Uusi ulkoasu / Galleriassa

Nauttikaa tai kärsikää, miten vaan.
Kyllästyin tähteen, ja turkoosiin yläpalkkiin.
Tekstin minimaalisuuteen, vaikka kieltämättä se toimiikin hyvin keski-ikäissuodattimena.
On muuten ihan hassua: rakastan sinistä, vaikken osaa käyttää sinisiä vaatteita. (Farkkuja ei lasketa.)



*******
Galleriassa ihmisillä on erilaisia vaatteita. Pilkkihousuja, kumisaappaita, luolamiessaappaita, korkokenkiä, minkkiturkkeja ja -lakkeja, villamyssyjä, venäläishuiveja, burberryruutua, ulstereita, villapaitoja, säärystimiä, karvakauluksia.
On kuuma. Ihmiset tungeksivat viinipöydälle. Emme mene jatkoille We Got Beefin takahuoneeseen koska meillä on nälkä. Kävelemme Stockan herkkuun, shoppaamme korin täyteen, näemme tutun Hesarin toimittajan, hänestä tulee kesällä isä, otamme vielä savutofun, ilman sitä radicchiopasta ei ole mitään, vituttaa, kuuma, ihmiset eivät ole kassajonoissa, vingutamme Visaa.
Koirat ovat aina yhtä riemuissaan kotiinpaluusta, oli poissa tunnin, kaksi, kymmenen, viisi minuuttia.
Kaikki on taas hyvin, kotona. Huomenna on vapaapäivä kaikesta, paitsi koiranulkoilutuksesta, mutta se onkin mukavaa, ihanaa, suloista. Ja gradun otsikko pitää miettiä. Kivaa. Otsikoiden miettiminen on haastavaa. Toisin kuin seisoskelu gallerioissa. Siellä ei osaa sanoa edes yhtä öötä.
Sähköposti on täynnä ihmisten Kyoto-paitatilauksia. Ovathan ne komeita! (Jos joku tästä intoutuu, voi laittaa spostia sivussa olevaan osoitteeseeni... paitoja ollaan tekemässä pian uusi tilaus, vanhat ovat kohta loppuunmyydyt.)

Pyristelyä

Juuri kun olen vetänyt päälle ne likaisemmat farkut ja sen rönttöisen paidan, ajatellen keramiikkatuntia, Kissa kysyy, monelta nähdään Galleria Heinossa, Pikselitaiteiljan näyttelyn avajaisissa. "Älä viitsi", narisen Kissalle, "Just kun mä laitoin tällaset vaatteet."
Olen autuaasti unohtanut Pikselitaiteilijan avajaiset. Kaksi päivää ilman ajattelutaukoja näkyy, kuuluu ja tuntuu. No, mentävä on, kun Kissalla lupasin. Ja ehkä näyttelyssä törmää vanhoihin tuttuihin. Kissa haluaisi näyttelyn jälkeen klubille, jossa Roope soittaa levyjä. Ääh. Minä tahdon vain nukkua, nukkua, nukkua.
Miksi elämän pitää olla tämmöistä pyristelyä? Aamulla herää ysiltä, vie koirat ulos, on helvetin kylmä, kadottaa toisen uusista mummareista, lähtee omia jälkiä takaisin löytääkseen mummarin, löytää sen lähes kotioven tuntumasta, laahustaa sisään, syö soijajugurttia kaakaojauheella, chai-lattea kasvismaidolla, kaksi Anton Bergin madeiraluumu-marsipaania (Kissan siskon Madeiran-tuliaisia), banaanin, greipin, muistaa sitten unohtaneensa harjata hampaat aamutuoksinassa, alkaa tehdä kiukkuisena gradua, lätvehtii loppulukua pari tuntia saaden aikaan lähinnä päänsärkyä ja pari kappaletta, jotka pyyhkii pois kerta toisensa jälkeen. Hitto! Minulla ei ole aiheesta enää mitään sanottavaa. Huomenna keksin otsikon ja sitten heitän mokoman tiedekuntaan. Sanon hyvästit koko paskalle. Jee! Jos nyt huomenna jaksan. Äh.
En ole koko, mitä, kolmen vissiin, vuoden graduntekoni aikana onnistunut luomaan angstia, mutta nyt se alkaa syntyä. Tekisi mieli deletoida koko tiedosto ja ilmoittaa yliopistolle, ettei minusta ole maisteriksi. Olen liian järkevä sellaiseen.

Kaiken pyristelyn taustalla on sottuinen olohuoneen pöytä, joka on työpöytä ja ruokapöytä, all-in-one-pöytämme. Joka päivä hyödyllistä merkityksenmuodostusenergiaa kuluu kaiken höpön arkiesineistön tutkimiseen. Kuvaan näkymän tästä käsin: Edessä läppäri, ruudussa yskänroiskeita. Läppärin vasemmalla puolella likainen kuppi, josta söin jugurtin, ja Kissan likainen teemuki, yksi valkoinen puolipitoinen kangasnenäliina, Motorolan surfboard-modeemi. Läppärin oikealla puolella Pikselitaiteilijan näyttelykutsu, tyhjä teekannu, likainen teemukini, kasvismaitotölkki, jonka suomenkielisessä tuoteselostetarrassa lukee maidon valmistusaineet väärin. Riisin, soijan ja kauran sijaan siinä lukee riisi, soija ja vehnä. Mietin, moniko jättää maidon hyllyyn moisen käännösvirheen takia. Edellä mainittujen takana: Freixenetin cava-pullo, josta Kissa on katkaissut shampanjamiekalla kaulan. Pinossa Bertrand de Jouveneilin The Art of Conjecture, Virginie Despentesin Kauniita asioita, Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikka, Georg Megglen editoima Actions, Norms, Values, John Deweyn Art as Experience, puhelinluettelon keltaiset sivut, Annalan viljelypalstastamme tullut 37 euron lasku. Ompelurasia, josta Nasu on jyrsinyt tikuille kahvan ja pari kulmaa ensimmäisen meilläoloviikkonsa aikana. Rasia on auki, ja istuen voi nähdä kuminauhapakan, ratkojan pään, parin lankarullan päädyt ja mittanauhan, joka lonkeroi kaoottisesti kaiken päällä. Steppikenkäni, Capezion Premier Tapit. Likainen bandanahuivi. Klippoteketin hiuslakkapullo. Päivänvalolamppu. Talouspaperirulla. Runsaasti monisteita ja asiakirjoja. Saunaämpäri, josta pilkistää ulos saakka muovituoppi ja Klippoteketin shampoo- ja hoitoainepullo.
Kissan jostain edustustilaisuudesta tuoma hopeinen sydänilmapallo pysyttelee edelleen katossa. Enää se ei näytä yhtä pullealta kuin tullessaan pari viikkoa sitten, mutta ihmeen hyvin helium on sen sisällä pysynyt. Vai täytetäänkö niitä edes heliumilla enää? Eivätkö ne lapsena tyhjentyneet muka vähän nopeammin? Vai olivatko odotukset niin paljon suuremmat?
Huvittaisi ottaa tirsat, mutta ei siitä taida mitään tulla. Ehdin juuri ja juuri viedä koirat ulos, kiirehtiä keramiikkatunnille tekemään ikuista torsoreliefiäni, joka ei sitten yhtään nappaa, sieltä Pikselitaiteilijan avajaisiin, ehdin toivoa, ettei Mobutu tänään pissisi matolle eikä sänkyyn. Sen vanheminen on edennyt tuskalliseen vaiheeseen, jossa pissaa karkailee mitä sopimattomimpiin paikkoihin. Joskus tuntuu siltä, että elämä on yhtä pyykkäämistä, pissojen ja oksennusten korjaamista (Arttu-ukko on semmoinen ahmatti, että se oksentaa vähintään joka toinen päivä ahmittuaan omien safkojensa lisäksi nuorempien kissojenkin ruoat).
Aika pientä siitä, mitä saa vastineeksi.
Ainoastaan tällaisina väsyneinä päivinä, kun ilmoitetaan, että joutuu vielä sosialiseeraamaankin jonnekin keskustaan, missä ihmisillä on herramunjee jotkut trendihyntteet niskassaan, tuntuu, että aivot sanovat plop ja painuvat kokoon, sotkuiseksi kasaksi. Että jokainen pissi on liikaa, jokainen hymyileminen on liikaa, jokainen pesemätön aamiaiskulho on liikaa.
Pesukone laulaa kylpyhuoneessa.
Ohi ajaa punainen Koffin rekka ja autoja, autoja, autoja.
Huomenna pitäisi ehkä laittaa chilinsiemenet likoamaan, jotta Long Chocolate Habanerot ja Sinsiberet ehtisivät antaa satoa jo kesän keskellä.

Pakkaspäivä

Tänään se on! Kioto-päivä! Ja toivottavasti alkaakin tapahtua, sillä petrattaavaa on ja paljon.
Voi hitsit. Meille tämä sana "lämpeneminen" on niin positiivisesti assosioitunut, että luultavasti täällä olisi enemmän vipinää asian tiimoilta, jos puhuttaisiin ilmaston kylmenemisestä.
Lämpömittari näyttää miinus kahtatoista, sisällä kämpässä on viisitoista plusastetta. Jos pakkanen jatkuu, huomenna on käännettävä patteri päälle. Normaalistihan meidän taloutemme lämpiää ylä- ja alakerran asunnoista tihkuvalla hajalämmöllä. Mukava metodi sen suhteen, että huoneilma ei ole kuivaa.
Miltä maailman muutos näyttää? Täältä voi katsella muuttuvan maailman kuvia.

Tässä kuvassa puolestaan kiipii vanhoissa omenapuissa punakoiso, Solanum dulcamara.
Kylmyys on kurjaa.
Pitää pakkautua villakerrastoihin ja niistää koko ajan kangasnenäliinaan ulkona kävellessä, koska silmät valuvat lakkaamatta pakkasen takia. Laittaa päälle toppatakki ja näyttää Michelin-ukolta. Käyttää rannelämmittimiä, jotta sormiin asti kiertää veri. Pukea Mobutulle ulkoilua varten toppaliivi, jota se inhoaa yli kaiken.
Tänään meillä Dodossa on iltapäivän kutsujuhlat Vanhalla. Kioton takia, siis. Iltajuhlaa ei ole. Joku ääliö on kyllä levitellyt kutsua, jossa Dodokin mainitaan yhtenä järjestäjänä - ilman että kukaan dodolainen tietää meidän osallistuneen moiseen tilaisuuteen. Vähän ikävä päivä tulla selkäänpuukotetuksi. Eipä silti, että ne mitään attentaattia olisivat järjestämässä, mutta aika ikävää tuollainen yhdistyksen nimen käyttäminen lupaa kysymättä omien tilaisuuksien mainostamiseen. Joskus ympäristöliike kyllästyttää. Osa aktiiveista on täysin kykenemättömiä peruskäytöstapojen toteuttamiseen. Koeta siinä sitten toimia hillitysti ja fiksusti...
No jaa, nyt on alettava valmistautua juhlimaan. Ulkona on niin kylmä, että mieluimmin makaisin vain sängyssä koko päivän, mutta ei kai tässä muu auta kuin alkaa toimia. Olen edelleen flunssainen ja väsynyt, ja toivon, vastoin kaikkia realiteetteja, että Kioto olisi astunut voimaan mieluummin kesällä, niin olisi voinut valua piknikille epämuodollisesti.

Huomenna! Huominen on pian!

Koko päivän töiden ja kokoustamisen jälkeenkin olen virkeä ja iloinen, koska huomenna on kuudestoista helmikuuta vuonna 2005.
Tiedättehän: päivä, jolloin Kioton pöytäkirja astuu voimaan.
Nilkat tärisevät.
Vaikka sanovat, ettei se riitä, alkuunkaan, on se silti alkamista.
Suomalaisten ja ulkomaalaisten uskomukset ilmastonmuutoksesta surettavat (kiitokset linkeistä fiksuille dodolaisille - ilman järjestöelämää tuskin tietäisin maailmanmenosta mitään). Kuinka moni lopulta tajuaa, etteivät metsät osaa siirtyä ilmastovyöhykkeiden siirtyessä? Miten käy saimaannorpan ja jääkarhun? Entä riisinviljelijän, kun öiden lämmetessä riisin kasvuvoima menee yhä enemmän korren, ei jyvien, kasvattamiseen?
No, hanan kiinni vääntäminen alkaa huomenna.

Sitä kannattaa juhlia.
Kannat kattoon ja niin edelleen.
Ei, en ole oikeastaan ollenkaan virkeä vaan hyvin väsynyt.
Mutta jollain tavalla toiveikas. Epämääräisesti, väliaikaisesti, hypoteettisesti.

Rakastamisesta

Kun tulemme hääpaikalle bussikyydillä, suurin osa ihmisistä on jo paikalla, tungeksivat seurantalon eteisessä ulkokamppeet päällä. Tötteröllisiä linssejä ja auringonkukansiemeniä jaellaan hääparin päälle heitettäväksi.
Järjestäydymme ulos tulikujan varrelle. Sulhanen - tietokonejeesuksemme Tukaani - saapuu liukastellen juhlakengissään. Frakinliepeet törröttävät höpösti lyhyen takin alta. "Mä en tajuu tätä juttuu, mun pitäis varmaan olla hermostunut, mutta kun ei mua hermostuta ollenkaan, musta ei tunnu yhtään miltään...", säkättää sulhanen kauheeta vauhtia. Normaalioloissa hän ei säkätä joten se hermostuksen puutteesta. Sitten morsian: säteillen iloa ja hyvää oloa. Hiuksissaan murattia. Auts, ajattelen, nämä eivät sitten koskaan ehtineet tarkistaa muratin symboliikkaa... (dionysoslaisuus ja avioliitto ovat aika kiinnostava yhdistelmä.) Lohduttaudun toteamalla itselleni, että joo, ei se kenenkään muun silmään pistä näemmä. Ilmeisesti ainoastaan minä, joka kiedon murattia hiuksiini osoittaakseni, etten ole naimisiinmenevää tyyppiä, huomaan muratin muratiksi.
Seremonia on samaa vanhaa länkytystä. En osaa liikuttua, hautajaisissa enkä häissä.
Sisällä meidät järjestetään pitkiin pöytiin. Kerrankin kunnon häävieraslista, jossa kaikista kerrotaan monin lausein. Ei niitä tyypillisiä, joissa lukee vain "XX:n avec". Vieraille kerrotaan, että Kissa peittosi Tukaanin sumopainissa, käyttää tätä kotikemistinään ja pitää tämän maailmankartalla kulttuuripläjäysten suhteen. Minusta mainitaan privaattieläintarha kotona ja se, että olen slow foodin maailmanmestari ja steppaan. Tajuan äkkiä, kuinka lämpimiä ja suloisia ihmisiä nämä ovatkaan. Olenhan sen toki tiennyt jollain tasolla, enhän muuten heidän kanssaan hengaisi, mutta moinen huomaavaisuus ilahduttaa. Häistä saa paljon enemmän irti, kun voi käsiohjelmasta tarkistaa, että ahaa, tämä tyyppi on ollut kehy-hommissa Afrikassa ja harrastaa afroruokaa, tai tämän tyypin haaveena on purjehtia maailman ympäri.
Kivat häät! Ekstrasuperia on nyt se, että ystävämme Napakettu on tullut Kajaanista häihin ja ehdimme jutella, pitkästä aikaa. Sähköposti on niin eri juttu, sähköpostissa ei voi nauraa yhdessä kippurassa.
Ruoka on orgastisen hyvää. Tarjoilu on Labbyn pitopalvelun ja ruoka lähes täysin vegaanista. Koska tällaisesta noutopöydästä ei ole juurikaan kokemusta muuta kuin lihansyöntiajoiltani - voi noutaa useita eri lajeja ruokaa, ei vain kälyisiä paistinperunoita salaatin ja leivän kera - mopo karkaa handuista. Syön ainakin 20 falafelpullaa, hirveät määrät marinoitua papua, gargantuamaiset läjät vihreää salaattia, niin laadukasta, kuin suoraan kesäiseltä kasvimaalta. Melkein itkettää se ruoka... Kissa hakee tarjoilijoiden pöydältä meille vielä pullollisen cavaa, jota kittaamme kunnon tahtiin. Nauramme Napaketun kanssa.
Puheita, sulhanen lahjoittaa morsiamen suvulle itsetehdyt selänraaputtimen ja ruoskan. Ruoska päätyy kuitenkin meille, koska kukaan muu kuin Kissa ei innostu siitä.
Sitten tanssi alkaa.

Paritanssin harrastajina morsiuspari on kutsunut häihinsä myös ihmisiä vain tanssimaan. Humppapumpun tahtiin poukkoilee monenlaista menijää: eestaas keinahtelevia sukulaisia, pro-meiningillä vedättäviä tanssinharrastajia, sikailevia kavereita. Kunnon shake that booty-meininkiin päästään vasta morsiamen serkun heittäessä rappia, "urbaanilyriikkaa Loviisan kaupungista". Kissa hakee Tukaanin tanssiin ja ne pogoavat ja heiluttavat perseitään siihen tahtiin, että mummojen silmät ovat pulpahtaa kuopistaan ulos.
Syömme, juomme, juttelemme, tanssimme. Kissa häröilee kertomalla Tukaania etsivälle morsiamelle, että sulhanen saa parhaillaan suihinoton kaasolta vessassa. Morsian vain nauraa ja tuuppaa Kissaa. Lopulta Kissa juoksentelee ympäriinsä kolmiosaisen puvun kaksi osaa tuolinkarmilla, kravatti pöydälle rytättynä, paita napaan saakka avattuna, ruoskaa heilutellen. Tässä vaiheessa morsiuspari lähtee, heillä on aikainen lento Lissaboniin seuraavana aamuna. Kissan menoa katsellessani tajuan, että hän on kyllä itsekin sisäistänyt ajatuksen, että mikä vain huomio on positiivista huomiota. Nauramme Napaketun kanssa, seuraamme Kissaa kiemurrellen musiikin tahtiin. Kissa hakkaa meitä jalkoihin ruoskalla. Se tuntuu aika ikävältä mutta olemme sen verran maistissa ettemme jaksa välittää. Ja ovathan näiden vanhojen hyvien ystävien häät vain kerran. Mitäpä sitä ei tekisi tunnelmaa nostattaakseen nyt kun morsiusparikin on hävinnyt teilleen ja vieraista osa näyttää vähän orvoilta.
Osa jengistä on ihan hyydyksissä ja venaa vaatteet niskassa eteisessä tilausbussia, joka tulee tunnin myöhässä. Me kolme vain tanssimme ruoskan ja japanopopin tahtiin, ja kun valot sammutetaan, kokoamme kamppeemme ja talsimme majataloon, josta meillä on huone varattuna.
Hihittelemme vielä pimeässä pitkään. Muut nukahtavat. En saa unta. Vatsa kiertää. Juoksen vessassa yön aikana ainakin kaksikymmentä kertaa. Vatsaparka koettaa tyhjentyä siitä kymmenkertaisesta määrästä ruokaa, joka siihen on ahdettu. Koetan oksentaakin oloa helpottaakseni, mutta ei, en ole koskaan oppinut sitä temppua. Aamulla muiden herätessä olen jo ihan hajalla, kun en ole saanut nukuttua ja vatsa painaa tonneja, kiertää, kiristää. Klassinen ähky. (Huvittavaa kyllä, ihmettelen aina Nasun onnistuttua saattamaan itsensä tähän tilaa ruokaa varastamalla, miten se ei opi. En ole näköjään itsekään oppinut.)
Sunnuntai katoaa omituiseen tuhnuun. Saamme kyydin stadiin, Napakettu suuntaa kohti pohjoista, haemme koirat hoidosta. Nukumme, käymme vessassa.
Tänään on ystävänpäivä, ja päätän kirjoittaa rakastamisesta.
Tajuan olevani tässä aiheessa aivan sairaan surkea. En ole ihminen, joka uskoisi rakastamisen osalta sanoihin tai lupauksiin. Meille Kissan kanssa hääseremonia oli jälleen kerran ihan hepreaa. Miten joku uskaltautuu lupaamaan sellaista, loppuelämäkseen? Enin, mitä meistä saa irti, on se vakituinen "Sä olet ihana" ja joskus syvinä liikutuksen hetkinä "Musta tuntuu et sun kans ois kiva olla yhdessä vielä vanhanakin, vanheta yhdessä" mutta toki heti ehdollistettuna "siis nyt tuntuu siltä". En osaa kuvitella, millaisia ajatukset ovat kymmenen vuoden kuluttua. Millainen Kissa on silloin. Ei, siitä en uskalla sanoa mitään. Eikä Kissakaan, ja se tuntuu hyvältä. Oman ymmärryksen rajallisuuden taju on positiivinen piirre.
Kosketus saa luvan riittää. Se, että saa kaivautua toisen kylkeen, haistella sen hajua. Tai niin kuin ystävien kesken, se, että saa nauraa yhdessä. Laittaa ruokaa koko konkkaronkalle, valita ensin mahdollisimman tuoreet ja eettisesti ja ekologisesti kestävät raaka-aineet Hakaniemen hallin luomukaupasta, tai Ruohonjuuresta, ja sitten hyvän luomuviinin, ja keittää kokoon tuoksujen ja makujen sinfoniaa, joka helpottaa hymyilemistä, skoolailua, hihittämistä, halailua, uskoutumista, ymmärtämistä. (Katsoimme eilen ekaa kertaa Pienen suklaapuodin ja se oli yllättävän hyvä - juuri se arvaaminen, mitä toinen tarvitsisi ruoaksi avautuakseen on niin jännittävää ja palkitsevaa, hienoa, että sitä on käsitelty elokuvassakin! Tosin tuossa arvostelussa, johon tuossa on linkki, arvostelijan halut menivät vähän ristiin omieni kanssa - hän olisi halunnut orgastisen suklaajuhlan, jossa suuri joukko olisi survonut suuhunsa suklaata, minusta ihania ovat juuri pienet juhlat, sellaiset, joissa on koolla kolme, kuusi, kymmenen, enintään viisitoista, kaikki ystäviä keskenään, tarvitsematta koketeerata. No jaa, emme me kyllä häissäkään koketeeranneet, mutta toisaalta ei siellä tunnelma ollut myöskään hitustakaan intiimin luottamuksellisen suloinen.)
Häissä oli jännittävää käydä. Kuten sanottu, en ole erityisemmin hääihminen enkä osaa kuvitella itseäni järkkäämässä häitä suin surminkaan. Pidän aidoista hetkistä, en seremonioista. Olen nähnyt Tukaanin ja morsiamensa Hassun Tytön ensisuudelman, joka vaihdettiin uutenavuotena, Tukaanin seurustellessa vielä edellisensä kanssa. Ja sai minut, jonka nykyinen suhde on alkanut myöskin varastetusta, luvattomasta suukosta, levottomaksi: tuosta seuraa vielä jotain, ilmeistä päätellen. Kuten seurasikin. Ja olen nähnyt, miltä Tukaani näytti heidän ensimmäisen yhteisen yönsä jälkeen - törmäsimme sattumalta pyörätiellä, eikä Tukaanin tarvinnut sanoa, mitä oli tapahtunut, näkihän tuon heti. Tukaani hymyili niin, että silmälasit olivat pudota nokaltaan. Ja itse, vanhana tätinä: "Aah, joo, hei sehän on tosi hienoa. Onnea, onnea." Miettien, onko sitä itsekin näyttänyt tuolta, silloin aikoinaan, kauan sitten, poissa tolaltaan, kun äkkiä tuntui, että kaikessa, jokaisessa oksassa ja lehdessä ja risussa ja repeytyneessä tupakka-askin palasessakin on todellisuus läsnä niin intensiivisesti, että melkein tekee pahaa hengittää. (Silloin siitä taisi olla vuosi tai kaksi, kun rakastuimme Kissan kanssa, mutta sellainen aika on ikuisuus.) Nyt heidän kuunnellessaan, kuinka avioitumisen tarkoituksena on perustaa perhe - Hassu Tyttö saa lapsen kesäkuussa - mikään ei liikuta. Miten voisikaan, kun olen nähnyt paljon liikuttavampia tuokioita? Katselen Tukaanin äidin uutta miestä, Järvenpään Keisaria, joka sihtaa paria digikamerallaan ja irvistelee rumasti koettaessaan löytää sopivan kuvakulman.
Äidit ja isät ja niiden uudet puolisot tuovat hääasetelmaan ex-jännitteitä. Käyttäytyvät siivosti, mutta toisaalta mulkoilevat toisiaan. Mieleen tulee Kissan siskon uskomattoman kypsä ja fiksu toteamus, ettei hän ainakaan enää haluaisi ikinä törmätä exiinsä. Minä olen koettanut suhtautua positiivisesti ja ajatella, että kaveruus olisi mahdollista, mutta kyllä olo on niin vaivautunut ja läppä sen verran levotonta, että varmaankin Kissan sisko on oikeassa. Ei toisista voi lakata välittämästä vaikka niiden kanssa ei enää seukkaakaan. Kyllä ne tavallaan kulkevat mukana, ambivalentteina muistoina. Ja kun niiden kanssa joutuu asioimaan oikeasti, se pidättyvyys ja kylmyys satuttaa liikaa.
Tänään on ihanaa herätä. Vatsaan ei enää satu niin paljon, että yhtäaikaisesti sekä pelkäisi että toivoisi kuolevansa hetipaikallanyt. Kissa nukkuu. Nuuskin Kissaa ja olen onnellinen siitä, että Kissa sallii minun maata näin, kainalossaan, vaikken osaakaan olla sellainen kuin niin monet ovat: näyttävästi sitoutuva. Kun kuulin meidän suudelleen Linnan juhlien televisioinnissa pari vuotta sitten, sain hirvittävän ahdistuskohtauksen, samoin kuin yhden akkainlehden tituleeratessa meitä tanssilattian rakastuneimmaksi pariksi. "Ääk", sanoin Kissalle, "melkein kuin me oltais jouduttu naimisiin vastoin tahtoamme." Kissa vain nauroi. Kissasta sellainen on suunnattoman hassua eikä ollenkaan vaarallista. Minä olisin mielelläni suunnilleen lähettänyt lehteen oikaisun, jossa olisi lukenut "Emme me tiedä, olemmeko rakastuneita. Meistä on vaan siistii pussailla. Eikä se ees teille kuulu."
Ja silti, onko siitä mitään epäilystä, sen enempää kuin tuolin, jolla istun, olemassaolosta? Tällä hetkellä, ei. Mutta tuolikin, kymmenen vuoden päästä, voi olla romuna. Surullinen juttu. Tällaista ei kai pitäisi ajatella, mutta on vaikeaa olla ajattelematta niin. Väliaikaiset eläimet väliaikaisine kapineineen ja tunteineen.
No jaa, hyvää ystävänpäivää joka tapauksessa kaikille, lähellä ja kaukana, Kalliossa, Käpylässä, Kajaanissa, Lissabonissa, Lahdessa, Turussa, Tampereella, Roomassa, Islamabadissa, Oulussa, Jyväskylässä, Berliinissä, Limassa, missä kaikkialla nyt tämän luettekin. Ei ole mitään ihanampaa kuin hymyileminen ja nauraminen. (Syömisestä en nyt sano mitään, olen edelleen vähän jäävi siihen.)

Tulevasta tauosta

Ai niin, älkää huolestuko. Vietän viikonlopun tietoliikenneyhteyksien ulkopuolella eli päivityksiin tulee pieni tauko. Tällä kerralla aion pukeutua häävieraaksi, ottaa mukaan lahjoja ja Kissan ja koettaa olla kiltti ja miellyttävä pöytänaapuri.

Isona

Olen viime viikkoina joutunut vastaamaan useammankin ihmisen kysymykseen, mikä minusta tulee isona.
Kas, en ilmeisesti ole vielä tarpeeksi kookas. (On käynyt ilmi, että taas ne ovat kuvitelleet, että olen 21 tai 22 tai enintään 23.) Enkä ole osannut vastata. Ylipäänsä, ihmiset, jotka ovat keksineet varsin varhaisessa elämänvaiheessaan, miksi ryhtyvät, herättävät minussa lähinnä epäuskoista ihmetystä. Ihan selvyyden vuoksi (ja voidakseni paimentaa kysyjät tänne ilman että minun tarvitsee enää mumista epäselvästi ja vaivaantuneesti etten tiedä) aion seuraavaksi kirjoittaa aakkostetun listan toiveammateistani. Jotkut ovat kyllä enemmän elämäntapoja kuin "ammatteja". Listaan on otettu mukaan vain ne ammatit, joita olen harkinnut pitkään ja huolellisesti, ei hetken päähänpälähdyksiä, jotka tavallisesti katoavat työmuistista ja pitkäkestoisestakin muistista parin päivän kuluessa. (Niiden kanssa lista ulottuisi todnäk täältä kuuhun saakka.)

Eläinlääkäri
Eläinten kouluttaja (esim. sirkuksessa, hevoset & koirat)
Etologi
Filosofi
Kahvilanpitäjä
Keraamikko
Kiertolainen/pummi (mieluiten Lontoossa)
Kirjailija (tähän sisältyy ajatus, että itse elätetään vaikka vessoja siivoten ja huoraten, ettei tärkeessä asiassa - kirjoittamisessa - tarvi huorata kustannusohjelmien ja trendien mukaan.)
Kirjallisuudentutkija
Kirjastotäti
Kokki
Lentäjä
Mainosgraafikko
Maisema-arkkitehti
Nunna (katolinen)
Patologi
Prostituoitu (kunnon vanhan ajan kurtisaani, ei mikään katutyttö)
Psykologi
Puutarhuri
Ratsastuksenopettaja
Taidekasvattaja
Tanssija (vaihdellen lapsuuden primaballerinasta topless-tanssijaan teininä)
Valokuvaaja

Huomautettakoon, että tällä hetkellä en pidä yhtään ylläolevista erityisen sopivana itselleni, ainakaan ainoana tekemisenä. Huomautettakoon myös, että nykyisistä tulonlähteistäni (friikkutoimittajuus, kirjastotäteys, oikeuden lautamieheys) ainoastaan yksi on listassa edustettuna. Ja siinäkin teen duunia paikassa, joka ei yhtään vastaa kiinnostukseni kohteita, auttaen lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa. Ja: mikään ei ole niin ällöttävää kuin se, että jossain juhlassa joku lapsukainen tulee kuolaamaan korvan juureen, että toimittaja, vautsi vau, hänkin on aina haaveillut toimittajuudesta, just friikkuna, niin saa tehdä niist aiheist kun itsee kiinnostaa, ja itse on ihan että hanki nyt saakeli edes sinä itselles elämä, kun minä olen siinä niin helvetin huono, että olen joutunut juttujen myyjäksi.
Koska en ole koskaan päättänyt ryhtyä miksikään, minusta ei ole tullut mitään. No, kohta valmis FM mutta sehän on yhtä tyhjän kanssa.
Silti en suostu käsitteellistämään itseäni white trashiksi.

On monimutkaista, että pitää koko ajan elää eteenpäin niin hiton valmistautumattomana.
Eilen paine helpotti hetken, kun subbarilta tuli Larry Clarkin loistava Bully. Larry Clark on minulle samanlainen puolijumala kuin Will Selfkin. (WS: "Although my actual prose is heavily larded with intertextual references, I'm somebody who writes without being concerned with the internal mechanics of writing per se - I want to write about philosophy or anthropology or animals, I'm more interested in aiming out and I guess that's reflected in my journalism.") Larry-sedän elokuvista eivät monetkaan pidä, ja esimerkiksi Ken Park sai aika epäimartelevat arvostelut niissä lehdissä, joista siitä luin. Kids kuitenkin vakuutti aikanaan niin kovasti, että menimme Kissan kanssa katsomaan Ken Parkin emmekä pettyneet. En ymmärrä, miksi joku pitää Clarkin elokuvia pornona. Minusta niissä teiniseksi esitetään paremmin kuin missään muissa näkemissäni elokuvissa. Eiväthän kaikki teinit oikeesti elä missään sinfoniaorkesterien maailmassa, missä tytöillä on sievästi puuteroitu nöpönenä ja pojilla aina puhtaat kalsarit. Ainakin Kissalle ja mulle nämä elokuvat ovat nuoruutta suoraan ja kaunistelematta ja siksi hyvin aidosti. Okei, me olemmekin tietysti ryypiskelleet rajusti, oksennelleet, sammuneet ja niin edelleen. Ja uhoneet aivan huvittavalla tavalla, vaikeaa olla nauramatta sille.
Pohjimmiltaan Clarkin elokuvat kertovat minusta tarinaa nuorten omasta kulttuurista, johon kaikki nuoret eivät toki osallistu, ja niissä tulee hienosti esiin, kuinka täysin ääliömäisesti heiluvat teinit ovat silti kilttiä, herkkiä ja rakastavia, joskin narsisminsa sumentamia ja vastuuasioissa ihan pihalla. Aikuiset Clarkin elokuvissa toteuttavat huonon aikuisen roolia, ja sosiaalisesti tarkkanäköisesti Clark onkin laittanut holtittomasti sekstaileville, päihderiippuvaisille ja emotionaalisesti tasapainottomille nuorilleen vanhemmat, jotka ovat täysin kykenemättömiä samastumaan nuorten maailmaan ja koettavat vain saada nämä kuriin eli pikkuporvarilliseen elämänmenoon. (Asiasta on juuri tullut mielenkiintoinen väikkäri Kristi Kõivilta, aiheena murrosikäisten poikien yhteiskunnanvastaisuus; ainakin sen pohjalta tehdyn pikku-uutisen mukaan väikkärissä tulee esiin, että nuoren aggressiivinen käytös on sitä todennäköisempää, mitä puolueellisempaa ja joustamattomampaa on vanhempien kurinpito. Avaintekijä näyttää olevan se, että lasta toisaalta kontrolloidaan ja suojellaan voimakkaasti, toisaalta koetetaan saada lapsi itsenäistymään varhain.)
Clark kuvaakin kauniisti paitsi nuorten hölmöilyä, myös vanhempien maailman tyhjyyttä. Vaikka näillä ei ole omassa elämässään mitään arvokasta, vaan ne vain keskittyvät pitämään kulisseja pystyssä, eivätkä oikeastaan välitä lastensa vaikeuksista vaan enemmän siitä, mitä naapurit niistä ajattelevat, ne ovat raivosta soikeina, kun lapset eivät halua sitä elämää. Rakkautta, jota lapset eivät kotoaan saa (tai koe saavansa), haetaan sitten teinien tapaan irtosuhteista.
Katsoja ei tiedä, sääliäkö enemmän vanhempia vai lapsia. Ehkä vanhempia, heidän mahdollisuutensa ovat jo mennyttä, he ovat liian luutuneita.
Clarkin esittämä vanhempien elämän tyhjyys on ehkä juuri se, mitä minäkin koetan vältellä paetessani urasuunnitelmia ja yhdeksästä viiteen -vankilaa. Sellaista elämää, jossa ei voi sanoa työkavereille, että on vakavissaan harkinnut seuralaispalvelun listoille kirjoittautumista täysi-ikäisenäkin, ennen kuin ajautui parisuhde-elämään. (On muuten kummallista, kuinka miehet reagoivat tähän niin voimakkaasti, paljon voimakkaammin kuin naiset, joista tilastojen mukaan kuitenkin vain 5 % on harkinnut vakavasti tällaista vaihtoehtoa. Kissa on ensimmäinen tapaamani mies, joka osaa ottaa asian neutraalisti tai jopa positiivisena piirteenä eikä elättele hölmöä pelkoa, että minussa on jokin pahasti vialla tai että olisin sopimaton parisuhteeseen moisen takia. Enää en toki moista osaisi kuvitellakaan, kukapa osaisi, tyydyttävän parisuhteen kerran koettuaan. Tai ehkä joku muu osaakin, en osaa arvioida, koska en ole kukaan muu.)
Ai pahus. Olen ajelehtinut harhateille taas. No joka tapauksessa, en tiedä edelleenkään mikä minusta tulee isona. Ehkä parempi olla murehtimatta. Joka tapauksessa sitä vanhentuu päivä päivältä ja ehkä viisastuukin, hitusen kerrallaan.