Kehon kuuntelemisen palkitsevuus

Toisinaan hätkähdän miettimään, miten ryhdyin taas lähestulkoon erakoksi pitkien sosiaalisten vuosien jälkeen. Näen kyllä ihmisiä lounaalla ja liikkunnan merkeissä, mutta siinäpä se sitten onkin. Kai se on sitä, että lopulta on palkitsevampaa kuunnella kehoaan? Pidän enemmän elämästä, jossa en kutise, kärsi unettomuudesta, ärsyynny pienistä ja niin edelleen. Jossa en kiskaise itseäni niin väsyksiin, että olisin kaiken aikaa kivi kengässä. Olkoonkin, että se tarkoitaa sitä, että toisinaan kuullessani jonkun puhuvan siitä, keitä kaikkia hän on nähnyt ja mitä he ovat tehneet, synnyttää pienen, nipistävän yksinäisyyden ja toiveen, että löytäisin joskus läheisiksi ihmisen tai ihmisiä, jotka haluaisivat nähdä siihen aikaan päivästä ja sellaisissa merkeissä, joista itse pidän. Tarkoittaen: ei iltaisin, ei joukkioissa, ei alkoholiavusteisesti. Ei, elämäni on kaukana optimaalisesta, mutta ei se mitään. Tiedän täydellisyyden mielen heijastukseksi maailmaan, ei joksikin, minkä voisi todella saavuttaa. Kaikkea ei voi saada.

Mutta aika paljon voi saada, kun priorisoi.

Tietysti se tuntuu hieman oudolta, että kun priorisoi siten kuin nyt itse satun priorisoimaan, saa jatkuvasti törmätä tutkimuskirjallisuudessa mainintoihin siitä, miten tätä strategiaa käytetään esimerkkinä siitä, miten lyhyen tähtäimen etu asetetaan pitkän tähtäimen etua tärkeämmäksi ja siten kärsitään oikeastaan enemmän pidemmällä tähtäimellä. Olkoonkin, etten enää usko niitä kirjoja. Pitkään koetin uskoa ja koetin muuttaa itseäni oikein hartiavoimin. Nykyään kysyn: Eikö se, että elää onnellisena ja tyytyväisenä arkea, todellakaan riitä? Pitääkö jokaisen todella olla hillittömän ekstroversion valloissa? Onko nyt varmasti totta, että on huolestuttavaa, jos läheisiä ystäviä onkin vain yksi tai kaksi (ja läheisiä siten, miten joku toinen on heidät keksinyt määritellä)? Eikö riitä, että tuntee olonsa hyväksi ja kokee saavansa tukea, jos sitä kaipaa? Ei kaikissa suhteissa, tietenkään - lopulta jokainen on hyvin yksin valintojensa, perimänsä, identiteettinsä, kuolevaisuutensa jne. kanssa - mutta useimmissa kohdin, sellaisissa, joissa voi kuvitella saavansa apua toisilta?

Olin eilen töissä vaaleissa, tutustuin mukaviin ihmisiin, nautin keskusteluista ja niin edelleen, silmäilin kiinnostuneesti äänestäjiä, heidän asento- ja liiketottumuksiaan, ja sitten illalla olin aivan itkuisen väsynyt kaikesta siitä informaatiosta. Demokratian tukeminen koneiston pienenä osasena tuntui mukavalta mutta oli taas yksinkertaisesti aivan liikaa. Tunsin niin syvää yksinäisyyttä sen kaiken ylimenon osalta, koska kukaan lähipiirissäni ei ymmärrä tätä ylikuormittumista kovin hyvin ilmiönä. Ei sitä, miten helposti ja nopeasti se tapahtuu, ei sitä, miten en pidä sitä erityisen vaarallisena - tiedän palautuvani nopeasti - , ei sitä, miksi aina välillä altistan tietoisesti itseni tällaisille tapahumille muistuttaakseni itseäni siitä, mitä ne teettävät, ei sitä, miten siihen väsymykseen ei liity ihmeemmin kielteisiä tunteita mitään altistavassa tapahtumassa sattunutta kohtaan. Vain liikaa ihmisiä päivän aikana. Siinä kaikki. Ja sitten, yöllä, yksinäisyys, kun haluaisi jonkun halaavan, ja kaikki ovatkin juhlimassa jossain vaalitulosta (jota en itse näe erityisen juhlavana vaikka äänestämäni puolue saikin lisää paikkoja - koska mikä laulaen tulee, se viheltäen menee; se, että universalismi kävisi äkisti suosituimmaksi arvo-orientaatioksi ei jotenkin tunnu uskottavalta). Sekin tuntuu joskus ihmetyttävältä, miten monet läheiset näkevät osakseen yhteiskunnassa sellaisen asiantuntijaroolin, jossa livutaan tapahtumien yläpuolella ja käydään kyllä analysoimassa tapahtunutta jälkikäteen, mutta ei koeta tarpeelliseksi itse olla mukana takaamassa arvokkaaksi koettujen asioiden käytännön toteutumista (kuten itse koin äänestysvirkalilijana toimiessani koettavani tehdä). Illalla olin hämmennyksestä ja väsymyksestä solmu, ja solmuaminen jatkui aamullakin.

Niin vain  käy, kun unirtymiä työnnetään. Pääsimme lähtemään virastotalolta vasta iltayhdentoista aikaan kotiin. Oli vaikeaa nukahtaa. Oli vaikeaa herätä. Itketti itkettämistään. Kun olen tarpeeksi väsynyt, en osaa olla kovin kiltti itseäni kohtaan ja saatan kyseenalaistaa koko olemassaolon oikeuteni. Tänään olin kyllä aika hyvässä iskussa sen suhteen. Mutta annoin ajatusten tulla ja sitten kysyin niiltä: mitähän yhteyttä näillä on huonosti nukuttuun yöhön ja levon tarpeeseen? Tarvitsisinko ehkä lepoa? Niinpä tänään olen vain ulkoiluttanut koiraa, käynyt pilatestunnilla ja nukkunut. Nukkunut väsymykseen väsymistä pois.

Se auttaa. Keho tietää, mitä haluaa. Ja kun se saa sen, ei tunnu vaikealta, että valitsee monissa kohdissa toisin. Tai että kuormittuu välillä itkuiseksi mytyksi. Sitähän se elämä on: vaihtelua. Tuntui hyvältä herätä pitkältä päiväunelta ja todeta lempeyden ja kiltteyden palanneen, tuosta noin vain, ponnistelematta.