Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.