Eilen luulen, etten saa vähään aikaan kirjoitettua, mutta pitäisihän minun tuntea tämä tässä paremmin.
Huonomuistisen empiristin on istuuduttava näppäimistön luokse. Haluaisin oikeastaan sanoa koskettimiston, koska onhan tämä nyt herranjumala enemmän musiikkia kuin ajattelua. Mutta olkoon.
Tapahtuu kaikkea kiinnostavaa. Monen yön unettomuuden, ruokien ylös oksentamisen ja ruokahaluttomuuden ja käsien kroonisen tärinän jälkeen olen saanut viimein nukuttua saatuani sanottua kaiken haluamani. Ei ole enää mitään, mikä haluttoman kehon olisi säilöttävä osaamatta käsitellä tunteiden aihioita. Olen nukkunut, ja olen herännyt. Tuskallinen valppaus ja tunteiden jättiläismäisyys on kadonnut, samoin emootioiden kehollinen piina.
Herään enkä tunne mitään. Tiedän, muistan, mitä tunteminen on. (Jos olisin unohtanut sen eilisen ja toissapäivän jäljiltä, voitaisiin väittää, että kärsin psykogeenisestä vaelluksesta psykogeenisen amnesian jäljiltä.) Tiedän lukiessani erään runon, että normaalisti mieleni tulisi keveäksi ja leikkisäksi, käteni kääntäisivät innokkaasti seuraavan sivun. Tiedän, miltä minusta tuntuisi, mutta minusta ei tunnu miltään. En jaksa oikein edes hämmästyä siitä, että en tunne, mitä normaalisti tuntisin. Katson surullista Kissaa enkä tunne mitään. Toisinaan purskahdan itkuun hänen mukaansa, mutta en tunne mitään itkiessäni. Reaktio on täysin mekaaninen ja tunnen itseni hirviöksi. Tai ei, ei hirviöksi. Robotiksi. Onneksi Kissa lähtee viikonlopuksi toisaalle, eikä minun tarvitse muistaa koko ajan, että oikeastaan minusta pitäisi tuntua pahalta.
Jos jaksaisin tuntea jotakin, olisin epäilemättä innoissani. Olen lukenut tästä ilmiöstä Damasion kirjoista. Istun sängyllä ja luen Damasiota ja virkistän muistiani siitä, että tietyissä aivovaurioissa tapahtuu tällaista pysyvästi. Shokkitilasta ei puhuta mitään, mutta siitähän nyt lienee kysymys. Ihmeellinen, viisas keho on sulkenut mielen tunteet ja niitä vastaavat kehon emootiot hetkeksi pois päältä, ja kuljen keittiöön ja vessaan ja koiria ulkoiluttamaan tyynessä tarkkailun tilassa.
Minun on kirjoitettava tämä muistiin, ajattelen. Tällaista harvoin kokee. Muistan kokeneeni samantyyppisiä tuntemuksia tai siis tuntemattomuuksia joskus kriisitilanteissa, kun olohuoneen pöytä on syttynyt palamaan tai vessassa on syttynyt tulipalo bileissä kynttilän kaaduttua ja tulen levittyä somisteeksi levitettyihin harsoihin. Muiden juostessa ja kirkuessa ja tohottaessa olen kävellyt makuuhuoneeseen ja ottanut villahuovan ja kävellyt takaisin palolle ja heittänyt huovan sen päälle ja painanut sillä tulen sammuksiin. En ole tuntenut mitään, ja vasta jälkeenpäin on tullut kylmä hiki ja säikähdys.
Nyt tämä tunteettomuus seuraa säikähdystä ja piinaa.
Onneksi olen lukenut Damasioni: muistan hyvin, mitä tällainen kykenemättömyys tuntea tarkoittaa moraalille. Kun kehotunne puuttuu, asiat eivät assosioidu hyviksi ja pahoiksi ja vaikka looginen päättely toimiikin tiukan symbolisissa systeemeissä kuten matematiikassa tai formaalilogiikassa, käytännön pikku asioiden hoitaminen käy mahdottomaksi ja henkilö vahingoittaa helposti ympäristöään omalaatuisella käytöksellään. Eettinen toiminta ei onnistu, vaikka ihminen periaatteessa tietää, mikä olisi sopivaa ja mikä ei.
Varokaa vastikään eronneita ihmisiä, heillä/meillä on lintuinfluenssa.
Istun eriössä ja ulkoilen eriössä, yksityisessä happikaapissani. Kirjaan muistiin omalaatuisia vaikutelmiani. Mietin, tuntuuko tältä se masennuslääkkeiden aiheuttama turtuus, jota sitruunakissanminttulassa joskus kuvataan. Olen melkein ylpeä kehostani, joka osaa tehdä sellaisen aivan itse silloin kun sitä tarvitaan. Mutta en oikeastaan ole, vaan tiedän, että olisin, jos tuntisin jotakin.
Ajatukseni ja havaintoni ovat oudon selkeitä ja läpikuultavia. Assosiaatiot ja kuvat eivät tulvehdi yli, kuten tavallisesti. Haluan oman kokemukseni takaisin, nyt vain tunnistan ja nimeän. Mietin sitäkin, kuinka tieteenfilosofiassa kuvataan havaintoa joskus hieman tähän tapaan. Olisiko ihmisiä, jotka eläisivät suurelta osin tällaisessa tilassa? Tai jotka ponnistelisivat systemaattisesti tällaista tilaa kohden?
Jos haluan ajatella tuntemista ja tulvehdintaa, on minun veivattava pääni soittorasiaa. Tuollaista on hyppiä hyppynarulla kun on seitsemän, tuollaista on itkeä kivellä istuen, tuollaista on kun näkee ensimmäisen kerran keväisen auringonpaisteen tammikuun paremmalla puolella. Tiedän, millaista se on, mutta muistot eivät johda toisiin eivätkä tunnu oikein miltään.
Eilen, Akateemisessa Kirjakaupassa, jossa Janneroquaikin näköjään oli, haastattelija kysyy Bret Easton Ellisilta, kuinka tämä osaa kuvata Lunar Parkissa lapsia niin oivaltaen ja tarkasti. Ellis vastaa, ettei hänen ole tarvinnut tarkkailla lapsia vaan että hän muistaa, miltä tuntui olla lapsi, pelätä vanhempiensa reaktioita tai haluta miellyttää näitä. Tulen surulliseksi ajatellessani, että joku voisi unohtaa sellaisen (sillä se kai on oletus, kun tuollaisia kysellään). Tänään ajattelen, että ehkä on niin suuria tapahtumia, että aiemmat tuntemukset katoavat jäljettömiin, jäävät enää liikeratoihin ja esiintymiskammoon.
(Lukekaapa huviksenne Amerikan Psyko kuvauksena siitä, mitä tapahtuu, kun on asia, josta ei voi puhua toisille. Se on hämmästyttävän tarkkanäköinen kuvaus salaamisen stressistä, ja sikäli muistuttaa Rikosta ja rangaistusta, joka on kyllä parempi kirja noin muuten. Useimmiten salattavat asiat ovat tietysti paljon pienempiä kuin näiden Batemanien ja Raskolnikovien jutut, mutta, yhtäkaikki, kaikki on ihan hyvin ja olen normaali ihminen -mentaliteetti tappaa.)
No niin, empiristi menee nyt keittämään kupillisen kamomillateetä ja iloitsee siitä, että se pysyy hänen vatsassaan.
Kirjoittaminen ei oikein suju, kun kaikki on tasapaksua kaurapuuroa, noin kvalitatiivisesti ottaen. Kiitos, keho. Kaurapuurossa ei ole mitään uhkaavaa tai vaikeastisulatettavaa. Mutta ei se miltään maistukaan.
すべり台
1 päivä sitten
8 kommenttia:
Kirjoitit, että "Ei ole enää mitään, mikä haluttoman kehon olisi säilöttävä osaamatta käsitellä tunteiden aihioita"
Keho tosiaan säilöö pahaa mieltä, säikähdyksiä, stressitilanteita, jännitystä. Kävin semmoisessa Rosen-terapiassa, joka on tarkoitettu purkamaan lihaksista turha jännitys. Kai se on myös jonkinlaista kehoterapiaa. Siinä kuitenkin huomasi, että kuinka pitkäksi aikaa jotkut jutut jäävät häiritsemään ja joku osa kehosta ottaa ne tunteet muistaakseen. Syyllisyyttä, pelkoa, häpeää ja surua. Ja sitten ne lähtevät purkautumaan - minusta se olikin varsinaista itkuterapiaa.
Kunpa se turtumus kattaisi aivan kaikki tuntemukset, mutta jostakin syystä ainakin minulla myötätunto on jäänyt sen ulkopuolelle ja ehkä lähes ainokaisuutensa vuoksi vieläpä jopa korostunut. Ja tekstiäsi lukiessani huomaan, että tunnottomuuden tuska tarttuu erityisen helposti vaikket sitä itse tuntisikaan tunnottomuudessasi. Myötätuntona minä kuitenkin tunnen sen.
rk; näin tosiaan on. Ja menee usein uskomattoman kauan, ennen kuin ne luutumat löytää.
Hmm, tuohan on kiinnostavaa, Jani. Vinkkaan sulle, jos löydän joskus noista Damasioista jotain tuota aihetta sivuavaa. Ja siis tunnet sen, et vain tiedä...
Tänään tunteet ovat valitettavasti palanneet. Kehon lisäksi pahaa oloani on säilönyt selvästi myös asunto: näen vasta nyt, miten kaaoksessa se on. Pyykkivuoria, tiskivuoria, kuivunutta kissanoksennusta lattialla, pari kuivuuteen kuollutta viherkasvia - ainoat siistit asiat ovat eläinten juoma- ja ruokakupit ja kissanvessat.
En edelleenkään tajua, kuinka Kissa ei lainkaan huomannut, etten pysty nukkumaan enkä syömään enkä hoitamaan enää mitään asioita. Kun en kuitenkaan koskaan ennen ole menettänyt holttiani tällä tavalla, että kaikki menisi aivan päin prinkkalaa.
Tuntuu valoisalta, kivuliaalta mutta valoisalta: se on ohi, painajainen on mennyttä, tunnottomuus samoin.
Mitäpä tämä sinua auttaa, vaan kerron silti, että minulla meni niin, että tunteet (= pääasiassa kipu) kulkivat niin kuin aallot, ensin kiivaammassa tahdissa ja vähitellen harvempina ja loivempina. Opin ennakoimaan ne, ja oli helpompaa, kun tiesi, että ne menevät aina myös ohi.
Sitä mukaa kun viha alkoi ohittaa kivun, pääsin toipumisen alkuun. Ja kyllä minä sitten vihasinkin... Sen määrä järkytti.
Taistelumieltä sulle.
Mikä ihme teitä naisia oikein vaivaa? (Oletan että edellinen anonymous on nainen)
Olen eronnut ties kuinka monta kertaa eri tyyleillä ja eri syistä. On mm. harmittanut, helpottanut ja kaduttanut ja on tullut tehtyä ja sanottua kaikenlaista mikä nolottaa jälkeenpäin, mutta koskaan - ei kertaakaan - ole tarvinnut vihata. Edes vähää.
Teksteistä olen lukenut, että naiset vihaavat usein, enkä suoraan sanoen tajua miksi. Ainakin sympatia sellaisia naisia kohtaan on tasan nollassa, kokivat mitä kokivat.
Ei ole kerran eikä kaksi kun luen eronneiden naisten vihasta ja suoranaisesta kostonhimosta, jota tuttavat oikein lietsovat. Ei ymmärrä.
Tommi, eivät monet naisetkaan ymmärrä vihaa. Minä en esimerkiksi ymmärrä sitä, ollenkaan. Miten voi vihata jotain, mitä on rakastanut? (Tai itse asiassa rakastaa - ei sitä osaa lopettaa, vaikka käytännöt muuttuvatkin, eikä käyttäydytä samalla tavalla.)
Kaipa se on vain jokin opittu käytösmalli?
Pitää lisätä vielä, että tässä erossani minua hämmentää eniten se, ettei minuun nyt kohdisteta vihaa, kuten oletin.
Se tekee kaikesta oikeastaan vaikeampaa, koska vihaa kohdatessaan on helpompi olla kipuilematta, ja olla vain hämmentynyt raivon edessä. Siihen on tottunut, tällaiseen ei.
Oho, mikä tulkinta (valokuvassa). (Välikommentti etsiessäni tietoa siitä, että miksi on tapahtunut.)
Lähetä kommentti