sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Koirasuru

Joulumyyjäisissä mielikuvat saalistavat minut. Alakerrassa juttelen ihmisen kanssa, joka aikoinaan suostutteli minut ottamaan koiran, joka nykyään asuu eksän kommuunissa. (En tiedä, asuuko se onnellisesti, koska eksä ei ole vastannut kysymyksiini enkä vain jaksa toistaa niitä; on asioita, joissa en jaksa pysyä toiveikkaana ja tarmokkaana vaan tunnen itseni suunnattoman itkuiseksi ja hankalaksi.) Kerron, että talotarjoustamme ei hyväksytty ja että ensi kevään kai ainakin vielä asumme kaupungissa. "Sitten kun te muutatte maalle, mä hommaan sulle uuden ongelmakoiran", virnistää nainen. "Joo, ja voisin ottaa sen entisenkin", nauran takaisin.

Vasta yläkertaan kiivetessä muistan toisen keskustelunpätkän, jossa päästän pelkoni paremmin pintaan ja sanon ystävälle, että vaikka tietysti mieluiten asuisinkin koiran kanssa, en osaa kuvitella vaativani sitä eksältä itselleni. Voisin pyytää, mutten vaatia. Hänhän on pitänyt koiraa koko tämän ajan, kun olen asunut paikoissa, joihin se ei osaa sopeutua. (Ja en osaa ajatella sitäkin, että ehkä se jokin levottomuutta herättävä onkin vain minussa ja se saa koiran hankalaksi. Entä jos sen kaikki levottomuus jotenkin siirtyikin minusta? Ei se tunnu järkevältä, mutta yhtäkaikki en osaa olla epäilemättä.) Eksä on taatusti oppinut rakastamaan koiraa yhä enemmän ja enemmän ja tulisi onnettomaksi, jos silkkaa kohteliaisuuttaan antaisi sen pois. En haluaisi hänen tuntevan tällaisia tunteita, minä sentään olen niihin tottunut. Ja minähän se suhteesta lähdin, paloin siihen loppuun ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan, siihen kyvyttömyyteen syödä ja nukkua ja olla itkemättä. (Mistä niin voimakkaat reaktiot tulevat? Mitä ne ovat? Mistä niissä on kyse?)

Minua itkettää hieman jo siinä portaissa, mutta lopullisesti suru kuristuu rintakehän ympärille, kun yläkerrassa myydään koirankarvapipoja ja -lapasia. Koiran karvaa on puolet, puolet lammasta. Koiran putkimainen villa on lämpimämpää kuin lampaan villa, lukee lapussa. Muistan, miltä tuntuu antaa sormien tapailla koiran ihoa karvan läpi, silittää kaarevia nuolaisuja. Koiran karvassa on jotakin poromaista. Ainoastaan tungos ja ne kaikki levottomuutta herättävät ihmiskehot estävät itkemästä, putoamasta. Hymyilen mitenkuten ja jatkan puhumista, ja laskeutuessani alakertaan mietin jälleen kerran, lakkaanko joskus suremasta sitä, miten asiat menivät. Ei niinkään sitä, että lähdin suhteesta, minusta tuntuu, että siitä on jo ikuisuus ja tuntuu kummalliselta, että suostuin siinä määrin tallomaan omia rajojani ja etten tajunnut satuttavani toista siinä rytäkässä myös, ei lähtemällä vaan sillä tavalla itseni niin onnettomaksi päästämällä, en kai tiennyt rajojani olevankaan. Mutta en tiedä, lakkaanko suremasta sitä, että sillä tavalla vain katosin koirien elämästä ja kissojen elämästä. Toisaalta tiedän, etten olisi osannut järjestää asiaa mitenkään muuten, mutta toisaalta - se on aika anteeksiantamatonta. En osaa kuvitella, että minulla olisi oikeus olla niin heikko ja rikkoutuva, enkä osaa kuvitella edes, että minulla olisi oikeus olla surullinen. (Näen kuitenkin koiran välillä ja se vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä.)

Mutta yhtäkaikki koirasuru istuu rintalastalla ja tekee hengittämisestä vaikeaa. Hetkittäin voin melkein ymmärtää äitiä, joka ei enää koiransa lopettamisen (koiran syötyä naapurin mustasta pörssistä ostaman voin, on siinäkin syy...) jälkeen ole osannut kuvitella ottavansa koiraa, ei kymmeniin vuosiin, ei tänne saakka.

Kummallista, miten suru palaa aina siinä vaiheessa, kun elämä tuntuu varmistuvan, vakaantuvan ja järjestyvän, kun työ kelluttaa päätä älyllisellä ilolla ja kun on vaikeaa muistaa, miten heikko on joskus ollut, miten heikko ja rikki, oikeutetusti tai ei.

4 kommenttia:

Odelma kirjoitti...

Minä ajattelen että suru tulee silloin, kun on tarpeeksi "vahva" ja turvallisessa tilanteessa kestääkseen sen; siihen saakka mieli pitää sen piilossa.

Veloena kirjoitti...

Jotain tuollaista minäkin ajattelen, mutta kun se tulvahtaa, on vaikeaa uskoa siihen vahvuuteen ja turvallisuuteen, koska ne pyyhkiytyvät näköpiiristä niin täysin joksikin aikaa.

Mutta naurujoogassakin kävi niin, että kun nauroin tarpeeksi vapautuneesti ja ilo oikein kupli sisälläni, äkisti vaihdoin itkuun kesken kaiken, ja sitten jonkin aikaa itkettyäni lennossa takaisin nauruun. Kaiken huipuksi minulla ei ollut aavistustakaan, MIKSI itkin. Siihen liittyvät olot olivat niin epämääräisiä, etten osaa liittää niitä mihinkään tapahtumiin.

Minusta ne tutkimustulokset, joita on saatu aivokuvauksilla ja joiden mukaan suru ja ilo/onnellisuus eivät ole toisensa poissulkevia, ovat äärimmäisen tärkeitä ihmismielen ymmärrykselle. Suru ja ilo ovat erillisiä prosesseja, eivät vastakohdat. Ne voivat aktivoida omat kuvionsa aivoissa samaan aikaan. Ja kuten on huomattu, usein juuri niiden yhtä aikaa aktivoituessa surua kyetään käsittelemään ja ratkomaan paljon paremmin.

Kestäminen, niin: totta kai surun kestää. Sen vallassa on vain niin vaikeaa tunnistaa tai nimetä tai eritellä mitään, että siihen liittyy voimakas itketykseen katoamisen ja eksymisen tuntu.

tutetiti kirjoitti...

Jos ikävä käy ylivoimaiseksi, voit kai aina vähintäänkin tavata tuota koiraa. Minäkin sain sen kerran yökylään ihan vain siksi, että tulisin iloisemmalle mielelle. Onneksi kielteiset tunnetilani eivät tunnu tarttuvan koiraan vaan päinvastoin eläydyn itse voimakkaasti sen iloihin ja huolenaiheisiin. Koirakin on kyllä myötätuntoinen, mutta sillä on rakentava asenne; ei se anna minkään kielteisen tarttua vaan nostaa minusta paremmat puolet esille. En tiedä, olisiko se sitten jotenkin herkempi sinun tunteillesi, kun olet sen kasvattanut, mutta luulisi levottomuuden liittyvän pikemminkin paikkoihin. Minunkin on aina ikävä sitä, kun se on mennyt... se taitaa olla sellainen koira, että sille menettää sydämensä melkein ensi näkemällä.

lupiini kirjoitti...

Eläinsuru on jotain niin viiltävää... isäni itkee joskus humalassa vieläkin sitä, kun heiltä vietiin opaskoiraksi labradorinnoutaja joka oli alun alkaenkin sijoitettu heidän maatilalleen vain pentuvaiheen ajaksi. Kun vanhempien nykyinen koira oli pentu, itkeskelin kerran unta odottaessani (unen odottelu ja pms on oiva pohja sureksinnalle) vain siksi, että se oli niin pieni ja hento ja suojaton, että miten se maailmassa ikinä pärjääkään.

Tämän takia en luultavasti ikinä uskalla ottaa koiraa, en antaisi anteeksi itselleni mitään kärsimättömyyttä tai välinpitämättömyyttä. Vieläkin surettaa se, kun joskus hermostuin vanhan beagleni huomiontarpeeseen ja hillumiseen.

Voi koirat, ne likatassuiset nappinenät. Ei niitä voi kuin rakastaa niin että sattuu.