Tänään on t-paitapäivä. Luon eilen listan päivän objektiivisista ansioista ja hämmennyn sen hyvyydestä. Minulle soitetaan, että pääsen rakukurssille varasijalta, ehdin lukea Leena Krohnin Unelmakuoleman viltin alla lökötellen, saan sovittua haastateltavan, kuvaajan, haastattelu- ja kuvauspaikan lehtijuttuun ensi viikolle.Tilaan kaksi elämänfilosofiaa teemoittelevaa arvostelukappaletta kotiin, kävelen pientareita ja kallionharjoja. Siivoan olohuoneen pöydän, tuolit ja lattiat kahta kasaa lukuunottamatta. Luen viikon vanhasta viestistä dodon intranetissä, että Leena Krohn on suostunut puhumaan seminaariimme lokakuun kahdeksas päivä. Sovimme Ilveksen kanssa menevämme maanantaina vesijuoksulenkille ja seuraavana maanantaina japanilaisen kasviskokkauksen kurssille. Sovimme Alvaron kanssa, että hän tulee tänään syömään ennen Madridiin paluutaan. Kaiken kukkuroiksi televisiosta tulee Wicker Man ja kuntoilen kotikuntosalilaitteellamme tunnin ja venyttelen toisen mokoman.
Ainoat miinukset ovat, että minulle rähjätään asiasta, joka ei itse asiassa ole syyni lainkaan ja että luen netistä, kuinka Stadian fysioterapeuttikoulutukseen pääsi viime keväänä vain joka kuudestoista sinne ensisijaisesti hakeneista. Sinne (6,25 % hakijoista) on toisin sanoen vaikeampi päästä kuin aikanaan kirjallisuustieteeseen, jonne sentään pääsi yhdeksän prosenttia eikä ollut mitään psykologisia testejä. Ja mitä rähjäämiseen tulee, olen niin tottunut siihen, että minulle kiukutellaan, etten jaksa edes sanoa, että tämä homma ei itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni. Ei minun siitä tarvitse murehtia, koska tiedän, että moitteet saa väärä ihminen. Minua on ihan turhaa alkaa syytellä asioista, joista en ole luvannut huolehtia.
Laitettuani asiat Open Officeen en voi kieltää sitä, että elän onnellisia aikoja. Päätän teeskennellä kesääkin tähän samaan syssyyn. T-paidassa tulee kylmä. On pakko vetää punainen hapsutupsuinen poncho päälle. Ystäväni H väittää, että kaikki ihmiset eivät osaa käyttää ponchoja. Se kuulostaa hassulta, mutta voi hyvinkin olla totta.
Parvekkeella kukkii, viimeinkin, kelloköynnös. Siitä kirjoitetaan aina, että pohjoisparvekkeella se ei kuki. Minun kokemukseni mukaan kaikki kukat kukkivat kyllä pohjoisparvekkeellakin, kun vain malttaa odottaa syyskuulle ja lannoittaa merilevällä ja luomulannoitteella. Ja kuluuhan kesä aina muutenkin nopeasti, odottamista ei edes ehdi murehtia. Sitruuna-, limetti- ja purppurabasilikat ovat kasvaneet pieniksi pensaiksi. Arabianjasmiini "Maid of Orleans" on alkanut viimein kasvaa puolentoista vuoden jurottamisen jälkeen. Parvekkeella on liian kylmää istua, varjossa on jo syksy.
Aamu alkaa ihanasti. Vessaharja on kadonnut, joten työnnän käteni uusiorätin kanssa ryönäiseen vessanpönttöömme ja kuuraan sen seinämät hohtavanvalkoiseksi. Kymmenen vuotta sitten tämä olisi oksettanut, mutta ei enää. Putkiremontin yhteydessä tarjottiin mahdollisuutta hankkia sellainen wc-pönttö, jossa olisi ollut "pinnoite, johon p***a ei tartu" (suora lainaus esitteestä, minä kyllä kirjoittaisin sen paskan ihan realistisesti pr-ihmisenäkin). Nauroimme esitteelle ja järkeilimme, että kun kyseessä on kuitenkin kotimainen laatusaniteettiposliini, eiköhän tavallinen laatukin toimi. Voin kertoa, ettei toimi. Myös ystävämme, jotka naureskelivat samalla esitteelle, ovat huomanneet saman laatuominaisuuden: tähän suoraan seinään asennettavaan pönttöön paska todella tarttuu hanakasti. Kyseisen yhtiön edeltäjän pönttö vuodelta 1951 sen sijaan toimi loistavasti ilman pinnoitteita. Olisimme halunneet pitää sen ja vanhan erikoissuuren lavuaarin putkiremontin ylikin, mutta meille ilmoitettiin, ettei se kyllä käy. WC-kalusteet ovat taloyhtiön ja uusitaan "edistyksellisempään kuntoon". Se edistyksestä, ajattelen käsi ruskeassa vedessä suhnuttaen.
Lopuksi mainos: Pelastetaan Koirat järjestää mätsärin eli koirien leikkimielisen näyttelyn ensi sunnuntaina. Jos haluatte nähdä kadulta pelastettuja Tallinnan-haukkuja, tämä on juuri oikea paikka katsella niitä sankoin joukoin. (Meidän haukut eivät kyllä siellä esiinny, sillä Mobutu ja Nasu huusivat viime vuonna aivan yhtä soittoa tapahtuman alusta loppuun. Ne eivät myöskään halunneet tervehtiä niistä tarhalla huolehtineita henkilöitä lainkaan, vaan menivät taakseni piiloon, toisin kuin suurin osa koirista, jotka olivat vain aivan innoissaan ja vispasivat häntäänsä. Ilmeisesti meidän koirat eivät yksinkertaista siedä sellaista koirapaljoutta koiratarhakokemustensa jälkeen eivätkä halua olla missään tekemisissä minkään koiratarhasta etäisestikään muistuttavan kanssa. Nasu-parka nosti hännän koipiensa välistä vasta kotona. Tänä vuonna haukut saavatkin jäädä siniselle päiväpeitteelle vetämään sikeitä. Mutta minä menen, tietysti. Ei ole mitään niin ilahduttavaa kuin kodin saaneet koirat - ja tietysti myös kissat, mutta niitä nyt tuolla ei tietenkään näe.)
すべり台
1 päivä sitten
2 kommenttia:
Tulipa tuosta paskapöntöstä mieleen
että ovat kaupunginherrat useissakin
isommissa kylissä nykyään aivan kusessa
näiden uusien, vettä säästävien
saniteettikalusteiden kanssa.
Ongelma ilmenee etenkin hieman
vanhemmissa kaupunginosissa.
On huuhtelua kuudella litralla.
Jopa kolmella litrallakin pitäisi
tekosensa viemäriin uittaa kun ammoin
se armas mietintäistuin tohautti aina
vähintäänkin kahdeksan litraa jokaisella nykäisyllä.
Oli sen nykäisyn suunta sitten
ylös tai alas kökkäreet katosivat
jälkiä jättämättä posliinikuupasta.
Eikä tässä vielä kaikki!
*väläyttää myyntimiehen Pepsodentit*
Nämä vanhemmat viemärit kun on
aikoinaan suunniteltu toimimaan
tällä kahdeksan-kymmenen litran
vetoisuudella eikä kuudella tai kolmella.
Parasta olisi tietysti siirtyä samantien kompostikäymälään. Sitä en uskaltautunut edes kysymään, sen verran pähkähulluina pitivät jo ajatusta vanhan pöntön ja lavuaarin säilyttämisestä.
Kompostikäymälät ovat niin täydellisen ihania. Kaikki se mehevä multa, mitä sieltä tulee. Sille olisi kyllä käyttöä. Eikä tarvitse kuurata pari kertaa viikossa. Kissan siskon mökillä on kompostikäymälä. Se on yllättävän helppohoitoinen, idioottivarma malli.
Lähetä kommentti