Pyryttää

Olen eksynyt. Pyryttää. Huomaan, etten oikein osaa puhua kokonaisin lausein ja välillä hengästyttää. Viivyttelytauti on taas iskenyt: huomaan pitkittäväni hetkiä tietyissä seurueissa, unohtuvani etenemisestä, jääväni - no, olemaan. Kuten lapsena, kadotan tarpeen kirjoittaa lauseita.

en halua mennä kotiin en halua mennä kotiin en halua mennä kotiin
jos keksin lisää sanottavaa saanko jäädä tähän
voisiko tapahtua niin että aika pysähtyisi
tai sekuntit venyisivät
ja venyväthän ne
melkein pyörryttää kun unohtaa hengittää

Runoissa on hengästyneempi rytmi, iho vasta emootioiden alla. Huomaan solahtavani taas lyyriseen moodiin. Se ilahduttaa, koska viikonloppuna on kirjoitettava työhakemus valtionhallinnon pestiin. Koska hakemuksia tulee paljon, on turhanpäiväistä kirjoittaa byrokraattinen hakemus. Ei, aivan yhtä hyvin voin kirjoittaa lyyrisesti.

Työssä työmme jatkon salaamisesta syntyvä stressi ruokkii tilaa entisestään. Opin prosessissa tärkeitä asioita itsestäni ja tavastani toimia: Voin paremmin läpinäkyvässä organisaatiossa, jossa päätöksiä ei tarvitse salata. En ymmärrä salausta kun kyse on asioista, jotka tulevat joka tapauksessa julki ennen viikon loppua. Itse asiassa osaan ahdistua voimakkaasti mutta haen siihen apua kanssasäätelystä. On ihmisiä, joilta minun on helppoa pyytää anteeksi. Kun olen stressaantunut, haluan rauhaa edes kotona. Rauha tarkoittaa lähes täydellistä yksinoloa.

Olen järkyttynyt siitä, miten juuri muodostumaan alkanut lauma hajotetaan lyhytjänteisellä palkkauspolitiikalla. Järkyttyneenä teen virheen. Tajuan tehneeni virheen. Koetan unohtaa sen.

Puistot näyttävät lumisateessa tavattoman kauniilta. Koira koettaa levitoida kaikilla neljällä jalallaan ja kun se ei onnistu, se tahtoo palata samantien sisään.

Eksyisit nyt edes vähän kanssani, koetan suostutella. Koira ei kiinnostu.

Nukahdan matkapuhelinta rintaani vasten puristaen. Vompsun väitökseen on aikaa puoli kuukautta. Ajatukseni eksyvät, eksyvät, eksyvät.