Herään tänään onnellisena ja täysin levänneenä. Lihakset ovat kepeät ja varmat, ja jo ensimmäisessä huomenen toivotuksessa (tällä kertaa harmaalle kolliherra Lohelle, joka nukkuu kerällä vieressäni) kuuluu äänenkin tasaisuus ja hyväntuulisuus.
Päiviä on niin erilaisia; niitä, jolloin herää toimintasuunnitelma joka solua stressaten, ja näitä, jolloin seikat ovat suuria, mutta eivät hermostuttavia. Kaikkeen on aikaa. Muuta kuin aikaa ei olekaan. "Huomenta Lohi, huomenta Nasu-Posu, huomenta Mobutu, huomenta Kissa." Omituiset aamumantrat. Arttu ja Negaatio eivät tule aamulla tervehtimään, ne ovat itsellisiä kissoja.
Aamupäivän asettelen gradun lauseita uuteen, luettavampaan uskoon. Mikään ei voi tänään hermostuttaa eikä epäilyttää, vituttaa eikä kiusata. Kokkaan ruokaa miehelle ja itselleni, särvimme purjo-perunakeittoa soijarökälein, kuunnellen The Curen koottuja.
Pyöräilen luennolle. Jokin uusi rentous on nyt kyllä saavutettu, ei yhtä uskomaton kuin eilen, mutta parempi kuin normaalitilanteessa. Luentosalissa ihmiset näyttävät kalpean makkaranaamaisilta. Mutta ikkunat, ne ovat kauniit. Luennolla selitetään Jerry Fodorin mielenfilosofiaa, jonka tajuan nyt ensimmäistä kertaa (olen aiempina vuosina viitannut siihen useasti epäillen, olenko ymmärtänyt mitään: en ole.)
Mietin takaisin pyöräillessäni, miten kaupunki, jossa olen, ei ole vain yksi kaupunki, vaan monta. Jokainen tiellä kulkeva liikkuu erilaisessa kaupungissa. (Tämä ajatus ei siis ole fodorlainen...) Hanttiduunissani käräjäoikeuden lautamiehenä pääsen kurkistamaan siihen Helsinkiin, jossa pitää kantaa stilettiä ja jossa suhteet loppuvat siten, että nainen saa turpiin eikä kukaan miehen kavereista muista nähneensä mitään, vaikka ovatkin lähellä olleet. Yhden ystäväni kanssa jutellessa on selvinnyt, että hänelle kaupunki on vain kantakaupunki, muu on lähiöhelvettiä. Sitten on ihmisiä, kuten minä, jotka eivät kauhean mielellään liiku keskustan shoppaushelvetissä vaan kiipeilevät esikaupunkien kallioilla, nuuskivat polut vattupöheikköjen läpi ja kesäisin dippaavat itsensä mereen Suomenlinnassa, Länsi-Mustan luoteiskolkassa, josta aukeaa näkymä Helsingin siluettiin ja jossa Tallinnaan matkaavat kantosiipialukset nostattavat kunnon ylös-alas heijaavat aallot.
Mietin usein, millaista olisi asua kantakaupungissa. Pari vuotta asuinkin, Kalliossa, Flemarin varrella. Huoneessa oli suuri erkkeri-ikkuna, josta näki Tuomiokirkon ja vastapäisen kiinalaisen (nykyään taitaa olla william k, miten tylsää!) punaiset, hehkulampuin reunustetut markiisit. Kalliossa ei kyllä pääse sellaiseen kaupunkikokemukseen kuin Etelä-Helsingissä. Jos siellä kulki kymmenen vuotta sitten minihameessa, biker bootseissa ja valkoisessa tekoturkissa, heti jostain pöllähti pari mouhoa kysymään hintoja. Ehkä nykyään sekin on niin keskiluokkaista aluetta, että moista ei tapahdu. Joskus tuumin, että Etelä-Helsingissä olisi varmaan kehittynyt paljon eksentrisempi clubbailuelämäntyyli outoine pukuineen. Mitä kauemmas, pohjoisemmas keskustasta olen edennyt, sen normaalimmin olen alkanut pukeutua. No, ei sentään tuulipukuun tai muihin ulkoiluvaatteisiin.
Pyöräillessä on mukavaa ajatella erilaisia Helsinkejä. Maisemat vaihtuvat ärsyttäen mielikuvitusta. Täällä on paljon junantuomia, jotka eivät ole koskaan eksyneet Alppipuiston kesäisiin hörhögatheringeihin, tai Hernesaaren sorakukkuloille, Lauttasaaren motarisillan alle jään kantaessa (uskomaton melu), Konalan teollisuusalueelle pimeänä talvi-iltana... Ei ihmekään, että kaupungin kehittäminen ymmärretään niin monella tavalla. Monet näkevät kaiken auton tai bussin ikkunasta. Kodin ikkunasta.
Tunnen itseni vähän onnettomaksi, kun en itse ole koskaan asunut pikkukaupungissa. Minusta se olisi todella jännittävää! Helsinki on pienin kaupunki, jossa olen asunut. (Lisäksi olen asunut vain Lontoossa.) Mutta minkäs teet, minne mennä? Pikkukunnat haluavat lapsia hankkivia, töissä käyviä ihmisiä, siis joitain muita kuin meitä taivaanrannanmaalarifilosofeja, tyhjän(freelance)toimittajia. Toisaalta, luultavasti meno pikkukaupungissa on ihan samanlaista. Enemmistö on niin televisiosarjojen vallassa, ettei muusta juuri puhukaan.
Välillä jonkun Helsinki särähtää pahasti korvaan. Se, jossa lapset viedään kouluun autolla, kun pelätään pedofiilejä, jossa keski-ikäiset eivät itsekään uskalla mennä metrolla kotiin itään, koska asemilla roikkuu nuoria (jotka eivät tietenkään tee mitään uhkaillakseen keski-ikäisiä... joistain nuorten olemassaolo on jo uhka sinänsä, miten surullista). Silloin haluaisi aina hihkaista, että itse asiassa väkivaltarikosten määrä ei ole juurikaan kasvanut täällä. Ja että ne usein tapahtuvat uhrin kotona tai sitten rafloissa...
En koskaan taida jaksa lakata hämmästymästä sitä vastenmielisyyttä, jota ihmiset tuntevat parkkihalleja kohtaan. Ok, onhan ne esteettisesti aivan paskoja paikkoja: pakokaasun ja bensan hajua, kylmä loisteputkivalon hämy, raa'at betoniseinät, kävellessä hissille tai portaisiin pitää väistellä autoja, koska kävelylle ei ole rakennettu mitään kaistoja. Mutta eivät ihmiset tuosta valita, vaan siitä, että heistä tuntuu, että niissä väijyvät narkkarit ja raiskaajat. Luulen, että nuo narkkarit ja raiskaajat ovat kotoisin suoraan televisiosta, sillä miettikää nyt - mitä teeveessä tapahtuu parkkihalleissa: siellä ajetaan takaa, sieltä pelastutaan täpärästi kaasujalka pohjassa... aika harvalla on parkkihalliin liittyviä ikäviä omakohtaisia kokemuksia (jos pelko/epämukavuus suljetaan tarkastelusta pois).
Parkkitiloja rakennetaan yhä lisää Helsinkiin. On kiinnostavaa seurata, onnistutaanko ne sisustamaan viihtyisämmiksi vai kehittävätkö ihmiset niille aistianestesian ja onnistuvat tukahduttamaan pelkonsakin.
Onneksi tämä ei ole oma ongelmani. Pyöräteline on yleensä maan pinnalla, sateen piiskattavana ja auringon kumotettavana. Kuinkahan monen Helsinki on täynnä pelottavia betoniluolia?
Abstrakti autobiografinen fragmentti
6 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti