Katili kirjoittaa olevansa ukkosfriikki. Kirjoitus kutsuu muistikuvan lupaa ja kiireitä kyselemättä.
Sinä päivänä kävelemme liikaa. Isän vanha rinkka hiertää selkää, lenkkarit ovat likomärät, varpaissa rakkoja. Suo päästelee huolestuttavia slurpsauksia. Muut ovat pari vuotta vanhempia eivätkä erityisen kiinnostuneita siitä, miten onnistun roikkumaan heidän perässään. Tuijotan polkua, edelliset kantapäät etenevät yhä kauemmas. Alkaa sataa, suo maiskuttelee suitaan tyytyväisenä. Kaukana jyriseekin.
Ne odottavat tiellä, jota sade hakkaa kärsimättömästi. Tiiviiksi luullusta pinnasta ponnahtaa pisaroihin mukaan harmaata likaa. "Mihin sä jäit?" Sitten jatketaan taas matkaa, en uskalla sanoa, että haluaisin vaihtaa kumisaappaat jalkaan. Niillä kaikilla ne tietysti on jo, ne vaihtoivat ne odottaessaan tien laidassa, pääsenkö suon yli. Jumps jumps, kuinkahan monetta tuntia jo? Heikottaa, karkit ovat loppuneet edellisenä päivänä, ne viimeiset, pitkään säästellyt salmiakkipöllöt.
Luettelen mielessäni ohikuljettujen kasvien nimet, takerrun nimiin ja rytmitän niillä askelia. Kun tulemme harjulle kahden järven väliin, on seuraavaksi viritettävä laavu. Vanhemmat pojat ovat jo tehneet nuotion ja lämmittävät makkarakeittoa. Oksettaa tuo haju, koulunruokaa. Eilen syötiin nakkikeittoa, nyt makkarakeittoa. Sade tyyntyy juuri siksi ajaksi, että saamme työnnettyä läpimärät rinkat laavuun, haettua makkarakeittolautaset ja pujahdettua makuualustojen päälle.
Kun olen syönyt, käyn nukkumaan. Tai en käy, jokin sujauttaa minut makuupussiini, en muista miten, en ollenkaan. Nukun verkkarit jalassa ja villapaita päällä makuupussissa, jalat sateesta likomärkinä. Sataa viistosti. Heräilen välillä palelemiseen: välillä ne soittavat kitaraa, sitten pakettiauto lähtee, muut käyvät myös nukkumaan. Näen unta, jossa jalkani ovat juuttuneet jäähän kiinni ja olen kuolemassa. Elämä vilisee silmissä, sitten kirkas valo.
Avaan silmät, valo sokaisee. Taivas säihkyy, jyrisee, iskee salamaa. Kaksi vanhempaa tyttöä itkee halaten toisiaan. Valo naamalla, en näe muuta kuin valon. Enkeli, ehdin ajatella, ne ovat säikähtäneet enkeliä. Odotan ääntä, joka sanoisi älkää peljästykö, mutta ei tarvitsisi, koska en pelkää. Äitikin on nähnyt enkelin eikä ole siitä sen kummemmaksi muuttunut. Se vielä ehtii käväistä mielessä, että miksi enkeli ei voinut tulla aiemmin, silloin kun vielä uskoinkin Jumalaan, olisihan se ollut juhlavampaa. Kuulen hampaideni kalisevan, niiden ääni täyttää laavun piripinnoilleen.
"Onko kaikki hyvin? Heräsitkö sinä nyt vasta?"
Äänessä on jotain tuttua. Tehokkaan taskulampun kiila kääntyy toisaalle. Silmät leiskuvat jälkikuvaa, värien muljahtelua eestaas, pimeydestä ja korviin palaavasta sateen piiskauksesta erottuu ukkospilvien karjuntaa ja salamoita. "Onko kaikki hyvin?" Hahmolla ei ole siipiä ja valokin on taskulampun. Se on vain ihminen.
"On", sanoo uninen ääni, onko se joku muu? Taidan olla minä, sillä ääni jatkaa: "Luulin sua aluksi enkeliksi." Itkevät tytöt hiljenevät, joku hihittää hermostuneesti.
"Me tultiin vaan katsomaan, että kaikki on hyvin. Myrskyrintama on sahannut tätä harjua yli jo pari kertaa, ja me muisteltiin, että laavu on viritetty aika korkeiden puiden väliin. Ois turvallisempaa käydä syrjään mutta minkäs teet kun sataa", sanoo leirinjohtaja. "Kyllä teidän yöretkelle kävi kurja tuuri."
Ukkonen jatkuu vielä kolmisen tuntia, minusta tuuri ei ole laisinkaan kurja. Istun hereillä ja ihmettelen, miksi ne kaksi tyttöä pelkäävät salamoita. Me karkaamme E:n kanssa ukkosella uimaankin, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Ilma tuoksuu silloin liian viekoittelevalta, sellaiselta mehevänmakealta. Ymmärrämme kyllä, mitä salama veteen osuessaan tekee, mutta entäs sitten. Äidille niin ei saa sanoa. Nyt, kerrankin, saa olla ulkona ihan luvan kanssa, ja vielä yöllä, ja katsella salamointia suoraan yllä, sitten edessä, sitten yllä, sitten takana, sitten yllä, sitten taas edessä.
Ehkä se on sitä, että ne ovat vanhempia, se itkeminen. Itse olen päättänyt, etten kasva aikuiseksi koskaan. Aikuiset käyttävät nylonsukkahousuja ja ratsastavat ponien sijaan kolhoilla hevosilla. Ei, ei sellaista. Ja ne tulevat hulluiksi, kuten nuokin tytöt, hymyilevät kitaraa soittaville pojille jotenkin häiriintyneesti.
Seuraavana päivänä kuulen enkelistä kyllästymiseen saakka. Saan pommeja olkavarteen ja huvittunutta huomiota. Kohauttelen olkiani sen verran kuin rinkalta jaksan. No miksei niin luulisi? Kaikkihan viittasi siihen. En viitsi sanoa, että pari vuotta aiemmin oikeasti odotin Jumalalta merkkiä, kunnes sitten kyllästyin ja totesin, että fuulaa koko juttu. "Ja mun äiti on kyllä nähnyt enkelin, oikeesti." Ne nauravat. Kyllästyttää ikuinen tarpominen rinkka selässä. Ja kun palataan leiriin, jauhelihakeittoa. Niitten poikien keitoissa ei ole ikinä mausteita.
Seuraavana kesänä äiti ihmettelee, miksen halua viikon partioleirille, kun kuitenkin tykkään rymytä puskissa ja kantaa rapaa sisään. "Sinä tykkäsit niin siitä ukkosestakin", äiti sanoo.
Että osaa olla typerä! Ikään kuin ukkosta ei olisi kaupungissa, ikään kuin ulos livahtaminen ei olisi helppoa! En halua olla niin väsynyt, että alan nähdä enkeleitä taskulampun valokiiloissa. Äidille ei voi sanoa niin, äiti ei taida oikein olla terveiden kirjoissa mitä enkeleihin tulee.
Tai ukkosen, ajattelen silloin, lapsena. Pelätä nyt ukkosta. Jos salamaan kuolee, entäs sitten? Eikö se olisi hyvä tapa mennä, parempi kuin melanooma tai sydänkohtaus tai stressi. (Silloin luulen vielä, että stressiin kuollaan, koska isä valittaa alinomaa, että tämä stressi vielä tappaa hänet.) Aikuiset, todentotta, ovat omalaatuisia.
Kunpa ukkonen välähtelisi parhaillaan. Mutta ei, välillä vain sataa.
すべり台
1 päivä sitten
6 kommenttia:
Äläs, täällä kyllä jyrisikin. Eikä minua pelottanut. En tiedä miksi pelkäsin ennen ukkosta niin kamalasti. Maalla se kyllä osaa olla aika kamalaa. Luonnonvoimat ovat pelottavia, meri, salamointi jne.. Olisin kyllä varmasti ollut se itkevä tyttö. Onneksi en koskaan ole kuulunut partioon. Olen kovasti pyrkinyt eroon kaikista kuulumista, vanhemmin jopa tarkoituksella.
Joo, on kyllä aika kyseenalaista, kuuluinko minäkään jossain syvemmässä mielessä. En tajua, miten jaksoin roikkua kaikki ne vuodet, vaikken saanut sieltä juurikaan positiivisia kokemuksia. Olisi pitänyt olla kai iloinen ja sosiaalinen, että olisi sopinut hyvin joukkoon.
Nykyään menen joukkoihin helpommin, koska olen jo hyväksynyt sen tosiseikan, että yhteenkuuluvuuden tunne ei ole eikä ehkä koskaan tule olemaankaan se vahva puoleni. Hengailen mukana, kuuntelen korvat höröllä ja joskus sanonkin jotain. Joskus jossain on ihan kivaakin.
Mutta jos kysyttäisiin, kenen joukoissa seison, vastaisin: "Koirien."
Kuulumattomuuden tunne kiinnostaa, tai se mikä merkitys on kuulumisella. Olen itse ajautunut kansalaisaktiivisuuden reunalle vasta hiljan ja tuntenut itseni ummikoksi kuunnellessani keskustelua halusta vinumaan ja vanumaan. Toisaalta alkumatkassa olevan turistin tavoin innostun pienestäkin mahdollisuuudesta kokea vieras, uuden oivalluksen toivossa, mutta vierastan silti liittymistä. Ehkä siis jatkan tässä reunalla hengailua vielä hetken ja katson jos jokin puuska tarttuisi takinhelmaan tiukemmin. Mukava kuulla ettei mukaanmeno tai mukanaolo muuta välttämättä vaadikaan.
Ukkonen on luonnon ohjaamista ja
käsikirjoittamista näytelmistä kiehtovimpia.
Kesäaikaan ei meille pohjolan asukeille
juuri muuta olekaan tarjolla, varsinkaan etelä-Suomessa.
Minä olen aina haaveillut näkeväni
suuren ja nopeasti etenevän tornadon.
Kahdesti olen nähnyt strombin mutta
se on hieman kesy eikä elä kauan.
Harmi ettet nauttinut yöretkestä.
Olikohan järjestelyissä toivomisen varaa?
Kiire pilaa nautinnon ja varusteet tulee olla sään mukaan.
Lähdetäänkö syys-lokakuussa vaellukselle
lappiin kun sinulla on hyvä kamerakin? ;)
No kun mä en tykkää Lapista. TÄtä ei saisi ilmeisesti sanoa ääneen, mutta näin vain on!
Aivan ihoa kihelmöivä muisto. Kirjoitat tosi hienosti. Siinä oli ukkosen mystiikkaa. Ollaan samaa ukkoskerhoa.
Lähetä kommentti