Pää sekaisin

Juon liikaa teetä ja hössötän pahanpäiväisesti. Tapaan kahvilassa muitakin kuin entisen työkaverini. Ylipäänsä, kärsin kammottavasta puheripulista kuten aina turhan suureen oolong-määrään langettuani. Neuvottelen valmistujaisjuhlien päivästä ja siitä, mitä siellä tarjotaan. Toistelen yhä uudelleen, etten tiedä, kuka olen. Juoksen vessassa kolmen sekunnin välein, tai siltä se ainakin tuntuu. "Mutta ainakin mulla on hienot punaiset kengät", hoen itsekseni. Ne vegaaniset kengät. Hei haloo, kengissäkö tässä vaiheessa jo mennään? Miksei missään ole anonyymit-sillointällöin-teeretkut -tunnustuspiirejä?

Kertakaikkiaan hermostuttava päivä. Ja tänään olen niin väsynyt, että tekisi mieli vain maata lattialla ja katua teejuoppouttani. Saamari, enkö ikinä opi, että jo pari kuppia teetä tekee ihan hirviöksi? Sivumennen mainittakoon, että alkoholista en koe moisia morkkiksia. Alkoholi tekee minut yksinomaan uneliaaksi. Viinilasillisen jälkeen silmät lerppuvat ja ääni madaltuu ja äkkiä on päästävä pissille ja sitten: "Oliko teillä jossain sohvaa tai jotain sänkyä, jossa voisi ottaa nokoset?" Mutta tee, ja vielä pahemmin kahvi, tekevät hyperaktiiviseksi hirviöksi.

Metsässä koirien kanssa menee sentään paremmin, en ole nukahtamaisillani. Mietin, voisiko metsässä viettää koko päivän. Istuisi kannonnokalla ja kuuntelisi lintujen lirinöitä. Mutta Annalan peltoa on käännettävä edelleen, ei siinä mikään (eikä kukaan) auta. Savimaan paholainen kun on muokattavissa vain juuri tietyssä kosteus- ja lämpötilassa, ja nyt on sen aika. Vaikka Annalan maa on jo enimmäkseen muuta kuin sinistä savea, sitä on kuitenkin riittävästi tekemään maasta toisaalta hieman liisterimäistä, toisaalta kuivana tomuavaa.

Metsässä kukkivat mustikat, valkovuokot ja ketunleivät suloisena sekamelskana. Minni ja hänen seuraneitinsä kulkevat mäenharjaa pitkin ja seuraneiti vilkuttaa meille. Nasu murisee hiljalleen Minnille, vaikka tämä on niin kaukana, että sen pirteän noutajanilmeen tuskin erottaa. Puutarhoissa kukkivat karviaiset.



Heti kun tulemme sisään, silmät alkavat painua kiinni ja kohonneen verenpaineen tyske tuntuu hampaiden hermoissa. Venytän kaulan etuosaa mutta yhtäkaikki jokainen hammas jonossa jomottaa, venytyksen jälkeen vain hieman vähemmän. Nostelen kurpitsantaimet, krassit ja auringonkukat parvekkeelle karaistumaan.

Sormeilen Tieteessä tapahtuu -lehteä ja totean, että sama setä, jonka oikeuskäsitteestä bloggasin kaksi kuukautta sitten, puolustaa näkemystään lehdessä entistä päättäväisemmin. "Toisaalta... hänen tavallaan ajatteleville (= eläinten oikeuksien mahdollisuudesta puhuville) ei olisi pahitteeksi hankkia edes suppea juridiikan peruskurssi ja mieluiten kurssi oikeuden yleisissä opeissa." Jälleen kerran setä kieltää, että oikeussubjektina voisi olla jokin muu kuin oikeussalissa itseään edustamaan kykenevä taho, ja muistuttaa, että oikeussubjekteja kaikissa nykyisissä oikeussysteemeissä ovat ihmiset. (Ja näiden muodostamat yhteisöt, lisäisin itse.) "Näin asiat juridisesti ovat, vaikka yrittäisimme hyvän hyvyyttämme määritellä eläimillekin oikeudet." No niin, edelleen tässä sotketaan juridiikka ja moraali. Minun näkökulmastani, neljän ja puolen lautamiesvuoden jälkeen, juridiikalla on erittäin vähän tekemistä moraalin kanssa. Ja kai eläinten oikeuksia on koetettu edistää nimenomaan moraalisina, ei juridisina, oikeuksina? Ainakin itse olen eläinliikkeen vaatimukset ymmärtänyt siten: ensin moraalinen muutos, sitten sen heijastuksena muutokset lakeihin ja asetuksiin. Setä ilmeisimmin ei... Ylipäänsä oikeusjärjestelmän ajatteleminen jotenkin valmiina on kauhistuttava. Eivät sen tulokset niin hyvät ole, etteikö siinä olisi aivan hirvittävän paljon kehitettävää.

Löydän samasta lehdestä sanaparin "pitkässä juoksussa" ja päätä alkaa särkeä välittömästi. Kas kun ei ultrajuoksussa tai maratonilla. Joo-o, vähäunisen yön jälkeen kaikki ottaa päähän. Postiluukusta tunkeutuu sisään kaksi kirjaa ja kaksi Ylioppilaslehteä. Niille ei ole mitään järkevää paikkaa joten nostan ne kirjoituspöydälle kaiken muun roinan jatkoksi.

Nyt nukkumaan tunniksi, sitten koiranulkoilutusta, sitten palstalle. Haaveilen, että saan vietyä todistuspyynnön tiedekuntaan jo huomenna.

Sympaattisista ja ei niin sympattisista asioista

Taannoinen kommentti Eekulta, joka haluaa oppia syömään tahinaa, sai miettimään sympaattisuutta ylipäänsä. Miksi ihmeessä on sympaattista kasvattaa köynnöskrassia muttei harrastaa spinningiä tai jotain muuta lievästi sanottuna natsahtavaa lajia? Miksi on sympaattista, että kattauksen jokaista lautasta kehystävät erilaiset haarukat ja veitset, ja erityisesti se yksi kalaveitsi, tuttujen kesken kalis, jossa lukee "Laughing Water"?

Miksi mustavalkoiset valokuvat ovat sympaattisempia kuin värilliset, ja miksi kuitupaperille vedostetut mustavalkokuvat sympaattisempia kuin muovipaperille vedostetut? Miksi Susan Sontagin kirja sairaudesta vertauskuvana on sympaattisempi kuin Naistentaudit ja synnytykset? Miksi masennus on sympaattisempi diagnoosi kuin paniikkihäiriö? Miksi punaiset korottomat remmikengät ovat sympaattisemmat kuin pistäväkärkiset kiiltonahkasaapikkaat?

Miksi verkkosukkahousut näyttävät sympaattisilta vasta sitten, kun niiden ensimmäinen nyrkinmentävä reikä on parsittu umpeen mustalla karhunlangalla?

Miksi gerberoilta puuttuu kaikki viehätys, jota kukille ylipäänsä attribuoidaan? Ja kuka ääliö on keksinyt, että Helsingin yliopistossa jalostetaan nimenomaan noita typeriä tökötti-gerberoita? Miksi pankkineitien kynnenaluset ovat häikäisevän liattomat? Siksikö, ettei asiakas ajattelisi, kuinka likaista raha on nuohottuaan läpi kassalippaiden, taskunpohjien, nahanhajuisten lompakoiden ja ehkä maahan kaivettujen kirstujenkin? Ja onko niin, että pankkiautomaatissa on pieni silitysrauta, joka prässää rahat suoriksi, vähän kuin rahapesula? Yksi kuivapesu, kiitos, ja laittakaa lasku postitse.

Miksi ihmiset, joilla on rintava jalka, ovat sympaattisia? Minulla on liian kapeat jalat. Kärsin siitä aina alastomana esiintyessäni. En ole huolissani muista ruumiinosista kuin jalkateristä. Rumat! Kun jalkapohja murtuu ja jalka turpoaa, olen sen ulkonäköön ensi kertaa tyytyväinen. Se ei helpota kipua nimeksikään. Olen helpottunut jalan palautuessa omaksi rumaksi itsekseen.

Miksi kuu on sympaattisempi kuin aurinko, vaikka aurinko on niin lämmin? Miksi saarni on sympaattisempi kuin haapa? Miksi ihmiset, joilla on arvokas rotukoira, vaikuttavat aina epäillyttäviltä, sitä epäillyttävämmiltä, mitä enemmän he koiransa näyttelytuloksia ylistävät? Miksi ihmisistä on ihanaa, että kissat kynsivät sängynlaidasta irti puunsäleitä? Miksi gardeniat tekevät itsemurhan kerran toisensa jälkeen? Äiti, älä osta minulle enää gardeniaa. En halua kuolla niiden kanssa.

Miksi ystäväni, joka löytää kaapistaan sykertyneitä rautalankakeriä sotkuisen villalangan kietomana, on kullanarvoisempi kuin ystävä, jonka kaapit ovat järjestyksessä? Miksi haluaisin suudella miestäni, kun hänen nenässään on pähkinävoita, mutten silloin, kun hän johtaa kokousta ja sanoo tuimasti: "No niin, asiaan."

Miksi en pidä epätoivosta? Miksi on sataverroin hauskempaa olla bileissä, joissa istutaan lattialla ja syödään rusinoita suoraan purkista kuin pönöttää Tasavallan Presidentin itsenäisyyspäiväpippaloissa ripset väristä tönkköisinä?

Miksi on ihanaa, että ulkona sataa ja eräällä ohikulkevalla naisella, jonka asiakaspalvelupisteestä näen lasioven lävitse, on kirjava varjo? Miksi kaikki ne Hans-Christianin sadut, joissa on moraalinen opetus, ovat narinaa niiden satujen rinnalla, joissa ollaan vain onnettomia kollektiivisesti ja puhdistutaan omassa surussa muuttuen milloin miksikin taivaallisiksi hengiksi?

Viisas sananen ei niin viisaalta kirjastotädiltä: Tahinasta leviää takapuoli, jos on levitäkseen. Älköön se estäkö ketään hukuttamasta arkimurheitaan tahinavoileipiin, etenkään sellaisiin, joissa on päällä chilinviipaleita. Olen istunut koko päivän töissä ja riemuinnut juttutarjouksesta, joka tuli blogini ja bloggaamiseni kautta. Todennäköisesti olen tänään ollut äärimmäisen epäsympaattinen. Kuvitelkaa nyt. Riehakkaana jännityksestä, kaikki opinnot paketissa rekisterissä, menossa ystävättären kanssa teelle töiden jälkeen. No, sentään sataa ja kastun matkalla keskustaan.

Se on sympaattista. Mutta älkää kysykö, miksi.

Armoa oikeuden sijaan

Kun kävelen ulos oikeustalosta, aula on jo aivan autio ja pihalla pyörii tuulessa ainoastaan tyhjä sipsipussi. Mitään ei ole saatu päätökseen.

Kissan kanssa käymme keskustelua blogeista ja bloggaamisesta. Kissa on ilmiöstä huolestunut ja pelkää, että useimmat bloggaajat vahingoittavat itseään kirjoittamalla. Minusta hän ei kyllä ole huolissaan, koska kuulemma hymyilen kirjoittaessani. Vaikka tietysti häntä kauhistuttaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat bloggaukseni perusteella.

"Ja puhutaanko musta muissa blogeissa jotain."

Tasapainottelen jollain hyvin ohuella linjalla, kyselen huolestuneena. Juoksutan bloggaukseni edellisiltä kuukausilta Word-tiedostoon. Siitä tulee yli neljäsataa sivua ykkösen rivivälillä. Ja minä kun en ole koskaan varma, olenko olemassa tosissaan. Todistelen itselleni, ettei sitä sanapaljoutta ihan tyhjästäkään tullut.






Viimein uskallan kysyä tärkeimmän kysymyksen: Oletko vihainen siitä, että bloggaan? Tuntuuko se pahalta?

Ei hän ole vihainen, eikä se tunnu pahaltakaan. Kissakin lukee nämä merkinnät, ja se yllättää minut. Hän tuntee itsensä ainoastaan tirkistelijäksi. Hän ei haluaisi tirkistellä. Rutistelen miestäni ja mietin, eikö siitä ole kivaa olla muusana. Ja miksi minun kohdallani oikeuden sijaan tulee armahdus: Jos se tuntuu tarpeelliselta, tee niin.

Ja sitten, kävellessäni oikeustalon pihalta ulos, pyörätelineelle, tajuan äkkiä, millä tavalla Kissaa pelottaa. Se on samaa pelkoa, jota poden, kunnes Kissan juttu Viini-lehdessä ilmestyy. Juttu, jossa minut kuvataan valossa, jota en ehkä itse ensimmäiseksi sytyttäisi uuden ihmisen tavatessani. Sipsipussia varmasti huippaa tuulessa, se rapisee ja pyörii, pyörii ja rapisee pihalla takana edelleen.

Tarvitset vain rakkautta, tattadadadaa...

Kuuntelen Beatlesia ja ulkona on matalapaine. Koska kotona ei ole miesjoukkiota, täällä ei pohdita sitä, mikä Beatlesien albumi tai kappale on se kaikista paras. Tarvitsee tuskin sanoa, että inhoan tuota väittelyä, joka on kuultu siinä sata kertaa ja joka jankkaa aina samat urat läpi. Ja johon totean joka ikinen kerta samat asiat: esteettiset asiat eivät ole niin yksinkertaisia, että erilaiset oliot (tässä tapauksessa Beatlesien eri kappaleet ja albumit) voitaisiin asettaa yksiselitteiseen esteettiseen paremmuusjärjestykseen JA että epäilen vähän, ovatko arvioijat nyt edes selvillä siitä, arvostelevatko he kyseisten objektien esteettistä vai taidehistoriallista merkittävyyttä.

(Sivuhuomio: Sama juttu puree tietysti koko pönttöön ATM/ATN -keskusteluun; ei siinä tunnuta puhuvan ihmisten viehätyksestä vaan heidän panohistoriastaan vaikka keskustelua tunnutaankin käyvän olettaen, että kyse on jostain objektiivisesta vetovoimasta, joka pätee ikuisesti ja muuttumattomasti. Ja kuitenkin historia, tiedättehän, on sitä, mikä meni jo ja mikä voidaan tulkita toisinkin ja joka ei tyypillisesti jatku samanlaisena iankaikkisuuteen saakka.)

Eikö olekin kamalaa, että Beatlesin levyn soittaminen nostaa esiin aina ensiksi nämä traumaattiset eksperttien levyraadit? Aika pian tulen kuitenkin hyvälle tuulelle ja laitan toisenkin levyn soimaan. Etenkin "Nowhere Man" on kovin mukava ja siinä on pakko rallattaa mukana.

Pesukoneen linko metelöi taustalla. Unettaa niin kovasti, että oikeastaan pitäisi kai vetää pyjama takaisin päälle ja möyriä vällyihin ulkoilusta kosteiden keräkoirien väliin.



Kun iguaaneja kuolee Fernandina-saarella, puistonjohtaja sanoo, etteivät he ole huolissaan, kyseessähän on kuitenkin luonnonprosessi. Odotan saman asenteen leviävän viestintään, jossa kuitataan ihmisuhreja luonnonkatastrofeissa. Kyseessähän ovat kuitenkin silloinkin luonnonprosessit. Tsunamin jälkeen jotkut kirjoittivat, että tapahtunutta oli entistä vaikeampi hyväksyä, kun syynä oli luonnonmullistus, eikä kenenkään julmuutta voitu oikein syyttää. (Paitsi että syytettiin, vaikka kenen.) Olisiko ollut mukavampi osoittaa sormella jotain diktaattoria ja sanoa paheksuvasti, että tuo tyyppi, tuon aivoitukset tässä ovat takana? Miten lohdullista, noin ihmiskuvan kannalta. Pahoja olemme, turha muuta yrittääkään... tosi rasittavaa.

(En tietenkään tarkoita, että mielestäni varoitusjärjestelmät olisivat olleet kunnossa tai että olisi ollut hyvä juttu ettei niitä käytetty. Mutta se, ettei turhia varoituksia haluttu antaa turistien säikähtämisen pelossa, kertoo kyllä omaa tarinaansa ihmisten vaurauden erojen ei niin kivoista seurauksista ja siitä, kuinka muruilla eläessä joskus tärkeäkin informaatio jää sumppuun, kun ei voi ikinä tietää, menettääkö sen kertoessaan seuraavan päivän ruoat.)

Sataa, mutta sateessa ei ole mitään lohdutonta. Herään siihen, että ratsastusonnettomuudessa murtunut lonkkani kipunoi kuin kissa, jolla mummo pyyhkii pöydän. Yön aikana mullasta on noussut muutaman kurpitsantaimen kaartuva niska. Niskat ovat vielä aivan keltaiset, auringon päättäväistä hohkaa kaipaavat.

Olen hyvällä tuulella. Haluaisin pestä ikkunat, mutta ehkä haen vain kellarikomerosta kesävaatelaatikon, nostelen kesävaatteet sängylle, sitten kaapista talvivaatteet laatikkoon, kesävaatteet kaappiin, ja raahaan talvivaatteet kellariin. Onhan sentään sadesää. Meillä on pieni vaatekaappi, jossa ei ole mitään mieltä pitää kesän yli koko valtaisaa villahousuarsenaalia.

Saderintama liukuu Helsingin yli niin hitaasti, ettei sen liikkeitä voi aistein havaita. Koetan sopeuttaa yhteen ideat maapallon pyörimisestä ja säärintamien hitaista edesottamuksista, mutten onnistu kovin hyvin. Samalla tavoin ideat painovoimasta ja varpaillaan tanssimisesta kevyeniloisesti ovat toisiinsa vain vaikeasti totutettavissa. Jalkapohjani todistaa siitä juilien, lonkkaa säestäen nyt, kun sataa. Rakastan sadetta ja Barbara Sandrisserin esseetä "Sade", joka löytyy Yrjö Sepänmaan toimittamasta kirjasta Alligaattorin hymy.

(Ympäristötaiteilija Sandrisseriin liittyy jälleen yksi omituisista anekdooteistani. Mennessämme vuonna 2000 New Yorkiin Kissan kanssa lähetin yhdelle gradusedistäni, ympäristöesteetikko Berleantille, jonka kanssa olin ennenkin tehnyt yhteistyötä Dodon puitteissa, sähköpostia, jossa kysyin, olisiko hänellä suositella joitain Nykin nähtävyyksiä liittyen steppiin, afrikkalaiseen tanssiin, historialliseen puutarhataiteeseen tai rakukeramiikkaan. Berleant vastasi, että hän ei niin tiedä, kun on asunut jo Mainessa vuosia, mutta hänen ystävänsä Barbara S. voisi kyllä keksiä jotain kivaa; tässä hänen numeronsa, ja älä huoli, Barbara S. sanoi eilen puhelimessa, että keksii varmasti jotain kivaa teille. Nykissä koetin sitten soittaa Nykissä kolikkopuhelimesta numeroon hermostuksesta täristen. Kuvitelkaa itsenne soittamassa huonolla englannilla ihmiselle, joka on kirjoittanut parhaan lukemanne esseen! Ja vielä, että olette ihminen, joka inhoaa puhelinkeskustelua äidinkielellännekin! Ja joka kerta soitto ohjautuu vastaajaan. "Hello this is Barbara. Please leave your number and I'll call you back in a couple of hours!" Kiltin kuuloinen ääni, mutta eihän meidän halvassa hostellissamme ole todellakaan mitään puhelimia! Jätin kaksi viestiä, että olen se Berlantin ystävä, joka on Nykissä, ja jolle olit luvannut kertoa jotain vinkkejä esteettisistä paikoista, ja että koetan soittaa huomenna uudelleen kello sitä ja sitä, kun minulla ei ole puhelinta Nykissä, mutta ei se ikinä tärpännyt. Ja typerää kyllä, olin siitä kovin helpottunut. Ja olihan muutenkin nähtävää liikaa kahdelle viikolle. Vaikka kuinka ihminen, joka kirjoittaa sateesta niin viisaasti kuin Barbara S. voisi olla ilkeä tai pelottava? Taisin pelätä vain omaa tyhmyyttäni ja kompastelevaa englantiani.)

Katkos: käyn keittiössä, teen tahinavoileivän.

En tiedä, koetteko te toisinaan voimattomuutta oman seksuaalisuutenne kevätvyöryn edessä, mutta minä koen. Talvisin, kun valoa on vähemmän, saattaa mennä kymmenenkin tuntia ilman yhdenkään seksuaalisen ajatuksen mieleen hiipimistä. Mutta keväällä, valon lisääntyessä mihinkään muuhun on vaikeaa keskittyä. Joskus hämmennys oman kehon kuohunnan edessä näyttäytyy aidosti typerinä letkauksina ja hihittelynä, joskus siinä, että äkkiä jollekin miehelle, jolle on ollut talvella helppo puhua kuin kelle hyvänsä, on vaikeaa osata sanoa mitään, sillä hänen läsnäolonsa on niin kuohuttavaa. Sitten vain seisoo ja pälyilee levottomasti ja koettaa keksiä edes jotain järkevää sanottavaa kaiken kuulostaessa suunnattoman typerältä. Olkoonkin, ettei suunnittele mitään miehen suhteen, vaan on vain aikeissa olla tälle mukava, poikamainen kaveri kuten aina ennenkin. Kuten niille kaikille muillekin, joiden kanssa on joka kevät yhtä hankalaa asioida. Kämmenet ja jalkapohjat kastuvat stressihiestä yrittäessä olla jotenkin normaali, puhuva pää, kuten Kirsti eilen kommentissaan teemoitteli. Lokakuussa tälle voi jo turvallisesti nauraa, mutta toistaiseksi ei.

Luultavasti muutkin kokevat asian tällä tavalla. Olen lukenut pari tutkimusta, jotka viittaisivat tähän. Sosiaalipsykologi Pennebaker arvelee, että yksi suurimpia ahdistuksen aiheuttajia on se, etteivät ihmiset voi puhua seksuaalisuudestaan vaan joutuvat piilottelemaan sitä kuin jotain kamalaa salaisuutta. Tällä salailulla ja siitä seuraavalla häpeäleimalla esitetään olevan myös pornografiaa edistävä vaikutus. (Sivumennen sanoen, olen ihminen, joka ei ymmärrä pornografiaa laisinkaan. Ällistyttävää, että joku pystyy saamaan siitä jotain kicksejä.)

Sadesäällä, sisällä kodin kohdussa, on mukavaa keitellä yrttihaudetta, tällä kertaa sitruunakissanmintusta (kirjainyhdistelmä skm tarkoittaa sitruunakissanminttua, ettäs tiedätte). Lukea Baumania eteenpäin, käydä katsomassa vapaita työpaikkoja, järjestellä siemenpusseja. Toistaiseksi olen saanut maahan vasta purppuranpunaiset "Samurai"-porkkanat, silopersiljan, "Riesenbutter"-jättiretiisit ja "Giant Exhibition Longpod" -härkäpavut. (Rakastan kaikkea jättikokoista, paitsi ihmisten egojen suhteen. Viiden kilon tahinapönttö esimerkiksi on aika ihana asia.) Ruukuissa muhivat matalat auringonkukat, jättikyssäkaalit, maustesamettikukat, kurpitsat ja krassit. Vielä niin paljon tehtävää! Avomaankurkut pitäisi pistää esikasvatukseen, ja sortteerata loput suorakylvettävät jollekin järkevälle aikajanalle.

Nyt menen, sillä rakkauden lisäksi koirat tarvitsevat ruoan ja päivälenkkinsä. Beatleskin lopetti jo.

Kevään tuoksusta ja eksymisestä

"Taivaallista, täällä tuoksuu ihan keväältä", sanoo ystävä. Keväältä, tuoksuuko kevät tältä muka, haluaisin kysyä, mutta nyökkään vain ja siristän silmiä raa'assa paisteessa. Aurinkolaseja olisi repun sivutaskussa kaksin kappalein, mutta sen huomaan vasta seuraavana aamuna.

Asia jää kaihertamaan mieltä, sillä minulle kevään tuoksu on se tuoksu, joka haistetaan lumen vasta sulettua, auringon alkaessa varovasti lämmitellä kivisiä katuja ja seiniä. Tuoksu, joka nyt ajelehtii kaikkialla laajoina pilvinä ja peittää hetkittäin alleen jopa autojen katkut, ei ole kevään tuoksu, vaan sommitelma rakkaiden ystävien, kasvien, tuoksuista.

Painavanlämpimänä päivänä siirtolapuutarhan pikku pihoissa sinisenä merenä kukkivien scillojen tuoksu uiskentelee meidänkin takapihallemme ja joskus jopa toisen kerroksen ikkunastamme sisään. Tuoksut todellakin uivat ilman kaloina vakuuttavammin kuin lokit tai metsien kiimaiset uhu-uhu-sepelkyyhkyset. Cafe Pirittan kohdalla tuoksu ei sen sijaan ole scillojen hunajanmakea silmänisku, vaan narsissien konstailematon kevätriemu, sekoittuneena vaahteran kirpakanmakeaan tuoksuun, joka höystää tällä hetkellä Helsinginniemen maisemia.

Vaahtera kukkii, joka puolella.



Mennessäni jonkin vielä tänä keväänä haistamattoman kasvin ohi vilkaisen taakse ja kiskaisen sitten jarrut pohjaan. Jätän pyörän, kyykistyn, laitan silmät kiinni voidakseni keskittyä paremmin tuoksuun ja sen tuottamiin mielikuviin. Katsokaas: kun ei pidä parfyymeistä eikä partavesistä eikä eltaantuneen hien hajusta, eikä halua haistella konjakkien, sikarien tai viinien tuoksuja, jotka porautuvat aivoihin turhan kiihkeästi rouskahtelevan ruuvin lailla, mutta kuitenkin rakastaa tuoksuja ja on kelaillut niitä jo pitkään, kevään kukkijoita ei voi päästää ohitse. Voi olla, että jokin kerta kyykkiessäni tuolla tavoin silmät kiinni joku vie pyörän, mutta siinä tapauksessa käyköön niin. Kaikessa on riskinsä.

Siinä vaiheessa, kun lehmus alkaa kukkia, olen onnesta ymmyrkäisenä. Lehmuksen lisäksi tuoksuköynnöskuusaman, vuorikaunokin ja posliinihyasintin tuoksut kuuluvat mielestäni tuoksujen aateliin. Lehmuksenkukan voisi kelpuuttaa ihan sen kirjallisen repertuaarinkin perusteella, mutta kukapa meistä ei ottaisi toisinaan kupillista lehmuksenkukkateetä ihan sen itsensä vuoksi: nostaakseen kupin nenänsä alle, sulkeakseen silmänsä, nuuhkiakseen syvään ja nautinnollisesti, sotkeentumatta tunkkaisiin pikkuleipiin?

Kaikki kasvit eivät kyllä tuoksu hyvältä. Kielon ja näsiän tuoksuista en pidä, ja pahimmat painajaiseni olen nähnyt huoneessa, jossa kukki kellopasuuna. En osaa sanoa, vaikuttaako näiden tuoksujen petollisiksi mieltämiseen se, että tiedän kasvit tappavan myrkyllisiksi. Sekä kielon että näsiän tuoksu ovat ehkä liian parfyymimaisia. Kellopasuunan tuoksusta pidän, mutta kerran ne unet nähtyäni tuoksu ei assosioidu minulla Sunlight-saippuaan (tätä en ole koskaan muutenkaan ymmärtänyt; saippuat haisevat pahalta) vaan irtirevittyihin raajoihin. Siinä missä joku menee metsään nuuhkimaan kieloja, minä samoan silloin sieltä pois. Tuoksu on liian vulgääri ja vahva ja päätä alkaa särkeä siinä.

Ja apila, ja apila! Kun valkoapila kukkii, miten saatoin unohtaa tämän parhaista tuoksuista, silloin on todella kesä. Pagistaan kirjoitti hevosharrastuksen vaikutuksesta vihreyden ja vehreyden näkemiseen, ja luulen, että hillitön apilafiksaationi on tästä peräisin. Apila, tuo valkuaispitoinen laidunkasvi, jota samettiturvat hamuavat niin kärkkäästi! Tai ehkä koko hurja kasvirakkauteni, voihan olla niinkin, että minullekin kevään tulo on aiemmin ollut juuri laitumien uudelleenvehreytymistä... en muista, en osaa sanoa varmasti. Mutta heinää hevosille repiessä, sen muistan, tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka hyvältä heinät ja kasvit yleensäkin tuoksuvat. Epäilemättä maarianheinää, sitä, mitä on Zubrovka-pullossakin vodkaa maustamassa. Minun kasviharrastukseni on pitkälti tuoksuharrastusta. Jos nenäni olisi robustimpi, minulla saattaisi olla kauhea kaapillinen parfyymipulloja, mutta niitä hajuja inhoan. Liian vahvoja! Oikein tekee pahaa nähdä ystävä, joka on pilannut itsensä hajuvedellä. Tai viehättävä mies, joka on laittanut partavettä. Sellainen laittaa perääntymään puoli metriä nenä kurtussa.

(Ja taas olen kävellyt jonnekin, minne ei pitänyt mennä. Harhateillä, aina. Mutta tiedättekö mitä? Eksyminen on antoisaa. Ei ehkä teille, jotka luotatte siihen, että tunnen tien. Ei, en tunne sitä. Ajaudun milloin minnekin.)

Tuoksujen kerääminen haistellen muistuttaa eräissä aspekteissaan rakastamista: On käytävä vatsalleen kuraiseen maahan, jotta voi poimia muistiinsa posliinihyasintin tuoksun. On oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja viitsittävä pysäyttää polkupyörä, ja on otettava se riski, että joku kähveltää pyörän sillä välin, kun ummistaa silmänsä makustellakseen tuoksua. On unohdettava, kuka ja mikä on, ja antauduttava tuoksulle, keskityttävä siihen, painettava se mieleen. Ja mitä tästä kaikesta saa?

Siihen te osaatte vastata yhtä hyvin kuin minäkin: ei oikein mitään, minkä voisi selvästi osoittaa, ilmaista tai kuvata. Juuri sellaiset asiat ovat tärkeimpiä elämässä, sillä se, mitä ei osaa osoittaa, ilmaista tai kuvata, ei ole kovin helposti poisselitettävissä. Ja silti, kyse ei ole mistään mysteeristä, vaan aistimuksista, mielleyhtymistä, aistimusten jäsentämisestä ja kenties näkemisestä osana jotain suurempaa systeemiä, elonkehää, evoluution julmasti jyskyttävää pulssia.

Meitä koetetaan opettaa ajattelemaan, ettei näillä asioilla ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että osaamme laskea jonkin luvun neliöjuuren tai luetella nimeltä Suomen valtion tämänhetkiset ministerit. Eikä ole ketään, joka sanoisi: se maailma, jossa kuljet päivittäin, nuo tuoksut, jotka mapitat otsikon "kevään tuoksu" alle huolimattomasti, nuo talot, joiden ohi kuljet päivittäin koskaan kunnolla niitä katsomatta, niiden varjon piirtoa tarkastelematta, tämä pakokaasunkatku, joka vääntää vatsasi ylösalaisin ja jota koetat olla huomaamatta, tämä kipu ristiselässä, jonka työnnät alitajuntasi alusvaatelaatikkoon, kunnes selkäsi on niin kipeä, ettet enää pysty kävelemään, tämä maailma, nämä asiat, ovat niitä, jotka ovat kehittyneet sinun selviämiseesi hengissä tässä maailmassa. No, minä nyt tulin sanoneeksi tai oikeastaan kirjoittaneeksi tuon... ja olen sitä mieltä. (Pahus soikoon, täytyy lopettaa kirjoittaminen siitä, mitä "kukaan ei sano".)

En ymmärrä ihmisiä, jotka ottavat vieraaseen kaupunkiin mennessään mukaan kartan. Eksyminen on vaikeampaa kuin takaisin löytäminen. Yleensä vaikka kuinka yrittäisi eksyä uusiin ajatuksiin ja kokemuksiin, palaa vanhaan takaisin kuin lankaansa katkaisemaan kykenemätön jojo. Olen seikkaillut monessa kaupungissa kartatta. Olen seikkaillut monessa ajatusmaailmassa kartatta. Seikkailen elämässäni yleisemminkin kartatta, sillä en halua katsoa pakollisia turistinähtävyyksiä sight-seeing-bussin ikkunasta ja todeta jossain vaiheessa, että bussi jätti minut syrjäiseen kortteliin, eikä minulla ole aavistustakaan missä päin hotelli on, koska en kävellyt tänne omin jaloin.

Kerran kävelin Münchenissä rankkasateessa kolmisen tuntia, ilman karttaa tietysti, kunnes löysin hotellille. Sitä ennen olin jo kävellyt itseni eksyttääkseni pari tuntia ja minulla oli vietävä nälkä, ja rahat olivat hotellilla. Mutta kas, löysin paljon muutakin kuin hotellin ja rahani: dalmatialaisen ravintolan, lihavan sokerileipurin, koiran, jota joki vesi mukanaan hätääntyneen omistajan koettaessa pysyä penkkapolulla vauhdissa, puistossa kukkivan kamelian, ja niin edelleen. Kartan kanssa olisi löytänyt vain hotellin ja rahat ja syönyt lähikuppilassa ja mennyt nukkumaan. Ikään kuin junassa matkustaminen ei olisi hyvää aikaa nukkua.

Karttoihin ei koskaan merkitä - tai ainakin, tuskin koskaan merkitään - paikkoja, joissa posliinihyasintti tai vuorikaunokki kukkii.

Onks valot päällä?

Tuon kysymyksen joutuu kohtaamaan jokainen lauantai-aamu talven hämärän hellitettyä, ja ikivaloisia kesiä lukuunottamatta. Kesäisin kirjasto on näet lauantaisin kiinni eli minulla ei ole lauantaitöitä. (Eikä muitakaan töitä, sen puoleen. Paitsi kitkemistä, töistä jalointa.)

Kirjastossa katossa lymyää suuri valoikkuna eli jos ulkona on valoisaa, sisällä on valoisaa. Silti loisteputket hyllyjen yllä pitää sytyttää. Usein olemme unohtaneet. Esimies on tullut päivän aikana käymään ja sanonut: "No mutta, eiväthän valot ole päällä! Pimeässäkö te töitä teette?"

Kirjaston työpistekoneita, joita on hätäisesti laskettuna siinä nelisenkymmentä, ei saa sammuttaa ikinä, ei edes kotiinlähtiessä. Ne siirtyvät valmiustilaan. Kaikki valoja ei myöskään sammuteta kotiin lähtiessä, osa palaa yön yli. Myöskään kopiokoneita ei sammuteta. Jostain syystä itselainauspäätteet sammutetaan. Älkää kysykö minulta miksi, olen täällä vain töissä.

Kaikessa, mikä odottaa valmiustilassa, on ahne sähköä jauhava suu. Muistan lukeneeni kerran, että Saksan kokoisessa maassa pelkät toimistotietokoneiden valmiustilassa yön yli junnaamiset käyttävät useammankin ydinreaktorin koko tuoton. Suomi on tietysti pieni maa, mutta silti. On se kova pala ihmiselle, joka vieraisillakin sammuttelee valoja huoneista, joissa ei olla.

Jotkut asiakkaat inhoavat tulostusasetuksia, jotka on automaattisesti säädetty kaksipuoliseen tulostukseen paperin säästämiseksi. "Se on niin hankalaa, kun se paperi pitää kääntää." Armias luoja, johon en tosin usko, tämä on vain performanssimainen huudahdus, ota näiltä ihmisiltä pois kädet, joita he eivät halua käyttää. Kuollut liha löyhkää kirjaston himmeänsurisevilla käytävillä.

Takahuoneessa kaapissa on kahvinjuojien basic-tarjouskahveja ja teenjuojien teitä ja yrttiryysteitä. Suunnilleen puolet teetarjonnasta on luomua tai reilua kauppaa tai molempia. Lehtipöydällä on Helsingin Sanomat, Taloussanomat, Kauneus ja terveys (jonka nimi pitäisi oikeastaan olla "ulkonäkö- ja psyykentasapainohysteria"), Elokuva-arkiston ohjelmistoja ja Väliverhoja. Niin ja tietty Yliopistoja. Omaa taloa, you know. Ja jonkun tuomia vanhoja MeNaisia (oikea nimi NeNaiset, aivan hirveä lehti niin ikään). Tunnen oloni epäkotoisaksi, kun siellä ei ole Kumppania eikä Pähkylää. Tajuan, että voisin raahata tänne propagandalehtiäni, mutten taida jaksaa. Vaikka vanhat Animaliat ja Drontit.

Selailen syödessäni Nyt-liitettä ja tajuan, etten tunne yhtään lesboa. Tai siis, en tiedä tuntevani. Ehkä ainainen seksipuheeni on säikäyttänyt heidät lähettyviltäni? Ehkä he pitävät minua niin umpiheterona, etten voisi tajuta. Olen minäkin ihastunut pariin naiseen, sillä tavalla ohimenevästi, mutten osannut luoda heistä itselleni perversioita enkä fetissejä. Olen enemmän toiminnan täti kuin fantasioija. Jaksan fantasioida vain siitä, että ihmiset eivät suuttuisi minulle enkä minä heille. En osaa kuvitella, millaista olisi olla lesbo, olla kiihottumatta miehistä. Suuni lakkaa jauhamasta herneitä miettiessäni moista. Ei, en osaa kuvitella, en. Mutta ei siinä silti tietenkään mitään likaista tai kamalaa ole, kaikki rakkaus on kaunista. Tavallaan pedofiilienkin rakkaus on kaunista, vaikka sitä ajatellessa onkin pakko asettua myös lapsen asemaan ja sen takia todeta, että ei, ei tuollainen käy päinsä, se lapsi ei selviä tuosta koskaan, ei se lapsi eikä hänen lähipiirinsä. Yhden hyväksikäytetyn tunsinkin joskus ennen. En ymmärrä vanhempiani, joista kaikki seksuaaliset poikkeumat ovat kauheita ja samalla vähän hihityttäviä. En usko, että siinä on niin paljon eroa, enkä usko, että voimme valita, kehen rakastumme. Tuntevat robotit, rakkauden tuntevat robotit.

Tulee kurja olo, kun ajattelen, että ehkä kuulostan joltain ahdasmieliseltä paskapäältä säkättäessäni siitä, mitä kukkia tänä kesänä ajattelin partsille laittaa. Puren huulta, itkettää. Kokoan itseni, marssin takaisin työpaikalleni, koneen ääreen. Asiakkaat taitavat kaikki olla piknikillä näin kauniina lauantaina. Minäkin menen piknikille Ruttopuistoon, kun päivä päättyy.

Mistä nämä sanat tulevat, "kun päivä päättyy". Kun päivä alkaa, oikeastaan, kun otan reppuni ja sanon itselleni: "Nouse. Kävele." Ja onnun polkupyörälleni, ruokahuonekäytävässä, ettei sitä pöllittäisi, ja peruutan sen ulos magneettilätkää lukoille vilkutellen, ja astun ulos, missä on kirkasta.

Kun päivä päättyy, hämärtyy. Toisinaan mietin sitäkin, ajanko minäkin joskus valot pois päältä, automaattisesti. Mistä tulee se tunne, että jotakuta pitäisi halata, että voisin halaamalla pelastaa kaikki ihmiset? Ryhdynkö uudeksi Äiti Ammaksi, helvetti, mitä minä oikein kuvittelen? Kuria, tyttö, kuria. Ajattelen kissoja. Ajattelen sitä, kuinka Desmond Morris kirjoittaa, että kerälle kiertyneen kissan raitakuviolla on funktio: kotkan silmiin keräkissa näyttää suurelta, lihavanvaaralliselta käärmeeltä. Siihen on paras olla sotkeentumatta! Ja niin kissa voi torkkua ulkona pelkäämättä mitään tai ketään.

Autoja lukuunottamatta, tietysti. Aamulla matkalla töihin meinaan taas ajaa yhteen auton kanssa vaikka ajan aika verkkaisesti ja näytän selkeästi kääntymismerkit kädellä viitaten. Ne eivät katso. Autoilla ei ole silmiä, vaikka niiden valot olisivatkin päällä. Minne ne ihmiset ovat ajamassa, lauantaiaamuna? Eivät kai kauppakeskuksiin? Jatkan matkaani uneksuen.

Hyvässä seurassa

Tiedotusasioita: Ystäväiset, nyt se on tapahtunut! No, monikin asia, itse asiassa. Kaivatut opintoviikot ovat tulleet opintosuoritusotteeseeni ja fysioterapeutti on ilmoittanut, että minun osaltani tanssimiset on tanssittu. Tästä lähin en tanssi, vaan kävelen. Saan luvan kokeilla varovasti syksyllä, harrastusmielessä, mutta esiintymishaaveet stepissä on unohdettava. Kiukuttaa ja riemastuttaa samanaikaisesti. Ei se ole vaarallista... olenhan luopunut jo ratsastuksestakin, ja selvinnyt siitä hengissä. Kaikkeen tottuu ja sopeutuu. (Olisin mieluummin kyllä esiintyvä tanssija kuin FM, mutta kaikkea ei saa itse valita. Luusto asettaa täsmälliset rajat joillekin asioille.)

Tuo oli vain alkusoitto. Kiitoksen Kirstille ja Timolle eilisistä kommenteista, samoin Annajuulialle. Olette ihania! Katsokaa nyt, mitä helpotus teettää... Lueskelen parhaillaan Zygmunt Baumanin Sosiologista ajattelua. Prinssi Sigismundis kirjoittaa: "...merkittävien toisten valitseminen tarkoittaa yhden lukuisista ryhmistä valitsemista viiteryhmäksi - ryhmäksi, johon vertaan käyttäytymistäni, ryhmäksi jonka hyväksyn koko elämäni tai jopnkin sen osa-alueen mittapuuksi. Sen perusteella, mitä tiedän valitsemastani viiteryhmästä, arvotan omaa käyttäytymistäni ja teen johtopäätöksiä sen arvosta ja laadusta. "

Osittain te olette viiteryhmääni. Blogimaailmaan sujahtaminen on ollut jännittävää - ei, en ole lopettamassa, kunhan tässä välillä otan etäisyyttä yhden päreenkiskonnan ajaksi - ja hirvittävän palkitsevaa. Blogiystävyyden väljyys on jotenkin niin ihanteellista. Kuulumisia vaihdetaan usein ja mieluusti. Ja miten fiksuja ihmisiä!

Mutta hetkinen - prinssi S. : "sen perusteella, mitä tiedän" - mitä teistä tiedän tai kuvittelen? Tämä on kirjoitus teistä, joiden blogeja luen. Anekdootteja, joita teistä tulee mieleeni. Älköön kukaan sivuutettu loukkaantuko. Älköön kukaan sivuuttamaton loukkaantuko. Ajatelkaa vain, että olen vähän ääliö, kun kerron tuollaisia julkisesti. Sen saatte ajatella. Mistä nämä anekdootit tulevat? Mielikuvituksestani, ja kertovat varmasti siitä enemmän kuin teistä.

Otetaan ensin ne, joita en tunne silleen oikeesti. Nämä anekdootit ovat puhdasta fantasiaa, vaikutelmia. Eivät ehkä olennaisia, mutta piinaavan läsnäolevia lukiessani kuulumisianne. (Tiedättehän, se tunne kun lukee toisen kirjettä, kun näkee tämän tekevän niin-ja-niin - koska en ole nähnyt teitä, olen muodostanut kuvitelmia.)



Annajuulialla on vähäsen kihartuvat hiuksenpäät, jotka hakeutuvat helposti suuhun, kun tuulee. Hänen askeleensa ovat kevyitä ja kasvoilla on mietteliään ystävällinen ilme.
C kuuntelee musiikkia kovalla ja liikuttelee lantiotaan tanssahdellessaan, ruokaa laittaessaan. C:llä on kerällinen ruusunpunaista villalankaa. Eufemialla on tummat silmät ja pälyilevä katse. Väritöntä huulirasvaa. Kadulla kulkiessaan hän silti äkkiä hymyilee muistaessaan erään sitaatin. Illuusia säilyttää yöpöydällään rapisevalehtistä muistivihkoa. Illuusian kuvittelin kaksikymmentäyksivuotiaaksi, ennen kuin selvisi, että hänellä on jo toisaalla asuva tytär. Nykyään kuvittelen vain, että Illuusialla on valkeita laskeutuvia neuleita. Jani näyttää äkäiseltä seistessään bussipysäkillä, vaikka on oikeasti maailman kiltein ihminen. Hänen taskuistaan löytyy usein hakaneuloja, joilla hän kiinnittää verhoihin muistilappuja. Äiti soittaa hänelle usein kysyäkseen kuulumisia. Jemorylla on hymykuopat, aivan ehdottomasti. Hänellä on punainen polkupyörä ja Väinö-koirallaan on sininen ruokakuppi. Kiltti on vähän äkäinen, koska hänen lapsensa on hakannut pöydänreunaan lusikalla koloja. Kiltti puhuu puhelimessa kieputtaen johtoa sormensa ympärille. (En edelleenkään hahmota, että voi olla ihmisiä, joilla on lankapuhelimen sijasta kännykkä.) Kirsti nostelee kissaansa kasvojen tasalle ja virnistää sille. Kirstin työpöydällä on usein kaakaomuki. Kirjailija-Anita osaa kiskaista sieraimensa kiinni vetäistessään suuttuessaan hurjan lujaa ilmaa nenän kautta sisään. (Inkeriläisisotätini ja mummoni osasivat kaikki tämän. Hurjan näköistä! Minun sieraimeni ovat liian paksut, ja sekös harmittaa!) Kesällä hän suojaa herkästi palavaa nenänpiitään lotraamalla siihen aurinkorasvaa.
Pagisijan taannoinen kommentti lyhythiuksisuudestaan sotki hetkeksi ympyräni. Mitä ihmettä, enhän minä tule toimeen lyhythiuksisten naisten kanssa - - vaikka tarkemmina ajatellen kaikilla tosi läheisillä naisystävilläni sattuukin olemaan lyhyet hiukset ja itse olen ainut ystäväpiirini liuhulettityttö. Nyt olen taipunut tosiasioiden edessä. Mutta olen yhäti varmempi, että Pagisijan hedelmäkorissa on usein omenoita. Hän kuorii ne ennen syömistä, milloin ne eivät ole luomuomenia. Scilla on taitava palomaan porkkanoita ja leikkaa harvoin sormiinsa haavoja. Hänellä on villakankainen välikausitakki ja tukevat kävelykengät. Sofialla on enemmän vaatteita kuin kellään muilla. Hänen kotonaan ei ole peilillistä baarikaappia, mutta sen sijaan hienot stereot. Niissä soi usein jonkun naislaulajan tuotos. Samia osaa vilkaista ihmisiin niin nopeasti, etteivät nämä ehdi huomata. Hänen eräässä hameessaan on kilisevä tiuku. Hän saa usein ystäviltään ruukkuesikoita ja toisinaan gerberan muttei koskaan freesioita eikä iiriksiä, joita salaisesti tahtoisi. Surrealistin kotona on keltainen emalipannu. Hän osaa edelleen kansantanssin, jonka joutui esittämään ala-asteella, muttei kerro sitä kenellekään. Epätoivoa tuntiessaan Surrealisti makaa sängyllä ja laittaa polvien alle tyynyn ja ottaa tirsat. Timon kotona on kaikenlaisia piirustus- ja maalausvälineitä levällään, vaikkei niitä käytetäkään joka päivä. (Timo on muuten ainut bloggaaja, josta olen nähnyt unta. Tai ainakin muistan nähneeni. Siinä hän otti kiinni suureen mustaan vasuun taivaalta tipahtelevia tähdenlentoja ja pajatti ääneen Wittgensteinia. Sillä välin Mobutusta tuli elefantti. Koetin koputtaa Timoa olkapäälle ja kysyä, mihin tähdet laitetaan säilöön, mutta hänellä ei ollut aikaa vastata.) Timo maalaa välillä itselleen vesivärillä viikset ja on seurassa aika hiljainen. Täti mrs. Ruu Morbidi kantaa digikameraansa mukanaan ja lauleskelee mennessään hopeista kuuta. Tädillä on Cliniquen meikkejä, niitä hajustamattomia ja hyvälaatuisia. Täti osaa väsätä ihanaa verigreippi-avokado-mansikkasalaattia vierailleeen.
Ykstoista kävelee raskain kengin ja heiluttelee päätään korvalappustereioiden äänten tahtiin. Hän osaa nikkaroida lipaston halutessaan ja lukee toisinaan vaimolleen Henry Milleriä iltasaduiksi. Hänen tekemänsä ruoka on aika suolaista.

Toivottavasti kukaan ei järkyttynyt liikaa. Joskus käyn katsomassa Khilouta, joka on serkkuni 25 vuotta vanhempana, joskus Kaaleja, joka on Kissa kymmenen vuotta nuorempana. Joskus vierailen Marinadin keittiössä. Koetan tutustua Marinadiin, mutta kuten tosielämässä, Blogosfäärissäkin joihinkin ihmisiin on vaikeaa tutustua. Epäilemättä se on omaa ujouttani ja hölmöyttäni, Marinadi vaikuttaa mukavalta ja avoimelta ja onhan hänelläkin talvehtinut chili. Velikulta on toinen hyvänpäiväntuttu, jonka kommentit hämmästyttävät minua. Velikullalla on epäilemättä useampi kuin yksi talikko. Muualle ehdin vain satunnaisesti, hyvin satunnaisesti. Onhan minulla muutakin tekemistä kuin roikkua kuulumisia vaihtamassa. Pelastaa maailmaa, valmistua, ulkoiluttaa koirat, tehdä safkat.

Ja sitten tutut: anekdootteja. Merisudella on ollut työhaalari ja iso oranssi työkypärä ja edelleen nähdessäni hänet ajattelen telakkaa. Vesa on ensimmäinen vanhempi opiskelija, johon tutoreiden lisäksi tutustuin (=opin tämän nimen). Sain heti sen kuvan, että hän on fantasiakirjallisuuden ja opiskelumetodeiden johtava asiantuntija. "Luento joka toinen päivä on maksimitahti." No, ykstoista vuottahan tässä vain menikin vaikka olenkin välillä tehnyt yli maksimin ja enimmäkseen rajusti sen alle. Vesan neuvo oli hyvä: parhaiten kaaliin upposivat ne luennot, joita oli harvemmin kuin joka toinen päivä. Matti kirjoittelee yksityissähköpostinsa alle ATM-Matti, arvatenkin, koska yrittää aivopestä minut uskomaan ettei hänellä ole sex appealia. Mutta mitäpä Matti minun aivoituksistani tietäisi. Matin itsepäinen tapa kutsua itseään ATM:ksi on hämärtänyt koko käsitteen minulle. Kuvittelen, että kaikki ATM:nä itseään pitävät sienestävät ja ruokkivat lintuja, mitkä ovat tietenkin silmissäni ehdottomia hyveitä. Synni näyttää vähän Kata Kärkkäiseltä ilman silmälasejaan ja turkoosiin keijukaisasuun pukeutuneena. Nähty on, naamiaisissa! Synnillä on maailman kaunein hattu. Tuulilla on maailman hienoin ei-voi-olla-totta-irvistys. Tuuli osaa pelata pesäpalloa ja pitää tyttöjen lippua korkealla. Mialla on kilometrejä pitkät sääret, mutta hänen en ole vielä nähnyt sätkyttelevän niitä. Mia nauraa välillä niin, että menee kaksinkerroin. Mian poikaystävällä on tatska ja paljonpuhuva tapa pyörittää silmiään. Hän taitaakin olla ainut ihminen, joka ei sitä tehdessään näytä umpihölmöltä. Niko on enkeli. Meidän Nasukin rauhoittuu aina Nikon seurassa; nyt olen kyllä ongelmissa sanottuani Jania maailman kilteimmäksi koska kyllä Nikokin... ääh. Loogisuus hoi! Nikon seurassa ei voi olla paha olo. Kummallista, kuinka joillain ihmisillä on sellainen tatsi. Sallalla on viehättävät käytöstavat ja hän osaa pitää kankaista hiuspantaa, mistä en voi olla olematta vähäsen kateellinen. Hän myös tutkii eläinten ja ihmisten välisiä suhteita, mikä on tajuttoman hienoa ja kunnioitettavaa. Emme tunne kovin hyvin, joten en osaa paljastaa salaisuuksia. Ja sitten Janne-Sch, tai Janneroquai, kuten häntä Kissan kanssa kutsumme. Janne on yhtä groovy kuin Jamiroquai ja heillä on AIVAN SAMANLAINEN ääni. Arvatkaa vaan, kenet näen, jos satun kuulemaan Jamiroquain kappaleen? (Tosin minun kokemukseni mukaan Janneroquai ei puhu bileissä seksistä vaan skitsoanalyysista. Kerran yksissäkin bileissä Janne selitti skitsoanalyysia niin pitkään, että jälkeenpäin Ilves kysyi, eikö tuo peikkopoika kelaa mitään muuta edes humalapäissään. Hihittelyä. Minä en osannut varmaankaan vastata mitään, koska siihen aikaan en puhunut muusta kuin seksistä. - Tästä muuten pari tuttua on kritisoinut blogiani; livenä kuulemma pälpätän lähinnä seksistä, kun blogissa siinä kohdin en totea just mitään. Heille blogi on ollut hämmentävä - ajattelen muutakin kuin seksiä. Jösses.)

Niin, tällainen viiteryhmä, blogeissa. Kuvitelkaa sitten, kuinka ottaa tukea tällaisesta. No, onhan toki muukin todellisuus. Mutta yllättävän tärkeäksi tämä kaikki on käynyt matkan varrella. En olisi osannut arvatakaan. Jos olisin, olisinko koskaan uskaltautunut kynnyksen yli? Enpä kai.

Joka tapauksessa, paljasteltuani salaisuuksia ja oletettuja salaisuuksia aion vielä lopuksi paljastaa itsestäni salaisuuden, jota en ole ennemmin kertonut kellekään: kaivan korvani neuroottisesti ainakin kahdesti viikolla pumpulipuikolla juuri sillä tavalla kuin puikkopakkauksen kuvat eksplisiittisesti kieltävät tekemästä. Ensin kostealla puikolla, sitten rasvaan kutiavat korvakäytävät kasvoemulsiolla voidellulla puikolla.