Ulkonäöstä ja moraalista

Jatkan eilisestä - tällä kertaa ulkonäöstä. Onhan toki totta, että ulkonäkö aiheuttaa hallaa. Ole liian kaunis, ja sinulle ei puhuta, tuijotetaan vain ja ehkä yritetään nöyryyttää naksuttamalla kieltä tai vislaamalla ohi kulkiessa. Ole liian ruma, ja sinua ei huomata lainkaan. Oikeastaan kai ainut naiselle sallittu ulkonäkö on se, jossa kuljetaan miehen taluttamana. Tähän tulokseen alan vähitellen tulla. Se on tietenkin kovin valitettavaa.

Ei meillä olisi aikaa hukattavana tällaisiin ongelmiin. Siperian ikirouta sulaa, kalakannat romahtavat, Somaliassa kuivuus tappaa, maapallon lämpötila nousee. Jokainen iltapäivä, joka käytetään neuroottiseen vatvontaan siitä, voiko tässä mekossa uskaltautua kadulle, tai itkuun siitä, millainen olo tulee jonkun sanoessa vaatepartta tai kampausta huorahtavaksi - määre, jonka jokainen hiemankin mukavamman näköinen nainen kuulee liian usein - on pois suurempien ongelmien ratkaisusta. Ei meillä olisi varaa siihen. Tai sitten joutuu tuntemaan itsensä näkymättömäksi, ja on toivottomuudesta niin lötkönä, ettei jaksa asioille mitään.

Miehen kanssa kulkiessa mies on se, jota koetetaan ärsyttää. Eräs kesä kuljemme terassin ohi, sikaniskamiehet alkavat huudella. "Heitä hei tyttö se homo tonne asemalle ja tuu tänne dokaan meidän kanssa!" Olemme menossa juhliin, minulla on tolppakorot ja minihame, Kissalla hiukset nutturalla ja pronssinvärinen silkkinen napapaita.

En ymmärrä näitä vislaajamiehiä. Mitä he kuvittelevat tuolla saavuttavansa? Kun tajuan tänä aamuna, että pian on kesä, ja että tänä kesänä kukaan ei suojele minua kaduilla liikkuessani, paniikki alkaa kiertää vatsassani. Ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin pyöräillä valoa tai ääntä nopeammin, niin että miesten huudot joko jäävät kuulematta tai minä en näy ollenkaan suhahtaessani ohi mekoissani. Burkhaan en tänäkään kesänä aio sonnustautua, vaikka se Suomessa maan tapa olisikin. (Kyllä, mielestäni se on. Pohjoismaisten naisten käytännönläheisessä pukeutumisessa on jotain kauheata. Mistä käytännöstä tarkalleen on kyse? Ei ainakaan maailman kaunistamisesta, merkityksellistämisestä ja saduttamisesta. Ajattelen pukeutumista samalla tavoin kuin kylvöhommianikin ja kirjoituksiani - tavoite on tuoda merkitystä, luoda toivoa, heittää auringonsäteitä puoliväkivaltaisesti muuten varjoisaan katukuiluun, jotta toimintatarmo säilyisi. Minulle on tärkeää, että pystyn muuhunkin kuin valittamaan ja kritisoimaan. Vasta ihmisen ollessa toiveikas hän pystyy heittämään pelon ja häpeän ja sanomaan asiat ilolla ja täsmällisyydellä suoraan kuten ne kuuluukin sanoa.)

Atheneus kirjoittaa Sapfon ihanasta Dika -runosta seuraavasti: "Sapfo antaa meille selkeämmän syyn koristautumiseemme, sanoen seuraavasti: 'Kiedo Dika hiuksiisi seppeleitä Hennot kätesi ovat punoneet niitä tillinlehvistä Sillä myös autuaat sulottaret katsovat mielellään kukitettua mutta tytöstä jolla ei ole seppeltä he kääntävät katseensa'. Tässä hän liittyy niihin, jotka uhrautuvat pitämään seppeleitä päässään, sillä seppeleet ovat jumalia miellyttäviä kauniita asioita." (Sapfon rivit: suom. Saarikoski, kokoelmasta Iltatähti, häälaulu)

Tuossa otteessa on paljon miellyttävää. (Miellyttävä on muuten eräs termeistä, jonka merkityksellisyyttä sekä estetiikassa että etiikassa on turhaan halveksuttu ties kuinka pitkään - esimerkiksi Damasion tutkimukset kehotunteen ja moraalin yhteydestä osoittavat mielestäni selvästi, kuinka vaarallista miellyttävyyden halveksiminen saattaa olla. Pahimmillaan se johtaa ideologioihin, jotka tappavat ja kurjistavat, kuten esimerkiksi markkinausko.)

Voi kyllä olla, että tämä on taas vain kausi. Olen koko elämäni heilunut kahden position väliä: vuoroin pynttäydyn samettimekkoihin, kiharoihin ja huulikiiltoon ja julistan maailman kaunistamista ja hypnopoliksen saavuttamiselle välttämättömän toiveikkuuden jakamista, vuoroin virttyneisiin villapaitoihin ja tahraisiin lökäpöksyihin ja kärisen miesten miellyttämisen ärsyttävyydestä. Nyt on samettimekkokausi. Samettimekkokausi on aina, kun olen intellektuaalisesti hereillä, eli en stressistä liiskana. Intellekti ei yksinkertaisesti toimi alavireisyyden, vihan tai mustasukkaisuuden vallitessa.

Tänään koen iloista kaduilla, kun minulla on UFFin kolmosen päiviltä löytämäni tekonahkatakki, jossa on valtavat tekokarvapuuhkat kauluksessa ja helmassa ja ampiaisvyötärö. (Olen kyllä aika paksu ampiainen, mutta ovatpa koipenikin pidemmät.) Kuljemme keittiösuunnittelijani Timon kanssa Helsingin Energian kodinkoneneuvontaan ja piirtelemme lounaspöydässä keittiötä uuteen kotiini. Poispäin tullessamme törmäämme töistä palaavaan Viiveeseen, halaamme pikaisesti, jatkamme Succesiin.

Keskustelu lähtee kunnolla käyntiin, ja on sääli lähteä pois, kolumnoimaan, bloggaamaan ja jumppaamaan. Kotiin luistellessani mietin, miten omituista on, että joku voi arvostaa pidättyvyyttä, surua ja tuomitsevuutta. Nehän ovat kuitenkin kaikille helppoja olomuotoja, ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Itse olen aivan säälimätön saadessani itseni kiinni näistä. Ilo, kepeys ja suvaitsevaisuus ovat tässä ilmanalassa paljon vaikeampia. On totta, että näissäkin voi lyödä yli - esimerkiksi eteläeurooppalaiset saattavat joskus olla aivan raivostuttavia. Mutta suomalaisia ylilyöjiä en ole kohdannut vielä ainuttakaan. Ja minä sentään tunnen aika monta tanssijaakin.

Tulen kotiin vähän ennen seitsemää. Päässäni surisevat useatkin aiheet, joista olisi blogattava. Kuten se, miksi omien esteettisten ja eettisten kantojen sanallistaminen on välttämätöntä - niitä on muuten hankala arvioida ja kritisoida ja kehittää - ja että onko tosiaan niin, että häpeä on ennenkaikkea toisten myötähäpeän pelkoa, onhan häpeä leimallisesti sosiaalinen tunne. Ja että voiko surumielinen ihminen ymmärtää oikein, mitä uskonnollinen hyppy tarkoittaa. Minä en pidä näet mitään niin pinnallisena kuin sen pohtimista, että tuo ja tuo tapa on liian pinnallinen. Kohtaan tämän asenteen usein itseeni kohdistettuna. Että olen pinnallinen, koska kuuntelen ihmisten kokemusta ja sen sanallistusta, pyrin tukemaan iloa ja olen onnellinen, jos joku täysin välttyy metatasolta ja siltii onnistuu elämään eettisesti. (Minun painajaiseni olisi masentuneiden meta-ajattelijoiden yhteisö - mikä on oikeastaan aika osuva kuvaus isosta osasta filosofian opiskelijoiden yhteisöä, jonka paha olo raahasi minuakin lokaan moneksi vuodeksi, sai ajattelemaan, että olen jotenkin naurettava ja ääliö, osittain sukupuolenikin takia. Ikään kuin sille jotakin voisin. Mutta tietenkin olen naurettava - nauran usein itselleni. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi myös pyhä ja vakava ja syvällisesti asioita järeksivä.)

Murjottaminen on epäeettistä, koska se tarttuu. Olen pahoillani, tämä on kova puoleni. Teen kaikkeni, etteivät ihmiset murjottaisi. Ettei olisi aihetta murjottaa. Sitten sitä sanotaan teennäiseksi, ja se on raivostuttavaa. Ikään kuin en miettisi tuntikaupalla, kuinka tehdä toisten elämästä miellyttävämpää. Ihan yhtä hyvin voisin sanoa, että murjottajat ovat teennäisiä. Mutta eiväthän he ole. He eivät vain osaa keinoja, jolla nousta alavireestä, kuten tanssi tai toisten auttaminen. Se on aika karmeaa kirjoittaa näin suoraan. Mutta ei syytä omasta onnettomuudesta voi ikuisuuksiin vierittää toisten harteille. Tietenkin lähtökohdat ovat erilaiset; puhun ainoastaan omista lähtökohdistani käsin, enhän muita tunne sisältäkäsin. Minulla ei ole ikinä diagnostisoitu mitään psyyken sairautta tai muutakaan kroonista sairautta enkä oikein osaa kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaisen kanssa. Olen selvinnyt neljästä objektiivisesti ottaen psyykkisesti hyvin haastavasta olosuhteesta ilman suurempia lommoja. Olen terve, hyvinkoulutettu, suhteellisen sievä ja aivan riittävän älykäs kelvatakseni useimpien keskustelujen osanottajaksi. Ehkä minun on siten helppoa hyväksyä, että vastuullisuus ja velvollisuus ovat ennen kaikkea velvollisuutta ajatella toiset ennen itseä ja että tuohon velvollisuuteen kuuluu velvollisuus olla tartuttamatta murjottavaa mielialaa?

Timon kanssa keskustellessa sama seikka tökkii aina vastaan: että usean suomalaisen mielestä muka kärsimys olisi jotenkin eettistä ja hienoa. Mutta eikö kärsimyksen hyväksyminen vain lykkää tarvetta tehdä asioille jotakin? En ymmärrä, että jos minun pitää pyrkiä vähentämään toisten kärsimystä, miksi myös omani siinä ohessa ei olisi vähentämisen arvoista. (Ja kuitenkin, kun seuraan tarkasti havainnoiden ihmisiä, jotka ylistävät kärsimyksen jalostavaa voimaa ja iloisuuden ja miellyttävyyden halpahintaisuutta, olen huomaavinani heidän itsensä olevan persoja lähinnä ilolle ja miellyttävyydelle, usein jopa aivan kaikki mulle nyt heti -muodoissaan, eikä suinkaan haalivan lisää kärsimystä. Tämä on hämmentävää, eivätkö he itse huomaa tätä epäkoherenssia ideologiansa ja käytöksensä välillä? Tai sitten he ajattelevat, että nautinnot saavat olla pistemäisiä, kunhan perustunne on kärsivä. Minulla tuo menee täysin päinvastoin: kokonaisuuden on parasta olla miellyttävä, vaikka se tarkoittaisikin pistemäisiä kärsimyksiä psyykeä ja kehoa muokattaessa velvollisuuksia paremmin vastaaviksi.)

Hieman samanlaisen asetelman havaitsen suhteessani ulkonäköönkin. Eikö rumuuden ja saamattomuuden hyväksyminen tavallaan vahvista itseään? Arvostan ihmisten ponnistelua pitää itsestään huolta. Koska eihän ole niin, että joku toinen voisi sen tehdä. Itse pitää jaksaa olla se, joka päättää tehdä ne kaksikymmentä vatsalihasliikettä kertaa kolme, tai pakkaa uimakamppeet kassiin. Tunnen vain yhden pariskunnan, jossa mies koettaa ohjeistaa avovaimoaan olemaan syömättä keksejä ja käymään salilla. Ohjeet herättävät ainoastaan katkeruutta. Ei, kyllä tästä kaikesta on pidettävä itse huolta. Pakkomiellettä en kyllä tässäkään oikein ymmärrä (pidän tasaisen vakavahenkisyyden ihannointia moraalisena pakkomielteenä). Esimerkiksi jotkin rakennekynnet ja silikonirinnat tuntuvat vähän liioittelulta. Eikö riitä, että on suhteellisen hyvässä kunnossa ja viehättävä? Tyrmäävyydestä on vain haittaa joka tapauksessa, tulee vihelletyksi.

Keskitiessä on se inhottava piirre, että mitä enemmän keskitietä pohtii, sitä selkeämmin se alkaa muistuttaa keskinkertaisuutta. Mutta kai on vain tavoiteltava jotain imaginaarista keskinkertaisuutta jokataviksen ja gurun välillä, napsien hyvät puolet molemmista. Ja, arvatenkin, ottaen takkiin molempien syytökset. Olen kirjoittanut tästä ennenkin: kun tulee samana päivänä sanotuksi rumateroksi ja ihanaksi, voi arvata olevansa aika oikealla skaalalla, samoin kun tulee samana päivänä haukutuksi sekä kompromissihakuiseksi luopioksi että tiukkikseksi.

Haukut on vain tulkittava positiivisesti. Se kai on moraalisen kasvun kipukohta numero yksi. Olla masentumatta ja luovuttamatta, ponnisteltava iloisemmin ja päättäväisemmin, epävarmana ja valmiina korjausliikkeisiin puolin ja toisin.

Olen kuunnellut tänään monta kertaa Ihalaisen uuden levyn. Ihalainen on mielestäni viimeisiä profeettoja, joita kannattaa rummuttaa. Hän haluaa kirjoittaa niin, että ymmärretään. Sitaatti Ylkkärin Ihalais-jutusta: "Ihalaisen ratkaisu tähän pulmaan on puhuttu sana: laulu, joiku, mantra. Ihalaisen termein hypnopolitiikka. 'Voisi tiivistäen sanoa, että kirjoitettu sana on valhe ja puhuttu sana on totuus. Uskon, että kun vanha suullinen perinne palautetaan, päästään oikeaan globaaliin kylään, jossa ihmiset ymmärtävät itseään ja toisiaan', Ihalainen tuumii."

Tämä blogi on puhetta, ei kirjoitusta. Lörpöttelyä.

Toivottavasti ymmärsitte jotakin. Itse taidan kyllä ymmärtää kirjoitetun sanottua paremmin, kaikilla kielillä. Mutta motivaation ymmärrän paremmin, kun toinen on läsnä, ja tahtotilan. Haluaisin jotenkin ilmaista, että suhtaudun kaikkeen kovin sinisilmäisen hyväntahtoisesti - silmäni ovat aivan vaaleansiniset, joten se on asenteena oikein sopiva - mutta olen äärimmäisen epävarma, välittyykö se.

Että olen kovin epävarma, mutta että ponnistelen epävarmuudessa kohti hyvää eläimyyttä, ja että jos näen, ettei joku ponnistele, en oikeastaan kai pidä sitä tämän omana syynä, mutten toisaalta ymmärrä itseäni niin vahvana, että osaisin punnertaa hänet ponnistelemaan, ja että osaan sparrata vain niitä, jotka jo yrittävät jotakin, että toivoisin olevani parempi ihminen, että toivoisin, etten säikäyttäisi ketään ja niin edelleen. Että luotan. Jos se on teennäisyyttä ja vastuunpakoilua, olkoon niin.

Ainakin olen valmis antamaan nämä piirteet anteeksi toisissakin. Synkistelynkin, kunhan sitä ei koeteta nostaa moraalisesti.

Vaikka kieltämättä, synkkinä päivinä mietin, jättäisinkö kaiken maallisen omaisuuteni ja lähtisin Espanjaan hoivaamaan hylättyjä galgoja. Mutta jotenkin se tuntuisi aika pinnalliselta ratkaisulta. Luulen, että voin auttaa enemmän täällä. Olen syntynyt täällä ja kasvanut täällä, puhun tätä kieltä ja pysyn itse paremmin koossa täällä. Jos menisin tuonne toisaalle ja olisin ilman halaavaa verkostoani, voisi olla, että pian kaipaisin itse apua eikä minulla olisi vähään aikaan kellekään mitään annettavaa.

Niitäkin kausia on ollut, joskin siitä on jo aikaa, lukiossa. Silloin olen katsonut näkymättömyydestäni käsin noita toisia, nauravia sosiaalisia halaavia ja välittömiä, synkästi ja ajatellut, että vähänpä nuo heleät perhoset tietävät. Olennaista on kai tuntea olemisessa mahdollisimman monta puolta: sekä heleä ilo että raastava epätoivo, tuen maaginen hiuksia silittävien käsien piiri ja yksinäisyyden taltta, itseen kohdistuva raivo siitä, että on väärää sukupuolta ja hiljainen myöntö, että lopulta kaikki on aivan hyvin näinkin. Ilman molempia puolia auttaminen ja tulkkaaminen, liukuminen eri ryhmien välillä taitaa olla mahdotonta. Pitkään minun oli vaikeaa ymmärtää yksinäisiä, tukevassa ja intohimoisessa suhteessani, mutta nyt muistan taas, mitä on olla yksin.

Tahtoisin löytää metaforan, jolla voisin kantaa toivoa.