Akateemisista painajaisunista

Opintosuoritusotteeseen eivät ole edelleenkään ilmestyneet ne opintoviikot, joiden puuttumisesta kävin narisemassa jo viikko takaperin. Saapa nähdä, saanko paperit sittenkään ulos tämän kevään puolella. Toimistotyö sujuu yliopistossa niin verkkaisesti ja pian kaikki ovatkin kadonneet kesälomille. Kuvittelen jo etukäteen, kuinka haen opinto-oikeutta seuraavalle vuodelle äkäisenä. "Mutta eihän sinulta puutu enää mitään", kuvittelen toimistotädin tiedekunnassa sanovan. "Ei niin!" kuvittelen itseni vastaavan. "Mutta ennen kuin ne tulevat rekisteriin, on jo syksy, epäilemättä. Jos luulette, että jätän opinnot nyt kesken vain sen takia, että rekisteröinti on niin hidasta, kun kaikki on jo tehty, erehdytte."

Haukottelen, onhan aamu. En jaksa pillastua, vaikka näenkin öisin unta siitä, että kun haen paperit ulos, päärakennuksen ovi onkin lukittu ja vaikka sitä kuinka ryskin, en pääse kadulle vaan joudun jäämään yliopistolle loppuiäkseni.

Ja sitten minulta kysytään, taas, uudestaan ja uudestaan, millaista on ollut kasvaa perheessä, jossa vanhemmat eivät ole akateemisia. Suomessahan akateemisuus periytyy, eikä ihme. Melkein kaikki ne kaverit, joilla ei ole akateemisia vanhempia, vaihtoivat jossain vaiheessa toisaalle kyllästyttyään kuulemaan kommentteja, jotka vaikkakin epäilemättä hyväntahtoisia, ovat aika rasittavia.

Sellaisia kuin: "Minun on niin vaikeaa kuvitella sinun elämääsi. Miltä tuntui tajuta asioita vanhempiaan paremmin yksitoistavuotiaana. Millaista on, kun vanhemmat eivät ole edes maistereita!" Ja: "Miten ihmeessä sinä keksit tulla yliopistoon, kun sinulla on tuollainen kotitausta?" (Kumpikaan vanhemmistani kun ei ole ylioppilaskaan...) Ja: "Voitko sinä jutella tutkimusongelmistasi sitten ollenkaan vanhempiesi kanssa?" Kysymys saattaa minut ulvovan epätoivon partaalle. Äiti kun selittää asiakkailleen, että hänen tyttärensä on tehnyt gradun siitä, miksi luonto on kaunis. Ei se ihan niin mene, mutta taitaa olla lähin likiarvo, mihin äiti pystyy aiheeni osalta.

Pahin on: "Sinun perheesi kuulostaa ihan jonkin kirjan henkilöiltä. On varmaan jännittävää elää sellaisessa suvussa!" Todellakin, olen tavannut liian monta humanistia, joiden suvuissa kaikki ovat lukuihmisiä ja joista ajatus perheenjäsenistä, joita tietäminen, sivistys ja lukupuuhat eivät kiinnosta, kuulostaa mielikuvitukselliselta. En ole viitsinyt huomauttaa, että sellaisiahan ihmiset noin enimmäkseen kyllä ovat, jos laitokseltaan uskaltautuu ulos, ja jopa silloin, kun juttelee toiselta laitokselta kotoisin olevien ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole yhteistä akateemista kieltä. Iso osa ystävistäni käyttää äärimmäisen korrektia kieltä, osa täysin kirjakieltäkin, tuskin kukaan kiroilee. Itse sanon vittu joka toisessa lauseessa. Ne taitavat pitää minua puolivillinä. Ne eivät ole jakaneet puhelinluetteloita eivätkä seisseet narikkatyttöinä, ja sen huomaa. Ne elävät hyvin pienessä maailmassa.

Minulle pahin painajainen olisi joutua niiden kanssa teljetyksi koko loppuiäkseni.



"Ihan uskomatonta!" huudahtaa eräs kerrottuani, että lapsuudenystävistäni kaksi ryhtyi pyöräläheteiksi. "Ja mitä he opiskelivat siinä ohella?" Ja sitten pitää sanoa, että eivät mitään. Ne vain olivat pyörälähettejä monta vuotta. "Ne eivät siis olleet kiinnostuneet muusta kuin pyöräilystä? Miten erikoista!" Ja sitten pitää taas oikoa. Sanoa, että kumpikin kirjoitti ja piirsi paremmin kuin minä mutta oli myös parempi puhumaan itselleen duunin. Minähän en päässyt minnekään duuniin, paitsi laivasiivoojaksi, ja senkin lopetin ällööntyneenä lattialla lojuvista käytetyistä kortsuista, ja sitten olikin jo pakko mennä yliopistoon, että pääsi pois vanhempien nurkista.

Täytyy sanoa, etten ole ikinä liiemmin oppinut arvostamaan akateemista maailmaa. Itse en kauheasti jaksa koketeerata. Vaikka olenkin kiinnostunut joistain yhteiskuntaa ja ihmistä koskevista teorioista, pidän kuitenkin mielenkiintoisempana koirien kanssa ulkona kävelemistä. Sienestämisestä puhumattakaan. Jos olisin pyrkinyt sisään monta vuotta, voisi olla, että osaisin arvostaa akateemisuutta enemmän. Mutta jostain syystä minut otettiin sisään tuosta noin vain. Se romautti uskon koko systeemiin jo heti alkuunsa. No, varmasti se on hyödyllistä, ajattelin, puursin opintoviikkoja.

Teoriat ja kirjat ovat mukavia, samoin jotkut ihmiset. Paha kyllä, juuri ne ihmiset, jotka sattuvat kiinnostumaan juuri kiinnostavimmista teorioista, tuppaavat olemaan aika vieraantuneita monella muulla mittarilla. Mukavatkin tyypit, kuten mieheni Kissa, halveksuvat melko avoimesti ammattikorkeakoulututkintoja ja säälittelevät ihmisiä, jotka on huijattu sinne. Siitä huolimatta, että useimmat ammattikorkean käyneet, joiden kanssa olen jutellut, ovat olleet hyvin tyytyväisiä koulutukseensa ja kokeneet saaneensa siitä oikeasti paljon osaamista ja ideoita. "Vähän jopa säälittää ne, jotka on käyneet yliopistossa tän jakson", totesi ammattikorkeasta kandin ulos ottanut, yliopiston maisteriohjelmassa jatkava ystävä. "Eihän ne tajua tästä käytännöstä ja sen ongelmista vielä mitään. Tee nyt siinä sitten lopputyösi jos et alaakaan tunne!"

Väsyttää ihmisten reaktiot. Väsyttää se, että akateemiset ystäväni ovat järkyttyneitä äitini näkökulmasta, että minulle tekee hyvää huomata, että olen huono jossain. Se, että kaikki odottavat minun säntäävän ilosta hirnahdellen työelämään tehtyäni mahalaskun oppineisuuden suhteen. Se, että sivistyssanat ovat tulleet osaksi arkikieltäni ja hölötän spontaanisti kontekstista ja relevanssista ja eksplikoinnista unohtaen, etten itsekään olisi tajunnut noista mitään ennen yliopistoa. Olen vain puhunut niin monta vuotta niiden kanssa, jotka käyttävät niitä vielä minuakin enemmän, ovat ehkä käyttäneet kapaloikäisestä saakka. Ne eivät kyllä ole oppineet sanomaan vittu joka toisessa lauseessa. Ehkä niillä on päässään jonkinlainen luokkarakenne, jonka mukaan on okei, että alempi luokka omaksuu murusia, jotka tippuvat ylemmän pöydältä muttei päinvastoin? Etteivät muruset leiju lattialta pöydän reunalle. Eivät leiju, ei. Ne pitäisi kumartua ottamaan. Mutta nehän ovat jo likaisia.

Pääni on tarrapaperi, johon tarttuu ihan kaikki erottelematta. Sikäli en ymmärrä, miten ne eivät ole oppineet kiroilemaan seurassani. Olisi niin paljon kotoisempaa kun kaikki haistattelisivat, vaikka kirjakielisten hypoteesien lomassa.

Kun tulin yliopistolle, ensimmäisenä syksynä en tajunnut toisten puheesta mitään. Ne olivat poliittisesti tiedostavia, etsivät taustatietoja kirjoista, käyttivät vaikeita sanoja. Ne, jotka puhuivat kirjakieltä, pelottivat etenkin ihan sutena. Ajattelin, että näinkö tässä käy, että yliopistossa oleminen vie kaiken kirjoittamisen mahdollisuudet - kukaan ei usko paperille pantuna, että joku voi PUHUA tuolla tavalla. Nyt, tavattuani hirveät kasat tällaisia ihmisiä, alan uskoa, että joku voisikin uskoa jonkun puhuvan niin.

Ongelma on se, etten koe sellaisista ihmisistä kirjoittamista kauhean kiinnostavana. Jos niillä jokin hiertääkin, eivät ne sitä ikinä näytä. Ne eivät itke, ja nauravat pidäkkeisesti. Ne eivät koskaan hohota kaksinkerroin eivätkä kieu typeryyksiä. Niillä on kuiva ironia, josta ne ovat punoneet panssarinsa. Ne ovat etukäteen päättäneet, että niissä on viehättävää lähinnä niiden äly. En tajua niitä. Vaikka olen uskollisesti ja kiltisti koettanutkin tajuta kaikki nämä vuodet. Tietenkin he saavat olla sellaisia. Ikään kuin voisin sitä vastaan protestoidakaan... mutta taidanpa siivota itseni heidän seurastaan joksikin aikaa.

Ei siis ihme, että näen painajaisia, joissa ryskytän sisäpuolelta yliopiston ovia, mutten pääse ulos. Lukiossa näin samoja painajaisia. Koska kyse oli taidelukiosta, näin painajaista siitä, kuinka kaikki muut kelasivat pelkkiä visuaalisia ratkaisuja siihen ja tähän ja puhuivat näyttelyistä joissa olivat käyneet. Kaikki niinsanotusti lahjakkaiden seurakunnat tuppaavat olemaan hirvittävän sisäänpäinlämpiäviä ja tiukasti säännötettyjä. Niissä on tuhansia mielipiteitä, joita ei saa omaksua, ja jotka möläytettyään saa totisesti tuntea, että on alempaa kastia. Niin kuin ettei käy näyttelyissä, vaan tykkää vaan piirustella. Tai että kokee saaneensa kokemuksen kuvauksen pätevämmin eräistä aika tuntemattomista runoista kuin aihetta käsittelevistä, uusista ja kehutuista opuksista.

Mutta tänään, tänään on mukava päivä. Rakennamme työväenopiston keramiikkaryhmän kanssa kevätnäyttelyämme Pengerkadun taidekeskuksessa. Siellä kukaan ei esiinny kaikkitietävänä eikä vaadi, että kaikki tunnustaisivat juuri samat ideaalit. Siellä voi puhua sekaisin vatsavaivoista, Picasson vadeista ja mustarouskuista, koirankakkapussien maatumisnopeudesta, soutamisesta ja rakastumisesta. Se on riittävän löyhä seurue, jotta siellä voi tuntea yhteisöllisyyden kutsun ja ihanuuden. Pistellä nuppineulat säkkikankaan kulmiin, asetella veistokset alustoilleen ja virittää reliefit seinille.

Meistä monella on akateeminen tausta. Useimmat kuvaavat akateemista aikaansa painajaiseksi. Ainoastaan siellä on tajuttu, mitä valmistuminen minulle tarkoittaa. "Sinä pääset sieltä pois!" huudahtaa ystäväni. Kukaan ei puhu jatko-opinnoista eikä työurasta. Ainoastaan poispääsemisestä.