Kävelen metsässä koirien kanssa. Ihmisen tasolla on hämärää, koirat samoavat kuihtuvassa aluskasvillisuudessa. Mutta puiden latvat kylpevät oransseina taivasta vasten.
En saa tunnetiloistani selkoa. Olen yhtä aikaa varma ja surullinen, iloinen ja pelokas, selitän asiat turvallisen kuuloisiksi. Haluan, että aika kuluu hitaammin tai että pystyn ajattelemaan nopeammin. Tai että pystyn ajattelemaan edes selkeästi. Tai ajattelemaan. Haluan tuntea maaston, tunnistaa kasvit ja eläimet. Katselen latvoja ja haluan jäädä metsään loppupäiväksi.
Missä vaiheessa voidaan sanoa, että jokin prosessi on alkanut? Missä vaiheessa voidaan sanoa, että ymmärtää oikein, mistä tarkalleen on kyse? Missä vaiheessa maastoon painuvat jäljet muuttuvat poluksi?
Olen käynyt läpi monta mielialaa puolen tunnin sisällä, katsellut vihkoon kirjoittamaani ja lukenut muita asioita. Huokaissut, työntänyt vihkon sivuun ja lähtenyt metsään. Unohtanut uimapukuni uimahalliin, jossa olen uuvuttanut itseni altaassa perinpohjin, jotta jaksaisin lukea. Unohtanut huoleni kulkiessani polkua ja laulellut auringonläikissä, jotka ovat nyt suuria ja yhtenäisiä lehtien vähennyttyä oksista.
Viime talvena metsästä kaadettiin paljon puuta. Sen takia aluskasvillisuus on erilaista kuin ennen: metsätähdet, valkovuokot ja mustarouskut eivät enää viihdy, tilalla on sankka heinikko. Koirien otsatukkiin tarttuu väkäpäisiä siemeniä. Samoamme heinikon läpi laulaen. Metsässä ei kukaan kuule, ja vaikka kuulisikin, olisiko sillä väliä.
Velvollisuudentunto lakaisee meidät takaisin tielle ja sitä myöten taloon sisään. Jatkan lukemista lehtiään talven edessä varistavan passifloran luona. Aika kuluu niin nopeasti, äkkiä on ilta tai mikälie yö enkä ole ehtinyt ajatella enkä oppia. Katson tekstiä edelleen vierain silmin ja toivon, että jonkinlainen ihme tapahtuu.
Edes kerran.
Tekstit
すべり台
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti