Kiertotietä

Aamulla luontevin pyöräreitti töihin on suljettu. Järjestysmies kertoo, että saisin ajaa suljetun alueen halki, jos pyöräni ei olisi vaihteellinen. Mikä peruste se on, kysyn. Tällaiset määräykset heille on annettu. Kävelijät ja vaihteettomat pyörät saa päästää. Suljettu alue vaikuttaa tyhjältä.

Olen ajanut koristeomenapuun ohi, se on näyttänyt yllättäen miehiseltä. Kehoni tuijottaa maanantaiaamua. Se harhautuu katsomaan myös sitä, moniko on jättänyt internet-hakemuksen koulutukseen, johon kernaasti menisin. Meitä on yli kahdeksansataa. Kasvu viimevuodesta on merkittävä. En jaksa järkyttyä. Herään aikaisin siihen, että on nälkä, mutta ruoka ei kuitenkaan maistu eikä ainakaan sula vatsassa. Maanantai, hikoilee keho.

Viimeinen kirjastolauantai venyttäytyy. Teen flyereita ja potilaskortin. Tulostan niitä. Tulostan myös toukokuun kirjanpidon tositteet. On mietittävä uudelleen. Artikkelit lymyävät laukussa, johon on applikoitu kukkivia vuoria ja sieniä. Silmäilen niitä väsyneesti silloin kun silmäilen niitä. Monena päivänä en jaksa. Koetan kuunnella sitäkin.

Aiemmin saatoin uskoa onnellisuuden kiinnittyvän johonkin muuhun kuin tarkkuuteen anturoinnissa. Saatoin yhdistää sen olosuhteisiin, käyttää konditionaalia. En enää usko onnellisuuden talutushihnaan. En sitten minkään näköiseen. En osaa sanoa, en tänään, uskonko koko onnellisuuteenkaan. Mutta tiettyinä hetkinä olen läsnä niin vahvasti, että säpsähdän. Se ei aina jäsenny hyväksi, mutta kenties se silti voisi olla ajateltavissa onnellisuudeksi.

En osaa arvata, mitä tapahtuu. Ei se mitään. En osaa arvata sitäkään, mitä tahdon, tahtoisin, vuoden kuluttua. Tai talvella. Se tekee tavoitteiden asettamisesta hankalaa. Tavoitteet leijuvat ja vaikuttavat vierailta.

Kun lähden viimeisestä lauantaista, saattaa reitti olla edelleen punakeltaisten muovisuikaleiden sulkema. On kierrettävä esimerkiksi rantaa pitkin. En arvosta merinäkymää. Siinä tuulee.

Tuntuu kummalliselta kuunnella, lukea muiden tavoitteita. Ne tuntuvat kaukaisilta. Kaukaisilta kuin kukkivat puut ja portaat alas puistoon, narsissien valkeat torvet. Joinain öinä ne ovat kaikki siinä, kosketusetäisyydellä. Ja tuuli heittää turkoosin silkkihuivin vaahteraan lumen murtaman orapihlaja-aidan luo. Kun nyin huivia, se halkeaa kahtia.

Tiettyinä aamuina harkitsen, myisinkö loputkin korut. Näihin hiuksiin ei sovi mikään koru. Mutta hiukset kasvavat, muistutan itseäni. Ei pidä hätiköidä. Ehkä tulee toisenkinlaisia päiviä. Niitä, joina tahto, tuo diktaattori, kirjailee taivaalle kaunokirjaimin jotain järisyttävää. Sellaista, mikä saa pyykinpesun tuntumaan ei niin tärkeältä.