Kuningas Hidas

Oi, Kuningas Hidas tulee tänään televisiosta, ykköseltä klo 21.20. Suosittelen lämpimästi. Myös niille, joilla ei ole öljymärimaalaustaustaa.

Sori, tiedän, että oi-aloitukset ovat 1800-lukulaisia. Mutta minkäs teet, joskus se silti tuntuvat oikeilta tavoilta lähestyä jotain haurasta.

Kohti puutarhaa

Tänään kaikki sujuu niin kuin pitääkin, toisin kuin eilen, jolloin turskahtelin itkuun tuon tuostakin. Minua yksinkertaisesti pelotti se ja tämä ja tuo, ja tuntui siltä, että tulevaisuuden päällä on kankainen huppu, enkä tahdo astua sisään pimeään.

Negaatio tulee makaamaan viereeni sängylle lukiessani vatsallani auringonläikässä lötköttäen Markku Hyypän kirjaa Tunteet ja oireet. Uusin psykosomatiikka. (Kirjoitan tästä, kunhan saan luettua. Jostain syystä olen kiinnostunut medikalisaatiosta yllättävän paljon. Käsittämätön valtarakenne, nykyajan uskonto.) Pienen Pannumyssyn läheisyys on luksusta, josta harvemmin saa nauttia; rouva Nelikulmainen Negaatio on teiniäitiydestään metsän helmassa jäänyt hieman angstiseksi otukseksi. Siinä missä löysät kollipojat (tai kai oikeastaan pitäisi sanoa kastraattipojat) makaavat aina siellä, missä ihmisetkin, Negaatio yleensä hiipii vaivihkaa kurkistamaan ovensuusta, että siellä ne ovat, joo joo, ja suksii tiehensä heti havaitessaan tulleensa havaituksi. Tänään Negaatio kuitenkin kiipeää sängylle viereeni ja kehrää ja vilkuilee arasti siristetyin silmin. Kissathan siristävät silmiään osoittaakseen, että ovat hyvin tuumin liikkeellä. Siristän Pikkiselle silmiä takaisin ja ujutan hitaasti kättäni kohti sen vatsaa. Pian saan leikkiä sormenpäiden kevyin kosketuksin sen toffeenvärisessä vatsakarvoituksessa, joka on aivan untuvanpehmeää, toisin kuin sen paksu selkäturkki, joka on jouhimaisen paksu ja aavistuksen rasvainen.

Koska Negaatiota saa helliä niin harvoin, kokemusta arvostaa jotenkin enemmän kuin sitä, kuinka Lohi kiipeää syliin tai kellahtaa selälleen. Lohen näissä toimissa ei ole mitään intiimiyttä: se paljastaa vatsansa kelle hyvänsä. Negaatio sen sijaan harkitsee kauan ja hartaasti, antautuako tuttavuuksiin uuden ihmisen kanssa. Tai vanhankin. Pikkinen on asunut meillä kuusi ja puoli vuotta, mutta tällaisia hellimistuokioita on ollut arviolta vain parisenkymmentä.

Menemme Kissan ja Nasun kanssa puistoon, otamme kuvia, joissa Kissa pyöräilee Nasun juostessa rinnalla. Osassa kuvista itsepäinen porsas kyllä selvästi haraa jonnekin muualle kuin rinnalle. Yhdessä kuvista se jopa juoksee toiseen suuntaan - asia, jota Nasua katsellen en huomannut.



Puistossa on idänsinililjojen hurjansinisiä tuppaita. Kullerot ovat niinikään alkaneet työntää lehtiään juurakoista ylös. Panen tyytyväisenä merkille rastaiden terveen pyöreyden.

Kun tulemme sisään, käyskentelen taas Phalaenopsiksen tienoilla. Ihmettelen jo ties kuinka monetta kertaa, voiko orkidea kehittää kukkaansa tuoksun usean kuukauden kukinnan jälkeen. Tuoksu muistuttaa aivan - - silmät kiinni, syvään tuoksua sieraimiin vetäen, keskittyen yhä tiukemmin - - jasmiinia. Kumarrun jasmiinien puoleen. No niin, kiinanjasmiini kukkii. Mutta se kasvaa tuessa niin tuuheasti, etten ole nähnyt vihreän massan toiselle puolen, auringonpuolelle, jolla se tietenkin tahtoo kukkia. Pari kukkaa on jo lakastunut, pari valkeaa, himmeää tähteä auki, nuppuja vaikka kuinka paljon. Mietin, miksi kiinanjasmiinin nimi on J. polyantha eli runsaskukkainen jasmiini (se, tarkoittaako Jasminum jotakin latinassa, on minulle vieras fakta - kertokaa, jos te tiedätte) kun kuitenkin kukat ovat niin kauniin himmeänvalkoiset, että alba olisi niille varsin sopiva ja kuvaava nimi. Ovathan kaikki jasmiinit aika runsaskukkaisia. Toisaalta, osissa kiinanjasmiinikantoja nuput ovat aika vaaleanpunertavat.

Mietin taas kerran ihastustani valkoisiin kukkiin. Tuoksuherneistä lemmikkini on kermanvalkoinen "Mrs. Collier", elämänlangoista kuunkierto eli Ipomoea alba. Tosin pidän kyllä enemmän sen vanhasta synonyymista Ipomoea bona-nox. Ja lumpeet, Nymphaea alba, himmeänvalkoinen lumme, ja Nymphaea candida, hehkuvanvalkoinen lumme, ovat aivan hykerryttävän kauniita sudenkorentojen gargantuamaisen suuria boolimaljoja.

Melkein sykerryn siitä riemusta, että pian kaikki esikasvatetut pienet taimet saa viedä ulos, ensin parvekkeelle tutustumaan aurinkoon, tuuleen ja maailman viileyteen, ja sitten myöhemmin ulos tai suuriin ruukkuihin. Keltaiset iirikset ja muut epämääräiset nimettömät, vain värikkäin kuvin varustetut sipulikasvit, joita Kissan sisko toi Madeiran-matkaltaan, ovat työntäneet mullasta pitkät, vaativanvihreät sormet, joilla ne kurkoittelevat kohti ikkunaa. Ulos, ne sanovat. Ei vielä, toppuuttelen, ja koetan suojella niitä Lohen uteliaisuudelta.

Aamuisin herään siihen, että Lohi seisoo takajalat sängyllä, etujalat tarjoiluvaunulla, jonka on taimenkasvatusvaunu aina keväisin. Olen virittänyt chilintaimien suojaksi sellofaanin tarjoiluvaunun työntökaaresta sen alle. Lohi ei pääse kasveihin käsiksi, mutta raastaa kielellään sellofaania silmät ummessa. Pikkinen ja Arttu seisovat lattialla ja tuijottavat Lohta hämmentyneinä. Koirat nukkuvat vielä, pitkät jalat välillä unen pohjaa potkaisten, kyntevät strutsinjalat. Ja Kissa, Kissan otsalla helmeilee hiki auringon porottaessa hänen peitettään. Chilien lämpömittari nouseekin aamulla kahteenkymmeneenkuuteen laskiakseen iltapäivän ja illan seitsemääntoista. Täytyn hellyydestä ja hyvästä olosta ja kaivaudun koirien ja täkkien alitse syvemmälle Kissan syliin, joka on hikinen ja unesta rento.

Voi että minä rakastan maanantaita, kun ei tarvitse tavata ketään eikä hoitaa yhtään asiaa. Tai ehkä sentään Mirabilikset pitäisi laittaa multaan. Ihanat, suloiset ihmekukat. Tiedättehän, ne Mendelin ihmekukat? Kasvattavatkohan geeniteknologit hekin ihmekukkia parvekelaatikoissaan? Heidän maailmansa on varmasti aika ihmeellinen ja erilainen kuin tämä maailma tässä, täynnä itsen hyödyttömyyttä ja osaamattomuutta kaikissa niissä asioissa, joita yhteiskunta arvostaa. Vakava, kuvittelen, aikuinen.

Tai en sittenkään. Ystäväni, joka on ammatiltaan pipetoija (siis labrabiologi), elää jännittävää elämää. Juuri silloin, kun Yhdysvalloissa pelättiin niitä pernaruttokirjeitä, hänelle lähetettiin Yhdysvalloista ihka oikeaa pernaruttoa postitse - eikä edes kirjattuna, vaan ihan tavallisena maksikirjeenä. Olivat kuulemma miettineet, tuleeko kirje perille, vai jääkö tullin haaviin ja joutuvatko he labralaiset, jotka olivat käskeneet vain pistää sen nopeasti postiin, muodollisuuksista viis, poliisin kanssa vaikeuksiin. Eivät joutuneet: kirje tuli aivan normaalisti perille ja he saivat tarvitsemansa kannan.

Mihin he sitä tarvitsivat, tarina ei kerro. En kysynyt, koska olen itse käynyt laboratoriossa viimeksi yläasteen kemiantunnilla. Enhän olisi vastauksesta kuitenkaan mitään ymmärtänyt.

Yläasteella en ollutkaan vielä innostunut kasvien kasvattamisesta, vaikka toki jo silloin keräsin yrttiteeaineksia metsistä.

Nainen ajattelee

Eilinen lyhyeni on kirvoittanut kommentin, että teen naisille tyypillisen ajatteluvirheen. Varautukaa siis jo etukäteen siihen, että jälleen kerran koneen ääressä on nainen. Tiedättehän: epäloogisuutta, halpahintaista sentimentaalisuutta, kertakaikkista haluttomuutta käyttäytyä kuten normaali ihminen (= mies?).

Ajatus, että moraaliin liittyisi tunteista olennaisesti häpeää ja syyllisyyttä kuulostaa minulta lähinnä keinolta kontrolloida naisten siveyttä. Tai ainakin minuun näitä tunteita on koetettu iskostaa lähinnä seksuaalisuuteen liittyen. Häpeä, äläkä avaa suutasi, vaikka olisitkin tehnyt jotain, missä ei itsesi mielestä ole mitään pahaa. Meistä se on pahaa, sinä ruoja. Moraalintuhoaja, noita, narttu.

Kommentti saa minut ajattelemaan, että olisin miehenä onnellisempi. Tragediani on ollut jo hyvin kauan se, etten ole mies. Mieluiten olisin mies. Vain hullu sanoisi tässä maailmassa ja yhteiskunnassa toisin.



Ja silti, en kadehdi miehiä. En tiedä, millaista on olla mies. Ei heilläkään taida aina olla helppoa, vaikka he saavatkin tietyt bonukset heti kättelyssä: totta helvetissä miehen matala puheääni kuulostaa vakuuttavammalta. No, lukekaa vaikka muutama empiirinen tutkimus aiheesta. Avaa silmiä. Vaikken tiedä, millaista olisi olla mies, tiedän, ettei ole kivaa olla nainen. Se on äärimmäisen rasittavaa, itsetunnolle kohtalokasta, saa jatkuvasti miettimään, uskaltaako sanoa tai kirjoittaa mitään mistään tärkeästä asiasta. Kuukautisista minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, pms:stä kylläkin. Samoin siitä, että raskaus ja lastenhoito on nimenomaan naisten juttu. Kai minäkin voisin ottaa lapsen, jos sen joku vaivautuisi minulle synnyttämään ja kasvattamaan, niin että sen ollessa kuuden tai seitsemän voisimme pelata yhdessä korttia ja käydä Linnanmäellä. Siinä välillä voisin osallistua viikkosiivoukseen, ettei kukaan pääsisi sanomaan, etten tee osaani kotitöistä.

En jaksa hävetä sitä, että ajattelen väärin, tunnen väärin ja käsitän kaiken väärin. Hitto soikoon, se on minun oikeuteni yksilönä ja ihmisenä. Olla erehtyväinen. Olla kovapäinen erehtymisten suhteen. Olla muuttamatta käsityksiäni, jos ne tuntuvat vastaavan hyvin todellisuuttani, silloinkaan kun se olisi kaikkien muiden mielestä järkevää ja säästäisi parit kunnon itkut ja raivarit.

Rakastan kaikkea kaunista ja hyvää. Rakastan ihmisiä, jotka jaksavat hymyillä vieraille näitä palvellessaan, ihmisiä joilla riittää rohkeutta elää ideaaliensa mukaan, ihmisiä jotka eivät tavoittele valtaa eivätkä statusta. Niitä, jotka lakaisevat rappunsa eduksen vaikkeivät siitä koskaan saakaan kiitosta eivätkä rahaa. Rakastan akileijoja, helokkeja ja tuoksuherneitä. Madame Plantier -ruusua. Uintireissuja, nauramista.

En pidä siitä, kuinka keskeytän toisinaan jonkun tai dominoin seuruetta jollain jutulla, jonka tarkoitus on saada muut nauramaan jollekin verrattain merkityksiltään tyhjälle jutulle. Enkä siitä, että olen huolissani siitä, vaikutanko liian hölmöltä jonkun keskustelukumppaniksi. Puhumattakaan siitä, että olen huolissani siitä, olenko liian hölmö jonkun panoksi. Inhoan sitä, kuinka joskus löydän itseni sanomasta jollekulle: "Ei ei, ei se noin mene." Vaikka ihan rauhanomaisestikin. En jaksa hävetä näitä, mutta tunnen itseni jatkuvasti hölmöksi, koska en osaa tahtoa jotain niin voimakkaasti, että käytökseni muuttuisi. (Ja salaa haaveilen, että muut ovat samanlaisia selkärangattomia otuksia.)

Mieluiten olisin olematta kokonaan. Sulaisin maahan. Olisin ruoho, ja päärynäpuuta. Enkä voi. Olen luvannut huolehtia viidestä eläimestä, mitä niille silloin kävisi?

En minä ajattele mitään. Ei, ei. Yritykseni olla systemaattisesti mies ovat epäonnistuneet surkeasti. (Yrittävätkö miehet koskaan tulla naisiksi koska heistä tuntuu että miehinä he eivät voi koskaan riittää? Voi, tähän haluaisin vastauksen...) Niin monta vuotta turhaa yrittämistä, eikä kukaan uskonut siihen illuusioon. Olen väsynyt, väsyneempi kuin aikoihin. Pari vuotta sitten lakkasin yrittämästä, lakkasin uskottelemasta itselleni ennen jokaista tapaamista, ettei minulla ole tunteita, ettei minulla ole oikeutta tuntea, ettei minulla ole oikeutta erehtyä. Lakkasin psyykkaamasta itseäni ajatuksella, että olen harvinaisen miesmäinen nainen. Tajusin, että se on ihan pöljä proggis, koska pidän naisista keskimäärin enemmän kuin miehistä. Naisten tavasta puhua, koskettaa, nauraa ja itkeä. Miksi tahtoisin tulla joksikin sellaiseksi, jonka toimintatavoista noin keskimäärin en pidä?

Ja silti, edelleen ajaudun kriisiin jonkun kirjoittaessa, että teen naisille tyypillisen eleen, ajatteluvirheen, itseni vähättelyn. Se johtuu siitä, että naisilla ei ole tässä maailmassa samaa ihmisarvoa kuin miehillä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Nöyryyden oppiminen on kaikista vaikeinta. Oppia sanomaan: olen huonompi, olen huonompi, olen huonompi, olen nainen, olen nainen, olen huonompi, olen nainen, olen huonompi, olen nainen.

Haluan olla nainen ja en halua olla nainen. Oikeastaan olen liian väsynyt pohtimaan tuota asiaa aina kun se putkahtaa esiin. Luultavasti säilyn loppuun saakka epätietoisena siitä, pystynkö sopeutumaan sukupuolirooliini ikinä. Tämä epätietoisuus on seinä muun maailman edessä. Se erottaa niin selvästi sen, mikä on minua ja mikä muuta, vaikken mitään toivoisi niin kovasti kuin sitä, että katoaisin, tietoisuuteni fokus katoaisi, että voisin olla maailmaa ongelmitta. On raskasta kahlata syvällä helvetissä, kun on kevät.

Tutkimus moraalisista tunteista

Sähköpostiin kopsahtaa pyyntö vastata tutkimukseen moraalisista tunteista. Mielenkiintoista! Tutkimus näkyy olevan avoin kaikille. Kunpa se myös ilmestyisi pian...

Vaikka tietysti minusta tuntuu oudolta, että joku kutsuu syyllisyyttä ja häpeää moraalisiksi tunteiksi. Konformiset tunteet taitaisi olla osuvampi nimi. Itse ajattelisin moraalisiksi "tunteiksi" pikemminkin uteliaisuuden toisenlaisia elämäntapoja ja -muotoja kohtaan, huolen ja rakkauden, ihmetyksen ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Minulle moraali ei olekaan laki vaan lupaus!

Kulkurin selässä

On tapahtunut jotain ihmeellistä ja ihanaa.

Olen noussut takaisin pyöränsatulaan, joka on hevosen selän tai gevalioinnin ohella luontevin olemisen tapani. Illalla oli Taikissa tanssiteos Umbran ensi-ilta ja jalka oli niin kipeä, ettei Taikkiin kävelystä tulisi mitään. "Otetaan pyörät", sanon Kissalle. Koska Ainottaressa on vielä nastarenkaat alla, otan kakkospyöräni Kulkurin.

Maailma avautuu pyörän selästä aivan toisenlaisena. Siinä missä hevosen selässä tuntee itsensä kentauriksi, pyörän selässä muuttuu joksikin liukuvaksi, vaivattomaksi, nopeaksi ja melkein vaarallisen itsenäiseksi. Kuten eräs esteetikko päätoimittamassani lehdessä kirjoittaa, kunhan lehti nyt kerkiää painoon - tämä on vain ennakkotietoa, unelmia - "pyörän kanssa olemme mielellämme kyborgeja". Kuuset viuhuvat ohitse, tie laulaa renkaiden alla. Vai onko se sittenkin keskiö, joka laulaa? Pyöräillessä on vaikeaa olla kovin analyyttinen, koska on jatkuvasti jonkinlaisen vauhti- ja vaivattomuusorgasmin partaalla, suistumaisillaan pysyvästi joksikin aivan toisenlaiseksi, joksikin joka sujahtaa ja suhahtaa ja kallistuu mutkissa, ei piittaa hitaista ja pienistä asioista, ei koskaan pysähdy, mutta silti haistaa ja tuntee lämpötilan ja lihasten liikkeen ja kallistuskulman.

Kun aamulla pyöräilen töihin Keskuspuiston halki, huomaan jälleen kerran mikroilmastot. Dösalla mennessä niitä ei voi kartoittaa, ja kävellen siirtymät ovat niin hitaita, ettei niitä helposti huomaa. Länsi-Pasilassa, missä talon seinät ja katukiveykset ovat varanneet lämpöä, on aamullakin kuivanleppeää, mutta metsään sukeltaessa ilma muuttuu kylmänhönkyisen kosteaksi. Maa on kostea, puut hengittävät. Tuntuu kuin olisi pyöräillyt pussiin, jossa on pakastettua huurua. Pussi kyllä kuulostaa tunkkaiselta, eikä Keskuspuisto ole tunkkainen. Ilma on raikasta ja linnut kirkuvat raivokkaasti reviiripuuhissaan.

Siltä ajamalta päätän, että jos joskus saan tilaisuuden hankkia itselleni maata, johon voisi rakentaa metsäpuutarhan, tutustun paikkaan pyörällä. Anturoin mikroilmaston, minua ei huijata.

Vaikka emme näekään Umbraa - Kissan sisko, joka on äänimiehenä, kärsii teknisistä vaikeuksista eikä mitään ääniä saada aikaan ja esitys joudutaan peruuttamaan - ajatus umbrasta, latinaksi se tarkoittaa varjoa, on jo langennut mieleeni. Kesällä varjot ovat käsittämättömän hienoja. Joskus oikein kirkkaalla säällä ne piirtyvät ehdottomammin kuin objektit, joista lankeavat.

Tänä aamuna varjoja ei käy kehuminen. Ne väpättävät innokkaina, mutta aika heikkoina tien pinnassa. Varjojalka polkaisee varjopoljinta, varjorunko ja varjosatula kannattavat varjoa. Varjo läpäisee toiset varjot, katuvalojen ja istutusten varjot, linnun varjon utupilven varjoaineessa. Polkiessani eteenpäin mietin ajatuksia, joiden mukaan tajuntamme on pelkkä varjo fysikaalisista prosesseista, ja yhtä kykenemätön vaikuttamaan fysikaalisiin prosesseihin kuin minun varjoni minuun.

Vaikuttaa ja vaikuttaa. Tehdä vaikutus, pakottaa jokin toinen menemään jollain toisella tavalla, vihjata toisenlaisesta olemisesta.

Kun taloja rakennetaan, niiden varjoilla on merkitystä. Pohjoispuolen parvekkeella ei paljon tee. Aina varjoissa kylpevä julkisivu antaa gothamcitymaisen dramaattisen vaikutelman. Pilvenpiirtäjä varjostaa pitkän kaistaleen auringon laskiessa ja sen varjon alle joutuvien talojen länsiparvekkeet käyvät nekin aika turhiksi muun kuin mattojen tomuttelun suhteen.

Solahtaessani Mannerheimintien ylitse tuntien itseni vaskitsaksi muistan äkkiä, kuinka kävimme eilen palstallamme Annalassa. Pillisipulia oli jo noussut maasta, samoin talvivalkosipulin pikku tupsuja. Merikaali antaa vielä odottaa itseään, samoin parsa. Kesän syventyessä polut, jotka päällystän hakkeella tai kaislamatoin, käyvät yhä varjoisammiksi parsakaalien ja palmukaalien kasvaessa. Varjo siittää etanoita ja kotiloita, jotka jyrsivät kasveihin limaisia reikiään ja liiskaantuvat ilkeän tuntuisesti paljaan jalan alle kastelukannua raahatessa.

Äkkiä koko kaupunki tuoksuu aivan kesältä. Tajuan, että minulla ei ole hattua, mutta silti ei ole kylmä. Lapaset vielä on, ne punaiseniloiset, joissa on tupsut ranteissa. Kiinnittäessäni pyörän u-lukolla valaisimeen kirjaston vieressä tulen äkkiä varmaksi siitä, että olen olemassa myös silloin, kun en istu satulassa.

Kun ei halua, ei halua

"Lukijat saavat toivoa" osio saa jatkoa. mm pyytää kirjoitusta adoptiosta.

Maailmassa on paljon lapsia, jotka ansaitsisivat oman kodin. Itse en ole kyllä adoptiota juurikaan ajatellut, koska mielestäni olen täysin epäkelpo kenenkään äidiksi. Hyvänen aika, mitä siitäkin tulisi, jos meikäläinen alkaisi kasvattaa lasta... Minulla ei ole tarpeeksi motivaatiota kasvattaa kenestäkään sellaista, joka sopeutuisi nätisti yhteiskuntaan. Miten sellainen olisi mahdollista, kun en itsekään ole vielä keksinyt keinoa tai edes motivaatiota itseni mielivaltaiselle, trendejä seuraavalla typistämiselle? Se, mitä mm miettii pyynnössään - kiintyisikö adoptiolapseen kuin omaan - on minun kokemusmaailmani ulkopuolella, ja hyvä niin.

Olen kiintynyt niin kovasti kaikkeen matkalta mukaan tarttuneeseen, viiteen karvapalloon ja Isoon Kissaan, etten osaa kuvitella haluavani yhtään vahvempaa suhdetta kehenkään. Jo esimerkiksi edellisen koiran - jolla oli komea punknimi Tukos - kuoleminen teki minusta pitkäksi aikaa hyvin onnettoman. Puhumattakaan siitä, kun kissamme ovat olleet kateissa pari kuukautta. Silloin ei pysty mihinkään muuhun kuin nurkissa itkeskelyyn. En todellakaan haluaisi olla äiti, joka joutuu huolehtimaan, osaavatko lapset pitää itsensä erossa namusedistä, huonosta seurasta, myymälävarkauksista, sukupuolitaudeista, liikenneonnettomuuksista, suonensisäisistä huumeista. Minä kun kajahdan jo ajatuksesta, jäikö parvekkeen verkko-ovi auki, ovatko kissat luikkineet teilleen, kun käyn kaupassa ja olen ollut pois viisi minuuttia. Ja tunnen syyllisyyttä, jos liikun kaupungilla ilman koiria. Nehän olisivat mieluiten koko ajan mukana. Lasta en uskaltaisi laittaa tarhaan enkä ehkä kouluunkaan. Omat koulukokemukseni ovat sen verran ahdistavia ja vahingollisia tapoja opettavia (on hienoa istua hiljaa - niska kipeytyen), etten haluaisi altistaa lastani sellaiselle.

Tunnen muutaman aikuisen ihmisen, jotka on aikanaan adoptoitu. Mukavia tyyppejä.

Adoptio on siis ihan jees, jos lapsen sattuu haluamaan.



En osaa kuvitella, millaista olisi haluta lapsi. Siskoni on yhdeksän vuotta nuorempi ja olen hoitanut häntä teininä sen verran kovasti, että tiedän aika tarkkaan, millaista lapsen kanssa oleminen on. Ja sitten olin au pairina lukion jälkeen. Tulen lasten kanssa kyllä toimeen, mutta en itselleni haluaisi.

Jotkut sanovat, että tälläinen ei ole luonnollista. Se on oikeasti tyhmin perustelu, minkä antaa voi. Sillä eiväthän eläimet paritellessaan ajattele tekevänsä vauvoja tai suunnittele perheenlisäystä. Ne parittelevat, haluavat paritella. Tämän tunnistan, ja ihme olisi, jos en tunnistaisi. Sehän on edeltävien sukupolvien iloinen perintö. Mutta lapsen haluamista en tunnista.

Mistä se sitten johtuu? Ehkä minulla on sen verran hyvä lähipiiri, että saan kehollista läheisyyttä aina tahtoessani? Ja jopa silloinkin kun en tahdo, Lohi kiipeää syliin ja koirat painautuvat jalkoja vasten. Minua ei erityisemmin haittaa sekään, että ne eivät opi puhumaan, minkä yksi pro-vauva-ihminen kerran esitti perusteluna sille, miksi lapsi on parempi kuin muu eläin. En tykkää puhua. Lääppiminen on parempaa. Eikä minua harmita sekään, etten voi muka ostaa sieviä pilkullisia mekkoja ja prinsessasandaaleja, kirjavia puuvillasukkiksia ja hiuspinnejä. Höpö höpö. Minä ostan niitä itselleni, jos pukinevarastoni osoittavat ehtymisen merkkejä. Eilenkin totesin Pikseliähkyssä olevani lastentarhasta karanneen näköinen. Se on aina hauska toteamus. Ja mitä tulee siihen, että lapset esittävät ihmeellisiä pikku huomautuksia: se on totta, mutta ainakin minusta löytyy se lapsi, joka esittää outouksia ja anarkistisia päätelmiä, aika läheltä pintaa. Kun ei lue sanomalehteä päivittäin, pysyy mieleltään terveen anarkistisena.

Ja sitä paitsi, lapsiahan voi lainata!

Minusta on ihan hauskaa, että Kissan sisko saa vauvan, ja että Hassu Tyttö saa vauvan. Mutta vauva on vähän niin kuin auto - ei sitä haluaisi omakseen, vaikka välillä sitä voi olla ihan hauska käyttää, kun on jokin erityinen tarve, jota ei saa muuten hoidettua. (Toistaiseksi en ole kyllä keksinyt itsessäni tällaista tarvetta vauvalle. Auto sen sijaan on kätevä lainata esimerkiksi muuttotouhuihin.) Nykyinen ydinperhemeininki on aivan järkyttävää. Se on epäilemättä pahaksi sekä vanhemmille, jotka ovat ylikuormitettuja arjessa, lapsille, jotka oppivat tuntemaan vain yhdenlaisen mallin elää, isovanhemmille, joilla olisi paljon arvokasta opetettavaa lapselle, mutta ei tarpeeksi tilaisuuksia olla lapsen kanssa, niille jotka tahtoisivat lapsen mutteivät saa sitä jostain lääketieteellisestä syystä, niille jotka miettivät hankkisivatko lapsen (pakko hankkia tai mennä lastenhoitoammattiin, jos mielii nähdä lapsia päivittäin) ja jopa meille jotka olemme päättäneet, että se ei ole meidän juttumme.

Jos kasvatusvastuu jakautuisi vähän laajemmalle, asenteet lapsiperheitä ja kirjastoissa ja busseissa metelöiviä lapsia kohtaan olisivat varmaankin suvaitsevaisempia, ja samoin asenteet ei-lapsellisia kohtaan. Ei kuulisi niitä väitteitä itsekkyydestä puolin ja toisin (ekologisesta itsekkyydestä, ajattelemattomuudesta, hedonistisesta itsekkyydestä), arki sujuisi takkuuntumattomammin. Nykyisen mallin kärsijöitä taitavat olla etenkin tahtomattaan lapsettomat pariskunnat. Miten heitä ilahduttaisikaan, jos heille tarjoutuisi tilaisuus viettää aikaa lasten kanssa jotenkin luontevasti, ilman että he vaikuttavat nälkäisiltä leopardeilta, jotka ovat suunnilleen riistämässä vauvan äidiltään...

Voi olla, että tällainen ajatus kuulostaa liian utopistiselta useimpien mielestä. Olen kyllä lapsesta lähtien ollut harvinaisen huono ymmärtämään omistamisen viehätystä. Ja olen koettanut koulia itseni siitä eroon sitä tavattuani. Jos jokin tavara on ollut erityisen tärkeä, olen lahjoittanut sen jollekulle toiselle, etten jäisi tavaran vangiksi. Eläimistä, jotka ovat asuneet luonani, en ole koskaan ajatellut että ne olisivat jollain tavalla minun. (Koirien ja kissojen suhde kotiväkeen synnyttää outoja puhetapoja. "Mirrin äiti" ja "Tuffen omistaja" särähtävät pahalta ainakin minun korvassani.) Tai että ne voisivat olla. Toki olen huolissani niiden ollessa hoidossa - hoitaja tuntee ne huonommin, eikä tiedä, että ruoka-ajan ulkpuolella annettu makupala sekoittaa Mobutun vatsan ripulille tai että Nasulle ei passaa hermostua, jos se näykkäisee kättä, se vain pahentaa asioita. Ei sellainen tieto tee niistä erityisesti minun eläimiäni. Eikä edes se, että ne seuraavat minua hihnatta metsässä ja katsovat, etteivät eksy minusta.

Omista vanhemmistani en ole ikinä ajatellut, että olisin jollain erityisellä tavalla juuri heidän lapsensa. Minä nyt vain olen sattunut asumaan heillä, kasvamaan siinä kodissa. Miessuhteilleni olen aina ilmoittanut heidän ihaillessaan kovasti jotain toista naista, että kannattaa nyt harkita kunnolla, minä en kyllä nosta meteliä, jos he lähtevät jonkun toisen matkaan. Mitä mieltä sellaisessa olisi? Ei ihmistä voi omistaa.

Ainoastaan ruoka voi olla omaa, ja vesi: niistä tulee omaa niiden muuttuessa osaksi omaa kehoa. (Samalla tavoin kuin ruoan lisäaineista ja saastejäämistä.) Ehkä sikiö on äidin vatsassa ollessaan vielä äidin, mutta melko varhaisessa vaiheessa lapsi lakkaa olemasta oma, vaikka äiti sellaisesta uskomuksesta kiinni pitäisikin. Äiti ei kuitenkaan ikinä jaksa suhtautua lapseensa niin innostuneesti ja ihmetellen ja yksipuolisen positiivisesti kuin vieraat ihmiset, joista lapsi on vain ihmeellinen, ei rasittava, ja niin lapsi alkaa kasvaa kohti maailmaa, poispäin äidistään, kuten oikein onkin. Ärtyä siitä seikasta, ettei vanhempiaan ole voinut valita eikä edelleenkään voi - eivät ne muutu, vaikka kuinka koettaa. Ja muu maailma on niin uteloittava, ihmeellinen, ajatuksia kiihdyttävä!

Ja ajatukset, voivatko ajatukset olla omia? Hyvin harvoin, ja silloinkin joku jossain hyvin lähiaikoina keksii ne, toisaalla, mitä todennäköisimmin. Tieteenhistoria pitää sisällään monta esimerkkiä siitä, kuinka sama asia keksitään monessa paikassa lyhyen ajan sisään. Eikä se ole mikään ihme. Samankaltaisesta aineistosta syntyy oletettavastikin samankaltaisia johtopäätöksiä. Ajatusten copyright kuulostaa omituiselta.

Niin. Minä en ymmärrä, mitä eroa sillä on, olisiko lapsi "oma" vai adoptoitu. Paitsi raskauden ja synnytyksen ja imetyksen suhteen. Ja se on aika lyhyt aika, ihmisen elämässä, ja vauvalle tärkeämpi kuin äidille, jos tärkeyttä koetetaan arvioida edes jotenkin objektiivisesti, kehityspsykologian avulla. On aivan mahdollista ja jopa oletettavaa, että kysymys äidin tunteista lasta kohtaan on kysymys, josta ei ymmärrä mitään ilman omakohtaista kokemusta. Mutta mm pyysi minua kirjoittamaan adoptiosta, ja tämä on kirjoitus siitä, mikä on omaa ja mikä ei.

Omaa on se, minkä ottaa vastuulleen ja huolekseen, vaikkei sitä voi koskaan omistaakaan jossain syvemmässä mielessä. Se, miten jokin tulee otetuksi vastuun piirin, ei ole olennaista. Olennaista on, onko se otettu.

Orpojen lasten kohtalot säälittävät minua, kuten kai kaikkia muitakin.

Kiireisyydestä

Olen paiskinut kaksi päivää töitä sellaista tahtia, että päähän sattuu. Sormet tykyttävät verenpaineesta eikä minulla ole ajatuksia mistään. Ei edes niistä asioista, joiden takia olen juossut, oikolukenut, suunnitellut, tarkastanut, lähettänyt sähköpostia, tehnyt tukkimiehen päiväkirjan vihkon sivulle.

Kesken kaiken pitää mennä Kiasmaan Pikseliähkyyn. Meidän flash-animaatiomme pyörii siellä tämän viikonlopun ajan, käykääpä katsomassa! Se sama juttu siis, mihin aiemmin koetin teitä patistella ideoitanne jättämään. Animaatio on hieno. Tai siis ainakin minusta ja väsyneestä päästäni. Ehkäpä laitamme sen myöhemmin Dodon sivulle, josta sen voi halutessaan imuroida... saa nyt nähdä. Se on liian raskas pyörimään netissä sellaisenaan. Ääni ja kuva tökkisivät.

Jos nyt mitään olen ymmärtänyt.

Myös H ja K ovat väsyneitä Pikselin avajaisissa. Kun meiltä kysytään, mistä saimme idean teokseen, emme sano mitään. Tai siis, pompottelemme puheenvuoroa yhdeltä toiselle kökköenkuksi. Aluksi en muista, mistä se lähti, ja kun muistan, en voi sanoa sitä ääneen - meitä pyydettiin. Ei se ollut meidän ideamme. Ne pyysivät, että voisimme tehdä jotain. Sitten me vaan käärimme hihat ja teimme animaation. Kuulostaa harvinaisen aivokääpiömäiseltä.

Mutta presentaatiotilaisuus on kiva. Etenkin veivattava pieni soitin diginä valloittaa sydämen. Mikä tämän nimi suomeksi on? Ei kai soittorasia? Soittorasioissahan koneisto on piilossa ja esillä pyörii jokin hellyyttävä hahmo. Köyhän opiskelijan soittorasia?



Koska olen repäisty keskeltä hommia, olen salissa vain puoliksi. Vaikka toinen puoli ei olekaan siellä missä pitäisi myös olla, eli keramiikkatunnilla. Mietin kuumeisesti, meneekö koko kevään työ nyt tärviölle aikataulutuskriisini takia. Päätän syöksyä ensi torstaina paikan päälle Taidekeskukseen, pelastaa työni. Reliefin taustaa on vielä kaiverrettava lisää, ettei koko roska räjähdä poltossa. Rakusaven kestävyydelläkin on rajansa. Vaikka kieltämättä olen nähnyt täysin umpisavisen Kekkosen päätä esittävän veistoksen selviävän vielä rakupoltostakin ehjänä. Ehkä Kekkosen pään muoto on samalla tavalla harvinaisen kestävä kuin mehiläiskennon kuusikulmio?

M tuo illalla, tullessaan suunnittelemaan päätoimittamani lehden taittoa, hakupaperit kaupunkitutkimuksen maisteriohjelmaan. Lueskelen paperit läpi, mutta totean, etten saa edes niin hyviä pisteitä, että minut kutsuttaisiin haastatteluun. Humanistin pohjakoulutus ei kelpaa. Eikä sosiaalipsykologia - eivät näy laskevan sitä sosiaalitieteeksi lainkaan. Mitä se sitten on ellei sosiaalitiedettä? Leikkiä ihmissuhteilla?

Tänään näytän kysyvän ainoastaan tyhmiä kysymyksiä. Kiireisyydestä se johtuu. Unelmoin, että huomenna on aikaa koulia chilintaimet omiin ruukkuihinsa.

Jaa-a. Tästä ei tullut lastua eikä halkoa eikä tikkuista kaksnelosta. Tästä tuli piikki kantapäässä.
Tai ehkä lastulevyä. Sellainen on koko päivä, kun on tarpeeksi juttuja, jotka olisi pitänyt hoitaa jo viikko sitten.