Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!