Koiramuutos

Aiemmin, kun koira on kyläillyt, suru on lassonnut minut piiriinsä lupaa kysymättä. Niin kovasti kuin olenkin iloinnut sen karvaisesta, hengittävästä läsnäolosta, sen tavasta käpertyä sängyn jalkopäähän ja siristellä silmiään, sen säikynujosta urhoollisuudesta, kaikesta siitä, mikä tekee siitä juuri tietyn koiran, tietyn olennon, sen läheisyys on tiennyt vieläkin voimakkaampaa surun, syyllisyyden, epävarmuuden ja epätoivon hyökyä. En tiedä, olenko oikeastaan surrut niinkään suhteen Kissaan katkeamista, tai tietysti olen, rajustikin, mutta siitä on niin kauan jo, että se tuntuu unenomaiselta. Neljä ja puoli vuotta. Paljon vaikeampaa kuin lakata kaipaamasta tietyn ihmisen hyväksyntää ja kosketusta on lakata kaipaamasta tiettyä oloa, elämänvaihetta, uskomusten joukkoa, tiettyjä tapoja reagoida tapahtumiin. Toisinaan huomaan kaipaavani sitä, miten juoksin Kissaa vastaan ovelle aina hänen palatessaan kotiin. En osaa kuvitella tekeväni niin kenellekään enää. Ja kaipaan nurinkurisesti sitäkin, miten päivät kadottivat nimensä ja muuttuivat tasapaksuksi massaksi, joka alkoi heräämisestä onnellisena, koirien ulkoilutuksesta, kissojen ruokakuppien tarkastamisesta, gradun tekemisestä, sitten taas ulkoilusta, haaveilemisesta sängynpeitolla maaten, kaikesta sellaisesta... muistan hämärästi, että aikaan liittyi hankaliakin asioita, kuten polvikivut, joiden kanssa oli välillä vaikeaa jaksaa, kun ei pystynyt istumaan luentosalissa tuntia vaan olisi halunnut nousta oikomaan polvia kivusta, mutta ei rohjennut tehdä niinkään, koetti vain istua ja sitten jätti luentosarjan kesken, kun ei enää kestänyt. Sitä aikaa luonnehtii kummallinen itsestäänselvyyden utu, jonka tiesin pettävän jossakin vaiheessa, tiesin sen vähintään unissa, mutta silti takerruin siihen enkä halunnut kurkistaa sen taakse, en jotenkin jaksanut siinä tilassa. Joten kasvatin chilejä ja pelargoneja, kurpitsoita ja mangoldeja ja hoidin viittä eläintä ja koetin uskotella itselleni, että unet ovat vain unia. Kun koira tulee kylään, muistan sen äkisti, koska koira on peräisin siltä ajalta.

Aiemmin muistojen tulvahtaminen on aiheuttanut tosiaan epämääräistä huonoa oloa, jossa sekoittuu suru niin pitkän ajanjakson menettämisestä, ikään kuin kaikkea elettyä aikaa ei jossain mielessä menettäisi, joskus vain muutos on ryskyvämpää ja kenen tahansa aikajanalle paikannettavissa, ikään kuin elämäntavat ja näkymät eivät muuttuisi muutenkin, ja sitten tuon surun kanssa tosiaan tyrmistys ja syyllisyys ja epävarmuus siitä, saako niin tehdä, saako muka vain tuntea, ettei kestä enää jossakin tai jotakin, että tukehtuu hengiltä, saako silloin lähteä ja jättää taakseen niin paljon. Etenkin eläimet. Saako lähteä vaikka joutuu toteamaan, ettei kaikkia eläimiä oikein pysty sovittamaan uuteen elämäntyyliin, koska ei ole varaa suurempaan asuntoon ja koira pelkää rapun ääniä ja tuntuu elävän onnellisemmin eksän luona. Onko koira jotenkin vihainen, mietin, mutta näin, ettei se ole, ja se tuntui vielä kurjemmalta. Se vain otti vastaan, mitä sai, ja hyväksyi sen ilolla. Niin täydellistä, että sitä itse miltei masentui sen takia, ettei itse pysty samanmoiseen, että aina välillä jää tuijottamaan tyhjään kesken töiden tai syömisen tai keskustelun ja kysymykset kiertävät tuttua kehäänsä vailla toivoa vastauksista.

Nyt tällä kertaa suru ei ole tullut. Hiivin jotenkin varpaillani ympäriinsä, pelkään sen pulpahtavan taas jostain ja litistävän alleen. En tiedä, mitä on muuttunut. Joka tapauksessa herään tyytyväisenä ja otan remmin ja koira kiskottelee ja jolkottaa eteiseen ja livahdamme yhdessä aamuun, eikä siinä sen kummempaa.

En osaa kuin arvailla. Sitäkin huonosti. Huvitun sopimattomasti siitä, että nythän on tosiaan tullut hyvinkin pian, muutaman kuukauden sisään, kuluneeksi se "puolet suhteen pituudesta", jota jotkut pitävät suhteesta yli pääsemiseen vaadittavana aikana noin niin kuin todella karkeana nyrkkisääntönä. Mutta minusta tuntuu, etten ole niinkään pääsemässä tietystä suhteesta irti ja sen loppumisesta järkyttymättömäksi vaan että jotenkin koko käsitykseni ihmissuhteista on vähitellen liikahdellut suuntaan, jota en olisi varmasti mitenkään osannut hyväksyä tuossa pitkässä suhteessani. Silloin oletin jotenkin tietäväni tarkemmin, millainen olen ja mitä voisin kestää ja mitä tarkalleen haluan. Halusin onnistua parisuhteessa, osata elää onnellista elämää jonkin muotin mukaisesti. Se on aika vaikeaa, kun lähimmät ystävät eivät juurikaan harrasta vastaavanlaisia asioita, eivät ainakaan pitkissä suhteissa. Ja taas ne, joilla on pitkiä suhteita, usein tuntuvat hyväksyvän lasten tulemisen ja ahdistavan lapsiperheilmapiirin, niin ettei heistäkään oikein saa viitettä omille pohdinnoilleen. On kuin nyt olisin jotenkin enemmän kotonani, muodottomassa epävarmuudessa, joka pakottaa kuuntelemaan, miltä tuntuu tässä ja nyt, ja hyväksymään nuo tunteet omalla tavallaan valittuina, ja sikäli luontevina ja siedettävinä.

Tuntuu hirvittävän hyvältä, että koiran seurassa voi tuntea iloa ja luontevuutta ilman läpi puskevaa surua.