastern religions." Alvaro: "Sorry, I don't know..."

Eikä lootus ole ainoa hankaluus. Kysyn myös, ovatko pagodin yläparvekkeelta otetun maisemakuvan etualan punaiset kukat kenties puun latvuksessa, pensaikossa vai ihan nurmella. Onko tuo lintu pulu, onko sielläkin puluja? Entä tuo, näyttää vähän joutsenmaiselta. Miksi veneiden kärjissä on värikkäitä kankaankappaleita, miltä Angkor Vatissa tuoksuu? Esittääkö tämä veistos lohikäärmettä vai leijonaa? Onko tämä aarnikotka, miten niiden aarnikotkauskomukset poikkeavat läntisistä vastineistaan? Tuoksuuko viidakko enemmän maalle, humustuvalle kasvijätteelle vai elävälle kasvillisuudelle? Miksi tanssijattaren häpykukkulan päällä kiemurtaa käärmesolmu? Olen tottunut siihen, etten saa vastauksia. Niin kävi Valamossakin, jossa ahdistin opasta monimutkaisilla kysymyksillä munkkien omenanviljelystä ja kasvinsuojelukäytännöista. Vaikka lopuksi opas kyllä totesi, että oli mukava kierrättää luostarisaarella ryhmää, joka tuntui aidon kiinnostuneelta. Kuulemma suurin osa turisteista tyytyy töllistelemään ja nyökyttelemään, ja monet ovat krapulassa.

Pohdimme yhdessä pitkään, miltä Angkor Vatin löytämisen on täytynyt tuntua ranskalaisesta, jonka nimeä Alvaro ei muista. Kuinka viidakon intiimissä, tiiviissä kohdussa vastaan tulee kivinen seinä, ja kun sen kiertää, toisia. Alvaro sanoo, että uusia rakennuksia löydetään viidakon kätköistä edelleen. Joillain rakennuksista kiipeilevät suurten puiden (jotka näyttävät banyaneilta, mutta mistä minä sen tietäisin) ilmajuuret. Näen Angkor Vatista unta miltei joka yö. Se on yötajuntani magneetti. Kun näen kuvista, kuinka rakennuksilla on kaikkiin ilmansuuntiin katsovat kasvot, päätän päästä sinne hinnalla millä hyvänsä. Junalla matkustaen hintaa tuleekin ja aikaa menee. Toisaalta junamatka Moskovasta Pekingiin ja siitä eteenpäin olisi täysin uutta ja jännittävää. Junassa olisi aikaa lukea jokin suurteos.

Katselemme kuvia rakennusten ulko- ja sisäpinnoista ja ihmettelemme yhteen ääneen sitä, miten erilainen holvikaarirakenne idässä on omaksuttu. Siinä missä eurooppalainen varhainen kivistä tehty holvikaari kaartuu ulospäin, taivasta kohden, on itäinen holvikaari notkolla. Emme ymmärrä, kuinka kivet ovat pysyneet noissa asennoissa yli kaksituhatta vuotta. "I'd like to know more of architecture", tunnustaa Alvaro. Nyökyttelen, vaikka jo kysymysten tekeminen avaa uusia horisontteja.

Kuvasta, jossa erään uudemman pagodin seinästä Myanmarissa on tipahdellut rappauksia, näen pilkoittavan vanhan tuttuni, punasaven. Se on erivärinen kuin suomalainen tai latvialainen punasavi, joihin molempiin olen tutustunut. Ja myös erivärinen kuin italialainen punasavi, josta en ole koskaan muovaillut mitään, mutta jota olen katsellut tuhansissa ruukuissa. Aivan kuin myanmarlaisessa punasavessa olisi raudan lisäksi runsaasti kromia. Vai reagoisivatko nämä keskenään? Oranssinkellervää savi joka tapauksessa on, ja kromi on se mineraali, jonka yhdisteillä saadaan aikaan keltaista keramiikassa .

Alvaron lähdettyä kotiin pesen hampaat ja sammutan valot. Mobutu nukkuu sylissäni, Nasu tyynyllä pääni takani, kiinni päässä. Pimeää halkovat kommentit, alakerran parvekkeelta, hienoisen tupakansavun säestämänä. Vielä on riittävän lämmintä nukkua ikkuna auki. Kuulen puheen, vaikka koetan olla jäämättä kuuntelemaan. Keskustelu on toteamusta toteamuksen perään. Mietin ihmisiä, jotka tietävät keitä ovat, missä ovat hyviä ja mitä tahtovat tehdä. Koska en itse osaa toimia niin, edes falskata sellaista, en ymmärrä heitä. "Raivostuttava tyyppi", kuulen kerran itseäni luonnehdittavan vahingossa, kun luullaan, etten ole paikalla, vaikka seisonkin siinä ihan vieressä. "Ei ota mitään vakavasti ja kyselee koko ajan. On se kumma, kun jotkut eivät koskaan kasva ulos kyselyiästä."

Kasvaisin, jos tietäisin kuinka typistää mieleni ja peittää sen kapeankin kaistaleen, jonka edelleen näen. Sillä kuten Constance Classen toteaa, on yleisesti hyväksytty ja empiirisesti väärä oletus, että näkönsä menettäneet ihmiset tahtoisivat näkökyvyn takaisin tai kuurot haluaisivat kuulla. Useiden tällaisten operaatioiden tulos ei olekaan ollut hehkuva kiitollisuus ja vakaa ilo, vaan epätoivo maailman rumuuden ja riitasoinnun ääressä, ja itsepäinen, turha toivomus, että operaatiota ei olisi ikinä tehtykään.

Kuinka helppoa olisikaan ottaa kaikki sellaisenaan eikä koskaan toivoa mitään. Ei olisi utelias, ei haluaisi nimetä tai luokitella, mutta ei myöskään kokisi ristiriitaa koetun ja odotetun välillä.

Helppoa ja mahdotonta: ei voi vain päättää ryhtyä aivokuolleeksi tai aistianesteetikoksi. Ja olisiko se sen arvoista? Onko helppous muka jotenkin tärkeä asia siinä määrin, että siihen pitäisi tietoisesti tähdätä? Keskustelu jatkuu, mielessä häivähtää pelko, että Kissalla menee todella myöhään ja olen töissä väsynyt, en jaksa istua suorassa ja saan olkapääkivun.

Sitten nukahdan.

Teeskentelee kesän

Tänään on t-paitapäivä. Luon eilen listan päivän objektiivisista ansioista ja hämmennyn sen hyvyydestä. Minulle soitetaan, että pääsen rakukurssille varasijalta, ehdin lukea Leena Krohnin Unelmakuoleman viltin alla lökötellen, saan sovittua haastateltavan, kuvaajan, haastattelu- ja kuvauspaikan lehtijuttuun ensi viikolle.Tilaan kaksi elämänfilosofiaa teemoittelevaa arvostelukappaletta kotiin, kävelen pientareita ja kallionharjoja. Siivoan olohuoneen pöydän, tuolit ja lattiat kahta kasaa lukuunottamatta. Luen viikon vanhasta viestistä dodon intranetissä, että Leena Krohn on suostunut puhumaan seminaariimme lokakuun kahdeksas päivä. Sovimme Ilveksen kanssa menevämme maanantaina vesijuoksulenkille ja seuraavana maanantaina japanilaisen kasviskokkauksen kurssille. Sovimme Alvaron kanssa, että hän tulee tänään syömään ennen Madridiin paluutaan. Kaiken kukkuroiksi televisiosta tulee Wicker Man ja kuntoilen kotikuntosalilaitteellamme tunnin ja venyttelen toisen mokoman.

Ainoat miinukset ovat, että minulle rähjätään asiasta, joka ei itse asiassa ole syyni lainkaan ja että luen netistä, kuinka Stadian fysioterapeuttikoulutukseen pääsi viime keväänä vain joka kuudestoista sinne ensisijaisesti hakeneista. Sinne (6,25 % hakijoista) on toisin sanoen vaikeampi päästä kuin aikanaan kirjallisuustieteeseen, jonne sentään pääsi yhdeksän prosenttia eikä ollut mitään psykologisia testejä. Ja mitä rähjäämiseen tulee, olen niin tottunut siihen, että minulle kiukutellaan, etten jaksa edes sanoa, että tämä homma ei itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni. Ei minun siitä tarvitse murehtia, koska tiedän, että moitteet saa väärä ihminen. Minua on ihan turhaa alkaa syytellä asioista, joista en ole luvannut huolehtia.

Laitettuani asiat Open Officeen en voi kieltää sitä, että elän onnellisia aikoja. Päätän teeskennellä kesääkin tähän samaan syssyyn. T-paidassa tulee kylmä. On pakko vetää punainen hapsutupsuinen poncho päälle. Ystäväni H väittää, että kaikki ihmiset eivät osaa käyttää ponchoja. Se kuulostaa hassulta, mutta voi hyvinkin olla totta.

Parvekkeella kukkii, viimeinkin, kelloköynnös. Siitä kirjoitetaan aina, että pohjoisparvekkeella se ei kuki. Minun kokemukseni mukaan kaikki kukat kukkivat kyllä pohjoisparvekkeellakin, kun vain malttaa odottaa syyskuulle ja lannoittaa merilevällä ja luomulannoitteella. Ja kuluuhan kesä aina muutenkin nopeasti, odottamista ei edes ehdi murehtia. Sitruuna-, limetti- ja purppurabasilikat ovat kasvaneet pieniksi pensaiksi. Arabianjasmiini "Maid of Orleans" on alkanut viimein kasvaa puolentoista vuoden jurottamisen jälkeen. Parvekkeella on liian kylmää istua, varjossa on jo syksy.

Aamu alkaa ihanasti. Vessaharja on kadonnut, joten työnnän käteni uusiorätin kanssa ryönäiseen vessanpönttöömme ja kuuraan sen seinämät hohtavanvalkoiseksi. Kymmenen vuotta sitten tämä olisi oksettanut, mutta ei enää. Putkiremontin yhteydessä tarjottiin mahdollisuutta hankkia sellainen wc-pönttö, jossa olisi ollut "pinnoite, johon p***a ei tartu" (suora lainaus esitteestä, minä kyllä kirjoittaisin sen paskan ihan realistisesti pr-ihmisenäkin). Nauroimme esitteelle ja järkeilimme, että kun kyseessä on kuitenkin kotimainen laatusaniteettiposliini, eiköhän tavallinen laatukin toimi. Voin kertoa, ettei toimi. Myös ystävämme, jotka naureskelivat samalla esitteelle, ovat huomanneet saman laatuominaisuuden: tähän suoraan seinään asennettavaan pönttöön paska todella tarttuu hanakasti. Kyseisen yhtiön edeltäjän pönttö vuodelta 1951 sen sijaan toimi loistavasti ilman pinnoitteita. Olisimme halunneet pitää sen ja vanhan erikoissuuren lavuaarin putkiremontin ylikin, mutta meille ilmoitettiin, ettei se kyllä käy. WC-kalusteet ovat taloyhtiön ja uusitaan "edistyksellisempään kuntoon". Se edistyksestä, ajattelen käsi ruskeassa vedessä suhnuttaen.

Lopuksi mainos: Pelastetaan Koirat järjestää mätsärin eli koirien leikkimielisen näyttelyn ensi sunnuntaina. Jos haluatte nähdä kadulta pelastettuja Tallinnan-haukkuja, tämä on juuri oikea paikka katsella niitä sankoin joukoin. (Meidän haukut eivät kyllä siellä esiinny, sillä Mobutu ja Nasu huusivat viime vuonna aivan yhtä soittoa tapahtuman alusta loppuun. Ne eivät myöskään halunneet tervehtiä niistä tarhalla huolehtineita henkilöitä lainkaan, vaan menivät taakseni piiloon, toisin kuin suurin osa koirista, jotka olivat vain aivan innoissaan ja vispasivat häntäänsä. Ilmeisesti meidän koirat eivät yksinkertaista siedä sellaista koirapaljoutta koiratarhakokemustensa jälkeen eivätkä halua olla missään tekemisissä minkään koiratarhasta etäisestikään muistuttavan kanssa. Nasu-parka nosti hännän koipiensa välistä vasta kotona. Tänä vuonna haukut saavatkin jäädä siniselle päiväpeitteelle vetämään sikeitä. Mutta minä menen, tietysti. Ei ole mitään niin ilahduttavaa kuin kodin saaneet koirat - ja tietysti myös kissat, mutta niitä nyt tuolla ei tietenkään näe.)

Illasta ja aamusta

Illalla Kissa on surullinen. Pitäisi lankoa ja pestä hampaat ja käydä nukkumaan, mutta makaamme sängyssä valot päällä ja yliväsyneinä. Jordanian prinssin tapaaminen on väsyttänyt hänet, vaikka hän näyttääkin jotensakin voitonriemuiselta ilmoittaessaan, että teksti, jota kukaan suomalainen kustantaja ei ottanut julkaisuohjelmaansa, julkaistaan nyt Jordaniassa arabian kielellä. En lausu kulunutta profeettasananlaskua, makaanpa vain ja katselen kaapinovia. Kaapit ovat irtokaappeja, ja ne saatiin edelliseltä asukkaalta. Ne ovat mäntyviilua. Koska en pidä männyn väristä, hioimme kaapit varoen ja maalasimme ne päärynänvihreiksi ekomaalilla. Yhteen ovista on liimattu pimeässä hohtavia tarroja: tähtiä, planeettoja ja Pikku Prinssi kuullaan.

"Onko tässä asunut ennemmin joku lapsi", kysyy kerran eräs vieras, se sama joka on kysynyt mattapintaisella aivan vaaleansinisellä maalatuista olohuoneen seinistämme, olemmeko aikoneet oikeastikin jättää raakabetonin näkyviin sitä maalaamatta. Hän näyttää epäilevältä, kun kerron, että no jaa, minusta valkoiset seinät ovat pahinta, mitä olla saattaa. Antiikissakaan seinät eivät olleet valkoisia. Toisaalta, ei seiniä oikein värikkäiksikään voi sanoa. Niissä näkyy selvästi hionnan jälki, käsityön jälki. "Tärkeintä on, etteivät ne näytä muovisilta", korostan. Vieras on edelleen hämillään siitä, että luuli seinää raakabetoniksi.

Tältä meillä näyttää kotona:
Kissaa ei nukuta, Kissa on yöeläin. Marisen ja langon hampaita, kun Kissa pitää yllä monologia siitä, kuinka eräs ystävä on meditaation myötä muuttunut aivan toisenlaiseksi. "Se katsoo niin tarkasti ja väittää aistivansa toisen tunteet." Kissa haluaa sukeltautua syvemmällä somaestetiikkaan, kokeilla kaikkia joogasuuntauksia ja alexander-tekniikkaa ja tutkia analyyttisin mielin, kuinka ne vaikuttavat taustatunteen virittymiseen. Ystävä on arvellut, että moneen vääntyminen yhtäaikaisesti on liian rankkaa. "Psyykkisesti, siis", sanoo Kissa. Kissaa pelottaa, että joogan myötä hän luiskahtaa jonnekin toiselle olemisen tasolle ja ryhtyy hörhöksi. (Huvittavaa kyllä, Kissa ei ole tietenkään lukenut yhteisen ystävämme Matin kirjoitusta, joka sivuaa aihetta, mutta jota itse tulen heti ajatelleeksi.) "Olenko minä hörhö?" kysyn Kissalta, hammaslanka yhdessä hammasvälistä roikkuen, suttuinen vampyyri. Kissa katsoo vähän aikaa, pudistaa sitten päätään.

"Mutta et sä ajattelekaan sillä tavalla", se sanoo. "Et sä meditoi." Kuvaavaa kyllä, auktoriteettiepäilyni ulottuu meditaatioon saakka ja on onnistunut siten hämäämään kanssani yhdeksän vuotta seurustelleen ihmisen luulemaan, etten meditoi, ilmeisesti ihan vain siksi, etten käy millään meditaatioluokilla. Jääräpään on saatava itse päättää, kuinka ja missä sen tekee. En halua kuulla, hemmetti vie, mistään biovoimista tai maan tervehtimisestä tai mielen irroittautumisesta. En pidä joistain asennoista, joita suositellaan. Toisaalta, minulla on omat asentoni ja touhuni, joissa kykenen olemaan läsnä odottamatta mitään, ajattelematta mitään, ja joissa raskaankevyt, pyörivä tunne valtaa tajuisuuden, piilottaa sen vastaansanomattomuuteen. Sanon Kissallekin, että tietämättään hänkin transsaa joka ikinen päivä, ainakin ennen nukahtamistaan, mikäli Terveystieteen keskuskirjastosta kotiin kannetut kirjat eivät valehtele aiheesta. Kyse on vain siitä, että siitä, mikä on tiedostamatonta ja tahtomatonta, löydetään tahdolle tarttumapinta.

Sitten Kissa uskaltaa nukahtaa. Pimeässä maatessani mietin, kuinka erilaisia olemme. Kissa osaa keskustella ja vakuuttaa, minä osaan vaipua pyörimiseen spontaanisti, olen osannut sen jo kauan ennen kuin luen ensimmäistä kertaa sellaisista asioista kuin meditaatio ja transsitila aivoaalloissa.

Muistan sanoa vasta aamulla, olenhan aamuihminen, kuinka fysioterapeuttikoulutukseen voi hakea syksyn yhteishaussa. Yhdeksästoista päivä tätä kuuta aukeaa hakupalvelin. Aion hakea, eihän se edes maksa mitään. Opintotukea on jäljellä viideksitoista kuukaudeksi toista korkeakoulututkintoa varten. Koulutus kestää kolme ja puoli vuotta. Olen jo päättänyt, että alan nostaa opintotukea vasta sitten, kun olen varma, että aion tehdä tutkinnon loppuun. Kissan saama palkka on sen verran mittava, että elämme varsin mainiosti silläkin. On vain yksi jos: pääsenkö sisään. Koulutodistuksesta tulee lähes täydet pisteet ja ensimmäisestä opiskelupaikkatoiveesta viisi bonuspistettä. Mutta suurin osa pisteistä määräytyy haastattelun, psykologin testin, ryhmätestin ja ilmeisesti myös liikuntatestin perusteella. Koska en ole liikunnallinen, pitää ilmeisimmin panostaa eheältä ja sympaattiselta vaikuttamiseen.

Se ei ole kovin helppoa ihmiselle, jolla tuttavilleen ilkeähkönpuoleisia salaisia lempinimiä kuten Isäntä, Rukoilijasirkka, Hyönteispää, Anussuu ja Lypsykone.

En murehdi, astun ulos. Parasta aamussa on, että kaikki tuoksuu kovin raikkaalta. Kävelemme kallioilla. Tuleentuneet heinät ovat vaaleankellerviä pilviä kallioiden maan yläpuolella, rinteessä huokuu vaahteranlatvojen tummanvihreä, minnekään lakoamaton meri.

Jos en pääse sisään koulutukseen, lähden Vietnamiin AMS:n luokse, päätän. Vietnamiin, katsomaan lootuksia. Maistelemaan rau ramia.

Hankkii päänsäryn ja poistaa sen

Paras tapa hankkia päänsärky on katsoa läpi avoimet työpaikat ja lukea tabloidimuotoinen lehti. Todettava on: en ole kovin sopiva tähän maailmaan, ja se on omaa syytäni. Kun muut alkoivat lukea sanomalehden viimeistään lukiossa, päätin olla lukematta. Ajankohtaisuus ei ole hirveästi kiinnostanut. Niinpä sitten menee suunnilleen viikko, ennen kuin ymmärrän, että New Orleansissa tapahtuu jotain isoa ja synkkää. Mies kyllä katselee webbikameroita ja päivittelee, mutta hajamielinen kun olen, nyökytän vain ja valun huoneesta toiseen ajatellen olennaisuuksia, kuten että onko se yksi runo itse asiassa sittenkin Duinon elegioista. Minulla ei ole sopo- eikä kopo-kokemusta (lisättäköön, että sopo tarkoittaa sosiaalipolitiikkaa ja kopo koulutuspolitiikkaa) eikä miellyttävää puhelinääntä. Lisäksi kaikki työnantajat hakevat reipasta henkilöä. Rohkea voin väittää vielä olevani, mutta en reipas. Kun silmäilen lehden läpi, en ollenkaan ihmettele, että työnantajat haluavat reippaita lehtiälukevia henkilöitä.

Aiemmissa työpaikoissa työyhteisöön sopeutumistani on haitannut kaikkein eniten se, etten juurikaan katso televisiota, ellei sieltä tule hyvää elokuvaa tai dokumenttia, mitä tapahtuu melko harvoin, muutamia kertoja kuukaudessa. (Torstaina tulee the Wickerman, haa.) Kun sitten kahvihuoneessa haluaa keskustella toisten älyllisistä tai moraalisista mielenkiinnon kohteista, ne haluavat puhua jostain teeveesarjasta, josta en ole koskaan edes kuullut. Keskustelu ajautuu heti omalaatuisille urille. "Etkö sä nyt muka tosiaan katso mitään? Tai oo joskus katsonu?" Istun ja mietin silmät melkein kieroon vääntyen. "Jaa, lapsena olen katsonut semmoista sarjaa kuin Mestari Merlin. En mä sitä kyllä muista, mutta olen kirjoittanut niin päiväkirjaani joten kai joku semmoinen on ollut."

Sellaista ei saisi sanoa. Kun sitten vielä kertoo, ettei lue lehtiä, on tyrmistys valmis. Tosin, lisättäköön, kirjastossa tähän kaikkeen on suhtauduttu valtavan sympaattisesti. Hihitetty korkeintaan. Kyllähän ne tietävät, että toisaalta tiedän muista asioista aika paljon, kuten pelargonien talvettamisesta ja polkupyöristä. Lainaan kirjastosta lääketieteellisiä opuksia ja lueskelen niitä ajanvietteekseni. Minua kiinnostavat itsekäsitysten maailmanhistoria, antropologia, kehollisuus ja ekologia enemmän kuin päivittäisuutiset tai tv-sarjat. Kun luen Kissan vessalukemistoksi raahaamasta Imagesta samassa fuksiryhmässä yliopiston aloittaneen opiskelututun jutun televisiosta, suurin osa menee täysin ohi ällin. Jutussa on oletuksena, että olisi pelannut Tetristä ja katsonut Dallasia ja Dynastiaa.

Ainakin siitä pitäisi vaieta, että lukee runoja, rustailee niitä ja kehtaa vielä pitää runoutta inhimillisesti merkittävämpänä tietovarastona kuin Helsingin Sanomia ja kaikkia maailman nonfiction -niteitä yhteensä. Viime aikoina olen kyllä työnhakua ajatellen pakottautunut lukemaan kahta lehteä. Ne ovat Kumppani ja Tieteessä tapahtuu. Kumpikin ovat lehdeksi harvinaisen luettavia. Kumppanissa on tosin sarjakuva, mistä en pidä. Sarjakuvat ovat niin lehtimäisiä. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, vaikka meillä joitain albumillisia niitä kotona onkin. Ainoa sarjakuva, jota olen ymmärtänyt pitää jotenkin kiinnostavana, on Corto Maltese. Ja sekin johtuu vain Corto Maltesen käsittämättömästä eroottisesta vetovoimasta. Piirroshahmolla! (No mutta, eilen juuri sanon Kissalle saunassa, että ehkä oma seksuaalinen heräämiseni on vähän outo - olin ihastunut sekä MrMinitin pahviseen ständiin että Ozin maan Puunhakkaaja Peltiseen ja Variksenpelättiin että Maija Poppasen Tulitikkumieheen, enkä kyennyt tekemään millaista valintaa näiden väliltä. Ikään kuin jotain valittavaa olisi ollut. Ehkä MrMinit-ständin olisi voinut pihistää kotiin, mutta sen jälkeen ystävät tuskin olisivat enää halunneet puhua minulle.)

Siinä, missä työnhakeminen ja kaksituhatluvuiksi eläminen on hankalaa aivan sui generis -tasolla, jotkut asiat sujuvat. Kun pyöräilen kirjallisuuspiirin kokouksesta kotiin, väsymys on poissa, liikalämpökin varmaan jo lasehtinut, tai sitten olen tosi kuumeessa, vaikeaa sanoa. Mutta liikun tajuamatta liikkuvani lihasvoimin. Solumme läpi kaupungin, kallistumme mutkissa, jokin vetää tai työntää eteenpäin. Olen hieman jäljessä ja hieman uninen, mutta muuten täysin läsnä. Näen ikkunoiden keltaiset hehkut pimeässä enkä voi olla ajattelematta, kuinka omituisia ihmiset ovat, kun eivät halua tai tajua hankkia päivänvalolamppuja, joiden kera ikkunasta tulee kasviakvaario. Rullaan sillan yli ja ajattelen ystävääni Ilvestä. Pitäisi soittaa, jaksaa pitää yhteyttä, sopia, milloin menemme vesijuoksemaan. Haluaisimme kokeilla sitä, se kuulostaa niin hauskalta, ja tuo uimahallikin on tuossa melkein vieressä. Vesijuoksu ei rassaisi koipiparkaanikaan.

Äh, huomaan taas käyttäväni me-pronomiinia, nyt pyörän kanssa tekemisestä. Kaikkein vaikeinta asenteellisesti on ollut kirjoittaa pari lyhyttä kolumnityyppistä juttua. Olen käyttänyt pronomiinia me ja saanut sapiskaa siitä. "Ketkä me?" Sitten olen ajatellut, jurnuttaen, että kun joka väliin tungetaan sana minä, voisin yhtä hyvin kysyä jutun editoijalta: "Kuka minä?" En kysy. Oletetaan ilmeisesti, että minä on jotenkin selvempi asia kuin me. En kysy, koska juttuja on tarpeeksi vaikeaa myydä ilman hankalan ihmisen mainettakin. Etenkin kun ei lue lehtiä ja katso televisiota, eli askartelee ihan toisenlaisten asioiden parissa elämässään.

Osittain blogi on harjoitusta kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa, jota en puhuessani juurikaan käytä. Puhun meistä ja meillä kotona, meidän ja meikäläisten jutuista. Ja muista, sellaisista, joihin en kuulu kuin korkeintaan yhtenä kuudesta miljardista. Blogi tekee onnettomaksi, sillä aina koettaessa eristää minää sen joutuu jotenkin asettamaan vastoin muuta maailmaa, toisia ihmisiä ja näiden tekemisiä. Tahtoisin kirjoittaa ennemmin siitä, mikä on tärkeää, siitä, miten kävelyllä metsästä hyräilyttää. Silloin en ikinä tule ajatelleeksi sitä, kuinka joistain ihmisistä on kummallista, ettei akateemisesti koulutettu ihminen lue päivän lehteä ja katso televisiosta ainakin uutislähetystä. (Joistakuista on kummallista jopa se, että joku on hankkinut koulutuksen, kun muu asenne on tuollainen.) Ja kun kuitenkin henkilö ei selvästi myöskään ole aivan yhden asian fakki-idiootti, joka ymmärtäisi vain yhden kapean tutkimusasetelman päälle elämässään, mikä tietysti on kansantaloudellisen tuotantopotentiaalinsa kannalta jotenkin hyväksyttävää sekin.

Mitä enemmän yritän kirjoittaa itsestäni ja löytää jonkin minän edes virtaavana ja kiinnittymättömänä, sen enemmän puhun toisten näkemyksistä ja oletuksista, odotuksista ja pettymyksistä. Mutta kun rentoudun ja kirjoitan puista ja kasveista, perhosista ja saunassa käymisestä, tunnistan itseni siitä paljon paremmin.

Tämä on merkittävä löytö. Heitän päänsäryn parvekkeelta alas ja vien koirat ulos. Tänään on viimeinen opetuskerta vähään aikaan. Työ, josta ei saa palkkaa ja jossa ei vaadita reippautta, sopii oikein hyvin. Sitä on hauska tehdä.