Bilestysneuroosi

Hemmetin hemmetti sinua, kun et voi sanoa, laitanko housut vai hameen!

Tähän mennessä mielipiteensä on lausunut kaksi henkilöä, josta toinen sanoo itse pistävänsä housut ja toinen ilmoittaa että hame on aina parempi, etenkin naisellisiin kenkiin yhdistettynä. Kieltämättä sääret taitavat olla paras puoleni. Ehkä vähän lihaksikkaat, naiseksi. Mutta enhän toki voi koikkelehtia juhlissa kengin. Minähän murskaisin muiden varpaat. Sitä paitsi jokaisen varpaani tyvinivelessä on kuluma kiitos tanssiharrastuksen - korkokengissä olen lähemmäs rampa ja vaikka osaankin siitä huolimatta kävellä niillä ja tanssiakin, hymyni on silloin pelkkää tanssitytönhymyä, joka sulkeistaa kulumien kivun siihen saakka, ettei sitä enää voi kestää ilman itkua.

Jeesus nämä bilestysneuroosit ovat kammottavia. Kuuntelen Björkiä ja koetan latautua juhlatunnelmaan. Ei ole ketään joka toistaisi kyllästymiseen saakka olet kyllä ihan tarpeeksi kaunis. Traumani ovat omalaatuisia: vaikka muuten uhkunkin tyytyväisyyttä siihen, että toisin kuin äitini ja siskoni en kärsi syömishäiriöistä, bilestysaamuna saan akuutin kehonkuvakompleksin. Minut on kasvatettu uskomaan, että kauneus on naisen tärkein ominaisuus, ja vaikka en uskokaan tuohon henkilökohtaisesti ja tietoisesti, havaitsen tuon uskomuksen kyllä piilovaikuttavan useammin kuin kerran jonkinlaisissa normeissa siitä, miten näytän hyvältä ja miten en.

Herranjumala, minulla on maha ja jenkkakahvat ja kaksoisleuka ja silmäpussit... äiti, anteeksi, en ole huoltanut itseäni riittävän hyvin. Lupaan tästälähin liikkua ainakin kaksi tuntia päivässä ja syödä pelkkiä porkkanoita ja salaattia ja soijajugurttia. Haluaisin ampua sen, joka on keksinyt suklaan ja korvapuustit. Kahdessa varpaassani on lisäksi kovettumat steppikengistä. Se joka sanoo minua keijukaisennäköiseksi saisi hankkia vahvemmat silmälasit, totean tänään peilin edessä. Tänä aamuna olen vähintään neljänkymmenenviiden. Yhdistettynä juttujeni roisiuteen tämä tarkoittanee, että selibaattini jatkuu hamaan horisonttiin saakka.

Ainoa, mikä minua lohduttaa tässä tilassani, on se, että tiedän muiden kärsivän vastaavaa neuroosia. Ei ehkä näin vakavasti, mutta pienemmissä mittakaavoissa. On kummallista, että miehet saavat olla vatsakummullisia, heikkoja ja jopa typeriä, mutta naisten on oltava huoliteltuja, trimmattuja ja salamanteräviä intuitikkoja mutta samalla pikkutyttöjä, jotka kihertävät. Helvetin rasittavaa, vaikka itse nuo normit asetammekin. Ratkean vulgaarifeminismiin silkasta itsesäälistä. Mutta vain hetkeksi... sitten suutun ja kasaan läjään välineet: silmämeikin pohjustusvoide, valokynä, kosteuttava naamio, kuorintavoide, kosteusvoide, meikkivoide, kaksi eriväristä rajauskynää, puuteri, luomiväri, huultenrajauskynä, huulivoide, huulikiilto, jätä hiuksiin -hoitoaine, korvakorut, kaulapanta, parfyymilöljy, gillette venus -ajoterä, geelisuihke, kasa papiljotteja ja niin edelleen.

Tänäänkään en aio edistää sukupuoltenvälistä sotatilaa vaan rakentaa rauhaa ja silloittaa ymmärrystä.

Muistutan itseäni vielä kerran, että minulla on ylempi akateeminen loppututkinto aika älyllisestä aineesta, vaatekokoni on kolmekymmentäkuusi, painoindeksini normaalipainon alarajaa, ja että minulta kysytään edelleen Alkossa paperit. Ei tässä mitään hätää pitäisi olla. Mutta ehei, tänään olen pissis siitä huolimatta, että huomenna nauran tälle kaikelle aivan kippurassa, darrahysteriassa.

Hieman minua kyllä huolestuttaa se, että postin tuomassa S-osakkaan lehdessä kerrotaan, että napapaita ja lantiofarkut ovat yhdistelmänä täysin out. "Naisellisia muotoja korostetaan liehuvin helmoin ja pienten jakkujen istuvin leikkauksin. Mielikuvitukselle jätetään tilaa, vaikka sitten babydollissa." On turhaa huomauttaa, että jakuissa ja babydolleissa näytän lähinnä pöhötaudista kärsivältä puolijoukkueteltalta. Ja että minua raivostuttaa, että juuri sinä päivänä, kun viimein löydän Miss Sixtyn oikein pissikset lantiofarkut, jotka istuvat hienosti, UFFin kahdesta euksusta, ne ovatkin heti out. Olisi pitänyt arvata, että siksi niitä alkaa löytyä UFFista. Mutta ne ovat kyllä aika mukavan näköiset päällä.

Selvähän se, olen ultimate passé. Vitut siitä. Ehkä silmäpussini ja täysin out -tyyli stemmaavat hyvin yhteen.

Tietenkin kirjoitan tämän vähän ketunhäntä kainalossa. Mutta se häntä on todellinen. Olen kuullut kotona liian monta kertaa valituksen, miksen voi pukeutua kauniisti, miksen voi keskittyä enemmän siihen, miltä voisin näyttää jos vain vähän viitsisin, vain pari varttia päivässä, sinulla on kauniit sääret ja kauniit kasvot, mikset käyttäisi niitä, eivät miehet välitä siitä, mitä sinä olet lukenut, lukeminen turvottaa silmiä, minä haluan tulla näkymättömäksi, en jaksa sitä, että tunnen itseni rumaksi ja kömpelöksi, mutten myöskään sitä, että äijät lirkuttavat kuin täysin aivottomalle, äläkä ainakaan kirjoita miltä sinusta tuntuu, koska sen jälkeen kaikki vihaavat sinua, onko sinun oltava aina noin negatiivinen.

Muistan äkkiä, mitä kirjeessä Sao Paolosta kirjoitettiin: Ajattele joka aamu, että tänään on joulu. Ajatellen, miten hirvittävää jouluisin on, pönötystä ripsiväristä tönkkönä ja huulikiillosta tahmeana, ruoasta pahoinvoivana, tahtoisin unohtaa koko neuvon.

Hitto vie, bilestysneuroosi iskee täydellä voimalla ja lurun seiniä pitkin. Onneksi sentään Ilves on luvannut vesijuosta kanssani. Vesijuoksu nostaa endorfiinitason, turvotuskin ehkä katoaa - kuinka ollakaan bilestysaamuina on AINA turvotusta, vai pitäisikö sanoa aina neuroosi, tavallisesti en niin kovin vahdi, olenko turvonnut - olen hetken voittamaton, voin nukkua päiväunet ja alkaa sitten tursottaa naamaani kaikenmaailman värejä tuosta kosmeettisesta arsenaalista, jotta tuntisin itseni edes tilkan verran äidilleni kelvoksi tyttäreksi. Järjestää hiuksia, jotka sekaantuvat ensimmäisessä tanssissa kuitenkin.

Olen sentään oppinut jotakin kymmenessä vuodessa. Enää en mene bileisiin silkkisessä yöpaidassa, joka on sensuaalisuuden huippu. Hipellän punaista niukkaa satiiniyöpaitaa mutta sitten muistan että olen kuitenkin jo yli kolmekymmentä. Jotain hävittävää minullakin sentään näyttää olevan: henkinen kypsyys. En suostu luopumaan hankitusta kokemuksesta. Jos menee satiiniyöpaidassa bileisiin, saa loppuillasta vastata aika usein kysymykseen, onko tuo oikeasti sun yöpaita. En tänään taida jaksaa. Nyt tuskailen enää pitsisen hamosen ja lantiofarkkujen välillä.

Niin että kummat laitan?

Tämä ei ole retorinen kysymys, vaan kaipaan aidosti apua asun valintaan. Kerrohan mielipiteesi, darling, kun kerran tänne eksyit.