Räkäboksi torjuu kutsun

Yllättävää kyllä, maallakäynnin jälkeen olen ollut aivan kumisevan tyhjä ajatuksista. Olen kuvitellut, että maalla ladataan akkuja, mutta ilmeisesti omani tyhjenivät siellä täysin. Kolme työpäivää viimeistelee saldon loistavasti. Kun tulen palstalta takaisin kassillisen avomaankurkkuja kanssa (pirut ovat venyneet puolimetrisiksi ja käsivarrenpaksuisiksi, hirviöt, näiden piti olla maatiaislajikkeita, ei mitään geneettisesti muunneltuja jättiläiskurkkuja vaan Kiinalaisia käärmeitä ja moskovalaisia pensaskurkkuja), kassikäsi vähintään kolmimetrisenä ja pää tuskin tuntoisena, ja Kissa alkaa mainostaa, että minulla olisi tänään Lastensuojelun keskusliiton puutarhakekkerit, lähes parun silkasta väsymyksestä.

Älkää ymmärtäkö väärin, tai ehkä yhtään mitään. Palstalla kaikki on loistavaa. Kun nousee seisomaan, ympäriltä pyrähtää villiintyneistä piparmintuista ja sitruunakissanmintuista sellainen parvi neitoperhosia, että voisi kuvitella nousemisen lisäksi myös pyörivänsä useaan suuntaan yhtä aikaan. Kokemus ei ole vain visuaalinen, vaan jotenkin sitä lepattaa jokaisena siipiparina, ja melkein pyörryttää. Mutta kun lastaa suuren määrän paloistaan silvottuja, ukkovarpaan kokoisia härkäpapuja ja noita kurkunvonkaleita, ja koettaa polkaista pyörän liikkeelle, alkaa päätä särkeä ja väsyttää. Syömisen jälkeenkin on untelo olo.

"Menet, sinä menet sinne", painostaa Kissa. "En mene." Olen unohtanut ilmoittautua, ja vaikka onkin aika varmaa, että jos soittaisi ja pyytelisi anteeksi ja kysyisi, sopisiko silti tulla, totta kai ne vastaisivat kyllä. Pääasiallinen työnantajani viime vuodelta, tekijänoikeuspalkkioita melkein elämiseen riittävä summa. En ole nähnyt sieltä yhtään ihmistä livenä enkä edes puhunut puhelimessa. Kaikki kommunikointi on tapahtunut sähköpostilla, juttutilaukset ja tekstien lähettämiset liitetiedoistoina, rahat ovat tulleet anonyymisti tilille ja palkkioyhteenveto joulukuussa postitse. He ovat siten yhtä todellisia minulle kuin minä teille. Ajatus puutarhakekkereistä virtuaalihenkilöiden kera pää ilmastointilaitteena ei kiinnosta.

Ihminen saa olla väsynytkin, vakuuttelen itselleni. Kissa ei vakuutu vaan on yksinomaan huolissaan epäsosiaalisuudestani. "Aina sinä valitat, ettei kukaan järjestä juhlia, ja nyt kun sinut on kutsuttu sellaisiin, parut, ettet jaksa mennä." Nyökyttelen lempeästi. Olenko joskus väittänyt olevani rationaalinen olento? E-hei, en. Kuvittelen itseäni boolilasi kädessä ja mekossa, mutta pääni kohdalla on harmaa laatikko. Sellainen näyttää omalaatuiselta.

Lopulta painostus lakkaa. Kissa valittaa, että olen itsepäinen. Totta kai, nyökytän taas, nyt pirteämmin. Itsepäisyys on yksinomaan hyvä asia.

Kissa menee tapaamaan alivaltiosihteeriä ja koettaa ratkaista päällepantavaa. Voiko avsihteerin nähdä ilman kravattia, esimerkiksi, on relevantti kysymys. Päädymme, että voi. Kunhan on seisaripikkutakki, kauluspaita ja mustat pellavahousut. Pukeutumishössötys ei jaksa oikein innostaa. Lopuksi Kissa suuttuu, kun pakkaan mukaan sievään punaiseen ostoskassiin ison kasan kurkkuja ja yhden jättimäisen kesäkurpitsan kaikille tutuille ojennettaviksi. Kurkut ja kurpitsat eivät saisi olla alivaltiosihteerin näkyvillä, niiden pitäisi mahtua olkalaukkuun.

Koska pääni on harmaa laatikko, en onnistu prosessoimaan. "Hyvänen aika, ihminenhän se alivaltiosihteerikin on. Kyllä se varmasti tietää, että ihmisten on toisinaan raahattava ruokaa mukanaan. Ei se kuole, jos näkee kurkun." Kissa rutisee, valittaa. "Sun olis joskus hyvä päästä tapaamaan tärkeitä ihmisiä niin sä tajuaisit, ettei niiden nähden VOI raahata punaisessa ostoskassissa kurkkuja." Epäilemättä lainkaan, että kyseisessä tilanteessa tapaisin tärkeän ihmisen, häpeilemättä lainkaan kurkkukassiani, tulematta edes ajatelleeksi, että olisin rikkonut jotain protokollan näkymätöntä pykälää. "Valtionvirastoihin on kielletty tuomasta avomaankurkkuja punaisissa ostoskasseissa." Ehkäpä jopa voisin ojentaa arvohenkilölle kurkun. Etenkin jos tämä olisi mies, niin ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi.

(Olen kerran antanut mukavalle naiselle joululahjaksi hienon vanhan veitsen aterinkokoelmastani. Hän tulkitsi eleen siten, että joko minusta hänen olisi paras tappaa itsensä tai sitten että tässäpä hänelle veitsi, kun ei oikeaa fallosta kuitenkaan saa, toisin kuin minä, jolla on niitä vaikka muille jakaa, etenkin tällaisia vanhoja ja antiikkisia. Ihmiset saattavat olla hämmentäviä. Jälkeenpäin sain selittää kirjeitse, että itse pidän kovasti vanhoista aterimista ja kerään niitä, ja ajattelin vain, että ehkä hänkin pitäisi tuosta mainiosta kalaveitsestä. Tietäen mainiosti, että ken freudilaiselle tiellä lähtee, ajattelee tietysti seuraavaksi, että ihmisparka ei edes ole selvillä omasta vihamielisyydestään. Voi se niinkin tietysti olla, mutta onko sillä mitään väliä?)

"Ajatteletsä että sille tulee paha mieli, jos se ei saa kurkkua", tiedustelen. Ja: "Voithan sä antaa sille parit kurkut." Kissa mulkoilee vain rumasti ja mutisee jotain lahjomisesta. En kyllä ole ihan niin pöljä, että kuvittelisin kenenkään olevan lahjottavissa parilla avomaankurkulla, ja toivon kovasti, ettei alivaltiosihteerikään ole niin pöntjä, että ajattelisi jonkun koettavan lahjoa hänet moskovalaisin pensaskurkuin. Ihan niin kuin kansakuntamme parhaaksi ja niin edelleen.

Hillitön absurdiantunne. Vetäydyn parvekkeelle istumaan. En aio mennä juhliin. Sen sijaan niistän nenästä hillittömiä harmaita räänlohkareita, aivastelen ja pönkeän vällyihin. Kas jos oikein kunnolla ja huolellisesti nukkuisin päiväunet, voisin sopivasti toipua kirotusta kesäflunssasta lauantaiksi, joka on jälleen työpäivä.

Tuntuu edelleen oudolta, että voi samanaikaisesti olla työtön työnhakija ja käydä töissä. Tällä hetkellä olo tuntuu suorastaan ylityöllistetyltä. Neljänä päivänä viikossa enemmän kuin mihin olen tottunut. (Totuus, jota ei varmastikaan kannattaisi kirjoittaa mihinkään, jonka tuleva työnantaja löytää kuitenkin pöyristyäkseen ja kipinöidäkseen. Mutta eihän kulttuurikritiikki onnistuu, jos valehtelee joka käänteessä oman nahkansa pelastaakseen.) Vapaapäivänä olen sitten tällainen räkäboksi, joka horjuu kitkemisen ja sängyn välimaastossa pyöritellen päätään sirkushuveille, vaan ei sentään leivälle. Suklaalevystä on enää rippeet jäljellä ja pian kahdenkymmenenneljän tofueskimon pakettikin on muisto vain.

Vapaa, vapaa

Uraohjuspsykologin mukaan olen löytänyt sisäisen urautuneisuuteni riittävän hyvin lakataksemme keskustelemasta siitä, miten päätöksentekoprosessi itse asiassa eteneekään, etuotsalohkon loogisissa alueissa vai selkäytimessä. No emme me noin karkeita sentään ole. Selkäydintä emme ole ikinä edes maininneet! Hän kysyy, haluaisinko vielä käydä, ja vastaan, että itse asiassa en, vaikka olenkin pitänyt keskustelu-, piirtely- ja tuolileikkisessioistamme.

Kun kävelen portaita alas ja kello on puolen päivän tienoilla ja ostossa uusi kalenteri seuraavalle puolitoistavuotiskaudelle, haluaisin huutaa vapaa vapaa, kuten eräs papukaija sentimentaalisessa tarinassa, jonka seitsemännen luokan biologian opettaja meille luki. Silloin biologia oli hauskaa: katseltiin opettajan dioja Yellowstonesta ja juuri eläkkeelle jäämäisillään oleva lihava lyhyt täti näytti takapulpetin poikien pyytäessä yhä uudelleen pulpetin kanssa, miten pitää toimia, jos biisoni käy päälle. Pulpetti oli tietenkin biisoni - sen yli piti loikata hajareisin. Sitten tunnistettiin prässättyjä kasveja. Arvuuttelimme, oliko opettajalla prässättyjä eläimiäkin, mutta ei. Eläimistä oli vain tarinoita, enimmäkseen Valituista Paloista ääneen luettuina. En tiedä, mitä tekemistä tuolla oli biologian kanssa, mutta opettajan viimeisenä työpäivänä veimme opettajanhuoneen ovelle AMS:n kanssa muovikassissa suurensuuren teekuppiparin, valtavan kukkakimpun ja jonkin eläinten käytöstä käsittelevän, divarista haalitun kirjan. "Ettekö te itse antaisi sitä?" kysyi huvittunut ruotsinopettaja, mutta me vain pudistimme päätä, ojensimme kassin ja pakenimme.

Myöhemmin tuli kiitoskortti. Siinä oli ruusunkuvia ja tärisevällä käsialalla kirjoitettu: "Kiitokset ja Jumalan siunausta".

Ainoa tarinoista, jonka muistan, on tarina papukaijasta nimeltä Polly. En muista, millä tavalla Polly oli ollut ankeissa oloissa, mutta jollain tavalla, ja tarina päättyy siihen, että Pollyn huomiinsa ottanut biologitar, joka on opettanut Pollya selviytymään itse luonnossa, päästää Pollyn sademetsään jossain maailmankolkassa. Polly liihottelee siimekseen, ja varjoista kuuluu enää huuto: "Vapaa, vapaa!"

Sitten vielä ihmetellään, mistä kettutytöt keksivät, että ketut ovat onnellisempia tyrkättyinä niille täysin vieraaseen ympäristöön. Syyttäkää Valittuja Paloja. Itse leikittelen ajatuksella, miten suurin osa suomalaisista suhtautuisi, jos heidät vapautettaisiin kivikautisiin olosuhteisiin. Vähän sellainen fiilis on, kun laukkaa portaita alas.

Iltalukemisena on David H. Ingvarin Kymmenet aivot. Lukisin samanlaisen tutkimuksen mieluummin Antonio Damasion tai Oliver Sacksin tekemänä, mutta liika toivominen on kai liikaa. Mainiota iltalukemista anyway. Esimerkiksi se, kuinka Nietzschen yhteydessä jotkut tämän nerouden kannattajista ovat yltyneet toteamaan, että nerous suorastaan vaatii ripauksen hulluutta - tai jopa ripauksen aivokuppaa. Herttinen sentään. Aivokuppa on muuten tubin kanssa siitä hauska sairaus (tai kai oikeastaan sairauden vaihe), että kun nuorempana luki paljonkin historiallisia elämäkertoja, kuvitteli nämä sairaudet edelleen täällä ympäriinsä raivoaviksi. On hyvä erehtyä, etenkin tällaisissa asioissa.

(Kirjastotädit ovat omituisia eläimiä. Kulkevat hyllyjen välissä etsimässä yölukemista psykiatrian tai etiikan monografioista. Älkää antautuko liian läheisiin tekemisiin kirjastonhoitajien kanssa. Heillä on aika synkeä huumorintaju. "Mainitkaa kaksi hauskaa asiaa!", vastaus: "Aivokuppa ja tubi". Onneksi kyseessä on väliaikainen ja osa-aikainen ammatti-identiteetti.)

Odotan edelleen lupailtua helleaaltoa. Rusketusrajat ovat hälvenneet huolestuttavissa määrin ja ilman polvisukkia ei rimssuhameessa pyöräillessä tarkene. Seitsemänkymmentäluvun vaatteissa ei lue, minkä vuoden ja kauden collectionista ne ovat. Hame tuntuu päällä erehdyttävästi rypytetyltä suihkuverholta. Epäluotettavakin se on, tuuli heittää sitä.

Mietin edelleen kohtuullisuuden käsitettä ja tulen siihen tulokseen, että kun kummankin ääripään ihmisiltä tulee källiä, ollaan kohtuuden tiellä. Kun syytetään yhtaikaisesti stereona sekä kritiikittömyydestä että ylikriittisyydestä, voi hymyillä tyytyväisenä. Samoin, kun syytetään pikkuporvarillisuudesta ja boheemihippikettutyttöydestä. Mistä ne näitä kaivavat? Valituista Paloista? Tai kun syytetään, samaan hengenvetoon, liiallisesta kunnianhimosta ja täydellisestä lapamatoudesta, narsismista ja altruismin liioittelusta. Aah, kultainen keskitie. Sontaa lentää joka puolelta. Ei tarvitse auringonsuoja-aineita.

Haluaisin olla sympaattinen, empaattinen, mutten telepaattinen. Haluaisin, että olisi taas viides heinäkuuta. Että juhlat olisivat edessäpäin. Haluaisin liudentua ja muuttua näkymättömäksi enkä suuttua ja näyttää keskisormea sille pikkupojalle, joka huutelee perseestäni. Ja ennen kaikkea, haluaisin, että lööpit olisivat viksumpia. Kyllä, viksumpia. Jos ihmiset oikeasti tappaisivat ne, joiden kanssa seksistä ei tullut mitään, väestöräjähdys tuskin olisi mikään ongelma. Ajatella, en muista enää, kuinka monta olisin tuolla logiikalla kylmännyt. Haluta saa, haluta saa. Haluaisin osata Kultu-ohjelman ulkoa. Ja ymmärtää, miksi ministeri Enestam kirjoittaa sukunimensä siten, että luen sen näin: 4. Haluaisin lukea kerrankin artikkelin jostain epämiellyttävästä luonteenpiirteestä pelkäämättä, että itsekin olen juuri sellainen, keskiteisesti.

Olen väsynyt. Kurkkuun sattuu. Maailma kutistuu ja likistyy hikisiksi länteiksi takareisiin. Tahdon ulos, tahdon, että kello on seitsemän ja olen vapaa, vapaa. Työ on silkkaa absurdiutta.

Vyörystä pistää nilkanalus

Omituisinta palaamisessa on se hetki, kun avaan kuulumiset. Hiljaisuudessa käveleminen ja hiljaisuuden pyörittely kämmenpohjassa ja tasapainoelimissä päättyy ääniin ja kysymyksiin. En olisi arvannut. Jos olisin, olisinko avannut koneen ja lukenut kaiken?

Nyt ajatukset ovat pesineet päähäni itsepäisinä ja lähes pahantahtoisina. Olen hautautunut nilkkoja myöten, koppakuoriaismaisesti sätkien. Ei, eivät ehkä pahantahtoisina, mutta piinaavina. Siinä on suuri sävyero. Olen unohtanut muutamassa päivässä, kuinka lukea järkyttymättä, kuinka setviä ajatukset tiehensä. Nyt takerrun, tai ne tarkertuvat, tai ehkä takerrumme toisiimme. En tiedä, ei sen niin väliä. Mutta en voi olla ajattelematta, miten eri tavoin ihmiset itseään kasvattavat. Näitä projektejahan riittää. Kuka opettelee olemaan sanomatta viittä vittua per kappale, kuka ulkoa Wittgensteinia, kuka jättämään jälkeensä tallottuja sydämiä vakuutellen, ettei mitään tuoksua niistä juurru jonnekin syvälle, joka muistaa tarkemmin kuin valvontakameran alainen mielen osio. Joku soimaa itseään, toinen kannustaa rivien välissä uskallauskallauskalla.

Tai miksi Livejournalit eivät ole suosittuja blogilistalla. (Oma tekeleeni ehkä sopisi paremmin sinne, kun enimmäkseen kuitenkin ihan vaan päiväkirjoitan.)

Hämmennyn asioista. Ehkä olen löytänyt sukupuolierojen essentian. Mies ei hätäänny ilmoittaessani laittaneensa hänen alastonkuvansa nettiin. Päinvastaisessa tilassa kiruttaisiin ja kiskottaisiin hiuksia. Jostain syystä törmään säännöllisin väliajoin setiin, jotka harrastavat masturboinnin filosofiaa. Olen opponoinutkin yhtä opinnoissani. Asetelma oli omalaatuinen. Todistelu, että masturbointi ei ole syntiä, tuntui jotenkin taannoinvuosisataiselta. Enpä osannut asiaan paljonkaan sanoa, argumenttirakenteeseen vain. Sain ikuisen masturbointisetien kammon, joka vain vahvistui päätoimittaessani erästä lehteä, johon eräs kirjoittajista päätti tehdä masturboinnin filosofiaa käsittelevän jutun. Puhelin soi yöllä kolmelta. "Sulle, joku äijä", sanoo Kissa. "Haloo?" Ja vuolasta vuodatusta siitä, kuinka loistava idea on tekeillä. Varmaan vaikutin todella innostavalta. Juttu kuitenkin valmistui ja painettiin. Kolmelta yöllä se tuntui lähinnä naurettavalta painajaiselta. Ensin pelästys, että jollekin tärkeälle on sattunut jotakin isoa, sitten ärtymys, sitten pöppöröinen hämmästys ja tyrmistys ja ällötys - taas näitä tapauksia - ja sitten hysteeristä kikatusta. Kissasta masturbaatiosedät eivät ole hämmentäviä tai varottavia.

Tänään sukuelimet selvästi vainoavat minua. Avaan kirjaston poistohyllystä erään kirjan ja jokin punainen ja näppyläinen tunnistamaton olio tuijottaa vastaan. Kun tajuan, mitä katselen, läimäytän sivut yhteen ja nostan kirjan loukkaantuneena poistohyllyyn. Tuo sietääkin poistaa tästä siveellisestä talosta.

Ajaudun sivupoluille.

Uudestaan ja uudestaan. Onko se ihme, kun kukaan ei ole merkinnyt pääväyliä? Maailma on yksi iso Keskuspuisto, joka näyttää metsältä kaikkialla ja jossa kevyen liikenteen opaskyltit sisältävät aina vain niiden paikkojen nimet, joihin ei ole menossa juuri silloin. Eri kaupunginosien keskinäisen sijoittumisen hahmottaminen uudesta suunnasta, etenkin epävarmuudesta, missä oikein olikaan, on työlästä.

Huomenna menen taas urapsykologille. Mitähän hän sanoisi, jos kertoisin ostaneeni erakonkaavun ja aikovani vetäytyä syvemmälle kaappiin? Neulasiakin keräsin, talviruoaksi. Sade tuo mieleen Muumilaakson marraskuun, joka on terävin koskaan näkemäni yhteisöllisyyden kuvaus.

Enkä osaa olla ajattelematta, miltä tuntuu katsella tarkasti autoruumiita.

Syksy on mukava asia. Viikon päästä alkaa pilates. Sitten pääsen kouluttamaan kahtakin erilaista kurssia, erilaisissa taidoissa, keikkahommina. On ihanaa jakaa jotakin, mitä on mietiskellyt, kuulla muiden näkemyksiä. Panttaaminen on sellaista ummetusta, myös tietojen ja taitojen suhteen. Siitä ei tule hyviä fiilareita.

Aamupäivisin, kun ei ole töitä, referoin huvikseni teoreettista kirjallisuutta kovalevylle. "Laita ne erillisten projektien tiedostoiksi", neuvoo Kissa. Mutta kun ei ole projekteja. On vain osa-aikatyöttömyyttä ja jatkuvaa puuhaa. Maailma ei tehden lopu. Kokopäiväprojekti nimeltään "sivistää itseään kaikkien kunnon harrastelijoiden tapaan" jatkuu.

Kunnon kansalaisuus voi olla liian vaikeaa, mutta kunnon harrastelija on kiva olla.

Kunnon kansalainen käy möksällä

Töihin palaaminen tuntuu kummalta. Loisteputket särisevät talvisaundia, vaikka päällä on vain minimekko. Luonnotonta, kerrassaan. Tietoverkko takkuilee. Liian moni on palannut lomaltaan.

On ihanaa herätä aamulla omasta sängystä, omantuoksuisista lakanoista. Minkäs sille teet, että maisema kodin ulkopuolella haisee väärältä. Etenkin möksillä lakanoiden haju on ehtaa uloa, vaikka lakanat olisi juuri tuotu kotoa ja levitetty tuuletetulle patjalle. Kylmillään olemisen aistii liian helposti, tulee levoton olo. Etenkin koirille, ne eivät nuku. Vinkuvat, rapisevat lattialle, siellä ympäriinsä, kakkaavat sisään.

Vaikka sienestys on kyllä ihan huippua. Emme tulisi metsästä pois ollenkaan. Vatutus sen sijaan, no jaa, seisomista ämpärisadesuihkussa ja vattujen mättämistä entisestään vetiseen kierrätysrasiaan, jonka kannessa lukee "valkosipulihapankaali". Talvella ne maistuvat kesältä, villiltä ja arvaamattomalta vuodenajalta, joka katkoo huvikseen raajoja ja hullaannuttaa ihonlämpöisin pinnoin.

Sienet näyttävät itsellisiltä, kunnes ne pannaan koppaan. Kopassa ne näyttävät pieniltä ja mitättömiltä. Määrä kasvaa hurjasti, kun perkaustyö alkaa, metsä on hävinnyt yksityiskohtineen ja maailma on vetoinen eteinen, jossa surisee sienikuivuri. Korillisista kutistuu kuivurissa minigrippussillisia. Ikkuna ei edes huurru.

Metsässä askel on keveä ja rungoilla luiskahteleva. Puut kurkottelevat valoa. Kivillä ja kannoilla on sammalta ja jäkälää, oksilla naavaa. Joistain rydöistä on vaikeaa päästä läpi. Hakkuuaukean maa on turpeista. Onko tämäkin metsitetty suo? Eksymme. Kissalla on teorioita, minä vain kulkisin eteenpäin. Jurnutan mutta menemme Kissan ehdottamaan suuntaan. Viimein näkyy punainen mökki. Olemme tulleet aivan toisaalle kuin minne tähtäsimme. Teoriaton lampsiminen olisi ollut oikea suunta. Mutta olemme taas tiellä, ja pian kartallakin. Ikään kuin olisimme joskus poistuneet GPS-paikannettavalta alueelta. Typerät sanonnat.

Kuka jaksaisi hätääntyä ajatuksesta, että jää metsään iltaan saakka?

Kun tulemme kotiin citymaasturin takapenkillä, kärsin akuutista ripulista. Tänään se on jo ohitse. Yhdistän vatsani rauhoittumisen ja taka-alalle painumisen kaupungin katujen kuivuuteen ja lämpöön. Töissä kanssani istuu tuttu. Rupatamme, tietokoneet kaatuilevat. Tulostuslaite menee solmuun. Kirjastoonkin voi eksyä, vielä kamalammin tavoin. Täällä ei voisi elää mustikoin ja kääpien reunoista riippuvin kastepisaroin.

Lapsi, joka on täällä retkellä äitinsä kanssa - kummallinen paikka retkelle, eikö vaan - juoksee tahallaan päin betonipylväitä ja kirkaisee niihin osuessaan: "AUUU mä inhoon näitä tappeja!"

Kohta on jo ilta. On rasittavaa olla kunnon kansalainen.

Postia ulkomailta

Kas, Flickr heittäytyy interaktiiviseksi. Joku lähettää mulle jutun suomalaisesta hiljaisuudesta. Arvellen, että se kiinnostaa suomalaisia. Minua se vain haukotuttaa. Välitän eteenpäin. Ehkä joku muu kiinnostuu.

Ajatus, että sanamme olisivat erityisen ladattuja kaikessa määrällisessä pienuudessaan, on kyllä kiinnostava, joskin on aika vaikeaa uskoa, että laadulla ja määrällä olisi moinen käänteinen korrelaatio noin itsestäänselvästi.

Useimmat vähäsanaiset viestit eivät ole kovinkaan merkitystiheitä. Mutta on mielenkiintoista huomata eräs seikka: Tutkittaessa eläinyhteisöjä arveltiin, ainakin tutkimuksen varhaisvaiheissa, että harvaan asutut, vihamielisemmät ja kylmemmät seudut pakottavat eläimet tekemään tiukemmin yhteistyötä ja kehittymään altruistisemmiksi. Trooppisilla alueilla sen sijaan, missä kilpailu on kovaa ja kannat tiheitä ja ympäristö suotuisa noin periaatteessa, kilpailua arveltiin altruismia tärkeämmäksi selviytymistä ennustavaksi tekijäksi.

Jos tämä pitäisi paikkansa, hiljaisuutemme olisi kai tarpeettomuutta kilpailla sanoin. Ystävällisyyttä ei tarvitse erityisesti vakuutella, se on itsestäänselvyys.

Onko?

Poistun nyt langoilta ja verkoista. Menen poimimaan villivadelmia talven varalle ja olemaan tyytyväinen.

Myrskypuut

Kun kuvaan pilviä istuen Vallilanlaakson koirapuiston kiipeilyesteellä, liukuu etsimeen sydämenmuotoinen pilvi. Pari päivää aiemmin olen merkannut Flickrissa suosikikseni paljon vähemmän sydämenmuotoisen pilven ja muutenkin, ihastellut pilvikuvia. Otan pari kuvaa, säästän parhaimman, enkä lakkaa pohtimasta, löytääkö asioita noin yleensä ja keskimäärin vasta kun niitä tietää etsiä, kunnes pilvet alkavat näyttää hattaratorneilta ja ilmaan hiipii outo makea, painostava lämpö. Siirtolapuutarha-alueella lipputankoon kiivennut villiviini saa tuulelta kyytiä, muttei tempaudu.

Kävelemme kotiin. Katselen Vallilanlaaksoa, sen junarataa ja kävelyteiden risteystä radan luona. Punaisesta huvilasta tulee äiti kolmen lapsen kanssa. Yhdellä on päällään pelkkä stay up -vaippahousu. "Kohta se tulee, ei mennä ihan radalle, jäädään tähän viereen." Jos juna kulkisi useammin, useampi tietäisi sen yhä kulkevan. Koiranulkoiluttajat tietävät, samoin junista kirkassilmäisen innostuneen pikkupojan äiti, samoin spurgut läheisessä puistossa. He istuvat siellä päivä- ja yökausia, kun sää on hyvä.

Kiirehdin koiria yli mäenharjan. Villivadelmaa, liiankin kanssa. Ulkoileva lapsi tulee sanomaan, ettei niitä saa syödä. "Ai, onko ne sun?" kysyn, mutta lapsi vastaakin: "Ei kun ulkona kasvavat marjat on myrkyllisiä. Ne vaan näyttää vadelmilta." Äitikö noin sanoi, utelen. Lapsi pudistaa päätään. "Kuule mä olen syönyt niitä pienemmästä kuin sinä, enkä näytä mitenkään sairaalta, eikös?" Lapsi pudistaa päätään yhä itsepäisemmin. Kohautan olkapäitä. Lapsi jää tuijottamaan, kun otan kuvia ohdakkeenhahtuvista, jotka ovat irtautumaisillaan. Myöhemmin huomaan, etten ole sukupuolittanut lasta lainkaan. Kasarinyrhityistä hiuksista on vaikeaa päätellä, kehosta ja äänestäkään ei ole apua.

Minutkin luultiin aina pojaksi, kun olin niin ravassa enkä ikinä röyhelöissä.

Kun istun alas ja lataan kuvat kovalevylle, ääni havahduttaa katsomaan parvekkeelle. Lohi huutaa raivoaan sateelle, joka on keltaisenharmaata seinää, läpinäkyvää neukkulabetonia.


Välillä jyrisee, välillä välkkyy. Sade se vain jatkaa polyrytmista rummutustaan. (Miksi sade kuvataan yleensä rytmiltään monotoniseksi? Onko tämä vain eurooppalaisen marssimusiikkikorvan mielipide?) Katuvalot syttyvät, on tarpeeksi hämärä. Lehmusten lehtimassat aaltoavat, repeilevät, painuvat ja ponnahtavat takaisin pilvensuuriksi muodoiksi. Lohi jaksaa raivota säälle. Lopulta nostan sen sisään ja laitan verkko-oven kiinni. Kattihan käheyttää äänensä muuten tuota menoa.

Tuntuu, ettei myrsky lopu koskaan. Syön viimeisen palan tummaa suklaata ja tuijotan verkko-oven läpi parvekkeelle. Myrskybongarina olen armotonta parvekeluokkaa. Niin monta myrskyä, niin monta parveketta. Puiden liikkeet sään alla ovat aina vedonneet johonkin esteettisessä kaaoksessani.

Koirat on vietävä ulos ennen saunaa, sataa tai ei. Farkkutakki niskaan, remmit päälle, ulos. Onneksi. Puisto ui. Hopeapajut nousevat vedestä yhtäaikaisen vankkoina ja painottoman pitsimäisinä. Viehättävän lehtiholvin alla on lampi, kanaali, tai mikä lie vesiaihe. Vesiaiheen takana sateen lävitse näkyvät floksien kirkkaanpinkit kitalaet. Koirat eivät halua seistä paikallaan, kun sataa. Niiden otsatukat painuvat silmille, ne pärskivät paheksuvasti ja ravistelevat itseään taukoamatta. Valjaat vapisevat, talutushihnat läiskivät, käsi talutushihnassa horjahtaa, kamera kädessä taltioi muistikortille liikkeen puiden sijaan. Kaikkialla sataa.

Aamulla, kun sade on mennyt, mutta tuuli raastaa edelleen puita ja sää on syksyinen, puistosta on vesi vajunut. Siinä, missä oli vettä, makaa nyt suuria kasoja hopeapajujen oksia. Sekä pieniä lehviä että suuria karahkoja, sään irtiheittämiä. Maa on märkä, muttei tulvi. Palmunlehviä, näen heti, eikä muistikuvaa voi enää estää.

Koulussa Nooan arkista kerrottiin sellaisen kuvan kanssa, jossa oli kyyhkynen palmunlehvä suussaan. Katselin tarkasti lehvää ja totesin, että tiedän tuon puun. Tuo ei ole palmusta, jollainen on olohuoneessa, vaan toisenlaisesta palmusta, niistä, joita on järvenrannassa Finlandia-talon lähellä. Tunnistaminen ilahdutti niin kovasti, että yksi vakiounistani käyttää tätä kuvastoa jatkuvasti: Hopeapajujen kuja, ja kun sille astuu, pelmahtavat puista mustaan yöhön valkeiden kyyhkysten laumat. Kun tulee kujan päähän, viimeisen puun kyyhkyset eivät nousekaan siivilleen vaan puhkeavat lumpeiksi, ja puun lehdet käyvät mustanpuhuviksi, nahkamaisemmiksi - hopeapajusta tulee magnolia, jota sanoin lapsena lummepuuksi, kun vanhemmat eivät tienneet sen nimeä.

Kyyhkysiä ei näy missään, eikä tulvaakaan. Ainoastaan palmu-hopeapajujen oksat makaavat punaisella hiekkakäytävällä eivätkä suostu olemaan mitäänsanomattomia, objektiivisia ja esineellistettyjä. Katselen niitä murheellisena siitä, että jos ottaisinkin niistä valokuvan, siinä ei näkyisi, mitä oksia ne ovat. Unen oksia on turhaa kerätä mukaan.

Mutta te tiedätte, te tiedätte. Voitte katsoa hopeapajua ja nähdä siinä yhtäaikaisesti palmun ja oliivipuun ja silti tunnistaa sen hopeapajuksi.

Roihusta, väsyneesti

Olen seurannut hämmentyneenä blogistanin suurta tietämättömyyskeskustelua, joka roihuaa sitä tahtia, että toisinaan ei voi kuin nostella kulmakarvoja. Olkinukkejen ammuskelu on tässäkin keskustelussa näemmä suosittu laji.

En oikein käsitä, miksi tietämättömyys ilmiönä nostattaa moisen rähinän. Kukaan ihminen ei pysty tietämään kaikkea. Sori, että kirjoitin tämän. Eikä juuri sen takia kukaan pysty todennäköisesti kauhean hyvin arvioimaan, ovatko juuri ne tiedot, joita itselle sattuu olemaan haaliutunut, erityisen hedelmällisiä, järkeviä ja tarpeellisia. Niillä tullaan toimeen, ja siinä se.

Aika moni sekoittaa ilmastonmuutoksen ja otsonikadon, ja aika moni ei tiedä, että katalysaattoriautokin kyllä osallistuu aktiivisesti ilmastonmuutoksen edistämiseen. Aika moni on jopa sitä mieltä, että Kioton sopimus vaatii liikaa, vaikka tutkijoiden mukaan se on aivan liian vaatimaton tavoitteiltaan, enemmänkin hyvä kun edes jotakin, ehkä se tästä lähtee -tyylinen. Ilmastonmuutosta pidetään tiedepiireissä kuitenkin aika yleisesti suurimpana ihmiskunnan uhkana tällä hetkellä. Aika moni Freudia ulkoa siteeraava ei ole tässä kysymyksessä kovin paljon muuta kuin tietämätön. Ja moni, joka periaatteessa tietää, ei toimi kuten tiedon olettaisi toimintaan vaikuttavan. (Kts. esim. Heiskanen & Timonen, Ympäristötieto ja kulutusvalinnat, 1996)

En jaksa roihuta asiasta, toteanpa vain: ei tieto vielä, tai tietämättömyys. Vaikka tietysti on varsin sykähdyttävää kuulla kirkasotsaisen lukiolaisen sanovan, ettei hän tiennyt, että autoilusta voisi olla jotain haittaa jollekulle. Minusta se kuulostaa melkein yhtä pahalta kuin jos lukiolainen sanoisi, ettei tiennyt eläinten tuntevan kipua, tai ettei tiennyt, että väestönkasvu on edelleen tahdiltaan kiihkeää. Lukiolaiset eivät tiedä vielä, ettei ilmaisia lounaita olekaan.


Mitä sydämen sivistykseen tulee, sellainen sivistys ilman uusimpien tutkimustulosten tsekkausta voi olla kyllä aika hasardia ja aiheuttaa joskus enemmän vahinkoa kuin hyvää, vaikka kuinka pyrkisi hyvään. Kunpa olisi edes jokin itsestäänselvyys, jokin asia, joka on aina vain tiedetty tuosta noin juuri oikein. Omakohtainen kipukokemus, kenties muidenkin kehontilojen skannaus, ellei sitä jostain syystä ole väännetty solmuun haluttomuudella tuntea. Siinäpä se. Muuta sietää tutkia. Ja tutkimustuloksia sietäisi siirtää päätöksenteon tueksi.

Äh, en jaksa olla moralisti. Vaikka kerta toisensa jälkeen, lukiossapa hyvinkin, piti analysoida eräs novelli erilaisin kritiikein. Kuvittelin tuottavani kolme erilaista kritiikkiä, mutta opettajan mielestä jokainen niistä oli moraalikritiikki. Se tuntuu kauhean omalaatuiselta, koska en jaksaisi tuomita oikein mitään, kunhan vain totean, että monimutkaista on, melkein yhtä solmussa jokainen. (Tai olisi tuominnut etenkään lukiossa, jolloin sentään minusta oli vielä makeeta ja cool ja dekadenttia, että mutsilla oli sellainen kaulanalusvoide, jossa yhtenä ainesosana oli lehmän sikiövesi. Että kauneuden vuoksi tehdään mitä vain. Pieni ällötys vain vahvisti sen, että kyseessä oli tajuttoman räjähtävä juttu. En vielä silloin osannut yhdistää tätä vanhempieni tapaan torjua kysymykset eläinten onnellisuudesta korostamalla sitä, kuinka mainioita tuotteita niistä saadaan. Heillä oli ehkä meneillään jonkinlainen defenssivaihe omaan aiempaan kasvissyöntiinsä nähden. Kiitos vanhempieni, tämä ei ole ironiaa, kuinka monesti olenkaan korostanut, etten ymmärrä sitä, saan aina silloin tällöin kirkkoisä Augustinus -tyylisiä kicksejä.)

Mutta eikö psykologian keskeinen alue inhimilliseltä ja globaalilta kannalta olekin se, kuinka arvot manifestoituvat toimintaan ja kuinka toiminnan selittämisestä jalostetaan arvot? Kuulostaa kehäiseltä, ja onkin sitä osittain. Siksihän me toimimme kuin päättömät kanat.

Nimenomaan päättömät. Jokaisen sydän löytyy viimeistään siinä vaiheessa, kun häntä syytetään sydämettömäksi. Pää ei sensijaan löydy päättömyydestä syyttäen. Se on paljon vaivalloisempi löytää.

Vaikka eiväthän tunteet sydämeen ole paikannettavissa. Ja toisaalta, osittain ovat: kun emootio on koko kehon tila, ja sydän reagoi ympäristön muutoksiin läpättämällä, kiristäen ja höllentäen tahtiaan, osittain emootio paikannetaan sydämestä. Sydän ei valehtele stressistä, vaikka stressiä voikin opetella kontrolloimaan katkaisemalla tarinan jännityksestä: sydän hakkaa, kämmen- ja jalkapohjat hikoilevat, mutta se ei ole negatiivista, vaan positiivista, kunhan ei kroonistu. Jotkut ottavat kupposen kahvia kokeakseen tuon, toiset välttävät suklaatakin, ettei se iskisi.

Olen eilen erehtynyt juomaan pari kuppia mustaa teetä ja nyt olen niin väsynyt, että tuskin pysyn pinnalla.

Se tuntuu vaaralliselta. Väsymys ja kiire synnyttävät paheita. Ponnistelen pitääkseni ajatukseni ja ennen kaikkea kehoni erillään teepaketista kaapissa. Juon lasin mehua, istun parvekkeella, soittelen saadakseni kuvataiteilijan kiinni. Merenhakkaama olo, haalistunut ja vettynyt.

En pidä siitä, mitä kirjoitan, mutta päästän sen tiehensä, tekemään pahojaan. Se on vangittu muotoonsa, sen virheet huomaa helposti kahden päivän kuluttua. Minua eivät kiinnosta hiotut ajatukset, vaan nämä, jotka ontuvat ja näyttävät, mistä ne on tehty. Väsymyksestä sen edessä, että ihmiset jaksavat suuttua kerran toisensa jälkeen, suuttua, närkästyä, vihata. Ehkä he itkevätkin. Ehkä joku kirjoittaakin itkevänsä. En tiedä, jossain vaiheessa en enää jaksa lukea enempää vaan siirryn Flickrin puolelle taggaamaan kuvia.

Luultavasti ihmiset pitävät valokuvaajia niin fiksuina tyyppeinä sen vuoksi, että kuva harvemmin ilmentää vihaa.