Kello on lähes kolmen, olemme yksin viiden karvajalan kanssa. Nasususikin jo nukkuu, ei enää jaksa odottaa, josko pyörän ääni kuuluisi takapihalta, josko pyöräkellarin ovi kolahtaisi, sitten rapun ovi, sitten askeleet, lukon raksahdus, ovelle ulvoen ja naukuen syöksyvät perheenjäsenet.
Yksin on levoton. Ei halua soittaa kenellekään, ei oikeastaan edes lukea. Katselee televisiosta erääseen teemaltaan kiinnostavaan kirjaan sovitetun elokuvan ja pelkää, ettei saa unta. Elokuvassa soi kletzmer, suuri rakkauteni. Voiko olla mitään musiikkia, joka samalla tavalla taivututtaa toista kylkeä, venytyttää toista, kiepututtaa ympäriympäri hiukset hajallaan, jalat kuumeisina maata hakaten, kaula pitkänä ja paljaana, muita ruumiinosia ajattelemaan kerkiämättä? Kletzmer luikertelee pitkin seinänvieriä kuumeisena ja harhaisena, mutta yhtä kaikki vilkkaana.
Kun elokuva loppuu, on pakko pistää kletzmer soimaan. Hiljaa, tietysti, kello on lähes kolmen yöllä. On vain yksi kasetti, äänitetty vuonna 1996, silloin ei ollut vielä CD-soitinta, ainoastaan kasettidekki, menty vanhemmille, äänitetty kirjaston CD:ltä kasetille, ei edes kirjoitettu ylös kappaleiden nimiä. Niiden mukana voi laulaa. A-saksalla jiddishinkin ymmärtää pitkälle. Ich hab dich zuviel lieb ja kindele nicht wein ja stiller, stiller. Näiden luona, istuttu ja juotu jasmiiniteetä pitkälle yöhön, Freud avoinna pöydällä, Kissa Madridissa, nyyhkitty ja niistetty pöytäliinan kulmaan ja hihitetty sen kunniaksi. Entä jos jotain tapahtuu, entä jos siellä todella räjähtää pommi, joista kirjeissä kerrotaan, sellainen, jolla aina uhataan ja sitten yliopistoalue tyhjennetään. Kun on äärirajalla, voi purskahtaa yhtä helposti itkuun kuin nauruunkin. Kynttilänjalkana toimivassa Sovjetkojepullossa on tumma kiilto, jasmiininkukkia on ripoteltu kaikkialle. Miksi, kaipa lohduttamaan, luomaan kodin tuoksua.
Elokuvassa hetkenä, jolloin mies tajuaa tulevansa teloitetuksi, näytetään lintuja, jotka lentävät muodostelmassa, joka on kuten kaikki luonnon muodostelmat vapaa ja silti tyylikäs, rytminen olematta monotoninen. Näkisikö katsoja tuon eläytymättä mieheen ja siihen, että pian hymy hyytyy? Kiitos taiteen, hyvänen aika, sanon taiteeksi amerikkalaista elokuvaa, mutta on yö, olen väsynyt, sitä paitsi Robin Williams on liikuttavan hyvä, kiitos taiteen voi nähdä, millainen maailma ympärillä on. Tämä on selitykseni sille, miksi taiteessa on niin paljon rajatiloja, rajankäyntiä, kuolemista: selkeyden takia. Jos tämä on viimeinen asia, minkä näet, jaksat katsoa.
Vain hetkinä, jolloin on täysin yksin, joko pimeässä olohuoneessa kletzmer taustalla tai yksin keskellä väkijoukkoa, joka rynnii kaduilla omiin suuntiinsa, tajuaa kirkkaasti, kuinka riippuvainen on siitä, että ympärillä on käsiä, jotka toisinaan koskettavat olkavarsia, toisinaan silittävät mietteliäästi hiuksia ohimoilta, toisinaan ojentavat mukillisen mustikkakeittoa. Vaikka salaakin, piilossa koko siltä maailmalta, jonka edessä on seistävä ja esitettävä yksilöä, joka osaa ja tietää, jolla on mielipiteitä ja asenteita erilaisiin ilmiöihin.
Tunteet ovat toisenlaisia, tunteet ovat ulkoavaruudesta, sanoi ystäväni E teininä. Tunne eroaa asenteesta siinä, että se kestää normaalisti enintään muutaman minuutin. Luutuessaan tunteesta tulee asenne. Asenteet ovat rumia, se on helppo nähdä, ne peittävät alleen liikahdukset tärkättynä kaapuna. Anteeksi rouva, liikutteko, en näe jalkojanne, vai liikuttaako teitä jokin?
Kletzmer, mistä senkin keksin silloin? Oliko se Bella Chagallin uskomattoman kevytsanaisista, läikehtivistä ja tunnelmiin kiskovista muistelmista? (Useimpiin kai Bellan mies on tehnyt taiteellaan suuremman vaikutuksen, ja onhan hänkin tietysti ihana, mutta ei erotu mitenkään ylivoimaisesti Bellaan verratessa. Vaikka - tästäkin on niin kauan, lieneekö viisasta sanoa mitään?)
Musiikki kujeilee ja houkuttelee, vie ja luisuu yli tiukkojen tahtien. Ja äkkiä yksin istuva, yötä tappava keho tajuaa, ettei ole yhtä yksin kuin sellaisessa paikassa, jossa pitäisi tanssia, eikä ketään löydy lattialle mukaan. Suomessa ei kerta kaikkiaan käy, että marssii keskelle lattiaa, potkaisee kengät jalasta, avaa hiukset ja alkaa liehua musiikin viemänä. Aivan yksin, ilman miesten suojaavia siipiä se on siveettömyyttä. Totta kai, lukekaa Desmond Morrisinne. Voi niitä. Kaksin tai kolmin se vielä menee, joskin silloinkin ihmiset alkavat tuijottaa ja myöhemmin esiteltäessä sanovat nähneensä sen tanssimisen. Katsovat, eivät tule mukaan, muistavat. Eivät sano, miten muistonsa jäsentävät. Sanovat vain, että te tanssitte, me näimme, te olitte siellä, te tanssitte. Mitä tanssia se oikein oli?
Mitä siihen voi vastata? Ei ainakaan mitään, mitä voisi opetella kirjoista, joissa on jalanpohjien kuvia, jotkut jalanpohjat mustina, jotkut valkeina, ilman välimuotoja. Tanssin nimeäminen on yhtä hankalaa kuin tilanteen, tunnetilan, musiikin nimeäminen. No mutta, ettekö juuri sanonut nähneenne, kuinka tanssimme. Näittehän te, mitä se oli, siinä tapauksessa.
Tuntevatko he yksinäisyyden tahtien päättyessä, kerkeämättä lattialle? Harmittaako heitä lainkaan se, etteivät he anna musiikin tarttua varteensa ja salli sen lakaista kaikkea sovinnaisuutta ja jäykkyyttä nurkkiin armottomin ottein? Häpeävätkö he niiden puolesta, jotka viskaavat seuraavankin paidan pois voidakseen jatkaa tanssiaan? En ole tästä oikein selvillä, vaikka joskus itsekin kuikuilen yhteisen pöydän luona peläten ihmisten ilmeetöntä tuijotusta. Onko se vihamielistä? Ei, ei se voi olla. Jokaisen elämässä on varmasti päivä, jolloin antaa vain mennä, antaa musiikin ohjata liikettä. Ehkä ilmeettömyys on sen tajua, että se päivä ei ole tänään.
Synkkinä hetkinä, unten huvitellessa jonkun toisen pedissä, kuvittelen, että suuri osa ihmisistä tahtoo ansaita luottamuksen kunnioituksen kautta. Aivan väärinpäin, siltä se tuntuu. (Näistä asioista ei puhuta muualla kuin koirankoulutusoppaissa, mikä kulttuuri tämäkin oikein on.) Onko luottamus niin vaikea asia? Itse en osaa kunnioittaa mitään, mihin en ensin luota.
Nyt kirjoitettuani ehkä saan suljettua silmät levollisemmin, kuultuani huilun vihellelleen mustarastaita matkien. Täällä ei ole ketään tuijottamassa ilmeettömänä, täällä ei voi olla niin yksinäinen kuin tyhjän, säestetyn lattian ääressä. Jos makaa sängyssä jäykkänä, kääntää kylkeä, makaa välillä selällään, välillä vatsallaan, välillä kyljellään, koettaa asettaa kädet ja pään ja jalat rennosti ja rentoutuu ja pyyhkii mieltä maininkien keinauksina, selällä kelluen, ja meri kiertyy ilmaan ja suola pureksii hiusten rikkisiltoja, ja toisinaan kädet ovat pään yläpuolella, toisinaan jalat, ja lopulta ei ole mitään kehoa, vain pelkkä meren kärsivällinen, yksinäinen hengitys, valkoinen virkattu hartiahuivi aaltojen langetessa maan kuhmuihin, jos on vain hengittävä meri, sydämen suolapulssi, jos onnistuu pyyhkimään kaiken muun pois, voi nähdä unia, uneksia, herätäkseen aamulla ja voidakseen sanoa miehelleen, tuolle kaiken häveliäisyyden tuolla puolen liikkuvalle seikkailijalle, että uni maistui ongelmitta, ei yhtään oksettanut eikä tänä iltana kursailtu vaan syötiin joka ikinen leivos. Niin, ei tähteitä seuraavaksi päiväksi, väsymyksenrippeitä.
Epäilen. Olen uskollisempi kuin koirat. Niiden nukahdettua odotan itse, että aamu tulee. Kohta se nousee. Linnut huutavat jo. Horisontti kellertää uhkaavasti.
Uusi päivä, täysin valmistumattomana.
すべり台
1 päivä sitten
2 kommenttia:
Hmm. Luulen, että se saattaa olla klezmer, eikä kletzmer.
Kirjoitusasusta riippumatta se on livenä julmettua mättömusiikkia. Todella kaunista, vahvaa ja vievää.
Joo, voi hyvin olla. Luulin panadoliakin padanoliksi vuosikaudet...
Lähetä kommentti