Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.