Etunimeensä tyytyväiset ihmiset

Millaisia ovat ihmiset, jotka ovat tyytyväiset ristimänimeensä? (Vaikka millaisia, sanoo niukkaa empiiristä tutkimusta harjoittanut minäni, mutta jossain mielessä en osta sitä, että vaikka millaisia. Eivät tällaisia ainakaan.)

Jokin aika sitten istuimme piirissä ja ihmiset kertoivat paitsi nimensä, myös lempinimensä. Oli ihmisiä, joilla ei ollut lempinimeä. Ja sitten oli niitä, joilla oli oikea ja lempinimi. Ja sitten minä, jolla ei ole mitään oikeaa nimeä.

On minullakin tietysti ristimänimi, mutta se ei ole koskaan tuntunut oikealta. Jo nimen onomatopoeettinen soundi on veltto ja tarina sitäkin raivostuttavampi: sarjakuvahenkilö. Asiaa ei paranna, että ikäluokassani on liikaa tällä nimellä varustettuja ihmisiä, ja ne kaikki vaikuttavat olevan sellaisia kilttejä, siistejä tyttöjä, sieviä ja naisellisia. Siis aivan erilaisia kuin minä-mörkö, joka sentään kolisen Dr Martenseissa ja lakkaan kynnet korkeintaan sinisiksi tai mustiksi. Niin, ja niistän hihaan pahalla päällä ollessani.

Kuinka ikuisen monta kertaa olenkaan vastannut esitellessäni itseni nimellä, johon identifioidun, kysymykseen: "Onko se sun oikea nimi?" Jossain mielessä se on oikea - sillähän minut tunnetaan ja sitä saatan jopa totella - ja toisessa mielessä ei. Byrokraatinmieliset kysyvät aina, miksen muuta sitä virallisesti oikeaksi nimeksi. Ja vastaan, että en ole byrokraatti ja minulle on yksi ja sama, olenko väestörekkareissa ja sen sellaisissa vaikka pelkkä henkilötunnus, ihan sama, mikä byrokratianimi on. Osa byrokraateista on myös aivan uskomattoman sitkeitä noukkimaan tietoonsa, mikä "oikea" nimeni on ja jotkut röyhkimykset yrittävät jopa puhutella minua sillä huolimatta siitä, että kerron, etten ole sen kanssa puheväleissä.

Ei siis ihme, että ihmettelen, miten ihmiset tulevat toimeen nimensä kanssa. Ehkä heillä on mukavammat nimet? Ehkä he eivät ole lapsesta lähtien pyristelleet vanhempien määrittelypyrkimyksiä vastaan? Ehkä heistä on sama, miksi heitä kutsutaan, muutenkin kuin byrokratian rattaiden kitinässä?

Minulla on vain yksi ystävä, joka on ristimänimensä suhteen yhtä vastahakoinen kuin minä. Sanomattakin on selvää, että pidän häntä erityisen kiinnostavana ystävänä. Hänkin inhoaa lähiötä, jossa lapsena asui, ja keskiluokkaisuutta. Vaikka kaipa ristimänimensä vihaamisessakin on tietty keskiluokkaisen tyytyväinen säväys?

Enää en ole tosin niin allerginen ristimänimelleni kuin vielä kymmenen vuotta sitten, jolloin kaikki harrastukset loppuivat siihen, että niissä minua puhuteltiin väärällä nimellä ennemmin tai myöhemmin. Nykyään harrastuksissa liikun ristimänimelläni, vaikka työt allekirjoitankin lempinimelläni, joka on myös puhelinluettelossa. Ehkä itse asiassa pitäisi olla vieläkin useampia nimiä. Voisi olla monipersoonainen incognito. Nytkin on jo hauskaa, kun minut toisella nimellä tunteva ihminen kysyy, onko se toinen oma nimeni minulle sukua, kenties se sisko, josta olen joskus kertonut. "Ei, se olen kyllä ihan minä", sanon.

Ihmiset kysyvät: "Eikö tuo ole vähän epäkäytännöllistä, että on monta nimeä?"

Mitä on käytännöllisyys, syvätasolla? Kaipa sitä, että jokin sujuu luontevasti? Minulla on vain yksi nimi, johon identifioiun, ja siihenkin varsin epätäydellisesti.

Ai niin. Ja sitten olen Veloena. Se on taas aivan uusi persoonallisuus, joskin sekin tunnistettavasti minä-menneisyydessä (tekstiähän lukee vasta kun se on jo valmis). Joskus tuntuu, että lisäännyn suvuttomasti yhtä estoitta kuin rönsyliljat ja mansikat.

Tsernobyl, mummot ja epäluuloisuus

Luen kirjaa nimeltä "Tsernobylista nousee rukous". Ällöttävän uskonnollinen nimi, mutta muuten kama on kyllä aika tykkiä sosiaalipornoa: Tsernobylin (monessakin mielessä) vammauttamat valkovenäläiset kertovat isosta pamauksesta ja sen tunnelmista, seurauksista ja merkityksistä. Luen kirjaa kahdella tavoin ristiriitaisin tuntein: toisaalta olen vihainen itselleni siitä, että luen dokumentaarista sosiaalipornoa asioista, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu; toisaalta taas huomaan yllätyksekseni omien ydinvoima-asenteideni liikkuvan negatiivisempaan suuntaan.

Olen siinä mielessä omituinen ympäristöjärjestöihminen, että toisin kuin useat muut, en löydä itsestäni ehdotonta eitä ydinvoimalle. Kaikki on niin kauhean suhteellista. Ydinvoimaloita on pamahdellut aika harvoin ja toisaalta luotan kyllä siihen, että loppusijoitusongelmat eivät ole ihan niin pahoja, kuin useat kuvittelevat. Suurimmaksi ongelmaksi itse koko puuhassa näen uraanin louhimisen ja kuljettamisen riskit. Jos joku lupaisi, että kaikki autot siirrettäisiin sähköpolttoisiksi viidessä vuodessa, olisin valmis ottamaan tänne vaikka kuinka monta ydinvoimalaa. Minulle ydinvoiman vastustaminen on siis aika häilyvää ja perustuu lähinnä sille ikävälle realiteetille, että yhteiskunta on liian hidas uusimaan energiaratkaisujaan ja täysin haluton siirtymään tehokkaampaan energiankäyttöön. Jos muu ei auta, kai oikea lääke olisi, että energiahanat väännetään pihisevän pienelle. Kalliilla energialla ihmisten olisi pakko opetella sulkemaan itsekseen pajattavat teeveet, vaihtamaan hehkulamput energiansäästölamppuihin, kulkemaan edes joskus omalla lihasvoimallaan, laittamaan mieluummin päälle villapaidan kuin patterin. Koska ydinvoima tuo lisää halpaa energiaa, jolla tuotetaan kaikkea paskaa ja jota tuhlataan myös kotitalouksissa, olen sanonut sille ei realiteeteista kiukkuisena.

Nyt Tsernobyl-kirja kuitenkin liikauttelee jo puoliluutuneita asenteitani. Ihmisten kertomukset siitä, miten heidän puolisonsa ovat kuolleet säteilysairauksiin, miten heidän lapsensa ovat syntyneet kaikki ruumiinontelot kiinninnäisinä, miten heidän paettuaan laskeuma-alueelta heidän kanssaan ei ole uskallettu edes puhua, laittavat miettimään asioita uudella tavalla.

Monelle ikäiselleni Tsernobyl oli iso pamaus jo pamahtaessaan. Meidän perheessä se kuitattiin suurvaltojen idiotismilla, ja sillä siisti. Ei siitä oltu huolissaan. Selvähän se, että Neukkulassa pamahti, sellainen kuin sekin yhteiskunta on. Isää taisi kyllä harmittaa, ettei pamaus sattunut Jenkeissä, joka on hänestä vieläkin ääliömäisempi suurvalta. (Monet taistolaiskodeista peräisin olevat kaverini eivät ymmärrä tätä lainkaan; heistä on loogista, että kokoomuslaiset vanhempani inhosivat Neukkulaa, mutta he eivät näe logiikan hiventä siinä, että nämä vihasivat Jenkkilää vieläkin purevammin. Oma selitykseni tähän on, että vanhempani antoivat anteeksi neukkulalaisille; hehän elivät ressukat totalitarismissa eikä heillä ollut sosialisminsa takia edes mahdollisuutta ymmärtää, miten maailma makaa, kun sen sijaan amerikkalaisilla, joilla oli kaikki yrittämisen ja tiedonvälityksen vapaus, ei ollut mitään excusea ääliömäisille junailuilleen.)

Yhtä kaikki, Tsernobyl ei ollut meidän perheessä muuta kuin yksi pieni "siitäs saitte". Siitä huolimatta, että äidinäiti oli kotoisin Etelä-Inkeristä ja meillä on siellä jossain sukulaisia, joista emme tietenkään tiedä mitään. Kohtaan tiedon siitä oikeastaan todella vasta nyt.

Kirjassa koskettavinta ovat mummot, jotka eivät ymmärrä, mitä on tapahtunut. He loukkaantuvat sotilaiden kääntäessä maan sisään kaalit ja pavut, omenapuut ja kukkaset, ja evakuiointibussien kuljettajien kieltäessä heitä ottamasta kissojaan mukaan. Kissoja, joiden turkki on radioaktiivinen. Mummot eivät pysy evakossa vaan karkailevat alueelle takaisin yöllä, asettuvat jälleen taloksi, kasvattavat kaaliaan ja perunaansa marmattaen siitä, että heidät tahdottiin viedä kodeistaan pois.

Kuvittelen, että noin se kävisi minunkin kohdallani, jos täällä pamahtaisi. Minne minä täältä lähtisin? Enköhän vaan palaisi Koskelantien kaksioomme kissojen ja koirien luokse, pyöräilisi Annalaan kitkemään kasvimaata, kävelemään siirtolapuutarhan ympäri ja lauleskelemaan mennessäni. Kerranhan sitä kuitenkin kuolee. En osaa pelätä sellaista, josta en tiedä mitään. Minun pitäisi ajatella toisin, tällä koulutuksella. Mutta ulkomailla töissä olleena tiedän, että koti on aina koti. Mikään ei vedä vertoja sille, että saa puhua äidinkieltään ja kulkea tuttuja katuja pitkin. Luulen, että mies lähtisi. Hän on toisenlainen ihminen tässä suhteessa, pystyy menemään minne vain ilman epäluuloisuutta omasta sopeutumisestaan uusiin paikkoihin, erilaisiin seurueisiin. En tiedä, voisinko mennä mukaan. Luulen, että jäisin.

Olen ymmälläni. Jossain vaiheessa minäkin olin sellainen nuori, joka nimesi kansainvälisyyden tärkeimmäksi hyveeksi ja tahtoi pois Suomesta hinnalla millä hyvänsä. Mutta ehkä globaalius on edelleen keskeinen arvo, vaikka sen ilmeneminen onkin muuttunut. Kansainvälisyys ei ole enää uraohjuspainallusta toisessa maassa, vaan jonkinlaista pasifisminsekaista lämpöä kaikkia maailman ihmisiä kohtaan, ponnistelua sen eteen, ettei kenenkään tarvitsisi väkipakolla lähteä kotoaan, ideologisista, ekonomisista tai terveyssyistä.

En voi olla lukematta Tsernobylistä ajattelematta, että nämä ihmiset ovat olleet varsin samanlaisia kuin minä ja ystäväni. Olen täysin tyrmistynyt siitä, että pamauksen aikana se ei merkinnyt yhtään mitään. Itselleni annan jotenkin anteeksi, olin silloin vielä niin pieni, olin vasta yksitoista ja puoli enkä seurannut uutisia (enkähän lue nyt kuukautta vaille kolmikymppisenäkään päivittäin sanomalehtiä, se on liian aikaaviepää eikä funktionaalista maailman jäsentämisen kannalta). Mutta aikuiset, kaikki lähipiirini aikuiset. Kuinka se ei merkinnyt heille mitään? Kuinka ihmiset voivat olla reagoimatta tällaisiin asioihin? Kuinka joku vielä kehtaa ostaa epäreiluja banaaneja, teetä, kahvia? Ostaa muuta kuin ekosähköä? Olla antamatta rahaa kansalaisjärjestöille, jotka koettavat järjestää asioita parhain päin, kouluttaa ja lainoittaa pienyrityksiä kehitysmaissa?

Ymmärrän kyllä, että eläinten oikeudet ovat ihmisille valtaosin vielä kaukaiset, mutta että ihmisoikeudetkin. Ei hyvältä näytä.

Toisinaan minulle on todettu, että moinen nureksinta ei tee hyvää minulle. "Sinun miehesi lähtee vielä kävelemään kun sinä murehdit tuollaista. Piristy, käy leikkauttamassa hiuksesi, lakkaa kynnet, ole tiikeri sängyssä. Kukaan ei voi ajatella koko ajan kurjia, köyhiä, nälkäänäkeviä, kärsiviä." (Kuulostaen olennaisesti samalta kun T.S. Eliotin Aution maan Erä Shakkia-osuudelta, rivit 139-157) Kenties niin käy. Sitten voin olla kuten mummot. Surrenko? Tuskin. Surullisempaa olisi, jos joutuisin kirjoittamaan kuten joku jossain toisessa blogissa, en enää muista kuka ja missä (vaikka tämä järkytti minua kovin), että en tiedä mikä minun on, miten minusta tuli kova ja kylmä, vaikka ennen itkin lehteä lukiessani. Mieluummin ideologinen haaska kuin kylmä ja kova kaikki kunnossa -ihminen.

Onpa synkkää pohdintaa. Ehkä seuraava lukukirja saisi olla iloisempi.

Aina myöhässä

Pahus soikoon, vilaisen netistä gradujen palautuspäivät ja tyrmistyn tajutessani, ettei mikään enää onnaa tänä vuonna. Nyt teksti alkaisi olla aika valmis, ja jos palautuspäivänä olisi ollut viime perjantain sijasta tämä perjantai, olisin saanut koko klöntin puristettua siihen. No, onneksi sen möhkäleen saa jättää koska hyvänsä eli taidan joka tapauksessa nyt runnoa sen pakettiin ja jättää oman onnensa nojaan.

Tavallaan vähän raskas olo. Onhan tutkielma ollut osa elämääni jo kauan. Se on suunnannut mielenkiintoa, nostanut esiin jatkuvasti uusia kysymyksiä, opettanut paljon muistin rajallisuudesta ja niin edelleen.

Mies puhuu puhelimessa, tituleeraa itseään asiantuntijaksi. No niin, hän on selvästi valinnut aiheensa oikein: tietyn tutkimuksen alan filosofiset perusteet. Hihittelen miettiessäni, minkä ihmeen alan asiantuntijaksi voisin kutsua itseäni: Kokemuksen ylipäänsä? Ympäristön kokemisen? Kulttuuri-luonto -suhteen? Ääh. Vittuun asiantuntijuus. Taidan pysyä harrastelijana hautaan saakka.

Onneksi ystävä soittaa ja sovimme näkevämme steppitunnin jälkeen Cafe Esplanadessa. Sieltä sitten elokuviin, ysin näytökseen. Miten kummassa muka ehdin juosta kulttuuriharrasteissa koko ajan? Ehkä tämä on todellinen syy opiskeluni hidastahtisuuteen: elokuvista, teatterista, keramiikkatunneista ja tanssitunneista ei saa ovareita. Jos saisi, olisin varmaan jo tohtori. (Hihityttää edelleen. Minusta maisteriutuminen on jo huolestuttavan epäuskottavaa henk.koht. kehitystä. Ihmiseltä, joka vakaasti aamuisin herätessään uskoo olevansa edelleen ykstoista vee.)

"Enkö muka sano sinulle aina, että olet viisas ja kaunis", valittaa mies, kun surkuttelen tulevaisuuttani kaikkien alojen antautuvana harrastelijana, ei-minkään asiantuntijana. "Ryhdyt vain toimeen." Koetan muistella. Mies kutsuu enimmäkseen minua höpöksi. Revi siitä sitten toimintatarmoa.

Plaraan yliopiston nettisivua eestaas löytääkseni jonkin luvun kypsyyskokeesta, ja miten siihen ilmoittaudutaan, mutten löydä. Intranetin hakutoimintokin on aivan jäissä. Joskus toiste aion saada nämä selville. Minulla on vielä aikaa.

******

p.s. Pari postia alaspäin on kommenttikysymys koirien ruokapalloista. Ne ovat sellaisia aktivointileluja: muovisessa pallossa on yksi tai kaksi reikää, joista sisään tungetaan koiran kuivanappulat, ja koirat saavat sitten syödä nappulat pallosta ulos pyörittäen, eli töitä ruokansa eteen tehden, ei lautaselta hotkien.

Hyvää yötä, isä

Isänpäivä on omiaan herättämään huonoja viboja. Isän ja tyttären suhde kun ei ole niitä maailmankaikkeuden tai edes Helsingin helpoimpia järjestettäviä. Vaikka meidänkin perheemme isänpäivälounaalla istuvat varsinaiset päivänsankarit isä ja äidinisä, huomaan hymyileväni useammin ja kommentoivani useammin äidille ja isänäidille. Mies ja koirat ovat kotona, joten oudolla tavalla lounas on paluuta lapsuudenaikaiseen asetelmaan, etenkin kun äiti muistaa kysyä erikseen jokaisen ruoan kanssa, käykö se minulle; pidänkö siitä ja voinko syödä varmasti sitä. Äiti on laittanut kookoscurryhaukea, jota päädyn syömään, vaikken oikein diggaakaan kalan syömistä. On sentään juhlapäivä, ja eikö vaan vatsa taas tule kipeäksi. Äiti on kyllä jo etukäteen puhelimessa pyydellyt anteeksi, että nyt kyllä pitää tehdä kalaa, kun ukkikin tulee. Uskon vakaasti, että suurin este ihmisten kasvissyönnille on lopulta juuri nämä tilanteet, joissa koko suku jonkin yhteisen tradition nojalla koettaa vesittää kaikki hyvät aikeet. No, päivä kerrallaan. Ei maailma yhteen kala-ateriaan kaadu. Ei edes yhteen kala-ateriaan kuussa. Olen alkanut ilmeisesti kasvissyöjäksi liian vanhana, kun en jaksa olla tarpeeksi fanaattinen ja ilkeä, jotta sukukin uskoisi minun pitävän eläinten tappamista ruoaksi eettisesti arveluttavana. Silti identifioidun vahvasti kasvissyöntiin. Samalla tavoin kuin voi identifioitua pyöräilijäksi, vaikka joskus joutuukin kamojen roudaukseen lainaamaan jonkun autoa.

On aika surullista, kuinka vähän oman isän kanssa osaa kommunikoida tärkeitä asioita. Kuitenkin isä on tärkeä vaikuttaja ja kasvattaja. 16-vuotiaaksi saakka ja joskus sen jälkeenkin halusin olla mies, koska naisen rooli, jonka perheestäni sain, ei oikein vastaa sitä, mitä elämältä katson parhaaksi hakea. Kauneudenhoito ja hoivajutut kun eivät oikein ole minun alaani. Juuri isältä olen oppinut rakkauden taivaankappaleisiin; pinnasänkyni päällä ei roikkunut hymynaamaa eikä muita lasten juttuja, vaan tähtikartta ja aurinkokuntamme planeettoja esittävä mobile (tämän olen saanut rekonstruoitua valokuvista ja kysellen, en tietenkään muista tätä). Koska isälle tuli Tähdet ja avaruus -lehti, päättelin, että tähtiharraste kuuluu jokaisen kunnon miehen osaamisalaan. Minulla olikin yhtä sun toista avaruuskamaa; rullaverho ja sängynpeitto tähtikarttakankaista, ja ensimmäinen toiveammattini, lentäjä, on näiden kanssa toki hienosti loogisella jatkumolla.

Vietimme isän kanssa kahdestaan lapsuuden lauantait. Äiti kävi lauantait töissä, ja on kertonut tuumineensa tuolloin, ettei tahtonut, että oma suhteeni isään jäisi yhtä ohueksi kuin hänen isäsuhteensa. Yhteiset lauantait ovat isälle ja lapselle parasta, mitä voi sattua, hän oli ajatellut. Tavallaan kyllä. Isä ei ainakaan kohdellut minua samalla tavoin kuin naiset vaan vei omituisiin paikkoihin; Hakaniemen torille, cruisailemaan autolla kaupungin katuja eestaas, pesemään autoa automaattipesurin hurjien harjojen pyöritykseen, mutta kaikkein useimmin Talvipuutarhaan. Talvipuutarha on edelleen kohde, jossa voisin asua, jos se olisi mahdollista. Oma sisustustyylini on saanut siitä vakavia vaikutteita; 60 neliön kämpässämme on siinä huonekasvi per neliö. Vietimme lauantaisin Talvipuutarhassa tuntikausia. Kuvittelin, että isää kiinnosti kasveissa jokin, mitä en vielä kyennyt ymmärtämään. Tuijotin itsepäisesti orkideoja, agaveiden suuria lehtilapoja, kaktuksia, kameliapuita. Vielä te avaudutte minulle!

Koskaan ei selvinnyt, mikä kasveissa isää erityisesti kiinnosti.

Muutama päivä sitten, isän heittäessä minua mummon muuttoon liittyen autolla ohitse Talvipuutarhan, kysyin häneltä, käykö hän edelleen siellä yhtä usein. "Tuollako? Talvipuutarhassa? Ei, ei minua ole ikinä kasvit kiinnostaneet", hän hämmästeli ja mulkaisi minua selkeästi ihmetellen, mikä minua vaivaa.

Nyt tiedän, ettei Talvipuutarhassa käyntejen syy ollut, että kasvit kiinnostavat isää. Ketä ne kiinnostivat? Minuako? Vähitellen ne alkoivat kiehtoa minua, mutta muistan myös pitkästyneitä hetkiä, kun ajattelin sisäisesti haukotellen, mitä ihmettä isä tuossakin lehtikaktuksessa näkee, kun hän sitä noin tuijottaa. Valistunut arvaus: hän ajatteli omiaan. Mutta mitä? Mitä lopultakaan tiedän vanhemmistani? En paljon mitään. En uskalla kysyä, mitä isä ajattelee tähtitaivaasta. Mikä kaikki on ollut kulissia lapsen innostamiseksi, tai ei, ei kulissia, vaan innostusta lapsen innostuksesta? Tiedättehän, äidit jotka jaksavat jauhaa jostain mitättömän tuntuisista asioista tuntikaupalla, koska heidän pienokaisensa jaksavat ihmetellä niitä: innostusta-lapsen-innostuksesta.

Ja silti: miksi minun pitäisi tietää, millaisia vanhempani ovat silloin, kun en ole läsnä? Tai ennen kuin olen ollut osa heidän maailmaansa, tai nyt, kun olen sitä enää marginaalisesti?

Annan isälle lahjaksi kirjaston levystä kopioidun Jazz in Jamaica -cd:n. Levy on kunnon vanhan koulun isänpäivälahja siinä mielessä, että onnistun mogaamaan jotenkin kopioinnin; kone kaatuu, mutta levy tuntuu soivan. Vasta isän soittaessa sitä heillä cd-soittimessa paljastuu, että viimeinen kappale ei ole päätelty vaan sen loppuun syntyy ikuisesti soiva kolmen sekunnin luuppi. "Minä en ole kyllä ikinä onnistunut epäonnistumaan kirjaston levyjen kopsaamisessa", uskoutuu isäni.

Tekisi mieli parkua, että hei, et sinä noin sanonut, kun olin pienempi, et koskaan sanonut, että osaat kyllä itse piirtää nätimmän kortin tai väsätä paremman solmiotelineen. (Koulussa piti tehdä solmioteline siitäkin huolimatta, että kerroin opettajalle isän vihaavan solmioita yli kaiken.)

"Mutta hyvää jatsia", myöntää isä, "Melkein kuin Lester Young yhdellä tosi hyvällä levyllä. Musiikissa on tärkeintä soittajien ilo."

Isänpäivä on pelastettu. Vaikka edelleenkään en tiedä, mitä isä ajatteli lehtikaktusta tuijottaessaan tai ovatko hänelle tähdet oikeasti yhtä tärkeitä kuin minulle, jostain sentään olemme samaa mieltä. Vaikken pidäkään Lesteristä niin paljon kuin isä, ja Jazz in Jamaicakin tuo minulle mieleen lähinnä Boban loistavan Kaya-levyn, on kyllä ihan totta, että soittajien ilon pitää kuulua musiikissa. Muuten soundi on kuollutta. Huvittavaa kyllä, tämä on totuus, jota isä ei ole minulle opettanut ja jonka olen päätellyt lopulta paljon paskaa kuunneltuani itse. Mutta sen synnyttää imaginaarisen yhteyden, jonka vallitessa voin nyökytellä ja tuntea, että isä on tärkeä juttu, ja toivoa, että itse osaan olla tärkeä juttu hänelle.

Marraskuun pimeys?

Julia, Lontoo marraskuussa 1993



Kaikki puhuvat marraskuun pimeydestä, vaikka ilma on seesteinen. Hesaria pitkin kävellessämme, matkalla Aulis Juneksen kirppikseltä Kurvin Fidaan ja Pelastusarmeijaan, tuntuu melkein keväiseltä. Puistoissa levällään makaa edellisen illan myrskyn sijoiltaan heittämiä mustia sateenvarjoja, niitä kokoontaittuvia, laukkuihin mahtuvia, jotka eivät tuulta juurikaan kestä.

Käännymme Hämeentielle, aurinko sokaisee meidät. Kommentoin marraskuun säätä jopa Punnitse & Säästän kassallekin, joka vastaa: "Joo, tänään sää on erilaisempi kuin eilen." Mitä mahtaa tarkoittakaan, tuohon voi vain yhtyä. Toisin kuin kaupan nimeen, jonka pitäisi kuulua punnitse & tuhlaa - mikään muu ruokakauppa ei verota ainakaan meikäläisen kukkaroa sillä intensiteetillä. Tietysti kuivattua paprikaa, irtomysliä, Sunitan tummaa tahinaa, mansikka-seljankukkayrttiteetä ja flapjackeja on ostettava heti, nyt, kaikki tänne -periaatteella aivan hillittömiä määriä, eihän niitä muista kaupoista saa.

Osittain viehtymykseni PS:ään lienee perua siitä, että Helsingin lisäksi Lontoo on se toinen paikka, jossa olen asunut. PS:n monet tuotteet ovat tuttuja jo Lontoosta, niin kuin juuri Sunitan tahini ja flapjackit, eikä niitä tosiaan saa Helsingistä muualta. Sen kahden viikon aikana, kun PS on toiminut minun tiedossani Kurvissa, olen kantanut sinne rahaa siinä 70 euroa. Tätä menoa lihonen palloksi jouluun mennessä.

Varaamme Sörkän kirppikseltä neljä tuolia, Pelastusarmeijasta punaisen sohvan, ja Kyläsaaren kierrätyskeskuksesta, jonne viimeiseksi tarvomme, kolme tuolia. On mukavaa kävellä seesteisessä ulkoilmassa viiden ihmisen ja yhden koiran poppoossa, tuntien, kuinka Dodon toimiston remontti ja uudelleensisustus liikahtaa taas pienen askeleen eteenpäin. Ja millaisin kalustein! Etenkin sohva on niin suloinen, että melkein itkettää. Vaikka en kauheasti pidäkään ihmisistä enkä kulttuuristamme, vanhoissa huonekaluissa parhaimmillaan on jotain vetoavaa. Ne ovat inhimillisemmän oloisia kuin me ihmiset.

Kierrätyskeskuksen porteilla erkanen muista ja raahustan kotiin painavissa Dr. Martenseissani. Miten matka, joka koirien kanssa tuntuu niin lyhyeltä, venyy kilometreiksi ja minuuteiksi yksin kävellessä? Koirien kanssa näkee kaiken: puista toisiin lennähtävät linnut, säkättävät oravat, ruohikossa piileksivät rusakot, joiden korvat ponnahtavat hermostuksesta pystyyn niiden kuulostellessa koirien ääniä, puoliksi lahonneet lehdet, joita tuuli piiskaa yli kävelyteiden. Yksin on vain nälkä ja jano, ja matkaa riittää.

Yksin kaikki on vaikeampaa. Jää aikaa huomioida matkan pituus ja vaikeus, tehtävän näennäinen mahdottomuus. Toisten huomiot, argumentit ja tapa liikkua eivät kannattele mieltä vaan antavat sen laahata jäljessä tyytymättömänä, kolhiutuen.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin koettaa nukahtaa yksin. Vaikka olen elänytkin sinkkuna, en ole ikinä oppinut nukahtamaan yksin hyvin. Äiti nukutti minut vierelläni maaten siihen saakka, kun siskoni syntyi, jolloin olin sentään jo kahdeksan ja puoli, eli täysin sopeutunut siihen, että nukahtamiseen tarvitaan vierestä kuuluva levollinen hengitys. Aika siskon syntymästä siihen, kun aloin seurustella tosissani ensimmäisenä yliopistovuonna, on ollut elämäni vaikeinta. Osittain varmasti vain siksi, etten ole noina vuosina nukkunut kunnolla.

Nyt kaikki on onneksi kunnossa. Pimeää? Ei, ei edelleenkään. Nukuttaa muuten vaan. Olemme sentään kävelleet tänään nelisen tuntia plus puolisentoista tuntia koiranulkoilutusta (jota en laske kävelyksi sen vaivattomuuden takia). Pian mies tulee takaisin koripallomatsista, ja voimme koko eläinperhe kietoutua sängylle takkuiseksi, hengityksen tahdissa aaltoilevaksi kylkien päiväunikasaksi.

Villakoiraa vai graniittia, siinäpä kysymys. (Kuvat saa muuten suurennettua klikkaamalla niitä.)

Olo on totaalisen hölmö, olen sorvannut gradun pilkut ja yläindeksoinnit paikalleen ja minusta teksti alkaa tuntua yhä vieraammalta ja kaukaisemmalta. Olen puolihuolimaton kustannustoimittaja ilman intressiä tekstin lopullisista kohtaloista.

Palelee, parvekkeenovea ei saa tiivistettyä ja viima heiluttelee iloisesti Attar of Roses -tuoksupelakuun lehtiä.

Koirat pyörittävät ruokapallojaan. Kylläpä osaavatkin kolista! Onneksi alakerran mummo ei kuule yhtään mitään joten voin aina välillä stepatakin kotona. Kysyin kerran, kolisemmeko me häiritsevästi, mutta mummo ei kuullut kysymystäkään, joten totesin, että ei kai sitten, kai me sitten olemme ihan normaaleja yläkerran naapureita siitä huolimatta, että kissat kaatavat tuoleja ja pudottelevan kukkaruukkuja riehuessaan, ja koirat kolistelevat ruokapallojaan ja luitaan lattiaan. (Koirat saavat kaiken ruoan palloista, jotta niiden aika omalaatuiset käyttäytymistottumukset toteutuisivat hiukan vähemmällä vauhdilla - kumpikin koiristamme on Tallinnan kodittomia, ja niillä on traumaa jos toistakin.) Niin, ja minä steppaan, joskin maton päällä. Pöydänkin päällä olen kokeillut, mutta tuiskahdettuani sieltä kerran alas päätin, että taidan jatkossa pysyä lattian tasossa.

Mieli on edelleen hyvä eilisestä opintopiiristä, jossa ruodimme Paasilinnan Jäniksen vuotta. On sääli, ettei lukemistaan kirjoista ja katsomistaan näytelmistä ja elokuvista useinkaan pääse mihinkään mielekkääseen näkemystenvaihtoon. Opintopiirissä sen sijaan keskustelussa nousee aina esiin kaikkea, mitä ei ole itse lainkaan huomannut, ja muiden kommentteja kuunnellessa oppii paljon niin teoksista kuin muiden tavoista lukea. Ja tietysti omastakin tavastaan lukea. Eilen keskustelu oli sikälikin kovin kiinnostava, että ilmeni kahden muun meistä lukeneen sellaisen kirjan, josta pidin itse kovasti ja jota pidän toden totta hyvänä kirjana. Kyse on Sinimaaria Kankaan kirjasta Vainu, joka on Lokin julkaisema ja jota on myyty Kirjatorilla kahteen euksuun. Toisin kuin linkin takana oleva arvostelu, olen aivan toista mieltä kirjan luontosuhteesta. Se, että sanomme muiden eläinten kuonoa kuonoksi, mutta omaamme nenäksi tai kasvoiksi, viittaussuhteesta riippuen, ja toisten jalkoja tassuiksi, meidän tassujamme käsiksi ja jaloiksi, vain korostaa mielestäni sitä kaksiajakoa ihminen-luonto, joka meidän pitäisi pystyä kyseenalaistamaan jatkuvasti. Opintopiirissä ei tämä asia kylläkään noussut esiin, vaan pinnalle pulpahti Kankaan kirjan "esikoiskirjalijamaisuus". Mietin asiaa kotimatkan ja tajusin sitten, että jossain määrin, varovana hypoteesina, voisi ehkä sanoa, että olen kiinnostunut nimenomaan esikoisteoksista. Myöhemmin kulmat hioutuvat kirjoittajista liikaa ja yleispätevä kerronta ottaa vallan.

Mikään ei ole niin tylsää kuin varmistelu.

Samalla tavoin olen huolissani koulutuksen vaikutuksesta. Ne ihanat, asioista kiinnostuneet ja vivahteista järkyttyvät ihmiset, jotka tuijottavat ensimmäisen lukuvuotensa luentoja tassinkokoisin silmin, kaikesta uudesta aivan sähköisinä, muuttuvat jossain vaiheessa opiskelua äkeiksi mielipideautomaateiksi, jotka törähtävät kulloisenkin auktoriteettinsa mukaan: "No mutta Wittgenstein sanoo, että..." tai "Kuten Peirce sen kiteyttää...". (Tämä on ennen kaikkea parodia itsestäni. Tosin oma ulkomuistini on sen verran huono, että minun siteerauksissani keskeisintä on niiden hypoteettisuus: ne ehkä löytyvät lähteestä, mutta voi olla myös, että sotken vain mielipiteitä iloisen anarkian vallitessa.)

Tuosta töräyttämisestä minä suutuin tuossa Kankaankin kirjan nettikritiikissä. Voi herramunjee, mikä röyhkeys töräyttää, että "aktivisti ei tuommoista sanoisi". Vaikken pidäkään nimityksestä aktivisti (passivisti olisi kai osuvampi tällaiselle laiskamadolle) joka tuo mieleen barrikadeilla kiipeilyn ja räyhäämisen, pidän kyllä itseäni ihan aktiivisena ja edistyksellisenä eläin- ja ympäristöasioissa. Ja silti, sanoisin sen niin kuin Kangaskin. Minun kuononi, käteni, näkymätön häntäni. Jotkut meistä identifioituvat eläimiin niin etteivät tiedä, mitä tarkoittaa olla ihminen koko ajan, kaiken aikaa. Jos en koe, että minulla on ihmisen kasvot ja raajat, kun juoksen metsässä tai kuiskuttelen koirieni kanssa, mikä ihme joku tätsy on kertomaan, että tällainen inhimillistää eläimiä ja toisaalta eläimellistää minut, on fantastista romantisoivaa saippuasarjaestetiikkaa jne.

Mutta minähän olen eläin.

Eläin, ennen kuin ihminen. Vain harvat ominaisuuteni ovat vain inhimillisiä. Niinpä kun eräässä nettikeskustelussa minulle kommentoitiin, että "ai jaa, ihan kunnonkin ihmisiä näköjään kutsutaan sinne-ja-sinne", jouduin vastaamaan, että en ole oikein varma, olenko ihminen. Kun kävelen ulkona koirien kanssa, koetan mennä niiden ajatuksiin. En tietenkään pysty, mutta yritettävä on. Hevosten kanssa tein töitä niin kauan, että edelleen jalkani ovat hevosen jalat paitsi silloin kun steppaan, ja niistä tulee soittimet. En löydä sitä tiukkaa rajaa, joka piirtäisi eron meidän olemisen ja liikkumisen tapojemme välillemme. Kehon voi hetkeksi jähmettää objektiksi - käden on pysyttävä paikallaan, kun sairaanhoitaja ottaa verikokeen - mutta voiko pelkällä inhimillisellä kuvastolla yksinomaan pärjätä? Näköjään joku voi. Olen hämmästynyt.

Vaarallisinta tiukoissa erotteluissa on, että ne estävät ja kieltävät eläytymyksellisen empatian. (Tuo eläytymyksellinen taitaa kyllä olla turha, onhan empatia aina toisen asemaan eläytymistä). Emmekä me ole ainoita, me ihmiset, jotka tulkitsemme toiset lajit omien taipumustemme kautta: useat ongelmakoirat ovat nimenomaan kynomorfeja ihmisten suhteen eli tulkitsevat ihmisen käytöksen koirien koodien mukaisesti. (Kuten nuorempi koirani, joka pitää jokaista sitä silmiin katsovaa uhkaavana. Meille tullessaan se oli niin peloissaan moisesta uhkauksesta että pissi alleen, kun sitä koetti saalistaa silmin.)

Hmm, ehkä olenkin ongelmaihminen? Mutta kuten sanottua, en koe itseäni oikein ihmiseksikään. Koiranpäinen kentauri...

En oikein tiedä, miten suhtautua tuohon nettikritiikkiin. Ajatus siitä, että ympäristötietoisuutta ja -ystävällisyyttä olisi vain yhtä mahdollista lajia, on aika surullinen ja yksisilmäinen. On vaikeaa uskoa, että maailmaa voidaan koskaan pelastaa, jos vain tietty näkemys kelpaa. (Etenkin, kun Kankaan näkemyksessä ei oikeastaan ole sellaisia piirteitä, joita voisi ajatella eläimiä erityisesti alistaviksi.) Surullisinta asiassa on, että näkemyksen esittäjä on entinen Vihreän sivistys- ja opetuskeskuksen johtaja.

Nyt: ulos, tuulettumaan sateeseen koirien viemänä. Sää tekee aina hyväntuuliseksi, kun sen sisään sukeltaa. Se on niin kokonaisvaltaista, eikä sysää mitään sisältään ulos.

Näkökulma muuttuu

Ilta: luen pöydälle jäänyttä DDR:läistä lastenkirjaa Ihmesieni. Olen aina pitänyt kirjaa varsin suloisena, todellakin lapsille suunnattuna, mutta silti filosofisesti ja psykologisesti aika relevanttina (monet lapsille suunnatut kirjathan ovat valitettavasti täyttä puppua, josta saa elämästä ja olemisesta - sukupuoliroolituksesta nyt puhumattakaan - kamalia väärinkäsityksiä). Äkkiä väsynyt mieleni tekee jonkin kamalan oikopolun ja tajuan, että hyvänen aika, tässähän puhutaan derkkulan ja neukkulan suhteesta. Luen tekstipalan uudelleen, nieleksin äkäisenä. Ei, noista sivumerkityksistä on vaikeaa erehtyä. Etenen muihin satuihin. Sama juttu. Suuren, jähmeän, byrokraattisen ja toisinajattelun poispyyhkivän kritiikkiä kaikki tyynni. Koetan saavuttaa viattoman näkökulman, jossa pidin näistä saduista, mutta se tuntuu nyt kovin naiivilta ja pinnalliselta. Löydän kyllä näkökulman, mutta se on muuttunut: ennen se ei tuntunut aktiivisesti näkökulmalta tai tulkinnalta vaan oli välitöntä ymmärrystä, nyt välittömyyden on korvannut vaihtoehtoisuus, ambivalenssi: sadut on yhtäaikaa suunnattu lapsille, jolle ne ovat tarinoita Moskovaan muuttaneesta terrieristä, käistä, jotka rakastavat vihreitä toukkia, pienen ja ison koiran kilpauimisista, ihmeellisestä sienestä, sappitateista, liikkumisesta autolla ja hevosrattain... mutta samalla ne ovat myös kaihoisa ja vihainen viesti aikuisille: ei ole olemassa vain yhtä näkökulmaa, vain yhtä oikeaa, ulkoa saneltua tapaa olla. Nyt ymmärrys ei ole ymmärrystä vain kirjan maailmassa vaan kirjan maailman rinnastelua maailmanhistoriaan. Puren huulta, luen vielä pari satua. Suljen kirjan.

Näkökulman muututtua ei ole paluuta takaisin. Kun pupuankkakuvio on kerran selvitetty, tieto sen kaksinaisuudesta ei oikein jätä kuvion katselua neutraalisti rauhaan. En muista, mitä Wittgenstein pupuankalla koetti demonstroida (eläköön, filosofian opiskeluni on kyllä yhtä dementikon hortoilua...) mutta olen luonut sille oman symboliikkani: tiedon rooli havainnossa. Tässä näkemyksessä (systeemistä ei voi oikein puhua) pupuankka osoittaa, kuinka tieto ambivalenssista muuttaa nähdyn (välittömän) ymmärtämisen (vertailevaksi) tulkinnaksi. Pupuankka eroaa tietysti sellaisista optisen hahmoittamisen peruslakeja kertaavista harhakuvioista, kuten Müller-Lyerin viivat; niissä tietoisuus viivojen pituudesta ei ollenkaan vaikuta siihen, kuinka pitkiltä ne näyttävät. Tai ehkä ero on vain pinnallinen, näiden kuvioiden normaalin tulkinnan tason ero: kyllä Müller-Lyerkin tekee näkemisestä ja havaitsemisesta vertailevaa tulkintaa, kun illuusion toiminta on kerran selvitetty. Seuraavan kerran viivoja vahditaan kaikkea muuta kuin välittömään näköinformaatioon uskoen.

Mainittakoon vielä, että itse arvostan ambivalenssia enemmän kuin "itsestäänselvyyksiä". Näkökulmanvaihdokset ja arvostelmien polyfoninen kaaos ovat mielenkiintoisia. Mutta joskus, niin kuin nyt, kun Ihmesieni ei olekaan enää viaton tarinoiden kokoelma, jota lukiessa voi pyyhkiä kaiken ikävän muististaan, tietty kaiho kyllä iskee. Ollapa villi, ollapa lapsi, ollapa kykenemätön käsittämään termejä "optinen illuusio" ja "propaganda". Mahdotonta. Jos ei käsitä, se vain vituttaa. Ja kun käsittää, toivoo jossain mielessä, ettei käsittäisi.

Ollapa tyytyväinen siihen, millainen on. Tai ainakin niihin asioihin, joille ei kertakaikkiaan voi voida mitään.