Ulkona on kylmää ja aurinkoista, hiukset kostea takkuinen massa niskassa, peseytymisen jäljiltä epämääräisesti kellopasuunan kukan (Brugmansia suaveolens), sen myötä vaarallisen ja huumaavan tuoksuiset. Stesseissä soi loistava Gurun (feat. Isaac Hayes) "Night Vision" levyltä Streetsoul.
Vaikka ovuloin ja olen sen takia sensitiivinen kaikille ilmeille, eleille ja jopa etäisestikin seksuaalisesti potentiaalisille ajatuksille, ei aivotoimintani näytä silti täysin pysähtyneen. Uusimmassa Ylkkärissä olleessa jutussa joku vaaliblogia pitänyt vasemmistobimbe kommentoi lehdelle, että voi jatkaa blogin päivitystä, "mikäli jotain mielenkiintoista tulee vastaan". Meinasi mennä reilun kaupan teet henkitorveen tuota tyrskiessä. Ihminen, joka voi elää päivän kohtaamatta mitään kirjoitettavaksi tarpeeksi mielenkiintoista, kuulostaa paitsi harvinaisen kuurolta ja sokealta, myös kosketus- ja kipuaistittomalta, mielikuvituksettomalta ja ennen kaikkea - näin ovulaatiopäivästä tarkasteltuna - epäseksuaaliselta. Aistianestesia & haluttomuus, kuulostaa pahalta.
Vaikka mitä minä toisista tiedän... itsestänikään.
Teoriota, hypoteeseja. Usein ne menevät aivan pieleen. Mutta eihän sitä voi olla arvailematta.
Koirien kanssa ulkoillessa silmään pistää nurmikon kuura ja lehtien kaunis, valkea jääreunus. Kesä on mennyt, taas yksi kesä. Pian olen kolmekymmentä. En osaa huolestua enkä surra. Miksi jokin luku, jokin viiva tukkimiehen kirjanpidossa (vai pitäisikö sanoa viikatemiehen kirjanpidossa, sitäköhän useiden ystävienikin ikäpanikointi on) olisi merkittävämpi kuin toiset?
Aina ovulaation ollessa kohdalla - minussa, minua - ajattelen, millaista olisi olla mies. Ikuinen mysteeri. Joskus olen koettanut udella ja neuvotella asiasta, ja saanut nyhdettyä onnettomilta informanteiltani irti sen verran, että he ovat koko ajan tällaisessa tilassa. En pysty uskomaan sitä. Ei sen perusteella, miten miehet käyttäytyvät, eikä sen perusteella, mitä tiedän jatkuvista tiloista versus vaihtelevista tiloista. Emmehän kiinnitä huomiota esim. pystyasentoomme kävellessämme emmekä yleensä ajattele, miten erilainen maailma on vaikka kissoille tai koirille, joiden pää on niin paljon matalammalla. (Onneksi ihminen ei ole niin hajuaistikeskeinen, muuten varmaan miesten pitäisi kiivetä puihin pissimään nenän korkeudelle ;) ottakaa tämä leikkisänä huomiona - mutta toisaalta, mikä rikkaus olisi oikeasti tunnistaa nuo feromonit tietoisesti, feromonit, jotka tutkimusten mukaan ohjaavat kuitenkin meidänkin käytöstämme meidän siitä tietämättä!) Jatkuvaa tilaa (esim. millaista on olla isojalkainen ja kapealanteinen) ei aktiivisesti työstä koko ajan, mutta tilan muutokset huomaa. En siis usko, että miehet voivat olla koko ajan tällaisessa nuuskutilassa. Heidän on pakko kehittää jokin kontrolli. Mutta kehittää kontrolli tuntemukselle, joka iskee kahdesti kuussa hormonien heilahdellessa erityisen voimakkaasti - voi voi, taitaa olla tuhoon tuomittu yritys.
Paha kyllä, olemme tänään menossa bileisiin. Ovulaation aikana viina menee päähän vähän paremmin kuin olisi väliksi. Onneksi kontrolli pelaa nykyään vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin päädyin bileistä yleensä yksin kotiin juosten itkien Kallion mäkeä ylös (kun eivät miehet hölmöt pidä minusta - joka olen tietysti liian ujo sanoakseni kellekään mitään ennen loppuillan öryämisvaihdetta, jolloin meno säikäyttää kenet tahansa, myös itseni, jälkeenpäin asioita kelaillessa - kotiin, ja heti ovesta sisään päästyäni sammuin omaan eteiseeni asetettuani ensin itseni huolellisesti kylkiasentoon jotten tukehtuisi mahdolliseen oksennukseeni. Aamulla sitten heräsin tukevasta kylkiasennosta, oksennusta lapasissa, hiuksissa ja takilla, kengät edelleen jalassa ja pipo päässä.
Näyttää siltä, että kunnollinen, onnellinen parisuhde estää kaikista parheiten moiset tempaukset. Jaksaa olla tasapainoinen, ja energiaa jää miesspekuloinneista kaikkeen vähän oleellisempaan. Eikä iske sama laskuhumalainen selibaattiepätoivo.
Toisinaan mietin, liittyvätkö sinkkukulttuurin nousu ja kulutuskulttuurin tahdin kiihtyminen olennaisesti toisiinsa. Ehkä. Olisin valmis tekemään varovaisen tämänsuuntaisen hypoteesin. ("Joissain tapauksissa kausaalisuhde näyttää vallitsevan...") Omalla kohdallani ne ainakin liittyivät toisiinsa: en ole koskaan ollut niin neuroottinen kuin sinkkuaikana tai miehen ollessa Madridissa vuoden vaihdossa, niin epävarma ja siten altis mainonnalle, alkoholille ja shoppailulle. Tuon vuoden aikana ostin mm. ainoan kerran lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen uuden, ei-kirppis-päällystakin, jota en tietenkään osaa edes käyttää, se on liian ladylike. Miten typerää ja lapsellista, mutta miten yleistä.
Kaikki naiset, joiden kanssa olen keskustellut vaatteista, tunnistavat tämän epätoivoisen räpiköinnin: ostaa jonkin vaatteen, kun kuvittelee, että sen käyttäminen on jotenkin transformatiivista, siistiä ja avartavaa, ja sitten käytännössä tajuaa, että se riepuhan roikkuu kaapissa vuodesta toiseen, jokaisessa valintatilanteessa hyljeksittynä. "Se en vain ole minä", sanoo yksi parhaista naistutuistani.
Oiva kiteytys. Minua ihmetyttää kulutuskriittisyydessä kovasti se, että siinä asiat annetaan usein ymmärtää siten, että materiaalisen kuluttamisen vähentäminen (kukaan ei voi kieltäytyä - on pakko syödä, vähintään) tarkoittaisi jotenkin sitä, että väheksyttäisiin tavaroiden merkitystä.
Ei lainkaan, ei se niin mene. Vaatteet ovat todellakin osa minua. Pointsi tässä kohden kulutuskriittisyydessä voitaisiin muotoilla pikemminkin niin, että kirpparit pursuavat vaatteita, jotka eivät olleet joku muu - mutta voivat olla minä, sinä, hän. Kaiken ei tarvitse olla uutta. Epäonnistuneille minä-puseroille, farkuille ja hameille löytyy kaatopaikkaroinaa parempi rooli jonkun muun ihoa peittävänä imaginaarisena luonteenpiirteenä. Eikä kenenkään hitto vie tarvitse muuttua neljästi vuodessa pintamuodin mukaan. Muistammehan me lapsuudestammekin yhtä sun toista.
Eilen mies laittoi päälleen ruutupaidan vuodelta -91. Minä pistän aina paremmaksi tässä skabassa. Minulla on laamapaita, jonka olen saanut nelivuotiaana, vuonna -78. Mahdun siihen edelleen, mikä kyllä kertoo enemmän neuleen joustosta ja äitini kasvunvarakäsityksistä kuin fyysisestä venymisestäni. Tuo laamapaita on erityisen minää. Onhan se aika reikäinen ja turhapuroisan tahrainen, mutta harva asia on kulkenut mukanani yhtä kauan.
Millaista oli olla neljä? En muista. Aloin kirjoittaa muistoja ylös vasta viisivuotiaana, aluksi päivittäin ilmestyvään Dadu-lehteeni, sitten päiväkirjoihin, nyt blogiin.
Millaista on olla tämän ikäinen? Miten tuota kysymystä voisi lähestyä? No, sanotaan nyt vaikka niin, että olen perusonnellinen, ja minulla on päällä vuonna 1996 Madridista tuona neuroiluvuonna ostetut Arco Iris -merkkiset liituraitahousut kokoa 36, UFFista ostettu kiinalaistyylinen small-koon Onlyn bilestyspaita (jonka hoito-ohjelapussa lukee EX XMAS BOX 02 - vaatearkeologiaa?) , mummon 80-luvun lopulla kutomat paksut harmaat villasukat ja Uffilta ostettu kanervanpunainen mohairpoolo koko 38/40, ei erittelyä valmistajasta eikä valmistusmaasta. Hiukset ulottuvat edelleen ristiselkään, ne on viimeksi leikattu kampaajalla vuonna 1992. Ulos mennessäni vedän jalkaan keltaiset Doc Martensit niinikään vuoden 1996 shoppaushelvetistä, sekä UFFilta ostetun tummansinisen Gloverallin duffelin ja niinikään UFFin laareista peräisin olevan neulebaskerin ja lapaset.
(Niille jotka eivät ole vielä 29 vuoden, 10 kuukauden ja 11 päivän ikää saavuttaneet, tämä olkoon teille joko lohduttava viesti tai sitten kauhiste: tuollaista on olla niin vanha. Mutta ei, ei se niin mene. Tuollaista on olla Veloena, tuossa iässä ja ovuloiden. Kun ulkona on aurinkoista ja kylmää ja koirat tökkivät kyynärvarsia ruoan toivossa.)
Nyt kävelylle!
すべり台
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti