Rankaiseva uni ja muuta höyrypäisyyttä

Illalla kirjoitin muutaman ystävän kannustuksen rohkaisemana kohteliaan kirjeen oppilaitokseen, ja sekä kysyin valintaperusteista että esitin perusteltua kritiikkiä hakumenettelyn mahdollisista aukkokohdista. Mielestäni se, mitä tein, oli aivan oikein ja perusteltua, ja minulla oli siihen oikeastaan enemmän velvollisuus kuin oikeus. Tahtoisin näet, että haku- ja valintamenettelyihin liittyisi kaikissa oppilaitoksissa avoimuus ja selkeys, kuten esimerkiksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuihin liittyykin. (Siellähän hakusivuilta löytää helposti tilastot edellisten hakujen hakijamäärästä suhteessa sisään päässeisiin ja pisteytysperusteet.) Ainakin minun on paljon helpompaa hyväksyä päätös kumpaan suuntaan tahansa, kun tiedän perusteista. Sitä paitsi, on aika kiinnostavaa tietää, mitä on arvostettu tai mihin pyrkiminen on tyssännyt.

Vähän kyllä mietin, että tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että saan siellä oppilaitoksessa hankalan ämmän maineen ja minua ei ainakaan ikinä hyväksytä sinne sisään, mutta sitten suutuin ajatuksesta ja tulin siihen tulokseen, että siitä viis. Jos jossain ollaan niin epäselviä, ettei valintaperusteita olla halukkaita perustelemaan ja loukkaannutaan niiden asiallisesta tiedustelemisestakin, sama pätee todennäköisesti opintojaksojen arvosteluun ja minun on aika vaikeaa kuvitella, että haluaisin sellaiseen mielivaltaan pyristelemään edes vuodeksi. Eiväthän tuollaiset salaperäiset systeemit ikinä tule läpinäkyviksi, jos kaikki vain tahtovat olla mahdollisimman myötäkarvaan ja harmittomia eikä kukaan ponteennu tiedustelemaan, miksi asia hoidetaan näin, kun hyviä esimerkkejäkin löytyisi kotimaastakin runsaasti. Ja jos taas kysymyksiini vastataan ja kritiikkiin suhtaudutaan asiallisesti, osaan seuraavan kerran ehkä muotoilla hakemuksen vieläkin kohdistetummin ja saatan päästä haastatteluun saakka...

On jännittävää havainnoida, millaisia oloja tuollaisen aivan asiallisen kysymyksen esittäminen ja palautteen antaminen synnyttää. Jos en suhtautuisi uteliaasti oloihini, voisi olla, että kysyminen olisi jäänyt tekemättä, sen verran karmeaksi ämmäksi tunsin itseni. Olen jotenkin tottunut sellaiseen asemaan koulutuksen suhteen, että ahdan itseni tulitikkurasiaa pienempään lokeroon ja yritän perustella sen ratkaisun niin, että on hyvä yrittää ymmärtää (naurettavuuksiin asti) epäreilujakin käytäntöjä, koska kukaan ei ole täydellinen ja armollisuus on tärkeää. Ongelma vain on, ettei sellainen käytäntö ole kovin armollinen itseä kohtaan. Eikä myöskään niitä, jotka kärsivät aivan samoista ongelmista ja saattaisivat hekin tösmistyä vaatimaan oikeuksiaan, jos saisivat sellaisesta esimerkin. (Uskon esimerkkeihin monestakin syystä. Muistan miten raikastavasti ja voimauttavasti minuun vaikutti Hurinan tyrmistys ja selitysten penääminen silloin kun meidät työkavereina sanottiin laittomasti irti. Itse olin jotenkin alistunut ja pahoillani siitä, että niin kävi, mutta Hurinan esimerkki osoitti, että voi sitä reagoida toisinkin - voi penätä oikeudenmukaista kohtelua. Intoonnuin siihen mukaan, ja se kannatti: minulla ja kolmella muulla meistä viidestä, jotka aiottiin irtisanoa, on edelleenkin töitä tuossa paikassa. Tosin työsopimukseni ja yhden toisen työsopimus on edelleen laittomasti ketjutettua määräaikaista ja töitä on vain parina päivänä kuussa. Mutta parempi sekin kuin ei mitään. Myös kasvissyöjäksi siirtymisessä tärkeää oli se, että lähelläni eli ihminen, joka oli kasvissyöjä, ja jota tarkkaillessani tajusin, että kyllä se minultakin varmasti onnistuisi.)

Kirjeen lähettämiseen liittyi kumma tunne siitä, että vaikka toimii mielestään oikein sekä itseään että toisia kohtaan, on silti hankala, ärsyttävä ämmä. Etenkin tuntui pahalta, että piti kirjeen sävyn hyvin kohteliaana. Se on ihan hullunkurista, koska en ole mikään räksyttäjä noin muutenkaan, ennemminkin tilanteista pakoon luikahtaja. Mutta rauhallisena ja kohteliaana pysyminen voidaan tulkita ylästatuksen ottamiseksi, ja se vain tuntuu minusta jotenkin väärältä silloin kun en ole itse ammattitehtävissä vaan aivan oma itseni. Hmm, ehkä jos kokisin tekeväni koulutustani vastaavaa yhteiskunnallista valistustyötä penätessäni avoimempia käytäntöjä, en kokisi omaa rauhallisuuskohteliaisuuttani toisia uhkaavana... Hassua, miten tämä menee. Kiinnostavaa. Jotenkin tuohon kohteliaisuuteen, hyvään jäsentelyyn, perustelemiseen ja rauhallisuuteen liittyvä tunnetason vääryys on kai sitä, että minusta tuntuu siltä, että oikeastaan minun pitäisi vain itkeä ja olla surullinen. Mutta kun en ole. Huooh!

Yöllä sitten näin unen, jossa tuo kirjeen saanut henkilö oli tappanut itsensä kritiikkini takia. Heräsin hiestä likomärkänä, itkuisena. Join vähän kamomillateetä ja mietin asiaa. Tosiaan, jokin taso minussa selvästi uskoo, että jos pidän puoliani (ja oikeastaan samalla edistän hyviä käytäntöjä kaikkien kannalta) ihan asiallisesti, se rikkoo kaikki ihmiset ympärilläni. Heh, juuri kun olen parina viime päivänä kirjoittanut siitä, etten koe syyllisyyttä! Nytpä ainakin sain itseni kiinni siitä, miten välttelisin mieluusti syyllisyyden tunnetta: muuttumalla näkymättömäksi. Ja samalla sain tuntumaa siihen, miten jollakin tasolla pidän itseäni äärimmäisen vaarallisena ja vahingoittavana. Koetan sanallistaa ja kokea sen pontevuutena ja oikeudenmukaisesta kohtelusta kiinni pitämisenä, mutta en voi mitään sille, että tietoni siitä, että sanomani aiheuttaa jossakussa levottomuutta, resonoi varsin ikäviä viboja. Jossakin minussa on kerrostuma, joka aktivoituu ristiriitatilanteissa, ja se kerrostuma arvioi helposti paremmaksi sen, että luovun omasta kannastani ja jopa omista oikeuksistani kuin että hyväksyn sen, etteivät kaikki ristiriidat tosiaankaan maailmassa ratkea ja että voi olla ihan okei jos joku muukin kokee ne nahoissaan sen sijaan että vain piilottaisin ne sisääni.

On vähän hupsua ja kivikenkämäistä, kun äkisti tajuaa, miten sama ratkaisu hämmentävään tilanteeseen on järjellä ajatellen sekä ainoa oikea lähestymistapa että tuntuu kontrollin menetykseltä. Miten vahingollinen luontumus, että tuntee menettävänsä kontrollin silloin kun tekee mitä tahansa muuta kuin kääntää ristiriidat sisäänpäin. Tahdon opetella siitä irti, ja yritän suhtautua tähän puolensapitämisen harjoituksena. Kyllähän minä tiedän jotakin ehdollistamisesta ja luontumusten muodostumisesta. Sen sijaan että alkaisin perustelujen tasolla kiistää vanhan luontumuksen totuutta (se on jo kiistetty eikä sillä tiellä vielä käännetä tunnetasoa) tai rankaista itseäni siitä (mikä on hyödytöntä oppimisen kannalta ja vahingoittavaa itsetunnon kannalta), on paljon järkevämpää harjoitella puolensa pitämistä erilaisissa tilanteissa ja ehkä oppia rentoutumaankin siinä puuhassa! Kunpa vielä unenikin uskoisivat tämän... että se, että minulla voi olla mielipide jonkin käytännön oikaisun tarpeesta, ei välttämättä tarkoita, että ihmiset ympärilläni kuoleskelevat silkasta järkytyksestä.

Se kuulostaa hirvittävän hassulta aukikirjoitettuna, ja niin on tietysti tarkoituskin. Nähdä ja näyttää itselleen hupsuus, jotta ei jää tuon hupsuuden kaltereiden taakse pelokkaana ja hupsuutta havaitsemattomana vaan voi nauraa asianmukaisesti ja sitten uskaltautua vahvistamaan sitä puolta itsessä, johon mieluummin identifioituisi, sitä puolta, jonka on mahdollista sanoa, että tämä ei käy tai että ainakin se aiheuttaa hämmennystä ja pahaa mieltä. Mitä useammin pidän puoliani, sen helpompaa tuohon puolensapitämiseen kai on vähitellen identifioitua. Ja jos totta puhutaan, eivät minun kritiikkini ole saaneet "nyt tapan itseni kun toimintasi selvästi osoittaa, että olen niin epäonnistunut" -reaktioita esiin kuin kahdesta ihmisestä. Harmi vaan, että nuo kaksi ihmistä ovat kaksi neljästä tärkeästä lapsuuteni aikuisen mallista (eikä heistä kuin toinen käyttänyt tuota fraasia rankaisutarkoituksessa; toinen vain oikeasti romahti, mikä tuntui vieläkin pahemmalta, koska häntä ei voinut oikein edes vihata, sellaista haurasta olentoa - suoranaista rankaisevuutta ja auktoriteettijohtamista sen sijaan opin vihaamaan sydämeni pohjasta ja edelleen se saa minut äkäiseksi aika takuuvarmasti). Sikäli ei tunnu ihmeelliseltä, että odotan, milloin joku ilmoittaa tappavansa itsensä sen takia, että olen uskaltanut olla jostakin asiasta eriävää mieltä. Niin absurdia kuin se onkin.

On hyvä, että tiedän tämän kummallisuuden, koska se auttaa minua jäsentämään puolensa pitämiseen liittyvää hankaluuden tuntemusta. Kyse ei ole kommunikaatiosta nyt ja tässä, vaan jostain paljon kaukaisemmasta, jostain jonka totisesti tahtoisin unohtaa ja muuttaa tässä heti paikalla hokkuspokkus, mutta joka on sisäänkirjoitettu välittömiin tunnereaktioihini niin vahvasti, että saan tosissani ponnistella pitääkseni uteliaisuuden ja kiinnostuksen etualalla tunteeseen heittäytymisen, siinä rypemisen ja siitä lamaantumisen asemesta. Heikkouksiensa tunteminen on hirveän tärkeää. Joskus minua hämmentää se, miten selvisin ennen kuin osasin aavistaakaan, että toisinkin voisi reagoida ja että tahtoisin reagoida toisin, tai että tahtoisin ainakin identifioitua tuohon tahtoon reagoida toisin. No, en tietysti selvinnytkään kauhean kiitettävästi, selvähän se. Olin aika pelästynyt, alistunut ja onneton. Toivoton.

Kritiikkiini on tullut jo yön kuluessa vastauskin. Siinä ilmoitetaan, että kritiikki välitetään eteenpäin niille, joita se koskee. Hyvä niin. Ehkä käytännöt tuosta hioutuvat, ja jos minun viestilläni on siihen vaikutusta, on tämä ailahtelu sen arvoista. Ja ainakin painajaisunen epätodellisuus ja pelkoni toisten rikkoontumisesta, jos tuotan heille epämukavan olon, nousi selkeämmin esiin, ja sekin on arvokas asia, koska se muistuttaa, miten paljon minulla olisi tekemistä ihan normaalin puolensa pitämisen kanssa.

Kenties nyt kun viesti on välitetty eteenpäin, saan vastauksen myös kysymykseen valintaperusteista. Ne kiinnostavat minua kovasti. En mitenkään suostu hyväksymään ajatusta, että olisin ylikoulutettu. Olen yliopisto-opintojeni ajan koko ajan ajatellut käytännönkin ammatin hankkimista ja korostanut koko ajan, että opiskelin filosofiaa kiinnostuksen, en ammatin takia. Enkä missään vaiheessa edes ajatellut, että valmistuisin sieltä. Mutta halusin kouluttautua ammattiin vasta, kun keksisin, mikä se voisi olla. No, sitä oivallusta ei valitettavasti tullut siinä vaiheessa kun opinnot olivat kesken. Enkä tiedä, onko tullut vieläkään, ja voiko sellaista ylipäänsä tullakaan. Ehkä ei. Mutta olisin nyt halukas tarttumaan johonkin ja tekemään jotakin uutta, vaikka tietysti ei mitä tahansa vaan jotakin johon voisin motivoitua ja joka liittyisi kiinnostuksenkohteisiini ja arvoihini niin että oikeasti voisin jaksaa ja viihtyä siinä ammatissa. On aika raivostuttavaa, jos se, etten ole ennemmin osannut päättää, mihin ammattikoulutukseen hakisin, olisi nyt joku rankaisuperuste, kun kiinnostun jostakin polun alusta. Ei voi olla kovinkaan koherenttia, että siitä, että on suorittanut yhden tutkinnon loppuun, rankaistaan. Etenkään kun omalla tutkinnollani voisi heittää vesilintua töitä etsiskellessä. Kunpa joku olisi osannut kertoa yliopistolla opiskellessani, että jos haluaa muitakin ammattihommia (vs. matalapalkkatyötä johon ei tarvitse mitään koulutusta) kuin akateemisia töitä, ei missään nimessä kannata tehdä tutkintoa valmiiksi. Ja että kannattaisi ensin kouluttautua käytännöllisesti ja vasta sitten akateemisesti. Huooh. Oikeasti, välillä pännii lujasti. Sekin kun menin työkkäriin valmistuttuani ja kyselin, olisiko heille humanistiselta pohjalta joitain täydennyskoulutuksia, ja sitten minulle tarjottiin "humanisti, gradu valmiiksi ja tutkinto ulos" -kurssia ja jouduin sanomaan, että tuota, kun minun gradu on jo valmis. Totta hemmetissä olen ollut tyhmä ja naiivi, kun olen odottanut, että keksisin, mihin minusta voisi olla, mutta hei, ihmiset ovat sellaisia ja pidätän taatusti itselläni oikeuden epäonnistua elämäni viisivuotissuunnitelmien laadinnassa. Eihän systeemi nyt voi ihan niinkään toimia, että uudelleenkouluttautumishaluuni aletaan suhtautua vakavasti vasta sitten, jos mielenterveyteni romahtaa tässä karusellissa ja joudun pitkälle sairauslomalle, josta tarvitsen kuntoutusta... ei, se ei voi mennä niin. Hitto, että tunnen itseni pöljäksi kuunneltuani luottavaisesti juhlapuheita elinikäisestä oppimisesta. On se kumma, että sitä saa harjoittaa perusasteelta aina korkeammalle päin, mutta annas jos yrität toisin päin, ovet ja ikkunat tuntuvat olevan tukossa.

Ja kuitenkin tiedän, etten ole ainoa, joka meni yliopistoon opiskelemaan yleissivistävää alaa siinä toivossa, että sen puitteissa keksisi, mihin pitäisi suuntautua... itse asiassa, tapaan tänään päivällisillä kollegan, jolla on aivan samanlainen tarina tämän suhteen!

Ehkä lakimiesystäväni on oikeassa siinä, että minun pitäisi jättää tutkintoni täysin mainitsematta hakupapereissa. Mutta en oikein tiedä, jokin siinä on miellyttämättä minua. En tahdo elää yhteiskunnassa, jossa pitää monessa käänteessä häpeillä sitä, että on jaksanut kouluttautua ja olla kiinnostunut jostakin teoreettisestakin asiasta. Enkä halua edistää sellaista käytäntöä, että akateemiset suoritukset kannattaa vaieta kuoliaksi, koska eikö se vain ruokkisi lisää näitä epäluuloja siitä, ettei joku ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut voisi mitenkään olla kiinnostunut keskiasteen ammattitutkinnosta? Huooh, onpa hankalaa. Huomaan olevani vähän jäärä tässä asiassa. En yksinkertaisesti suostu häpeällistymään siitä, että olen ollut kiinnostunut jostakin filosofiasta ja kirjallisuudentutkimuksesta ja sosiaalipsykologiasta. Enkä siitä, että voin sen jälkeen olla kiinnostunut jostakin äärikäytännöllisestä.

No, tämä kuohunta alkaa lasehtia jo. Onhan vielä tuo toinenkin hierojakoulu, johon olen hakenut, ja jos se ei tärppää, ne maksulliset hierojakoulutukset. Varmasti sen summan ansaitsisi takaisin vuodessa, parissa. Vompsun terapeutti ainakin oli sitä mieltä, että jos nämä valtion koulutukset pitävät minua jotenkin liian koulutettuna (sic) tai hyväosaisena (sic vaan siihenkin - viime vuoden tuloni olivat alle tonnin kuussa; se kyllä riittää minulle oikein mainiosti, mutta tuskin on erityistä taloudellista hyväosaisuutta) siihen hommaan, niin kannattaa vaikka ottaa lainaa ja mennä maksulliseen kouluun. Opintolainaahan en ole vielä koskaan joutunutkaan ottamaan, eli ehdotus on sikäli aivan realistinen.

Ja sitten on aina sekin mahdollisuus, että menisi vapaaehtoistöihin jonnekin etelämmäs, lämpöisempään... kaikki on vielä niin auki! Vapaaehtoistöistä ei tietenkään saa palkkaa, mutta kylläkin ylöspidon. Ja se on pitkäaikainen haave molemmilla, Vompsulla ja minulla.

Olen jotenkin tyytyväinen nyt kun olen huomannut, ettei kritiikkini ole tappanut ketään niille sijoilleen ja että oikeastaan kun vähän tongin, olen aika äkäinen monestakin asiasta koulutuksiin ja työllistymiseen liittyen. Äkäisyys on hyvä juttu, vaikka sitä voi ollakin vähän rasittavaa lukea ;). Mutta toisaalta, elän elääkseni, en kirjoittaakseni blogia...