Puu on pudotellut hedelmiään, niitä samoja, joiden syötävyydestä luin ehkä kuukausi sitten. Astelen varovasti hedelmien luo. On aamu, ennen kymmentä. Olen ilmoittautunut seuraavan alkuviikon ryhmäliikuntoihin - joogaa ja feldenkraisia - ja hoitanut edellisen kuun laskutukset kuntoon sekä käännellyt kuivurin tasoilla haurastuvaa persiljaa ja mangoldinlehtisilppua. Aamuisin en enää osaa nukkua entisenkään vertaa, mutta herään iloisena. Tulkitsen tämän niin, että opinnot sopivat minulle, että niiden säännönmukaisuus on tervetullutta vaihtelua.
Hedelmä tuntuu kädessä keveältä. Liha on muuttunut hauraaksi, huokoiseksi, ja kuoriutuu helposti sormin. Kivi on pieni, puikulainen, tuskin lainkaan poimuinen. Ajattelen lukemaani kuoren kovuudesta, mutta päätän yrittää joka tapauksessa. Etsiydyn liuskakivipolulle ja asetan kivisydämen liuskakiviaskelmalle. Sitten nuohoan lähiympäristön tarkemmin kuin koira, joka katselee uteliaasti remminsä päässä. En osaa lukea sen ajatuksia. Mutta löydän liuskakiven palan marjakuusen alta. Niitä lohkeilee aina astinkivistä ja usein puistotyöntekijät vain työntävät ne pensaiden alle. (Katso: lapsuudessa oppii paljon hyödyllisiä asioita kunhan ei anna itsensä unohtaa.)
Asettelen liuskakiven palaa kivisydämen päälle. Polkaisen. Kivi singahtaa. Uusin toimituksen kunnes osaan ennakoida, mikä päällikiven asento estää sydäntä pyristelemästä karkuun. Roksahduksen seurauksena astinkiveä kirjoo sekalainen silppu kuorta ja sydäntä. Etsin sydämestä puhtaan kohdan ja maistan varovasti.
Pähkinät ovat kypsiä. Villi ilo karkaa kaikkiin jäseniini.
すべり台
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti