Tämä on jatkoa sille kuinka pyörätyttö lähtee virginaalinen vappumekko kassissa, ja me jäämme vielä ikkunoihin nauramaan. Näyttelytila, todentotta. Vasta lukiessani tajuan syöneeni viimeisen palan elokuvarekvisiittaa. Kollega näyttää rantaruotsalaiselta sipoessaan hiuksensa sivulta sivulle, uudessa kevättakissa ja tummennetuissa laseissa. Tallinnan katuhaukut Tarmo ja Nasu kerjäävät maapähkinöitä, loks sanovat suut ymmyrköiden pähkinöiden lisäksi suuria louskauksia ilmaa.
Ystävältä on tullut tekstiviesti: eikö juuri nyt kävisi? Voi käy, käypä hyvinkin, soitan, mutta hän on jo junassa. "Voi ei", sanon. Mutta juna ei ole vielä Pasilassa. "Hyppää Pasilassa pois!" käskytän. "Olen siinä tuota pikaa!"
Juoksemme koiran kanssa Vironkadulta Rautatieasemalle, koira loikkii, saalistaa talutushihnan lenkkiä, pitäisi käyttää rintsikoita, aina välillä unohdan. Bläm bläm bläm läksyvät lenkkitossunpohjat asfalttiin, haisee lämpimältä ja ilma houkuttelisi heittämään takinkin pois. Kiidämme A-junaan, pian olemme jo Pasilassa. Ystävä ei pelkää koiraa, vaikka onkin väittänyt etukäteen niin. Livun halaukseen, se tuntuu liian turvalliselta.
Kävellessämme raviksen läpi tunnen helpotusta siitä, etten joudu kuolleiden puolelle yksin, vaan mukanani ihminen, joka tuntee kärsimyksen paremmin kuin ilon ja tietää minua paremmin, mistä en voisi luopua. "Ovatko nämä kentät tässä koko talven?" kysyy ystävä katsellen amerikkalaisfudiksen kenttää. "Ovat", vastaan. Ei, talvella tässä on omakotitaloja, jotka kesäksi korjataan pois pelipoikien tieltä, tunnen kiusauksen vastata. Mutta olen liian onnellinen tarttuakseni kiusaukseen, onnellinen toisen läsnäolosta ja tunteista, joihin voin keskittyä omieni sijaan.
Sitä paitsi meillä on puhuttavaa. Kysyn, kirjoitan koneelle, välillä sanon seis seis ei noin nopeasti. Kirjoitan lisää, puhumme sellaista, mitä en kirjoita ylös minnekään, jottei se joutuisi nettiin googlattavaksi, on puhuttava, jotta voin ymmärtää senkin mitä en voi kirjoittaa. Kun en kirjoita, käännän vatsapuoleni vieraaseen päin. Muistattehan, mitä kissat ja koirat ajattelevat ihmisistä? Kummallisia olentoja, paljastavat vatsansa tuosta noin vain, se on vahva luottamuksen ele, kun voisi olla myös nelinkontin hampaistettu purupää kohti toista.
Pääsemme jonnekin, mikä kiinnostaa molempia teoreettisena ideana, pyöritämme sitä sanoina, Satie soi taustalla. Teen lisää teetä, jonka pitää vieraani mielestä olla mahdollisimman erikoista. En ole varma, pitääkö hän saamastaan, mutta mitäs menee pyytämään tuollaisin määrein. Kello on jo kaksi, yöbussit menneet. Ystävä jää yöksi hiukset raakakuminauhalla solmitulla poninhännällä, jos se on preferenssini. On se. Sammutan valot, pesemme hampaat samalla harjalla. En kysy, mutta voisin kysyä, muistatko kun ala-asteella? Sormet puhelimen numerokiekolla surrrrrr surrrrrrrra ja niin edelleen, äiti on jo myöhä saanko jäädä tänne kyllä se on näille okei huomennakin on vasta kympin aamu, ja sitten riehumista ja kiljahtelua ja tasajalkaahyppyjä ja sylikkäinnukkumista, kuiskuttamista pimeässä, yöhengitystä tyynyllä samaksi hiilidioksidiksi.
Aikuisena pitäisi iloita toisenlaisista asioista, tai ihmiset kuvittelevat, että iloitsee toisenlaisista asioista. Ystävä kysyy, miksi eläimiä pitää olla niin paljon. "Ne olivat kodittomia. Niitä olisi voinut odottaa lopetustuomiokin", koetan selittää, mutten taida onnistua. Ystävä koettaa valottaa, että hänen eläinsuhteensa on hyötysuhde: elikoista pitää olla hyötyä. En osaa kuvitella suurempaa hyötyä kuin tinkimättömän läsnäolon, joka on aina yhtä lämmintä ja ideoille vastaanottavaista. Ihmiseltä sellaista on vaikea saada.
Itken yöllä vähäsen, mutta vain vähäsen, ystävä hohkaa patterina vieressä, laittaa kämmenen keskiselälle. Käsiliaanit kietoutuvat lapojen tienoille. Tuhisen uneen, jaloissa koira ja kaksi kissaa. Aamulla paljastuu kissojen mieltymys myös vieraan samettihousuihin, joita teippirullaan kikattaen aahihimuhihivahihilohihiahihi. Karvoja on kamalasti. Ystävä ei ole aamuihmisiä, hän lainaa puhtaan paidan ja valittaa jugurttimyslistä, jugurtin pitäisi olla keskieurooppalaista, mutta eihän ympäristöaktiivi sellaista ostaisi kuuna päivänä. (Miten sinä sanot, myslijugurtti vai jugurttimysli? En osaa päättää kantaani ja koulukuntaani. Mutta sen tiedän, että mysli lötkistyy pian jugurtissa ällöksi limaksi.)
Saatamme vieraan pysäkille, töihinpysäkille, siellä hän oivaltaa äkisti asuneensa lähellä pari kuukautta joskus. Ainahan hän on asunut lähellä, paitsi Kalliossa, ehkä hän vielä sieltäkin keksii jonkin olomuotonsa. Tähyilen uteliaasti kasvoja niiden ilmaistua keksittyä yhteyttä, on kurjaa halata näkemiin. Kun kyyti saapuu, lähdemme koiran kanssa taas matkaan juosten, nyt esikaupungin halki kohti kivikaupunkia, kohti aurinkoa ja etelää. En jaksa surra sitä, etten voi elää kohdusta hautaan samojen käsivarsien, silitysten ja kasvojen ympäröimänä vaan että minun on aina mentävä, tai jonkun muun, on sanottava hei ja pidä huolta ja no nähdään taas joskus. Juoksen, asfaltti imee, tuoksuu, pölisee.
Ja valosta juopuneina saavumme puistoon, vesiaiheen pohjalla mönkii räikeänvärinen pieni traktori ja lakaisee risuja kasoihin, jotka lapataan säkkeihin. Kimalaiset kylpevät krookusten kultapölyssä, puista laskeutuu lintujen ääni tuntemattomin käskyin. Istun amfiteatterissa, avaan takkini auringolle, tarkastelen kriittisesti ruohonkorret. Edellisen talven korret ovat munankuorenväriset ja hahtuvaiset, tulevan kesän korret vahvat, edellisten lomista tunkeutuvat. Kummallinen kevään koreografia: munankuortenväristen taipuisien tuulessaheijaavien välistä tunkeutuu kirkkaanvihreitä, ojentuneita, mitäänkumartamattomia. (Niin, ja niiden päät katkaistaan säännöllisin väliajoin, en unohda, en.) Apilan sydämellä ovat jo pienet kolmiodraamat, vapunaattokin tällä viikolla. Tuuli on lempeä ja heittää kauhtuneita lehtiä ja yksinäistä nokkosperhosta.
Katselen siipiä, rastaat tarkkailevat puista käsin, västäräkki jakaa amfiteatterin kanssamme, koira makaa pitkänä vatsa maata vasten. Olen elokuvan tyttö, joka on avannut takkinsa ja hiuksensa ja istuu selkä suorana ja vain hengitellen amfiteatterissa uneliaan koiran ja kevättä keinuvan västäräkin kanssa. Statisti, tietysti. Suuri näytelmä, kaupunginkokoinen tarina kiertyy ympärilläni auki, olen yksin ja hukassa, kuvan laitaman tuskin erottuva piste, tungen hiuksia ja tarinaa korvien taakse, takerrun siihen kuinka kauhtuneet lehdet lentävät, ne voisivat olla miltei perhosia tai varpusia: niissäkin on siipevyyttä, ne osaavat lentää.
Tämä ruutu elokuvasta on vaikea selittää, koska se venyttäytyy niin pitkälle menneeseen ja tulevaan. Mutta kuvittele se näin: Kuvittele musta avaruus, jonka reunamilla sijaitsee erään aurinkokunnan kolmantena planeettana karkeastiottaen pallonmuotoinen möhkäle. Tuon möhkäleen pinnalla on monta maa-aluetta, joista yhden laitamilla sijaitsee kaupunki, jossa on erilaisia katonkulmia, kirkkoja ja aukioita. Aika ei virtaa tässä kaupungissa tasaisesti vaan sykähtelee sen kaikissa asukkaissa hieman eritahtisesti, niin että siinä missä toinen liikkuu kohosteisesti, toinen tuntuu laahustavan hieman jäljessä. Ja että melodia on kuitenkin yhtenäinen, siihen sekoittuvat sydämien äänet, keuhkopussien rahina jonka kuulee usein vain venyttäessä yläselkää, matkalleen lähtevän munasolun kepeä krits, autot asfaltilla bensiinihyristen, etaanista valmistettujen hedelmäpussien kahahdukset niiden sulloutuessa koiranpaskaa sisällään roskiksiin, kimalaisen viettelevä soinnillisuus, lintujen solina joka juoksee sateen lailla puista ruohoaavikoille, mullanalisten tunnelien muodostumisen äänet lierojen taittaessa pimeää työtään, tuskin korvinkuultava kirkuna vuoristoradasta, joka pian kiertää silmukkaista rataansa koko kesän mitan.
Kuvittele tuo melodia, ja kuvittele kaikki nuo kuvat päällekkäin valotettuina, ja kuvittele, kuinka amfiteatterissa istuva tyttö sulloo kangaskassiinsa äkisti muistikirjan ja lyijykynän ja nousee seisomaan, koira hypähtää jaloilleen, sen ilme on silkkaa iloa, ja kuinka nuo kaksi juoksevat tiehensä jonkun toisen elämään, joka jatkaa kertomusta toisenlaisin sanoin, kuvin ja statistein.
すべり台
1 päivä sitten
9 kommenttia:
Jugurttimysli tietty! Myslijugurtti ei istu suuhuni yhtään, töks töks vain.
Elämän suuria mysteerejä tosiaan on se, että olemme kaikki statisteja toistemme elämissä. Muiden tuntemattomien ihmisten elämän on ihan mielettömän mielenkiintoista. Valokuvaliike oli paras pätkätyö, kaikki ne irralliset palat muiden ihmisten elämästä... Kadultakin aina salaa vilkuilen ikkunoista sisään, yritän kuvitella, miltä tuntuisi elää nuo tuolla.
Ja toisinpäin vähän se, että olisi aivan korvaamatonta, jos joskus saisi nähdä itsensä niin kun muut, ilman salatietoaan.
Se virginaalinen oli muuttunut kassissa balkanmakkaran kuoreksi, kimaltelevan balkanmakkaran kuoreksi. Hihat ovat kyllä ihanat, mutta en tiedä mitä ajattelin muuten.
Ihanaa että sait halauksen ja yövieraan.
Ah, pukeudu sinä kimaltavaksi balkaninmakkaraksi, niin minä lupaan olla tingeltangelinhohtava finnitautinen ja kenties pollockoksennusruiskittukin, hmm, vappusilli hopeisessa pitkässä satiinissani, joka epäilemättä ryvettyy kuraan pahemman kerran.
toi kaupungin katsominen ulkoavaruudesta ja ihmisten erilaiset ajat muistuttavat niin paljon peter höegiä.. kai sä oot lukenut peter höegiä?
:D laitetaanko suosiolla sammarit ja ollaan ihania omina pissismisinä itseinämme (ah mikä taivutus, suorastaan kuulen kuinka sanan muoto rutisee liitoksistaan)?
Varasin jo kaappiin luomucavaa ja valkkaria joten puolivappua on hoidettu!
wv: bigljus
iso valo, toden totta!
Olen lukenut naisen ja apinan mutten muuta. Rakastuin apinaan. Ääh.
psst mulla ei oo sammareita :(
mäkin olin aivan hulluna siihen apinaan! lääh.
rajatapauksissa käsiteltiin tosi paljon aikaa, sen sidosta henk.koht. aikaan, voin lainata sen.
samoin lumen tajussa, tavallaan eskimon aikaa, siinä puhuttiin enemmän koordinaatistosta, mikä on epäreilua, koska minä olisin halunnut olla ainoa, joka on keksinyt koordinaatiston, sekä myös matkustusaika.. miten se ei ole minuutteeja, vaan yöpymisiä..
pnsqjg: penseä pissis?
Heh, ehkä kesällä kerkiän lukeakin... aloitin eilen joululahjakirjani postikortti reficestä. Huomasin, etten enää pidä Tiina Kailasta/Krohnista yhtään.
Pöö, kasvaminen on tylsää, pitää harvemmasta. Matkallasta pidän, ehkä me tapaamme joskus Viiveen kautta?
Lähetä kommentti