Herään neljästi ennen kuin kännykkäni alkaa herättämisen. Neljäjajotain, viisijajotain ja kahdesti kuusijajotain. Ihana viileys karehtii huoneessani, makaan ohuen päiväpeitteen alla, koska varsinainen peittoni on liian kuuma nukahtaa (paitsi seksin jälkeen, jolloin mikään - ei yhtikäs mikään - voisi minua järkyttää: seksi tekee minusta puhdasoppisen stoalaisen vähintään puoleksi tunniksi).
Pilviä: syksypilviä, sadepilviä, sienipilviä. Kävelen töihin kolme varttia viileässä. Sadetta ei tule, mutta päätän olla kiitollinen pilvistä.
Matkalla mietin vastikään lukemaani Dominique Sigaudin kirjaa Viattomat. Sitä, kuinka siinä Jumalan ei tarvitse lopettaa sotia eikä muuttaa vettä viiniksi, koska hän tietää, että voisi. Hän voisi vyöryttää sadetta neljäkymmentä päivää ja hukuttaa maan pulputtavaan mutaan. Mutta hän ei tee niin, hän vain seuraa muutamaa hahmoa, joilla on aikaa pysähtyä, tarkkailla kysymättä merkitystä. (Merkitysten kysyminen niiden elämisen sijaan on paitsi viisauden, myös vaikeuksien hapanjuuri. Menee kauan, ennen kuin leipä on läheskään kypsää ja taikinavaiheessa hapantaikina - no, tällaista.)
Sigaud kuvaa kirjassaan tytön, jolle kirjoittaminen, toisten sanojenkin jäljentäminen, on hauras turva tiedolta, kuinka kaukana äiti on. Kuinka tyttö on oppinut, ettei luokse saa juosta. Kun luen tekstin, mieleeni tulee äidin valitus, että käsi on vanunut kilometrin pituiseksi, hän ei halua minun pitävät kädestä kiinni. Ja kuinka kärkkäästi tartun käsiin silloin, kun hetkeksi unohdan pelon, että minulle huomautetaan asiasta. Metsän, tänä keväänä, kun äkkiä tajusin löytäneeni ihmisen, joka ei pahastu, vaikka juoksen hänen luokseen, kerta toisensa jälkeen, loittonen ja kokeilen, saanko vieläkin palata, ja joka ilahtuu joka ikinen kerta.
Leikittelen koko päivän ajatuksella jumalasta, jolle jokainen pieni murenakin on liian raskas nostettavaksi, jonka kaikkivoipuus on pelkkää sivustakatsomisen kaikkivoipuutta, koska hän tietää, kuinka hyödyttömiä kaikki teot ovat. Hyödyttömiä, kun niitä tarkastellaan tuhansien vuosien kuluttua. Kuinka ylpeä, iloinen ja liikuttunut saattaakaan olla jostakin hyödyttömästä.
Kun saan tekstiviestin arokilometrien takaa, en osaa olla itkemättä. Tunnen itseni typeräksi kyynelehtiessäni sillä tavalla keskustassa. Tahtoisin istahtaa seinänvierelle ja sulkea silmäni. Ja hetken tuntuu siltä, että maailma saattaisi silloin kadota, lakata hälisemästä. Pieni asia, kuluneet sanat tekevät onnelliseksi. Ne eivät saa kysymään, mitä nuo sanat merkitsevät, ne ovat selkeitä ja ilahduttavia samalla tavalla kuin puhtaat, mankelintankeat lakanat yönä, jolloin muutan pois entisestä kodistani ja makaan vieraan asunnon hämärässä ystävän vieraana, valkeiden kankaiden välissä.
Voisin kysyä kaikesta, mikä ja miten ja miksi, kuinka rajaat tämän, eikö tämän voisi vielä sanoa täsmällisemmin. Mutta on hetkiä, jolloin en tahdo niin. On hetkiä, joina en tahdo tietää elämän tarkoitusta vaan elää. Pilvien valo siivilöityvä valo on lempeää. Huomaan äkisti kiitollisuuteni pilvistä, kuten muistakin metaforan aihioista.
Mutta kuka ymmärtäisi metaforan, jos kirjoittaisin, että tänään pilvet olivat peittäneet auringon, jota odotan ja kaipaan suurimman osan vuodesta. "Mitä sinulle kuuluu?" kysyn lomanmittaisen tauon jälkeen naiselta, jolla on kasvin nimi. "Paahdetta!" hän nauraa. Mutta ajattelen karvaita kurkkuja ja kesäkurpitsojen muovimaisen kiiltävää, kovaa kuorta, keltaisia nurmia, addresseja puistopuiden juottamisen puolesta. Kuivuutta, joka säännöllisin väliajoin kaapii kalliot puhtaaksi turhasta, toiveikkaasta puuhötöstä.
Asemalla, jonka laiturilla näen pois lähtevän entiseni, työn ja kodin välissä, kerron Wittgensteinista. Meistä on tullut kollegat. Hän ei ole ehtinyt edelleenkään lukea Varmuudesta, mutta sanoo kuulleensa, että siinä on ihan hyviä läppiä. Sovimme asioista kuin ketkä hyvänsä hieman kaukaiset sukulaiset, joilla on yhteisiä muistoja riippukeinuista ja kaloista laiturin alla.
Kun kävelen kotiin kiskojen viertä - samat kiskot, saman laiturin läheisyys, maanpintaa risteilevä kiskoverkko kiinteine sykäyksineen - pieni västäräkki melkein lentää taskuuni ja mansikkarasia keikkuu pussissa kyynärtaipeessani, ja koira nuuskii renttumaisesti muiden pissit ja pissii päälle, narttu joka ei tiedä narttuuttaan vaan merkitsee koko kaupungin omakseen. Enkä uskalla olla ajattelematta, että oikeastaan elämä on hieman kuin metafora - sekin kantaa jostakin jonnekin, sijoittaa väärään kontekstiin, rikkoo odotuksia.
Silloin pilviin repeää aukko ja kuumuus solahtaa takaisin kaupungin ylle pyytämättä. Puurran mäkeni ylös ja mieleni lepää. Yritähän, usutan aurinko, yritähän pakottaa mieleni liikkeelle. Nyt et siinä onnistuisi. Mutta tietenkin se onnistuu. Sillä sitähän mansikoiden makeus on onneksi.
Syön koko rasian ennen kuin päivällisvieraani saapuu.
すべり台
1 päivä sitten
2 kommenttia:
Hyviä uutisia! Ja kappas taas tuota tunnusta, joka näemmä osaa myös ruotsia:
oskdg: oskyldig, viaton!
Hyviä! No mutta! Huomasin sinun soittaneen, mutta juuri silloin ystävätär soitti, ja pölötimme kuin viimeistä päivää tuntikaupalla, ja nyt varron pyöränfiksarin soittoa. Soitan huomenna.
Jos uskallan.
Apua. Hyvät uutiset ovat hintsusti pelottavia.
Lähetä kommentti