Aikaa sopeutua

Pitkästä aikaa viikonloppu. Fauni on matkustanut soittamaan flyygeliä, muut kommunardit nukkuvat vielä. Itse olen ollut hereillä viisi tuntia, tehnyt TLB:tä ja kävellyt koiran kanssa aurinkoista rantaa jalat varoen mustalle jäälle asemoiden. Tuntuu uskomattomalta, että selvisin eilisestä hengissä. En ehkä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta jotenkin hengitellen ja työni tehden. Keskellä päivää iski nimittäin sellainen olo, että jos joku hengittääkin minuun päin, kupsahdan selälleni. Kaikki voimat vain puhaltuivat tiehensä. Ensi viikoksi en voi ottaa niin paljon asiakkaita. En ollut tajunnut, miten monta asiakaskäyntiä viikkoon olin ahtanut. Se kävi jotenkin vaivihkaa, salamyhkäisesti. Vasta kun laskin asiakkaat perjantaina, tajusin.

Iltoinakaan en ehtinyt levätä, koska ihmiset ovat käyneet katsomassa kommuunia. Mehän tarvitsemme uuden asukkaan. Henkisesti on aika haastavaa tavata uusi, aivan ennestään tuntematon ihminen tunnin välein, esitellä huoneita ja poppootamme sekä koettaa tunnustella, mitä juuri tämä ihminen toisi tullessaan ryhmädynamiikkaamme ja arkeemme. Osittain siinä joutuu myös ymmälle omien reaktioidensa kanssa. Esimerkiksi yhden hakijan kanssa tuli välittömästi hyvä, lämmin olo, kaikki ponnisteleminen ja yrittäminen katosi, asiat vain loksahtelivat kohdalleen. Mutta en osaa yksilöidä, mistä se johtui. Silti en voi olla kuuntelematta tuota tuntua, koska vaikka mitä muuta voikin tietoisesti muokata, tuohon tuntuun on vaikeaa päästä käsiksi. Toisen hakijan kanssa taas kävi niin, että vaikka tietoisella tasolla hänen puheensa ja tapansa olla tuntuivat aivan mukavilta, jokin minussa jäi epäröimään. Se tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun hän muistuttaa erästä ihmistä, josta pidän kovasti. Jokin silti jäi hiertämään, enkä osaa yhtään sanoa, mikä tarkalleen. Seuraavana yönä näin tästä ihmisestä painajaisia, joihin heräsin kahdesti. Kai sitäkin on kuunneltava, vaikka tuntuu ärsyttävältä ja epäreilulta olla näin fiilistensä vietävänä, kun tietää, miten epäsystemaattista elämä on ja miten se on kerrostunut limbiseen systeemiin vierastamisten ja kiinnostusten mahdollisuuksina, joiden syntyyn vierastusta ja kiinnostusta tässä ja nyt laukaisevat ihmiset eivät ole millään lailla olleet osallisina.

Kai tämän voi jäsentää paljon yleisemmän kysymyksen erityistapaukseksi. Eli missä mielin kannattaa kuunnella ensivaikutelmaa, omia mielikuvia. Omia kipukohtia kannattaa kuunnella, muttei antautua niiden vietäväksi. Silti jonkun kanssa asuminen on sen verran läheistä, että tuntuisi hurjalta muuttaa yhteen semmoisen ihmisen kanssa, josta alkaa heti nähdä painajaisia. Minua on välillä vaivannut hinku vaatia itseltäni liikaa kehittymisen nimissä, ikään kuin en saisi olla traumakasa ja kummallisesti reagoiva ja etiikassani haparoiva. Toisin sanoen, olen koettanut pakottaa kehitystä liian pian. En haluaisi nyt syöksyä pää edellä itseni kehittämisen pulloon tunkemiseen jälleen kerran. Toisaalta, välillä on hyvä haastaa itseään. Mutta mistä voi tietää, milloin on hyvä hetki haastamiselle ja milloin siitä seuraa vain katastrofeja? Milloin tönäisee itseään lempeästi siihen kehityskulkuun, joka vain odottaa käynnistymistään ja milloin koettaa pakottaa itseään muotoon, johon ei vielä lainkaan veny? Voi luoja, tähän kysymykseen vastaaminen olisi jo melkoista! Sanon itselleni: kuuntele itseäsi, kuulostele, sieltä se vastaus löytyy. Mutta eihän se löydy. Eikä se oikeastaan tunnu ahdistavalta. Saan erehtyä. Mutta haluaisin joskus olla vähän enemmän kartalla ratkaisujen suhteen.

Hieromisen tekeminen työksi on jollakin tavalla nyt alkanut konkretisoida itselleni sitä seikkaa, ettei mitään inhimillistä voi oikeastaan pakottaa. Esimerkiksi minulla on asiakas, jolla on ollut huonoja hierojakokemuksia. Häntä on satutettu eikä hän uskaltanut moneen vuoteen hoidattaa kipujaan mitenkään. Nyt hän on käynyt minulla kohta kymmenisen kertaa. Ensimmäisillä kerroilla en voinut kuin pitää käsiä hänen kipeiden kohtiensa päällä ja silittää hyvin keveästi kudosta, koska jos koetin edes sivellä avoimella kämmenellä ja sellaisella paineella, että vaikutus yltäisi ihon ja rasvan läpi lihaskudokseen, asiakas jäykistyi ja alkoi pidättää hengitystään. Nyt häntä voi käsitellä aivan toisella tavalla ja hän jäykistyy ainoastaan, kun ote osuu erityisen kivuliaaseen kohtaan. Näinhän meille kaikille käy. Tähän pisteeseen pääseminen vain vaati asteittaista totuttelua, odottelua ja kuuntelemista. Ja samalla kun olen saanut kuunnella, miten hänen kehonsa vähitellen sallii täsmällisempiä otteita, hän on itse saanut työstää sitä, miten ja miksi häntä jännitti ja pelotti kosketus sillä lailla, vaikka hän tiesikin jo etukäteen keskusteluidemme perusteella, etten aio runnoa häntä. (Kehon suostuttelu on paljon hitaampaa kuin mielen suostuttelu, jos halutaan tehdä tällainen banaali jako. Tosin siinä sitten oletetaan, että osa mielestä on oikeastaan kehoa - esitietoinen mieli, nimittäin. Olisikin ehkä parempi puhua siitä, miten tietoisella tasolla, logoksessa, on helppoa hyväksyä ja kannattaa monta sellaista seikkaa ja järjestelyä, jotka kuitenkin käytännössä, elettyinä, aiheuttavat äkillistä ja usein yllättävää pelkoa, vihaa, halua paeta tai kirkua tai lakata olemasta. Tai kun kyse on jostakin lievemmästä, nämä asiat tai niiden hahmot tulevat painajaisiin.) Jotenkin se, että saa työssään huomata, miten useat asiat vaativat aikaa, auttaa hyväksymään sen, että omatkin kummallisuudet, niin tietoisuuden kuin esitietoisenkin tasolla, lihasten, jänteiden, kivun tasolla, tarvitsevat aikaa sopeutuakseen uuteen ja tuntemattomaan.

Joskus yllätän itseni miettimästä sitä, onko lainkaan oikein ennakoida. Eikö pitäisi vain elää tässä hetkessä? (Yhä enemmän elämääni se luonnehtiikin, onneksi.) Mutta toisaalta, eikö ole aivan naurettavaa paheksua ennakoimista? Juuri ennakoimisen ansiosta en hypähtele alas ikkunoista, kielekkeiltä, en hyppää pää edellä tuntemattomaan kivikkoiseen rantaan ja niin edelleen. Usein ennakoinnin avulla osaan arvata, ettei toinen kestäisi vielä tätä ja tätä puheenaihetta ja päätän odottaa, kunnes minusta tuntuu, että luotamme toisiimme riittävästi siitä turvallisessa tunnelmassa keskustellaksemme. Samalla tavalla, kun luen ajatuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä ja etiikasta, koetan ennakoida, mitä jokin tietty periaate merkitsisi kanssakäymistä jäsentäessään. Millaisia sanomisia, tilaan asettumisia ja koskettamisia se merkitsisi?

No, eipä kai näihin kysymyksiin edes kannata odottaa vastauksia. Ainakaan vielä. :D

Huomenna ehkä vielä muutama ihminen tulee katsomaan meitä ja asuntoa, ja maanantaina olemme luvanneet valita uuden asukkaan. Sitten ehkä kaikki taas asettuu hetkeksi. Hah, mitä oikein kirjoitankaan. Asettuu! Ei, kyllä kaikki elää, muuttuu, muljahtelee.