Uskomuksista ja näkemyksistä

Lueskelen puiselle penkille hitaasti laskeutuen kirjaa eskatologioista. Eivät ne minua kiinnosta, anekdootit kiinnostavat. Yhdessä artikkeleista verrataan Freudin ja Jungin näkemyksiä ja luonnehditaan heidän uskomuksiaan. Pysähdyn. Luen kohdan uudestaan.

En osaa sanoa, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen vaikkapa järjestä tai sielusta tai maailmankatsomuksista. Missään nimessä en koe uskovani vaikkapa järjen kaikkivoipuuteen. Silti pidän harkintaa ja perehtymistä hyvinä käytäntöinä ongelmatilanteissa. (Joku varmasti puhuisi haastetilanteista. Mutta pidän enemmän ongelmien ratkomisesta kuin haasteisiin tarttumisesta; ensimmäisestä tulee nimittäin mieleen ratkoja, joka on veikeä ja näppärä feminiininen pikku kapistus.) Miksi ihmeessä? Kohtuullisuuden takaamiseksi?

Kuinka hankalaa. Onneksi tuskin koskaan tapaa ketään, joka pyytäisi luonnehtimaan, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen ihmisestä tai maailmasta tai kulttuurievoluutiosta. Taannoin kohtasin kysymyksen kohopenkistä, ja hämmästyin. En oikein kai ollut siitäkään mitään kovin määräistä mieltä.

Silti joitakin uskomuksia ja näkemyksiä piiloitellee putkinäön marginaaleissa. Koska aina välillä törmää johonkin, joka saa rutistamaan kulmiaan ja haluamaan voihkaista: "No ei tuo nyt ainakaan voi olla hyvä tapa jäsentää tätä asiaa!" (Tukahdutan voihkaisuhaluni auditiivisen osuuden.) Tyypillistä kyllä, esimerkin keksiminen tuntuu huikaisevan vaikealta. No mutta, otetaan nyt kokeeksi vaikka puhe sielusta ja sieluttomuudesta. Ymmärrän elollisen ja ei-elollisen jaon, jopa koirat tuntuvat ymmärtävän sen jollakin tapaa, mutta ei se ole se, mihin viitataan sielunsa myymisellä tai sieluttomalla kulttuurilla. Jotain tärkeää tuntuu olevan käsillä, niin aihe välillä kuohuttaa sanojaansa. Mutta ei tunnu hyvältä, kun sielun vastakohdaksi piirtyy vaikkapa järki. Tai mekaanisuus. Tai psyyke. Tuntuu, että ne kaikki (jokainen sielu ja sen vastakohta) rajaavat pois jotakin olennaista siitä, mitä koetetaan tarkastella. Huomaan haluavani käyttää sanaa "kokemus", mutta sillä lailla kuin Dewey sitä käyttää, ei niinkään tietämiseen tai psyykkiseen samastettavana, vaan siihen kokonaisuuteen, jossa kokija ja koettu ovat saumattomasti yhtä, siihen mikä edeltää - no, sanoja ja uskomuksia.

Joskus joutuu luonnehtimaan toisia. Jokin tarina saattaa vaatia sen. Teko pitää perustella jotenkin ja mikäs sen kätevämpää kuin todeta, että hän nyt on semmoinen ja semmoinen, nämä asiat tuntuvat olevan hänelle tärkeitä. Se tuntuu kuitenkin aika kapoiselta. Entä jos toinen onkin tällä välin kerennyt muuttamaan mieltään? Ja entä jos nämä uskomukset ja näkemykset tosiaan kiteytyvät jotakin toista vasten, eikö silloin se toinen aika pitkälti määritä, miten ne kiteytyvät? Miten ne silloin ovat kenenkään uskomuksia, eivätkö ne pikemminkin tunnu pusertuvan ahdistuksesta ja epistunteesta esiin kielen näkymättömien käsien avittamina? Ehkä sanallistuksen voi kätilöidä, mutta voiko sen synnyttää? (Ainakaan partenogeneettisesti.)

Huvitun tästä kaikesta: Kuinka paljon olenkaan käyttänyt aikaa sanallistaakseni asioita, merkitäkseni muistiin. Aikaa ja vaivaa. Ja välituloksena päädyn näkemykseen, että oikeastaan minulla ei ole hirveästi näkemyksiä tai uskomuksia. Tai että ainakaan en oikein tunnu jaksavan piitata niistä niin kovasti. Saatan ärsyyntyä, kun en ymmärrä toisen ajatuksia tai näkemyksiä koska ne tuntuvat niin vaikeasti samastuttavilta enkä ylety niihin edes hurjimmin mielikuvitusloikin. Mutta en oikeastaan ärsyynny siitä, että minun on hyvin vaikeaa - ei, se ei kuulosta hyvältä sanallistukselta, alusta: - että omat uskomukseni ja näkemykseni ovat valtaosin potentiaa. Tai omat ja omat, juurihan totesin, että ne usein tuntuvat hahmottuvan jotakin vastakkaista kantaa apunaan käyttäen.

Eivät sanallistukset silti kai hukkaan mene. Joku toinen voi löytää niistä ärsyynnyksen ja sen myötä havaita tietyn kannan muodostuvan.

Eivätkä kannat turhia ole. Niihin kytkeytyy käytäntöjä. Jotkut niistä palvelevat maailmaansolahtamista ja jotkut pahoinvointia. (Vaikka tuskin mikään tukee universaalisti vain pahoinvointia, kuka nyt sellaista kannattaisi.)

Freud ja Jung kuulostavat molemmat kummallisilta kun heidän ajattelunsa sillä tavalla määritellään ja jotenkin objektivoidaan, reifioidaan. Ikään kuin ajattelu tai henkilön mielipiteiden ja mieleenjuolahdusten valtava kirjo voitaisiin samastaa johonkin hiton tekstikorpukseen.