Digitaalisia leikkejä

Eilen pitkään odotettu syntymäpäivälahjapaketti saapuu Ranskasta: kas niin, meidät on annettu digikameralle 30-vuotispäivälahjaksi! Pentax Optio tuntuu kivalta, ja sillä saa aikaan tämmöistä sikasotkua kuvaksi:

Tottapuhuen, olen puuhastellut eilen illalla ja tänään aamulla tuon tuplavalotuksen kanssa aivan jipoissa. Eikö olekin hieno omakuva? Kertoo kaiken oleellisen siitä, kuinka maailma tunkee aistinelimille yksityisyyttä kunnioittamatta... (Kirjoittaa eläin, joka on blogissaan ilmoittanut päivittäisen kuukautisvuotonsa määrän millilitroina. Vali vali. Tämä on toinen ääni päässäni.)
Viimeinkin digikamera, jolla voi ottaa makrokuvia kahdenkin sentin päästä. Jee. Niin että kun näette ensi kesänä omituisennäköisen otuksen, joka vie metallinväristä härveliään melkein kiinni kuvattaviin, olette nähneet minut. Koetan ennakoida kameran vaikutuksen, jotten sitten pahastuisi suunnittelemattomista muutoksista. No ei, tänään en näytä osaavan vain kirjoittaa vakavasti.
Mitähän Freud siitäkin sanoisi.
Seis, top tykkänään tälläinen hössötys.
En itse pitänyt (enkä pidä) eilisestä kirjoituksestani ja olen pöllämystynyt, kun ihmiset ovat pitäneet siitä. Helvetti, mikä minua vaivaa? Inhoan kolumnoivaa otetta, ja sitten päädyn käyttämään sitä, kun hössötän aamutuimaan. Toivon pikapuoliin keksiväni jonkin ei-kirjoittavan ammattisuunnitelman ja uraputken itselleni, ettei minun tarvitse vääntelehtiä kiusaantuneena yllättäessäni itseni posottelemassa kolumnoivaan äänensävyyn. Tätä ymmärrän sillä, mistä jotkut käyttävät nimeä subjekti: se teki sen taas, vaikka kuinka sanoi, ettei tekisi, enää, ja "se" identifioidaan siihen samaan minuun, tähän, joka katsoo sen tekemisiä närkästyksestä punehtuen. Joillakuilla tämä toteutunee jollain muulla elämänalueelle, meikäläisellä nimenomaan kirjoittamisessa ja puhumisessa.
Herraparatkoon, on ylipäänsä ihme, että uskallan puhua puhelimessa, jossa elekieltä ei näe. Kissa kyllä väittää, että irvistelen ja virnistelen puhelimelle, mutta sen lisäksi puhun siihen ihan muulla kuin omalla äänelläni. Auts. Se tekee sen, aina, taas.
Joka tapauksessa, eikö olekin kaunis omakuva? Nyt lopetan hetkeksi, koska olen näköjään aivan aivottomalla päällä liikenteessä.

Post scriptum

Höh, eikö teitäkin ällötä blogin naurettava aikakäsitys - uusin ensiksi? Post scriptum tulee ensimmäiseksi, scriptum vasta sen jälkeen. Olisi kivointa, jos ne saisi vierekkäin.
Joka tapauksessa, Kissan lähtiessä kaupungille asennan viimeinkin Thunderbird-mailiohjelmaa koneelle vittuuntuneena OE:n täydellisestä kyvyttömyydestä toimia yhteistyössä tuliketun kanssa. Kissa huutaa ovelta: "Hei hei rakas orava!"
Minä vain murisen takaisin: "Mä koitan hei tehdä täs hommii!"
Likasankojen kaatelua. Kissa valittaa, että tietokone käyttää minua, juuri kun hän koettaa olla kiltti, ja että on epäreilua, että kirjoitaan blogiin, että hän on stressaantunut, kun olen itsekin muriseva karjuke. Tahtoisin iskeä tietokoneen mäsäksi, koska on totta, että tappelemme yleensä juuri näin: toisella on asiaa, toinen karjuu tietokoneelta, että ei käy, nyt teen duunia.
Jalka on kipeä, sitäkin olisi kiva syyllistää tapahtuneesta.
Toisaalta, kuinka kukaan voi olla äkäinen päivänä, jolloin pelargonin siemenet ovat ponksauttaneet vaaleanvihreät, ihanat, tarmokkaat pikku sirkkalehtiset vermikuliitin valkean patjan sisältä? Tutkailen uteliaana kasvivauvoja. Olen kylvänyt sekaisin Mr. Stripeya ja Black Magic Rosea, arvellen, että kyllä ne lehtien tummuudesta erottaa.
Väsyttää: stressi ja väsymys. Ihastuttaa: pienet kasvit.

Hiusvärin ja kännykän arvoinen, vai?

Kaikista mainoslauseista inhoan eniten tiedätte-kyllä-kenen mainoslausetta "Koska olet sen arvoinen!" (Jos ette tiedä, avatkaa lähes minkä tahansa naistenlehden etuaukeama tai katsokaa televisiokanavaa, jolta tulee mainoksia.) Todentotta, en kaipaa ketään kertomaan, että olen hiusvärin, meikkivoiteen tai ripsiä taivuttavan ripsivärin arvoinen. Kyllä mulla sen verran fylleä aina löytyy, että voin sellaisen ostaa, jos satun tarvitsemaan. Keltäpä ei? Ovathan L'orealin tuotteet (no niin, tietämättömille helpotusta arkeen) halpoja, sanan kaikissa merkityksissä. Edullisia rahallisesti, kalliita ideologisesti. "Olen kaikkien niiden eläinkokeiden arvoinen!" ja "Olen sen arvoinen, että minulle suunnatun tuotteen mainontaan käytetään rahaa moninkertaisesti sen tuotekehittelyyn nähden!" ja niin edelleen. (No jaa, Jörg Blechin mukaan lääketehtaatkin käyttävät mainontaan enemmän rahaa kuin tuotekehittelyyn - aikamoinen valinta tehtailta, jotka mielellään esiintyvät hyväntekijöinä...)
Pahinta tai parasta, tahatonta komiikkaa, L'orealin yliviljelemässä mainoslauseessaan on, että se nostaa esiin sellaisen kerrostuman, josta kertovat omaa kieltään sekä McLuhan, jota parhaillaan lueskelen ajankulukseni, että Julio Cortazar loistavassa lyhytnovellissaan "Johdanto kellon vetämisohjeisiin", joka on ilmestynyt hänen jorgeluisborgeslaisessa tarinakokoelmassaan Tarinoita kronoopeista ja faameista.
Annetaan vuoro McLuhanille: "Ja vain näillä edellytyksillä, pysyttelemällä erillään kaikista rakenteista ja välineistä, voi arvostella sen prinsiippejä ja voimaviivoja. Sillä kaikilla välineillä on voimaa taivuttaa oman edellytyksensä kannalle se, joka ei ole varuillaan. --- Sisällyttäessämme itseemme jatkuvasti teknologioita asetumme niihin nähden servomekanismin suhteeseen. Tästä syystä, voidaksemme ylipäänsä käyttää objekteja ja itsemme laajentumia, meidän täytyy palvella niitä jumalina tai kunnioittaa pikku uskontoina. Intiaani on kanoottinsa servomekanismi, samoin cowboy hevosensa ja virkailija kellonsa." Cortazarin kirjoitus puolestaan esittää tämän saman seikan kaunokirjallisesti, referoituna näin: Kas, sait syntymäpäivälahjaksi kellon, tai niin siis kuvittelet. Fyysisen kappaleen mukana olet kuitenkin saanut lahjaksi muutakin palasen itseäsi, joka ei pysy mukana muuten kuin ranteeseen köyttäen, velvollisuuden vetää se, vilkuilla sitä, tarkistaa sen aikaa luotettavista lähteistä, pelätä sen rikkoontumista, pitää juuri sen merkkiä kaikkein parhaimpana, asettua sen puolelle vertailussa. Cortazar ynnää: "Et sinä saa lahjaksi kelloa, lahja olet sinä, sinut annetaan kellolle syntymäpäivälahjaksi."
Niin, hiusväri, koska olet hiusvärin arvoinen. Sinä et osta mainoksessa tuotetta, vaan tuote sinut. Se kurkottaa lonkeronsa, ripustautuu mieleesi epäilevänä kysymyksenä ovatkohan hiukseni sittenkin vähän tylsän väriset, alat nähdä kaduilla liikkuvien hiusten värit, tuokin on käynyt kampaajalla, ai miten se on eloisan näköinen, tuommoiset raidat. (Unohtaen, että kun olet värjännyt hiuksesi, kasvosi näyttävät seuraaviksi kalpeilta, elottomilta ja vaativat ripsivärin, huulipunan, kenties meikkivoiteenkin, poskipunan ja niin edelleen. Tästä teemasta parhaita kuvauksia on Michael Enden Momossa, siinä, kun Momo saa harmailta herroilta Bibi-nuken. Kerrassaan klassinen kohta.) Lopulta haet pikku jumalasi kaupan hyllyltä vakuutellen, että ansaitsit sen, vaikka tosi asiassa se ansaitsi sinut, olitpa tätä mieltä tai et.
Jokin tässä kaikessa sotii pahasti kaikkea sitä vastaan, mitä haluaisin ajatella itsemääräämisoikudesta ja ihmisten arvokkuudesta. Kaikelle mekin annamme periksi, otamme sen tavat, alamme palvella sitä. L'orealin mainoslauseen hauska puoli on, että se tosiaan esittää asian näin päin. Ja koska ihmisen ei ole koskaan mikään metafyysinen pakko ostaa ja käyttää hiusväriä, mainos tuo esiin sen, että hiusvärikauppiaan on pakko saada ihmiset ostamaan, muuten ei pulju kannata. Niinpä huippumallit (joilla tällä kertaa on ihan vaatteetkin päällä) ilmoittavat, että sinä, niin, juuri sinä, olet tämän loistavan tuotteen arvoinen.
Tahdon ajatella toisin päin: ostan ja tuen tuotteita, jotka ovat minun arvoisiani. Katson tarkkaan, minkä asian palvelijaksi ryhdyn. Täysin orjan asemasta ei voi kai luopua, koska ostan minäkin välillä hiusvärin. Mutta en sentään L'orealin, vaan niitä eläinkoetestaamattomia, kasvipohjaisia laadukkaita hiusvärejä, joita myydään Sokosten luontaistuoteosastolla (ja joita ei löydy Animalian listasta - ne eivät siis ole sitoutuneet eläinsuojelujärjestöjen myöntämään sertifikaattiin). Changes taitaa olla sen nimi. Värissä, jota olen käyttänyt, on historiallista tenhoa: tehoaineina mm. punajuuri ja annatto, kumpikin kasveja, joita kasvatan. Se on myös hiuksille ystävällinen, ja pakkauksesta riittää useampaan kertaan myös tälläiselle pitkähännälle, eikä tunnu ärsyttävän ihoa.
Kieltämättä tällainen asenne on vähän hankala. Se on aiheuttanut mm. sen, etten kykene hankkimaan kännykkää, jota sentään yli 95 prosenttia ikäryhmästäni pitää jonkinlaisena välttämättömyytenä palvella. Vastata missä vaan, etsiä akulle pistorasiaa, vaihtaa kuoria. Ihmiset hämmästyvät aina yhtä paljon, kun niille kertoo, ettei ole kännykkää, mutta lankapuhelin kyllä. (Oletteko muuten huomanneet , kuinka vielä viisi vuotta sitten puhelin viittasi sanana tähän, mitä nykyään sanotaan lankapuhelimeksi, kun taas nykyiseen puhelimeen viittasi sana matkapuhelin?) Miten pääsen sisään, jos jonkun rapun ovi on lukossa, enkä muista koodia, miten pidän yhteyttä ystäviin, mitä jos kaupungilla tulee tarve jakaa tuntemukset? Ihmiset suhtautuvat kännykättömyyteen kuin johonkin harvinaiseen, urhoolliseen ristiretkeläisyyteen. Ja kuitenkin, kaikillahan on nykyään kännykkä. Tässä asiassa voi siis olla mainiosti se vapaamatkustaja, joka tarvittaessa pysäyttää tuntemattoman ihmisen kadulla ja kysyy, saisiko tämän matkapuhelimesta soittaa, voi maksaa siitä vaikka euron. Rahaa ei koskaan kehdata ottaa vastaan, olen huomannut, vaikka tarjoukseni ei ole ikinä ollutkaan yksinomaan retorinen. Kännykkä ei ole minun arvoiseni, vaikka epäilemättä minä olisin valmistajien ja operaattorien mielestä kännykän arvoinen.
En halua tulla sellaiseksi kuin suurin osa ystävistäni, joka puhelimen piristessä purkaa intiimin tilanteen. Ruoka jäähtyy lautasella, keskustelukumppani istuu odottaen, tyhjään tuijottaen, kun tyyppi hopottaa luuriinsa: "Ai joo, ihan totta... No syömässä ollaan, ton yhden opiskelukaverin kanssa... Ei, ei oo erityinen kiire, puhu vaan..." En ole vielä valmis loukkaamaan ketään sillä lailla. Ehkä vuoden päästä olen jo, saapa nähdä.
Kaikkein pahinta ovat tekstiviestiaddiktit, joiden on pakko kaivaa kännykkä käsväskystä esiin parin minuutin välein, vaikkei se olisi pihahtanutkaan, tarkistettava, ovatko saaneet viestejä. Yksi ex-työkaveri ajoi minut lähes raivohulluuteen tällä käytöksellään. Töissä ei saanut pitää puhelimessa ääntä, joten sen oli tosiaan minuuteittain tarkistettava viestin vilkaisemalla. Eikä se osannut kantaa keskustelua noiden kurkistusaukkojen ohitse, vaan joka ikinen minuutti alettiin uusi keskustelu, joka oli tietysti jo valmiiksi tuomittu tyrehtymään, ennen kuin päästään mihinkään kiintoisaan, koska "pitää kattoo jos viestei ois tullu". Lopulta äidyin sanomaan esimiehellemme, että itse asiassa kännyköistä olisi töissä vähemmän haittaa, jos ne saisivat olla äänekkäästi päällä, ainakin tämä yksi neiti saisi paljon enemmän aikaan muutakin kuin oman suosittuutensa mittaamista. Se ihminen oli oikeasti murheen murtama, jos ei tuntiin saanut viestiä keneltäkään.
Joo, en ole vielä niin vahvaluonteinen, että uskaltaisin tarttua kännykkään. Tai kelloon, joka on usean kännykän useimmin käytetty toiminto. Mc Luhan, taas: "Edward D. Hall ... vertaa tällöin meidän ja hopi-intiaanien ajantajua. Aika ei merkitse näille intiaaneille yhdenmukaista peräkkäisyyttä tai kestoa, vaan monien rinnakkaisten olemassa olevien asioiden pluralismia. 'Aika on sitä, mitä tapahtuu, kun vilja kypsyy tai karitsa kasvaa... Se on luonnollinen prosessi, joka tapahtuu jonkin elollisen esittäessä elämännäytelmäänsä.' Siksi näille intiaaneille on yhtä monta ajan kuin elämänkin lajia." Mainittakoon, että Aristoteleen käsitys ajasta Metafysiikassa on olennaisesti samanhenkinen: eliöt ovat oman itsensä, tilansa ja aikansa, luovia tila-aika-veistoksia.
En halua antaa itseäni kellolle, kännykälle ja L'orealille (jossa on vaikeaa nähdä mitään erityisen kultaista) syntymäpäivä- tai muuksikaan lahjaksi. Mietin, ymmärtävätkö ihmiset, kuinka "heidän käyttämänsä" esineet käyttävät myös heitä, usein huomaamattomin, pienin tavoin? Ei tarvitse ajatella kuin sitä, miten bloggaaminen vaikuttaa.
Sitä sietää miettiä.

Eilisen siivousurakan jälkeen jalka on niin kipeä, etten kestä olla ilman kipulääkettä. Ärsyttävä nöyrtyminen. Joskus on pakko silti siivota. Vaikka Kissa purkaakin auliisti tiskikonetta ja pesukonetta ja vie hauhaut pissille, ei hän ala suursiivota, ja kämppä alkaa olla liian läävä liikkua kyynärsauvoin. Sauvat nurkkaan, siivousvehkeet käyttöön. Illalla P ja M istuvat pitkään, juomme irlantilaista single maltia ja mateeta. Matee on parempaa, tuhannesti parempaa. Ja kun johonkin sattuu siinä määrin kuin jalkaan, ei alkoholi luokaan tavanomaista siltaansa, kyläyhteisöllisyyttä, rajojen ja ääriviivojen liudentumista, vaan laimentaa maailmaa ainoastaan hieman siedettävämmäksi jyskytykseksi, tekee kaikesta hieman unettavaa, tekee ihmisen pyyteettömäksi merkityksessä välinpitämätön. Aamulla pitää sitten vain lukea Marshall McLuhania - hullut ihmiset, kuka antaa lapselleen nimeksi Marshall, kas kun ei President - ja nauraa, pitkästä aikaa, ajatukselle teknologisen asennoitumisen narsistisuudesta. Ajattelematta, että itse asiassa vessanoven kahvakin on aika merkittävä teknologinen innovaatio. Näkymätön, toimintaa määrittävä.

Sisämaailmassa on aina sellaista, ettei silmiä häikäise. Toisaalta, jos on liian pimeää, on helppo laittaa valo päälle. Jos sekään ei riitä, voi hakea olohuoneesta kirkasvalolampun, siirtää sen uuteen paikkaan, työntää pistokkeen pistorasiaan ja antaa uuden huoneen kylpeä auringonvärisessä valossa.

Kun katsomme suosittelemaani dokkaria, en tajua enää, miksi nauroimme silloin Kiasmassa. Nyt se kaikki näyttää kovin synkältä ja painajaismaiselta. Ehkä kyseessä oli sama hysteerinen nauru, joka purkautuu kurkustani myös hautajaisissa? En ole osannut itkeä tai surra yksissäkään hautajaisissa, sen sijaan niissä olen jotensakin hypervirittynyt tilannekomiikalle enkä pysty lopettamaan nauramista, jos joku istahtaa kukkavihkon viemisen jälkeen käsväskynsä päälle tai lapsi niistää hihaan. Suru tulee vasta myöhemmin ja purkautuu yleensä jonkin aivan muuhun asiaan kohdistuvana hysteerisenä itkemisenä. Kun mummun mies kuoli, itkin koska kylpyvedessä kellui sokeritoukka, kun isomummo kuoli, itkin varpaani lipastonjalkaan iskiessäni, kun mummo kuoli, itkin kuullessani ukin vieneen kaikki perintöhuonekalut kaatopaikalle surua tuottamasta. Kissa puistelee hänkin päätään: ei, kyllä joitain ihmisiä käy kovin sääli, kun heillä on huonot suhteet vanhempiinsa. "Miten ne jaksavat?" hän ihmettelee. "Ja uskaltavat vielä hankkia lapsia."
Ystäväni H sanoo aina: "Mulla ja äidillä on tosi huonot välit, sehän on tyypillistä." Joka ikinen kerta hätkähdän, koska minun suhteeni äitiin on helpompi kuin suhde kehenkään toiseen naiseen ja ehkä jopa helpompi kuin suhde kehenkään toiseen ihmiseen.
Karua.
Huolestus valuu meihin ja ajaa melkein yli ilostumisen.
Olemme nimittäin kuulleet Kissan siskon syntymäpäivillä, että heidän perheensä kasvaa, Kissan vanhemmista tulee viimein isovanhemmat. Siihen reagoimista ei voi kuvata kuin sanalla ilostuminen, jota suomenruotsalaiset lapsuudenkaverini käyttivät ilahtumisen asemesta. Ilahtuminen kuulostaa laimealta, mutta ilostuminen ei. Ensin hetki tyhjän päällä, mitä ihmettä, kuulinko nyt varmasti oikein, ymmärsinkö nyt varmasti oikein, kyllä kai, aika selkeästihän tuo on ilmoitettu, hengen vetäminen, onnitteleminen, hokeminen "hurjaa, jännittävää", en tiedä, kuinka monta kertaa toistaen, sillä he näyttävät niin onnellisilta, iloisilta, heidän onnensa pulppuilee ylitse ja valuu meidän kaikkien muidenkin päälle, siinä pöydän ääressä, jumps, sanoo sydän, jumps jumps, veri korvissa, kuumottaen, iloa läikkyy, koko olohuone on märkä, ajattelemattomuus ja jalan kipu ja sen sellaiset sekoittuvat iloon, ilossa on voimakkaampi pigmentti, se dominoi. Ilostumme.
Vasta myöhemmin, Kissan äidin ajaessa ensin Kissan siskon miehineen kotiinsa ja heittäessä sitten minut kotiovelle, ehdin huolestua siitä, mitä Kissa ajattelee. Hänelle syntymiset ja se, että ihmiset saavat lapsia, on vaikea asia. Yhtä vaikea kuin minulle joskus silloin, kun aloimme seurustella. Meillä kummallakin oli ennen tätä suhdetta suhde runsaasti vanhempaan henkilöön, ja sekä Kissan silloinen että minun silloinen siippa olivat liikkeellä lapsentekomielessä - kauhistus kaksikymppiselle, joka on juuri päässyt yliopistoon, muuttanut pois kotoa, päässyt ylipäänsä säännöllisen seksin makuun. Alkaessamme seurustella tuntui ihanalta ja luontevalta, että tiesi, että toinenkaan ei halunnut lasta. Ehkä koska liikun enemmän naisten parissa ja muutama ystäväni on kääntänyt kelkkansa tässä lapsiasiassa täysin, osaan suhtautua Kissaa luontevammin siihen, että lapsia alkaa pulpahdella joka puolelta lähipiiristämme. Ehkä minun on helpompi myös ilostua toisten ilosta välittömästi, tajuamatta, että itse asiassa ne tekevät ihan toisella tavalla kuin mikä olisi noin loogisesti ajatellen globaalilla tasolla eettistä. Nämä ovat niin suuria asioita ja voimakkaita tunteita, etten voi muuta kuin myödätä omissa tuntemuksissani.

Illalla onkin kova kriisi päällä. Olen jotenkin surkeana, kun erehdyn miettimään, onko minussa kenties jokin kauhea psyykkinen puute, kun en osaa sitoutua sellaisiin asioihin kuin avioliitto ja lapsi, jotka selvästi tuottavat ihmisille hirvittävän paljon onnellisuutta. Samalla, mainittakoon, en tietenkään osaa kuvitella, että itse onnistuisin sitoutumaan tuollaisiin juttuihin. Ihan yhtä vähän kuin osaisin kuvitella käveleväni tässä jokin päivä sukupuolenvaihdosleikkaukseen, tuosta noin vain. Yhdentoista aikaan olen kriisiytynyt täysin ja itken turistaen nenääni vessapaperiin, kun en itkun yllättäessä ehdi mistään hakea sauvojen kanssa kangasnenäliinaa. Mietin, estääkö nykyinen suhde lapsiin ja toisten iloon varautuvasti suhtautuvan, aina kovin harkitsevaisen ja loogisen Kissan kanssa mahdollisuuksiani kehittyäkään koskaan sellaiseen suuntaan. Sanon sen ääneen Kissallekin, joka pahastuu selvästi. Ja huolestuu: "Et kai sinä nyt päätä haluta lasta?" Kissa ei oikein tajua, että kriisiydyn, koska en osaa päättää tai haluta, ja kaikki ympärillä päättävät haluavat ja tiukkuvat sen seurauksena onnea ja hyvää tuulta. Minä en saa enkä osaa oikein halutakaan saada töitä, jalkani on hajalla ja särkee enkä voi siis edes tanssia tai ulkoiluttaa koiria, Kissalla on työnsä, gradun kesken olemisen ja vastuutehtäviensä takia sellainen stressi, että hän äkäilee aika usein, tunteet kiristyvät joka ikisellä hääreissulla ja varpajaisilla, toisaalta en haluaisi olla kotonakaan Kissan elättinä, toisaalta haluaisin kirjoittaa nyt jotain, pitkästä aikaa tosissani, työstää eteenpäin lyriikkaa ja lyhytproosaa, mutta toisaalta, en voi oikein olettaa, että Kissa elättää minut harrastellessani kirjallisia puuhiani. Pelkään pimahtavani, muistelen gynpan tuomionpäiväennustuksia siitä, kuinka vauvojen haisteleminen saa taatusti minut vielä poistattamaan kierukan kesken viisivuotissuunnitelmakauden... Suututtaa, lakkaan itkemästä. Hemmetti, ryhdistäyty, vanha tyttö, jankutan itselleni. Sinä olet sinä ja muut ovat muut. Mutta mitä tehdä, kun tuo vanha mantra, jota olen hokenut itselleni pienestä saakka, jota äiti on hokenut minulle pienestä saakka - "Ei sinun tarvitse koettaa olla samanlainen, me kaikki olemme erilaisia, ei ole kahta samanlaista" - on kovin pahasti ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä olen oppinut antropologiaa ja uskontotiedettä ja sosiaalipsykologiaa lukiessani, niitä käytännössä koetellessani?
Oletan, että Kissa on tilanteesta helpottunut - ainakaan hänen ei tarvitse enää kantaa syyllisyyttä siitä, että ei anna vanhemmilleen lapsenlasta. Mutta ei, Kissaa huolestuttaa, kuinka hänen vanhempansa nyt muuttuvat, onko heillä enää aikaa hänelle, Kissa on huolissaan kuin pieni lapsi, jonka äiti on juuri näyttänyt tälle uutta vauvaa. Kissan sisko on syntynyt Kissan ollessa kolmen, hän on silloin ollut vielä niin pieni, ettei ole pystynyt tietenkään käsittelemään niitä hylätyksi tulemisen, toiseksi jäämisen tunteita, enhän minäkään yhdeksän vanhana niitä onnistunut käsittelemään vaan jähmetyn edelleen kauhusta tilanteissa, joissa minulle ilmoitetaan apua pyydettyäni kylmästi, että olet iso/koulutettu/fiksu, kyllä sinä omillasi jo selviät. Kiedon Kissan sisääni, kerälle, silitän niskaa ja selkää. Kissa äityy väittämään jopa että minä olen hänelle tärkeämpi kuin hänen vanhempansa, mutta siihen en usko pätkääkään. Ei se ole mahdollista. En halua sen olevan mahdollista. Muutenhan me olemme vain kaksi yksinäistä kakaraa eksyksissä isossa metsässä, Hannu ja Kerttu.
Joka tapauksessa, kriisin jälkeen seksi on aina parhaimmillaan. Surullista, mutta niin se menee. Kontrasti edeltävään tunnetilaan on niin suuri, että keho ja mieli eivät tahdo pysyä perässä, koirat siirtyvät vaivihkaa jalkopäähän istumaan huitovia käsiä ja jalkoja väistelemään väsyttyään, tuijottavat sieltä vakavina kaikkia sitä ääntä ja liikettä, Negaatio ja Lohi istuvat kirjoituspöydällä ja vilkuilevat välin toisiaan, välin meitä, Arttu seisoo makuuhuoneen ovensuussa, katsoo suurin kellankimmeltävin silmin hämärän keskeltä.
Ennen kuin nukahdan, mieleeni lepattaa vielä yksi auringon haalistama riekale: hiljaista tyyntä tyytyväisyyttä siitä, että vaikka äidin mielestä onkin väärin puhua ja kirjoittaa surusta, hän ei sentään koskaan ole kyseenalaistanut surullisia, pelottavia, hirviömäisiä lapsuusmuistoja, eikä vähätellyt niitä vain sen takia, että minun pelkoni eivät tule pieksämisestä toisin kuin hänen.
Merkillistä, että maailman väestöräjähdys senkun muhii ja voi hyvin, ja olen iloinen siitä tältä yhdeltä kohdalta. Ajattelen, että illalla pitää koettaa ehtiä soittaa äidille ja kertoa. Tuleeko äiti enemmän omalta kohdaltaan surulliseksi (minun kyvyttömyyteni haluta lasta, "ja minua pelottaa, että siskosi nyt ei ainakaan hanki lasta, kun sehän pilaa ulkonäön") vai Kissan vanhempien ja siskon takia onnelliseksi, en tiedä. Mutta minä en osaa pitää tätä asiaa sisälläni enkä käsitellä sitä, ellen saa puhua asiasta paitsi Kissan, myös äidin kanssa.

Kesä tulee -angstia ja -riemua

Kesä tulee, angst iskee.
Ensimmäinen oire on se, että aurinko herättää suukoillaan aamuöiset levottomat unet. Thoughtcrimen lisäksi syyllistyn dreamcrimeen, mutta vain keväisin. Laskekaa se lieventäväksi pikkuseikaksi. Näen seksuaalissävytteisiä unia, joita en haluaisi nähdä, koska unien jälkeen on vaikeaa suhtautua ihmisiin, joista semmoisia asioita näkee. Tunnen syyllisyyttä ja syyllisyyden syyllisyyttä koska eihän kenenkään voi vaatia hallinnoivan uniaan kivenkovin ottein.
Kesän lähestyminen sujuu aina saman kaavan mukaan: On tajunnut, että kesällä ei saa yhtään juttua myytyä mihinkään lehteen, ne kaikki penteleet menevät lomalle. Selaillut mol.fi:n avoimia työpaikkoja. Lähettänyt työhakemuksia, uskaltamatta toivoa, että yhdestäkään vastattaisiin. Haluamatta itse asiassa töihin laisinkaan, näihin töihin. Lähettänyt toisia työhakemuksia, niitä, joihin oikeasti haluaisi. Niin kuin puutarha-alan työt. Joka kerta: ei tärppää. Niissäkin tapauksissa, jossa on soittanut perään, on vain herättänyt ihmetystä: "Miksi ihmeessä sinä tätä haluaisit töiksesi jos luet teoreettista filosofiaa? Tässä pitää kuule pistää kädet multaan." Kertonut siivousduuneista, puhelinluettelojen jakamisesta, oman vuokrapalstan viljelystä. "Jaa, no ehkä me soitetaan takasin. Yleensä meillä on kyllä ollut se ajatus, ettei oteta ylikoulutettuja." Puhelin ei koskaan soi tällaisen hyvästelyn jäljiltä.
Ylikoulutettu on aika ruma sana sanoa ihmiselle, jolle oman alan töitä ei ole olemassakaan. Alusta lähtien tiesin, että filosofina en yhtäkään penninpyörylää ansaitse, mutta se olisi voitu kyllä kertoa, että fyysisiin töihin tämä tutkinto on suoranainen dismeriitti.
Ja kuitenkin, kesäisin tahtoisin lähinnä olla ulkona koko ajan, kitkeä, haravoida, kävellä, sen sellaista. Paras duunikeikka oli teininä talleilla, kun pääsi nikkaroimaan maastoon kiinteitä esteitä ja maalaamaan hevoshakojen aidat valkealla maalilla. Ei siitä rahaa saanut, ratsastustunteja vain. Mutta sai tehdä, ja naureskella iloisena. Kamalin duunikeikka taas oli tutkimusapulaisen homma, siisti sisätyö, josta sai ihan hyvin rahaakin ja jossa totesin, että tutkijaksi minusta ei ainakaan ole.
Ei-akateemisten olisi aika päästä irti pelostaan, että akateemiset ihmiset eivät osaa tehdä muuta kuin lukea ja kirjoittaa.

Kevään mukavia puolia: kylvöpuuhat. Levitän uunissa desinfioimaani vanhaa ruukkukukkien multaa pakasterasioihin, sumutan sen putsupullolla kosteaksi, ripottelen mullan pinnalle chilien siemeniä, niiden päälle vermikuliittia, sitten lisää kosteutta putsupullolla, rasia kiinni, rasiat pinoon. Ensi viikolla herääminen on jännittävää, koska aamulla saa mennä heti ensiksi katsomaan, onko vermikuliitista noussut jonkin siemenen sisältään sinkauttama sirkkalehtien kobranpää. Chileillä on niin söpöjä nimiäkin: Arivivi, Long Chocolate Habanero, Aji mochero, Rocopica, Madame Jeanette, Lemon Drop. Tänä vuonna yhtätoista uutta sorttia talven yli ikkunalla selvinneiden Rocoto Rojon, Apachen ja Capsicum galapagoensen lisäksi.
On niin paljon kylvettävää, nyt kun äidilläkin on ensimmäistä kertaa piha, jonne kylvösten tuotoksia voi sitten istuttaa. Aiemmin aarin vuokrapalstan lisäksi henkireikänä on ollut Kissan vanhempien piha, jossa on notkunut välillä daturoita, välillä erilaisia kurjenpolvia, välillä erilaisia helokkeja, edelleen hajanaisia akileijoja, mikä nyt milloinkin on täräyttänyt kaikkein eniten.
Mistä piti kirjoittaa? Äiti-tytär -suhteiden moninaisesta kirjosta, ainakin, ja Kissan ahdistuksesta esitelmöidessäni hänelle erektiopilleriteollisuudesta, ja siitä, millaisissa joukoissa olen kokenut olevani täysivaltaisesti hyväksytty jäsen.
Jääköön toiseen kertaan. Tänään juhlimme Kissan sisaren syntymäpäivää ja karsimme hieman oksia, varovasti, ettei kumivuoto iske, Kissan pitämyspuusta, varjomorelli-kirsikkapuusta nimeltä Kirvalehto. (Puun nimi kuvastaa mielestäni Kissan omituista, mutta herkullista huumorintajua.)
Ihanaa sunnuntaita. Kesä tulee, joka tapauksessa.