Kun on liian onnellinen, ei tiedä, mistä kirjoittaisi. Laittaako ylös kaikki ne ruoat, jotka ostetaan yhdessä Hakaniemen torilta? Kirjatako, kuinka luomulatva-artisokan varsi maistuu mykeröä paremmalta, vai kuinka oma parsamaa vaikuttaa ihmiseen negatiivisesti saamalla hänet tuhahtelemaan pilkallisesti hallin nuutuneille parsanipuille? Kirjoittaako siitä, kuinka Hämeentien suojatielle jonottaessamme Kissan puhelin soi, ja Tukaani soittaa, että heidän pieni tyttärensä on syntynyt?
"Kas, hyvänä päivänä. Juuri täsmälleen puolen vuoden päässä minun syntymäpäivästäni", ihastelen Kissalle, jonka pelkään jonain toisenlaisena päivänä pitävän minua täysin bimbona moisten toteamusten takia. Vaan kun ei, ei sellaiseen ole syytä. Meillähän on kotona Helsingin paras kasvisravintola, sanovat ystävät. Tokkopa heillä on tuohon tuomioon riittävää otosta. Mutta - tänään kaikki menee täydellisesti. Lasagnesta tulee juuri oikeanlainen; sitruuna maistuu siinä tarpeeksi, muttei liian parfyymimaisena: maku on sisialainen köyhä keittiö, ei marokkolainen lasagnemukaelma.
Nostan kerkeästi häntääni kysymyksessä jos toisessakin ja inhoan itseäni sen vuoksi vain erittäin laimeasti. Tuntuu siltä, että tänään saa leikkiä sanoilla ja suukotella kadunvarsilla ja haukkua Valion jäätelökojut paskoiksi tuosta noin vain. Ihanaa kävellä mekossa, ilman rintsikoita, palanut selkä kankaan suojissa, kitkijänainen. Kukaan ei uskalla viheltää eikä vittuilla kun kulkee miehen kanssa, mieheen kietoutuneena.
Jaloakileijat kukkivat tähdenlentoina mustan penkin yllä, vuorikaunokit antavat kypsän aprikoosin tuoksunsa jokaiselle kumartumaan vaivautuvalle. Luemme sisällä lehden, kastelemme retiisipenkit, parsapenkit, pyöräilemme Sörnäisten rantatietä kuvitellen sitä vuonna 2030. Lämpö turruttaa, tainnuttaa, tekee onnelliseksi.
Ja kirsikoita, ne ovat vielä syömättä ihan kokonaan, mitä nyt muutaman närpsäisee kuoriessaan sisilialaista luomusitruunaa, jossa on paksu kuori ja paljon siemeniä. Sellainen vanhan ajan tärpsäkkä sitruuna, ei mikään vetinen mehupommi.
Jääkaapissa odottaa pullo Mummia, jos vaikka Tukaani tulee tuosta vierestä Kättäriltä kilistämään kanssamme, eihän sitä tiedä. On aika jännittävää, että ainut ihminen, joka jaksaa keskustella kanssani tuntikaupalla suolen toiminnasta, on nyt tyttärensä isä. Vauvojen suolentoiminnoista en muista paljonkaan, siitä on niin kauan aikaa, kun olin yhdeksän ja sisareni vauva. Lohi ratistaa kehystetyn korealaisen julisteen voimapaperia, joka on kuorittu seinille mallattavan teoksen päältä lattialle. Menee sisään, kyyhöttää oviaukossa, astelee ulos venytellen. Jyrsii teipinpalaa, kumartuu katsomaan sisätilaa voimapaperin alla, ryömii uudelleen sisään.
Korealaisessa julisteessa on syvässä meressä suuri ryhävalas poikasineen. Äitivalaan kylkeen on työntynyt harppuuna. Harppuunan haava näyttää ilkeästi tulehtuneelta. Äitivalaan silmä on lempeä mutta tarkka. Sen selässä kulkevat eläimet parittain kuin Nooan arkissa. Kirahvit, emut, strutsit, nandut, gorillat, bonobot, valkoselkätikat, pillerinpyörittäjät, kaikki. Äitivalaan yläpuolella ui kaksittain joitain kaloja ja joitain merinisäkkäitä kuten delfiinipari. Koko konkkaronkan alla lukee:
We are leaving you.
Unohda se, sanon itselleni. Unohda se yhdeksi päiväksi, kuvittele, että olet rakastunut tai jotain. Tahdon julisteen pian seinälle, koska se on surullinen ja muistuttaa siitä, ettei kannata olla niin hirvittävän tyytyväinen siitä, että on syntynyt ihmiseksi. Vaikka minusta ei tehdäkään jouluna sylttyä tai muuta makaaberia, vaikka joudun vain töihin koneellisesti ilmastoituihin huoneisiin, joissa silmät vuotavat ja niska kipeytyy vedosta, joissa ikkunaa ei saa edes avata, ei tämä kaikki niin kaunista ole. Ne lähtevät, me jäämme katselemaan suojatien reunalle.
Mielessäni alkaa muotoutua toinen kuva, vastaus korealaiseen julisteeseen. Siinä seisoo suojatien laidalla kaksi ihmistä, tuijottaa punaista ihmisenkuvaa (joka on näkymättömissä, katsojan takana yläviistossa) ja alla lukee teksti: Yksin suuressa kaupungissa. Koetan hätistää kuvaa pois, mutta se jää kytemään jonnekin. Jokin päivä se on pakko etsata. Sitten, tehdä talojen seiniin läikkiä akvatintalla, marinoida ne ikään kuin ajalla, hartsihiukkasten lomasta tapahtuva syöpyminen näyttää vuosikerroilta, se näyttää miltei sympaattiselta.
Toisin kuin Hakaniemen torin laidassa, kuvassa ei ole yhtään lokkia. Vain ihmisiä.
すべり台
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti