Yksinkertaistumista

Arki yksinkertaistuu, kun ystävä tarjoutuu viemään meidät palstalle, minut ja taimet. Maassa taimet varmasti ovatkin jo paremmassa turvassa kuin kapeissa ruukuissaan tai turvebriketeissään tuuletusparvekkeen viimoissa ja sekoiluissa. Nyt niille ei tarvitse kantaa ihan yhtä usein vettäkään, taivas näyttää vähäksi aikaa ottavan huolenaiheen itselleen. Tai mitäpä taivas murehtisi. Se on laskeutunut kattojen yläpuolelle hopeiseksi kuvuksi. Pääskyset eivät lennä ikkunanäkymässä.

Kesällä piknikevääksi riittää hyvä leipä ja kevytvuohenjuusto, mitäpä sitä konstailemaan. Ulkotöissä tulee nälkä. Tosin syömme eväät ennen istuttamista jo. Se onkin minun aamiaiseni aurinkolasipettymysten jälkeen; olen hajottanut kaikki toimivat ja istuvat aurinkolasini ja minulla on enää yhdet ruuvipuristinmaiset ja poskipäitä painavat karmistukset jäljellä, ja aamun tiedustelun perusteella näyttää siltä, että tämän vuoden aurinkolasien muotokieli on vieläkin kamalampi kuin niissä ainoissa ehjissä, joten taidan pistää tutun vanteen päähäni joka aurinkoinen päivä sinne saakka että törmään jossakin valikoimaan aurinkolaseja siltä ajalta, jolloin kasari ei vielä ollut pop. Jos jollakulla olisi halua vaihtaa suuret ruskeat kapeapäisille ja hymyilemättömille tarkoitetut trendilasit semmoisiin ysärin näköisiin asiallisiin aurinkolaseihin, laittakaahan viestiä kommenttilaatikkoon. Inhoan sitä tunnetta, kun aurinkolasit painavat poskipäitä. Tulee vähän ihottumaakin.

Istutusten jälkeen kotona nukahdan päiväunille pitkästä aikaa. Riittävän poudatonta, ehkä. Sitten nousen, revin miehenkin ylös ja menemme vesijuoksemaan. Mies on edelleen rikki jalkapallopelistä, johon hän kyllä tempautuikin voimakkaasti. (En tiedä, uskallanko itse tempautua, koska ainakin tiedän, miten kovaa potkin, jos tempaudun, ja että potkulla voi tosiaan hajoittaa oman varpaansa luun kahtia tuosta noin vain. Jaa-a, ehkä pitäisi mennä sporttidivariin katselemaan käytettyjä jalkapallokenkiä. Kasvavilla murrosikäpojilla voisi olla minun kokoiseni jalka. Se minun kokoiseni jalka on muuten hassu sanonta. 168 cm pitkä jalkaterä kuulostaa aika tukevasti pystyssä pitävältä!)

Ja illalla istumme sinisen huvilan kahvilassa pää märkänä ystävän kanssa juomassa kaarnikkamehua, olen kietoutunut lainavilttiin, koska sää kylmenee ja paljat läpöjalat alkavat kolottaa. Kanit ponkovat rinnettä alas, aurinko heikentyy, ja kun lähdemme, hiukset ovat kokonaan kuivuneet. Kotona meinaan ottaa kastelukannun (joka on oikeastaan emalinen mitta) ja lähteä parvekkeelle hoivaamaan taimia, mutta sitten muistan, että ne menivät jo, ei tarvitse. Kummallista.

On hyvä, että sää sateistuu hetkeksi. Se tarkoittaa, että ehtii tiskata, siivota ja tehdä toukokuun kirjanpidon.

Vaaleanpunaisessa hameessa

Hame on vaaleanpunainen kello, jossa on kasvillisuussyheröä eri sinisen ja valkoisen sävyillä. Kellon kielet ovat jo hieman ruskeat ja pujottautuvat alaosistaan kuivalla maalla keinuvien veneiden penkkien ali. Auringossa penkillä syreenin luona istuessa tulee mieleen, miten kätevä olisi siipi, siipi joka olisi luonnonvastaisesti kiinnittynyt kehon etupuolelle. Sitä voisi heiluttaa kuin viuhkaa. Mutta siivet ovat naisilla enimmäkseen perhosten tai lintujen siipiä, miksi ei sudenkorennon särisevän metallisia verkkosiipiä, ne sopisivat mainiosti tämän vuoden aurinkolasimuotiin.

Olen rikkonut kaikki hyvät aurinkolasit. Yhdet on yritetty teipata kokoon, mutta koska teippi näkyy, väritän sen mustaksi spriitussilla, ja niin teippi sulaa visuaalisesti kehykseen. Valitettavasti spriitussi sulaa naamaan ihan konkreettisestikin.

Lämpö ei karkaa, se imeytyy. Avaruuskin on kellon muotoinen ja soi autojen vihaista murinaa, lintujen kirkaisuja, solinaa, krinksutusta, syreenien kukat ristinupussa, käärivät auki silkkiset viittansa, tuoksuvat kuin talkkipurnukka, jonka päällä on niiden kuvia, kuvat ja tuoksut kierteessä, joka ei kai pääty mihinkään, ei ennen kuin kaikki tämä päättyy, tämä värien ja aistimusten tulva, ei ennen kuin aalto vetäytyy ja hiekka rahisee takaisin, kierii nurinniskoin kohti ulappaa, pyöristyy kulmistaan.

Ja varpunen kalkattaa kirjaston nurkalla, sen ääni on kuin väkisin puserrettu, vaikka sillä on kaunis vaaleampi silmäviiva, kultainen kajalviiva, kuolleiden sanka. Varpunen huutaa minärakastansinua, ei, se on väärin, se huutaa minärakastuinsinuun, imperfektissä, sille ei voida enää mitään, ja kun rullaan autojen edestä ja runnon katua ylös, mietin, kumpi on kamalampaa, rakastua johonkuhun koska tämä on kuka ja mitä on ja sitten saada tämä rakastumaan omaan rakastuneisuuteensa, vai se, että toinen rakastuu ensin ja sitten itse rakastuu tämän rakastuneisuuteen, ja onko niin, että se, joka rakastuu rakastuneisuuteen, näkee sen hehkun toisessa ja kärvistelee siinä kuin auringossa, jatkuvasti janoisemmaksi käyden, hänkö se sitten lähtee, kun toinen äkisti siirtyy tyynempään tilaan, kävelee puiden alta huolettomana, piileksimättä kuin fasaani, juhlapuvussaan, kukkivien puiden alta, miten se menee, miten tätä tanssia tanssitaan, näin ei ainakaan.

Ja kuka aloitti. Loppuiko jokin? Alkoiko jokin? Ja eivätkö rajat ole kuin valtioiden rajoja, niitä pitää vartioida, koska mikään todellinen ei lopu eikä ala, lumous ei mädätä jalkoja, kun astuu tämän kiven yli tai kulkee noiden kukkivien puiden ali. Vain sydän pompahtelee narussa, kiertyy kiinni ja auki, hieman nopeammin kuin se tekisi, jos vain olisi ja makaisi ja uneksisi tai jos olisi pimeä päivä ja ulkona kylmä ja sisätila ja ilman unelmia.

Ystävä jättää omenan terälehdet kirjan väliin, runojen väliin, koska kirja on hänen omansa. Minä jätän omenan terälehdet kirjan väliin, runojen väliin, koska kirja on kirjaston ja joku löytää terälehden ja ajattelee kevättä ja jousen ilmapatsas alkaa väreillä hänessä oi-äännettä ja äkkiä hän muistaa, miten puut puhkeavat painottomuutta ja pilvet ovat viimein löytäneet tikkaat ja pääskyset ovat tulleet muutama kuukausi lokkien jälkeen, lokit kevätjäillä liukastelemisen jälkeen, miten äkkiä ruumispussista muovautuu nälkäinen, silmäilevä eläin, miten kauhu puristaa sydämeen rytmin, koska planeetat liikkuvat, vain sudenkorento osaa olla ilmassa paikallaan, särähtää turkoosia murrettujen värien yläpuolella, olla piittaamatta kukkien tavoin raskaasta, joka ujuu jalkoihin viimeistään illalla, pääskysristien alle istahtaessa. Miten äkkiä ihmiset ovat oppineet ulkoiluttamaan ja juoksuttamaan kehojaan ilmassa ja vedessä ja miten ilma väreilee heidän ajatuksistaan ja vähistä unistaan.

Hameen kellohelma kääntyy nurinpäin kuin terälehti, leijuu vaakasuoralle tasolle ryppyiseksi kudokseksi.

Avaruus, miten sen käy?

Ja äkkiä en halua enää siipeä, siipi paljastuu aina vekkipaperiksi, höyhenet toisilta varastetuiksi, ja sydämeni pamppailee nopeammin, romputtaa, ja ajatukset kuin pilvet ja piittaamaton sää liukuvat maailman yläpuolella, varjoavat minne haluavat, eikä niitä voi paeta eikä etsiä kuten omenapuun kukkivaa varjoa, täpliä tekstin päällä ja jaloilla, joiden päältä helmaa on sipaistu ylemmäksi.

Enkä halua istua enää omenapuiden alla, mutta istun kuitenkin, toivon sateita, kirsikat ovat käyneet jo rumiksi ja harsuisiksi, samastun niihin enemmän, tunnen väsymystä ja janoa, terälehtiä sataa eikä niitä voi juoda, kirjakin kuivaa paperia ja kirjainten väsymättömiä mauriaisjonoja, jos yhden vahingossa litistää, toiset kerääntyvät kuhisemaan ja äkääntyvät. On istuttava hiljaa, annettava kirjainten kiipeillä paidassa ja jaloissa, poltettava omenankukkavarjojen rajat. Missä olenkaan? Omenoiden alla.

Yksin. Terälehdet satavat.

Myöhemmin syreenien luona, ne eivät sillä lailla tuhlaile. Ja kaksi naista, me kaikki mahdumme samalle penkille, liikenne virtaa aitiopaikalla, kuvittelen hetken ennakoitavaa maisemaa, asfaltoitua tasankoa ja pelkkää paahdetta. Siinä ei kestäisi kauan ennen kuin laskeutuisi vaakatasoon ja läähättäisi ja rukoilisi mitä hyvänsä muuta. Ja muistan, miten pidän kaikista tuttavistani ja rakastan kaikkia ystäviäni, ja se tekee hengittämisen helpoksi, miten haluaisinkaan osata kertoa sen, se taitaa olla mahdotonta, ehkä minun tapani rakastaa on kävellä ja nauraa ja se, että äkkiä tajuan jotakin ja sitten hetki häviää ja siinä se, ehkä se on jotakin hyvin läpikuultavaa ja melkein kuviteltua, jotakin, jota en osaa osoittaa sillä lailla kuin voisin, jos osaisin. Mutta en osaa kuvitella, miten, vaikka osaan kuvitella monia asioita, kuten siipien paperoitumisen.

Vasta kun nousemme, huomaan jonkun koettaneen lukea kirjaa meidän takanamme, meidän keskustelumme takana. Vaahtera ei juuri nyt tiputtele mitään.

Kuu on edelleen kallellaan, mutta sen kylmä valkeus ei sada maahan, se kelluu päivisinkin kukintojen yläpuolella, kaikki tuntuu pysähtyneen, kuuta ei saisi nähdä, jotta voisi hämmentyä sen muuttuneen, nyt se hiipuu ja paisuu liian salavihkaisesti, kuukautisetkin menevät laskuissaan sekaisin. Unohdan moneksi tunniksi vuotavani verta ja sitten kun muistan, säikähdän, ikään kuin se olisi minulta pois tai vahingoittaisi maailmaa.

Vaikka sekin on pääosin vettä. Rautaoksidia. Ruosteista vettä, todiste siitä, että kaikki sujuu kuten pitääkin, ettei minuun tartu ankkureita ja koukkuja ja köysiä, että pääsen huomennakin näkemään ystävää, ottamaan vaikka lasin viiniä, jos siltä tuntuu, ei ole tosin tuntunut puoleen vuoteen, ainakaan, ei hääloman jälkeen. Häälomalla juopottelimme kuin sienet silkkaa hermostusta, emme tienneet, mitä kaikki tarkoitti.

Mutta kesä on toisenlainen, tarvitsee vain kuljeskella ja nähdä kaiken tanssivan unettomassa keveydessään, todistaa, kuinka aurinkokaan ei malttaisi nukkua, tointua pettymyksistään.

vkl

lauantai: Muuttoapuna

Palaamme ystävän muutosta kämpille vasta puoli kahden aikaan yöllä. Vaikka se tarkoittaa hullun pitkää päivää, kun myös olen herännyt puoli kahdeksan aikaan aamulla univelkaisena, ei muuttamisen kiinnostavuudesta pääse mihinkään. Tarjoudun muuttoavuksi pyytämättä oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen muuttanut aika paljon ja tiedän olevani ripeää ja hyvää apuvoimaa muutoissa. Muutot eivät pelota minua. Niissä voi mainiosti harjoitella tavara kerrallaan ja asia kerrallaan - metodin järkähtämätöntä soveltamista. (Aivan kuten kirjan kääntämisessäkin. Pidän tuollaisesta järkähtämättömästä etenemisestä, joka ei vielä katso kokonaiskuvaa eikä esitä arvioita.) Tällaisen järkähtämättömän minusta on tehnyt ehkä vanhempieni seura, he nimittäin eivät osaa mitenkään ottaa tavaraa ja asiaa kerrallaan vaan hermoilevat ja maalailevat aina jonkin ennakko-oletuksiaan kumotessa, miten nyt kaikki tulee menemään pieleen. Olen kai jo aika pienenä muuttunut sellaiseksi, että annan heidän maalailla ja hermoilla ja huutaa ja nälviä ja samalla itse muutun kuin pieneksi robotiksi, joka ottaa järkähtämättömän asenteen ja ehkä vastaa iloisesti tyyliin ”joo niin varmaan, mutta otetaanpas nyt ensiksi tämä laatikko ja laitetaan se alle, koska se on raskas eikä särkyvä”. Vanhemmat ja lapsi ja näiden vuorovaikutustyyli onkin toinen syy, miksi haluan avuksi ystävän muuttoon. Haluan tavata vanhemmat tilanteessa, jossa he eivät ole vieraskoreita. Muutot ovat tähän erinomainen sauma.

Olen tavannut aika monen ystävän vanhemmat tällä lailla, tarjoutumalla auttamaan muutossa. Tein sitä jo ennen kuin havaitsin oikeastaan itsessäni vanhempieni piirteitä. (Mikä on aina yhtä karmaisevaa...) Skeematerapiassa sovellettu moodin eli minätilan käsite on saanut minut yhä kiinnostuneemmaksi tällaisista tarkkailumahdollisuuksista, koska usein toisistakin, ei vain itsestään, huomaa sellaisen selvärajaisen, erillisen minätilan, joka loksahtaa kohdalleen jonkin vastoinkäymisen myötä ja poikkeaa kovasti siitä, mitä toinen muulloin sanoo, tuntee ja mihin hän uskoo. Aika usein ne on vieläpä poimittu vanhemmilta. Nämä minätilat tuntuvat olevan niitä samoja, joista ihmiset sanovat ärtyneesti ja vähän hämillään: ”En oikein tiedä, mikä muhun meni, en halunnut sanoa niin mut se vaan jotenkin kävi niin ja se tuntui siinä oikeutetulta, mikä on ihan tyhmää.” Heh, tunnistan itsekin itsessäni muutaman tällaisen minätilan, joista yksi on juuri tuo vanhemmissani raivostuttava ”no niin, tästä ei nyt tule yhtään mitään, koska alkuperäisestä suunnitelmasta on poikettu, kaikki menee pieleen ja oikeastaan se on minun syyni, koska en ole tarpeeksi jipittänyt ja pitänyt huolta siitä, ettei suunnitelmasta poiketa”. Kun naksahdan siihen, minussa ei ole jälkeäkään järkähtämättömästä asia kerrallaan etenemisestä. Onneksi naksahdan siihen yhä harvemmin, ehkä siksikin, että olen oppinut tunnistamaan tilan ensioireet ja inhoamaan niitä pistävästi. Mitä vain muuta kuin tätä, kuuluu siinä tilassa ohje itselle. Voi vaikka pitää suunsa kiinni tai ottaa tavoitteeksi nostaa mielialaa. Tai muistuttaa siitä, miten vaillinaisin informaatioin suunnitelmat on aluksi tehty, eli että oikeastaan on järkevintä improta vaihe vaiheelta. Joskus tietysti on liian väsynyt huomatakseen ja kuulostellakseen oireita, ja siinä sitä sitten mennään!

Kesken muuttoa alan hihittää autossa, koska perheen äiti pitää äänensävyjä myöten aivan samanlaisen monologin jonka olen kuullut tyttärenkin pitävän useamman kerran. Se tuntuu hassulta, aivan kuin hän olisi jokin meedio, jonka tyttären henki on ottanut valtaansa. Kerron tietysti myös, mille hihitän. ”No me vissiin ollaan perhettä”, toteaa äiti myhäillen.

On jotenkin jännittävää tarkkailla näitä asioita, se tuntuu melkein kielletyltä. Olen nimittäin itse keskittynyt aika tarmokkaasti luomaan itselleni laajemmat edellytykset suhtautua leppoisasti elämään ja toisiin ihmisiin kuin mitä perheeni voisi koskaan taata. Ja, inhimillistä kyllä, oletan muiden ponnistelevan saman asian parissa. On niin sattumanvaraista, mihin on syntynyt. Tuntuisi hullulta jäädä sen kaiken armoille, ottaa se annettuna, todeta oman perheen riitaisa ja kriittinen (vaikka sitten toisella tavalla äärimmäisen tukeva ja miltei tukahduttava - ainahan tai ainakin yleensä kummallisuudet kun kompensoidaan jollakin toisella alueella) vuorovaikutustyyli seurauksiltaan ikäväksi mutta sitoutua siihen itsekin... ei, olen ainakin esiteini-ikäisestä saakka yrittänyt tietoisesti etsiä jotakin parempaa perustaa, jotenkin armollisempaa ja hyväksyvämpää ja rakastavampaa ihmiskuvaa ja luontosuhdetta, jotenkin järkähtämättömämpää kummallisuuksien ja vastoinkäymisten hyväksymisen kulttuuria. Ja sen perusteella, mitä olen vanhemmiltani kuullut, olen heti puhumaan opittuani alkanut osoittaa heille, etten aio tehdä asioita kuten he ja että minulla on oikeus tehdä omalla tavallani. (Toki minua on siihen kasvatettukin, ei se tyhjästä tule. Vanhempani toivovat tietysti, että minulla olisi heitä paremmat tiedot ja taidot, ja eivätkö vanhemmat yleensä teekin juuri niin, mutta ei sitä ole aina helppoa hyväksyä tai iloita siitä, ei etenkään enää, jolloin saatan perustella jotakin heistä huikaisevan epäsovinnaista kantaa pitkällisesti ja heidän kannalleen epäsuotuisasti ja olla itsepäinen muuli, jos olen varma heidän kantansa kestämättömyydestä.) Ja kaikesta tästä poispäin ponnistelusta ja maailmaan kasvamisesta huolimatta lähtökohta, perhe, on ja pysyy. Ja aina välillä joutuu kavahtamaan sitä, että puhuu jonkun toisen suulla kiihtyneessä tilassa.

Paitsi että kuulen äidin valittavan samalla lailla kuin tytär, huomaan joidenkin tyttären muualla vähän hassujen piirteiden sopivan kuin nakutettuna perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ei se tietysti mikään yllätys ole - jossakinhan nuo piirteet ovat saaneet perustan nykyiselle muodolleen, jota ne varioivat nykyisissä tilanteissa. Ystävä rauhoittaa hermoilevia ja riiteleviä vanhempiaan, eri ratkaisulla kuin itse voisin rauhoittaa omiani (koska jos minä puhuisin vanhemmilleni noin, se vain räjäyttäisi torailun aivan uudelle tasolle ja käytännön asiat loppuisivat kuin seinään - nämä vanhemmat taas tuntuvat talttuvan hyvin tästä tyylistä), mutta aivan tunnistettavasti ja aivan samalla keinolla kuin hän lähestyy ystävää, jonka pelkää hermostuneen itseensä. Hämmennyn myös siitä, etteivät vanhemmat ole tuoneet suuria vuoria ruokaa, jota he jakelisivat niin kauan, että lapsen pitäisi viimein ilmoittaa, että nyt on hei käytävä hommiin, syödään vasta sitten kun on hommat kasassa, vaan vaativat kovaan ääneen ja vasta urakan loppupuolella lapseltaan virkistystaukoa kahveineen, pizzoineen ja jäätelöineen. Hauska ero, koska minun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat vanhempani tulisivat muuttamaan minua ilman aprikoosi- ja mansikkarasioita, hiivattomia ruislimppuja, termariteetä ja Stockan herkusta ostettuja kasvissafkoja. (Ja huvittavaa kyllä, olen vähän samanlainen tässä kuin äiti ja isä - mietin nytkin, onko ok mennä auttamaan muutossa tekemättä mukaan sammiollista raparperikiisseliä, koska heistä olisi varmasti kauhean mukavaa syödä rapsukiisseliä, kun he ovat kuitenkin istuneet autossa jo jonkin aikaa. Onneksi huonosti nukuttu yö lötkistää sen verran, että suunnitelma torpedoituu.)

Muutto sujuu hauskasti ja mielenkiintoisesti. Enkä nyt tarkoita vain valppaana kuulostelemista, vaan myös tavaroiden kantamista ja hissi- ja autopinoamista. Ystävä on pakannut tavaroitaan enimmäkseen muovi- ja muihin kasseihin. Ne ovat toisin sanoen vaikeasti pinottavia nyssäköitä, joista osassa on yllärinä särkyvää tavaraa. Se lisää muuton kiinnostavuutta huikeasti verrattuna huomattavasti tasaisemmin etenevään muutto- tai viinilaatikkomuuttoon, jollaisissa olen aiemmin ollut auttamassa tai muuttamassa. (Omat muuttoni ovat viinilaatikkomallia ja särkyvien laatikkoihin on piirretty iso musta ruksi.) Koska on kesän ensimmäinen helleilta ja samalla koulujenpäättymispäivä, kassialmaraahaustamme säestää puistoista kuuluva ja harmonialtaan haastavahko hoilaus ja alkoholin siivittämien askeltajien satunnainen väisteleminen. Onneksi sekä lähtö- että tulotalo ovat oviltaan Kallioksi suhteellisen rauhallisilla kohdilla.

Muutto on mielenkiintoinen myös siksi, että kohdetalon luonne valkenee itselleni ensimmäistä kertaa. Kuljen usein molemmalta puolelta korttelia ympäröiviä katuja, koska kortteli on meistä seuraava keskustasta katsoen. Mutta olen kuvitellut, että taloissa on jokin suljettu sisäpiha, kuten Kalliossa usein, eli olen kuvitellut saman talon etu- ja takapuolta eri talojen etu- ja takapuoleksi ja sinne väliin vielä sisäpihan... Nyt sain mielessäni parsittua yhteen talon etuoven puolen ja sitten takapuolen, joka on ihan kuin toisesta maailmasta. Kas, siksipä tuntuukin, että se kortteli on kummallisen litteä. Siinä onkin vain yksi talo eikä kahta rinnakkain. Tietysti heti kun asia valkenee, pidän sitä ihan itsestään selvänä ja hämmästelen, mitenkä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi koko juttua. Hassua. Näyttää siis siltä, että sen lisäksi, että kaupunkiin jää valkeita alueita, epäkohtia, joiden olemassaolosta hämmästyy (”Ei tässä kohden voi olla tilaa kortteleille!”), sinne muodostaa itse tuollaisia kuvitteellisia tiloja, joille ei ole tarkalleen ottaen spatiaalisia puitteita mutta jotka yhtäkaikki tuntuvat ajatuksissa samalla lailla todellisilta kuin nuokin talon kaksi nähtyä puolta. Paikkoja, jonne kuvittelee voivansa mennä, jos vain löytää porttikongin ja avaimen porttiin.

Sunnuntai: Parin tunnin yöunien jälkeen herään aamuun. Voi että, haluaisin osata nukkua pidempään, mutta kello ON puoli kahdeksan, sitä ei käy kiistäminen. Koneisto raksuttaa, olo on raskas. Onneksi tekemistä on luvassa. Virkkaan isoäidin neliöitä ja kun kyllästyn, revin miesparan sängystä yhdeltätoista ja siitä eteenpäin emme hengähdä ennen iltakymmentä. Pyöräilemme siirtolapuutarhaan ja käännämme maasta kultapiiskua ystävien mökillä ja tukahdutamme japanintatarta mustien muovisäkkien alle. Piha näyttää joltakin performanssitaiteen punkhenkiseltä helmeltä ollessaan verhottu mustaan muoviin kukkivien omenapuiden alla. Mikähän mörkö täällä on ennen ollut, kun on istuttanut tuollaisia legioonalaiskasveja, jotka marssivat kaiken muun yli? Kolmen aikaan tajuamme, että meille on tulossa kiire. Möksän ullakolta on löytynyt oksapahvirullia, ja haluan ne palstalle. Pyöräilemme raskaassa rullakuormituksessa Vanhankaupunginlahden ympäri, kielot ja tuomet tuoksuvat ja linnut huikkailevat puista. Pyörä kuulostaa erilaiselta raskaassa lastissa, se humisee hiljaa. Vähän kuin hyräilisi... Palstalla levitämme oksapahvia poluille katteeksi. Ja sitten suhaamme kotiin kovaa kyytiä, koska on ehdittävä jalkapallopeliin jonnekin lähiöön. Emme meinaa löytää kenttää, kävelemme monen tyhjän kentän ohi ja alamme käydä epätoivoisiksi. Onneksi viimein tärppää. Peli on pelottavaa, jännittävää ja hikistä. Sen tiimellyksessä päästän ihan erilaisia ääniä kuin koskaan muulloin, teräviä sähähdyksiä ja ähkäisyjä. (Kuuntelen nyt tarkasti, koska minua on pyydetty yhteen kiinnostavaan äänimaisemaprojektiin ja haluan miettiä ääniä sitä varten tai ainakin sen inspiroimana...) Muut varoittavat, että seuraavana päivänä kyljet ovat kipeinä. Se tuntuisi hassulta, ellei olisi nähnyt jalkapalloa. Juostessa ja läähättäessä ja ihmetellessä ja sählätessä ei oikein ehdi ajatella omaa asentoaan, mutta muista näkee kyllä, miten he taipuvat ja singahtelevat kuin vieterit ja miten heidän keskivartalonsa lieruaa käännähdyksissä, hypähdyksissä ja potkuissa. Sitten peli on ohi, äkkiä ja silti hitaasti, koska olen jo niin väsynyt kaikesta, muutosta ja maankäännöstä ja liian vähästä unesta. Voi maata ruohossa ja tehdä yin-joogaa vähän, sidekudosvenytyksiä, ei ole kylmä... ihanaa. Mies makaa siinä vieressä ja venyy myös. Juna-asemalta kävelemme kotiin, koska "eihän sinne ole pitkä matka." Kun olemme syöneet, kello on äkisti puoli yksitoista.

Väsyttää, kuu on valkea puolikas. Kuukautiset ovat alkaneet, ne ovat siirtyneet johonkin kummalliseen piittaamattomaan rytmiin. Levottomuus katoaa, kaikki on hyvin, elämä ja kaupunki kohdallaan, kaikki hirveän rakastettavaa ja kevyttä ja leikkisää, ja vaikka välillä tuntuukin pelottavalta, käykö varpaille jotakin, ei käy. Ja nyt saa nukkua... luksusta...

Tuntuu hassulta kirjoittaa kun ei ole kuin ihanuushuokailuja asiana. :D

Rakkauden meri

Aamulla kun vesijuoksen turkoosissa, tuoksuu ja kuulostaa turkoosilta. Jokin nyrjähdys on tapahtunut. Ensimmäinen kuuma päivä hohkaa maasta, puista, talojen seinistä, tunkee veden viileäänkin. Niin, vesi todella tuntuu tänään viileältä, toisin kuin edeltävinä päivinä. Suljen silmät, venytän rankaa, syvähengitän. Välillä avaan silmät ja panen merkille, miten eri tavoin ihmiset altaassa liikkuvat. Joku rehkii oikein olan takaa - tosiaan, lavat muljuvat kuin silppurin terät. Toinen pyörittää jalkojaan kuin istuisi polkupyörän päällä. Aika moni juoksee aikaa tai matkaa, ei itseään. Tai ehkä olenkin väärässä - ehkä he identifioituvat aikaan ja matkaan tai jompaankumpaan. Joskus se ärsyttää, nyt se tuntuu lähinnä hassulta ja huomaan rakastavani aivan kaikkia altaassa. (Kaikki eivät rakasta minua ja allasmeditaatiotani, selvähän se. Liikun aika hitaasti, koska haluan olla tarkka ja nauttia samalla. En ole tullut polttamaan kaloreita tai pumppaamaan tehoja vaan rasvaamaan koneistoa. Liikunta helpottaa hyvinvointiani. Ja joskus ohitse tarpovat vilkaisevat vihamielisesti, sen huomaa, kun avaa äkisti silmät.)

Vesi tukee ja kannattelee, silittää. Se ei rajaa kehoa kuten kylmä ilma. Kun nousen altaasta, aurinko on entistäkin korkeammalla. Silti märkä iho merkkautuu selvästi kananlihalle. Mutta kun ihon kuivaa, on mahdollista viettää hetki bikineissä ulkosalla palelematta, hengittää aurinkorasvojen ja kloorin hajua, panna merkille yksinäinen hahtuva, joka kuljettaa siementään viistosti katsomon ylitse.

Ihmisissä on uutta valppautta. Ja uutta levollisuutta.

En ole saanut nukuttua edellisenä yönä paljonkaan, ja siksi olen nyt aika juurtunut. Istun takapuoli pehmustamattomalla puulla ja virkata kiskon aurinkohatun silmukoita. Linnun varjo ylittää jalkani. Edellisenä päivänä olen istunut hetken kasvitieteellisen puutarhan omenoiden alla, ne kukkivat hurjana, katsonut valoa kukkien läpi ja sitten jalkojani, jotka ovat varjojen pilkukkaiksi tatuoimat. Helpotus on tulvinut minuun, mies on ojentanut kätensä ja kietonut sen ympärilleni, olemme ylittäneet sillan yhtäjalkaa, ja se kaikki on soveliasta ja tuntuu hyvältä, mies hymyilee ja haluaa nukkua. Kesä väsyttää hänet, minä tulen unettomaksi.

Tuntuu uskomattomalta olla näin keveässä, onnellisessa, rakastavassa tilassa. Ilmiö kerrallaan horjauttaa jonnekin itkun ja naurun rajamaille, syvään liikutukseen ja hämmennykseen. Maailma ei heitä naamaan räntää, kylmää viimaa, väsyneitä hahmoja, ei, ei mitään sellaista. Puistot tulvivat nauravia ihmisiä, he ovat saaria, lepäävät samalla maalla, ovat jo yhtä muutakin kuin havaintoni osina. Tapaan pienessä, ranskanpastillitalojen reunustamassa puistossa ihmisiä sattumalta ja tarkoituksella. Snautseri tulee kerjäämään rapsutusta. En jaksa avata anatomian kirjaa.

Näinkö helppoa se tosiaan on? Aurinko, kaiken elämän annostelija täällä, on tosiaan voimakas kuin siinä sadussa, j0ssa pakkanen ja aurinko kamppailevat, kumman voima on suurempi. Auringolle ja kesälle ja kaikelle tälle voi vain antautua, avautua, haistella, kuulostella, liikuttua. Ihmiset, nuo hauskat nisäkkäät nyt hieman ohuemmissa vaatteissaan, ryhmittyvät nurmille.

Haluaisin pitää kutsut, jonne kutsuisin kaikki etäisestikin tuntemani ihmiset. Kutsut voisivat tapahtua vaikka metsän pilkukkaissa saleissa tai lämminneen meren rannalla. (No, siihen toki kuluu vielä hetki.) Hassussa päivän virittämässä unelmassa kaikki olisivat selvin päin ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. (Sitä varten tarvittaisiin ehkä tuokio naurujoogaa.) Verannalla olisi piano ja sivummalla rauhallisia, kiireettömiä alpakoita. Onko kuviteltavissa mitään paratiisimaisempaa? Voi ei, ei varmasti ole!

Loppuillasta kaikki seisoisivat vedessä ja katselisivat taivaalle.

Mistä nämä kuvat tulevat? Ehkä alan taas kallistua piiru kerrallaan, natisten ja vaivalloisesti, kohti yhteisöllisyyttä yksinäisen kauden päätteeksi. Ainakin nyt minusta tuntuu selvältä, että kaikki seisovat, istuvat ja tanssivat samalla maalla, ovat samaa maata, auringon loitsuamia.

Siihen kaikkeen liittyy viiltävä, etäinen suru, koska muistan ajan, jolloin kyllä pidin muita tuohon taikapiiriin kuuluvina, mutta itse pelkäsin ja vyöttäydyin valkoisten miestenpaitojen panssariin helteelläkin, halusin olla näkymätön ja yksin, olin täydellisen irrallinen ja haluton myöntämään, että läheisyys saattaa tuntua hyvältä. Se tuntuu huimaavan kaukaiselta, mutta ei niin kaukaiselta, ettenkö muistaisi, ettei ketään saa pakottaa seuraan eikä seurassa valehtelemaan, että on hyvä olla, vaikka oikeasti tahtoisi itkeä.

Se maailma on kadonnut jonnekin, onneksi.

Ja vähitellen kevätlevottomuuteni on laajentunut kipukohdasta valtavaksi mereksi, josta ihmiset pilkistävät. Haluaisin äkillisen kesäsateen itselleni, mutta en sittenkään, koska tiedän, että muut puistossa tuskin arvostaisivat sitä. Halu on keveä, pyörähtää ja katoaa. Ja meri on ympärilläni, se kannattelee, liikauttelee raajoja, kadottaa pinnanalisen.

Lisää sormiharjoituksia

Hassu juttu, miten suunnan käännähtäessä sanat saavat uusia merkityksiä. Olen ennen tarkoittanut sormiharjoituksilla kirjoittamista, joskus sitä ennen luonnosten piirtämistä. Mistä sana tulee, pianotunneiltako? No, nyt sillä on uusi sisältö. Haluan näppivoimaa, tarvitsen sitä ensi syksynä.

Tarjoudun kuuraamaan eräästä seitsemän vuotta poikamiesboksina toimineesta yksiöstä saastaa ennen kuin seuraava poikamies muuttaa sisään. Kirjoitan "saastaa", koska en oikein keksi kauniimpaakaan nimeä: vaikka en ole mitenkään siisti, kämpän kunto jotenkin vavahduttaa jopa minua, joka yleensä puhun siitä, miten ankeaa on siivota kotona, kun ei ole kunnon likaa kuten talleilla.

Ehkä riittää, että kerron jynssänneeni pahaista liettä ja sen ruskeaksi rappautunutta emalia kolme tuntia ennen kuin liesi alkoi vaikuttaa puhtaalta. Leikin hammashoitajaa, joka poistaa hammaskiveä. Sellaista saattaa tapahtua, kun on väsynyt ja ajatus lieden kuuraamisesta, varovaisesta rapsuttamisesta ja otsa hiessä hinkkaamisesta alkaa maistua puulta. Kun saan lieden puhtaaksi, jynssään valkoisen kaakelilattian vessassa. En tiennyt, että kaakeleihin voi tarttua likaa sillä lailla. Lika vaikuttaa sellaiselta, jota voisi matkia sekoittamalla tervaa ja sulaa purukumimassaa ja ehkä vähän margariinia ja levittämällä tätä seosta ohueksi kerrokseksi.

Poikamiehillä voi olla kummia tapoja.

Jynssääminen on sormiharjoitusta siinä missä aurinkohatun virkkaaminenkin.

Huhkiessa päässäni soi hieromista käsittelevän lainakirjan lause, jossa todetaan, että hierominen on työtä, jota saa tehdä vauhdikkaasti ja hiki hatussa.

Ihmeellistä, miten erilaisia töitä onkaan olemassa. Päivänä minä hyvänsä saan kirjakäännökseni oikovedokset tarkastettavaksi, ja sitten minun on istuttava sängyllä tai satulatuolilla pöydän ääressä, ehkä mieluummin kuitenkin sängyllä, niin voi venyttää samalla alaselkää, ja tiedän jo, millaiseksi se työ muokkaa ilmeeni: tarkaksi, kriittiseksi, erottautuvaksi. Niin, se on hyvin erilaista kuin jynssääminen. Pidän molemmista.

Jynssäämisestä jää silti parempi jälki kehoon, siihen miten elän tässä ja nyt. Nyt makaan sängyssä ihanan väsyneenä, en sillä lailla kun joskus tekstin jäljiltä, vaan toisella tavalla, mieli virkeänä ja iloisena, raajat raskaina. Olen varma, että uni ymmärtää tulla tänä yönä. Vaikka onkin heleä. Vaikka onkin kesänheleä, vaikka pilvet hohtelevat vasta aavistuksen verran lämmintä iltavaloa, vaikka kuu on oikeanpuoleisen ikkunan vasemmassa yläreunassa pilviä kylmemmän värinen kynsäisy, vaikka näyttää aamulta tai päivältä.

Kas, nyt pitää vain muistaa kohtuus sormiharjoituksissa, ettei tule jännetupen tulehdusta.

Nettikatkoksia

Kirjoitukseni harventuvat teknisestä syystä: meidän nettilaitteemme on korjattavana tai mitä sille nyt sitten tapahtuukaan. Viimeksi (noin kuukausi sitten) saimme kokonaan uuden laitteen tilalle. Olen vähän tympiintynyt nettisopimukseeni, joka on kahden vuoden mittainen ja jossa laitteen takkuillessa (mitä tapahtuu ilmeisesti aika usein tai sitten meillä on ollut huonoa tuuria matkassa) ei saa tilalle heti lainalaitetta vaan joutuu olemaan ilman nettiä korjausajan, siinä viikon. Kunhan korjausaikaa kilahtaa kokoon täysi kuukausi, soitan firman asiakaspalveluun ja pyydän mitätöimään seuraavan kuukauden laskun. Maksan palvelusta, en sopimuksesta.

Kesästä ei voi erehtyä. Taivaan olennoista voi. Luulen hetken kaukaista lentokonetta harvinaisen suoraviivaiseksi pääskysristiksi taivaalla. Pääskysiä on nyt taas paljon. Herätessäni avaan silmät ja katson ikkunasta taivaalle ja pääskysiin.

Toisaalta on hyväkin, etten ole voinut kirjoittaa, sillä sen seurauksena olen edistänyt aurinkohattuani ja nyt on enää lierin tekeminen jäljellä. Kovaa pellavalankaa on kiskottava virkkuukoukulla voimallisesti, jotta kudoksesta tulisi tiivis. Illalla sormien koukistajat särkevät ja kahdessa sormessa on iso rakkokin, mutta tervehdin niitä ilolla. Sormitreeniähän tässä tarvitaankin ennen hierojakoulun alkua! Rakotkin laskevat yön aikana, ovat vain kivistäviä tummempia alueita sormien syrjissä siinä missä virkkuukoukun kokomerkintä hiertää silmukoita kiskoessa. (Mikä ajatuskin sekin on, painaa hiertävää kohokuviota koukkuun... eikö varren voisi pitää pyöreänä ja numeron maalata?)

Eilen iski surullisuus heti aamusta, yhtä aikaa ukkosilman kanssa. Itkin uimalan altaassa aurinkolasien takana. Sitten alkoi sataa ja lasit oli nostettava otsalle. Lopulta oli noustava altaasta salamavaaran takia. En osaa tarkalleen sanoa, mitä itkin. Jotenkin vain lipsahdin sellaiseen moodiin, jossa mieleen tulee pelkästään asioiden surullinen puoli. Muistin rysähdyksenä kaikki surulliset asiat ja tunsin itseni kauheaksi ja epäkelvoksi ja en saanut itkua pidettyä. Altaan reunalla seisoi entinen liikunnanopettajani ja ohjeisti kuuroa tyttöä tulkin avulla. En tervehtinyt opettajaa, koska olen kerran ennen tervehtinyt ja sitten joutunut kertomaan, kuka olin, ja sietämään opettajan kiusaantunutta, kysyvää ilmettä, joka ei edellisellä kerralla missään vaiheessa helpottunut tunnistamiseen ja muistamiseen.

Olin vaivihkaisen surumielinen vielä illallakin, vaikka silloin olikin Annalan taimitori, jota olen odottanut pitkään ja hartaasti. Kävelin rauhallisesti alueella ja ostin kiinnostavia perennoja vapaalla valtakirjalla ystävää varten ja itselleni muutaman yrtin palstalle. En kuitenkaan ollut siinä innostuneessa palossa, joka yleensä luonnehtii tunnelmia taimitorilla. Ei itkettänyt, mutta ei innostanutkaan. Ehkä aamu vain poltti jaksamisen loppuun ja suru haalistui epämääräiseksi alakuloksi?

Tänään tuntuu ihan toisenlaiselta. Millä lailla? Sitä on vaikeaa yksilöidä. Ei ainakaan itketä lainkaan. Siitä onkin itse asiassa aikaa, kun olen viimeksi ollut sillä lailla itkettynyt kuin eilen. Ehkä se kaikki liittyy ihastusasian hautaamiseen, en ole sitä itkenyt tietoisella tasolla, joten ehkä suru tuolla tavalla sitten etsii purkautumistiensä? Oli kyseessä mikä seikka tai olotila hyvänsä, tänään on tosiaan toinen olo. Jotenkin päättäväinen ja toiveikas. On vain liikaa ohjelmaa. Koko ajan on mentävä jonnekin, kunhan kirjoittamasta pääsen. Olisi niin paljon hoidettavaa, se tuntuu ahdistavalta. Eikös tämän pitänyt olla se kesä, jonka lepään ja vapailen?

Onneksi huomenna näen kollegattaren ja vien tälle haalimani perennat (mehitähtiä, maatiaissyysleimua, valkoista tuoksuorvokkia, liuskasalkoruusua ja muuta ihanaa). Kollegatar elää samantyyppisessä myllerryksen tilassa kuin minäkin, ja hän ymmärtää kauhean hyvin, miltä tällainen elämäntilanne tuntuu. Tavallaan odotan tosi paljon koulun alkamista ensi syksynä, koska sitten kun koulu alkaa, minulla ei taatusti ole ollenkaan paukkuja pohtia sitä, onko parisuhde sittenkään kellekään tai ainakaan minulle sopiva elämäntapa, miten voisin äkkiä asua yhteisössä alpakoiden kanssa ja niin edelleen. Kuten yksi tiiviin uusopiskelun aloittanut ystävä sanoi taannoin, elämässä ei vain silloin ole aikaa millekään ihmissuhdesotkuille tai niiden ajattelemiselle. Ehkä ei ole aikaa epämääräiselle itkeskelyllekään, ja se kuulostaa aika mahtavalta. Toisaalta päivittäinen kouluilu kuulostaa hieman pelottavalta. Olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista lukiossa ollessani, ja siitä on sentään aika tavalla aikaa jo. Lukiossa en ollut erityisen onnellinen tai tyytyväinen tai ihmissuhdemäreksimätön. Mutta ehkä se kuvaa enemmän murrosiän ja hormonituotannon alun myllerrystä kuin lukio-olosuhdetta. Toivottavasti...

Haluaisin vaikuttaa kokonaiselta ja määrätietoiselta samalla tavalla kuin muutama ystävä, jotka eilen näin taimitorilla. Vaikka ehkä kyse on vain sisäpuolen ja ulkopuolen välisestä jännitteestä: ulkopäin kaikki näyttävät aina niin määrätietoisilta ja kunnollisilta ja selkeärajaisilta, kun taas ajatukset, toiveet ja kiinnostuksenkohteet kimpoilevat, hajoavat ja hahmottuvat aika kaoottisesti, ja kun tuota omaa sisätilaansa tarkastelee samalla katseella kuin toisia, ei voi kuin voihkaista epätoivosta: siinä ei näy sellaista yksittäisen ihmisen valpasta hahmoa kuin toivoisi. Tai ei, se on liian ankara arvio. Joskus kyllä näkyy, joskus on täysin hereillä ja suuntautunut ja naulinnut koko huomionsa tiettyyn asiaan, koko keho kihisee sitä kohti, mutta useimmiten ei... useimmiten jostakin pilkahtaa kysymyksiä, päänpudistuksia, ärtymyksen säie, hiven kauhua, tunne itsehallinnan menettämisestä.

Keskustelimme eilen Vompsun kanssa mielenkiintoisesta seikasta, itsensä uhriksi kokemisesta. Huomasin, että niin surkea ja itkuinen kuin olinkin, minua ei oikein saa sellaisenakaan tungettua uhrin rooliin vaan kamppailen vastaan hurjasti. En halua jäsentää itseäni miksikään uhriksi, se ainakin selvisi. Ja kun koetin sovitella tuollaista roolia hypoteettisesti ylleni, ihan vain kokeillakseni, mikä siinä tökkisi (koska Vompsun oli vaikeaa ymmärtää, miksi uhrin rooli oli minusta ikävämpi kuin pahiksen tai ainakin ikäviin asioihin osallisen ja niiden hiljaisen hyväksyjän rooli), luontaantyötävyydeksi paljastui se karmea avuttomuuden tunne. En haluaisi rohkaista sellaista itsessäni, en todellakaan. Ja ehkä siksi kavahdan uhrin rooliin astumista. Siitäkin huolimatta, että on asioita, joissa vaikutusmahdollisuuteni ovat varsin vähäiset, kuten nyt vaikka meidän nettikapineemme toimimattomuus.

Hmm, kuulostaakin kyllä vähän hassulta, että olisi netittömyyden uhri.

Seestymistä

Huh, onneksi alan vähitellen seestyä koko pöntöstä ihastumiskuviosta. Sain eilen puhuttua aiheesta Hurinan ja toveri Timon kanssa, välillä festareilla kävellen ja törmäten kaiken sortin ex-filosofeihin, jotka kai useimmat nykyään harrastavat jotakin meditaatioon ja kehotekniikoihin ja joogaan kalskahtavia asioita (tuntui myös rikkaudelta, että omat kollegat ovat sijoittuneet niin monille elämän aloille ja opiskelleet niin monia ja erilaisia toisia ammatteja, tilanne olisi ehkä vähän erilainen jollakin toisella koulutuspohjalla, heh, filosofit soluttautuvat kaikkialle ;)...), välillä Timon työhuoneella istuen ja isoäidin neliöitä rooiboksen ääressä virkaten, ja siinä sitten tajusin, että ehkä tilitykseni kuulosti heistä vähän hassulta, kun en kuitenkaan sillä lailla ollut ajatellut tehdä mitään asian suhteen, antaa vain olla, olin aistivinani pientä hämmennystä angstistani. Ja kun pohdin sitä, tajusin kyllä syynkin - ihastun aika harvoin ja olen vähän tottumaton sellaiseen aikuisiällä. (Teininä ja pississinkkuna, äh, no, se on toinen olotila!) Olen kuitenkin elänyt enimmäkseen ihan hyvässä, toimivassa suhteessa ja suunnannut tarmoni kaikkeen muuhun kuin pariutusmisspekulaatioihin. Lähinnä kai eläimiin ja kasveihin ja tanssimiseen ja läsnäolon ja esteettisen kokemuksen pohtimiseen. Ja sitten niinä kahtena edellisenä kertana kun olen kesken suhdetta kunnolla havahtunut siihen, että olen nainen ja minulla on jotakin hämärää hormonaalista toimintaakin, joka ehkä on epäsopivaa tässä ja nyt (mutta en usko, että tämä on sellaista yhtä rajua, jos vain annan asian olla), olen totisesti tehnyt isoja elämänmuutoksia: Ensimmäisellä kerralla vaihtanut miestä lennossa, mikä tuntui kurjalta, sai aika monen suhtautumaan minuun vihaisesti tai pettyneesti ja epäilemättä satutti pahasti miestä, jonka jätin. Ja sitten toisen kerran kun aloin tulla levottomaksi sillä lailla, että ihastukset oikein versoivat minusta, en halunnut loukata ketään sillä tavalla ja katkaisin melkein kymmenen vuoden suhteen sen takia, että pelkäsin, että jotain sellaista kuitenkin kävisi. Toki suhteessa oli silloin paljon muutakin jo pahasti pielessä. Mutta ei sen pahemmin kuin useimmissa tosi pitkissä suhteissa. (Ajattelen nyt sukulaisteni suhteita, harvat ystäväni ovat seurustelleet kovinkaan pitkään ja sitten ne, jotka ovat niin tehneet, ovat nyt lapsellisia ja heidän kanssaan olemisen tapa muuttuu aika tavalla lasten tultua, sitten istutaan lattialla yhdessä risti-istunnassa ja lauletaan "on sika kunnossa", eikä silloin tule puhuttua tuollaisista asioista kuten että ottaako jokin asia heitä päähän niin kovasti, että he haaveilevat erosta ja sinkkuelämästä. Sukulaisten elämää on sillä lailla päässyt tarkastelemaan lähempää, koska saattoi havainnoida sitä lapsena, jonka ei ajateltu ymmärtävän. Mutta pienillä padoilla on isot korvat ja aika monesti myös norsunmuisti. Ja myöhemmin ne ymmärtävät näkemänsä. Aikuisina.) Minä en vain tiedä, haluaisinko sietää niin pahasti pielessäolemisia, ainakaan en enää haluaisi suhteessa sellaiseen rooliin enkä myöskään vastapuolen roolia kellekään... Minusta on parempi erota kuin päkistellä väkisin. Se vaatii enemmän päättäväisyyttä ja toiveikkuutta kuin huonosti toimivaan suhteeseen jääminen, mutta on pidemmän päälle epäilemättä parempi. Mutta tuollakin kerralla ne ihastumiset antoivat lopullisen niitin siihen, että nyt pitää lähteä. Tämä suhde nyt on ihan toisenlainen. En ole suunnitellut mitään lähtemisiä tai sotkeentumisia kehenkään muuhun. Tuntuu kurjalta sitten reagoida kuin nainen johonkuhun toiseen, tai ei oikeastaan vain kurjalta, kivalta myös, ehkä vain säikäyttävän yllättävältä.

Mutta nyt siis säikähdys on menossa yllätyksestä ohi ja tavoitan taas itseäni. Pyöräilen aamulla palstalle, Vompsu jää nukkumaan. On lämmin, satakielet klunksivat ja kottaraiset hyppivät silkkisinä ja suittuina pellonlaidalla, heitän paidan pois ja kitken biksan yläosassa ja löysissä farkuissa. (Biksan yläosiin on kirjottu melonien kuvia, mitähän sekin suunnittelija on oikein miettinyt? Hassua. Minusta se oli niin hauska läppä, että ostin biksat uusina. Se onkin ainut aikuisiällä uutena ostettu uima-asuni.) Maasta puskee rikkaruohoja, siitä näkee, että on tarpeeksi lämmin kylvää huomenna herneet. Ajattelen hierovani maata, se on vähän hassu ajatus, suostuttelevani sitä tietynlaiseen olemisen tapaan, rauhoittavani ja vetreyttäväni sitä. Koska ihan samalla lailla kuin hierominen virittää uskomattoman rakastavaan ja melkein liikuttuneeseen tilaan, myös maan muokkaaminen, kitkeminen ja kääntäminen saa melkein vedet silmiin. Se on vain niin keskittynyttä, rauhallista, loogisesti etenevää, tarkoituksellista... Siinä ei luoda eikä löydetä mitään, ainoastaan muokataan.

Palstoja reunustava nurmikaistale on ajeltu jonkinlaisella ruohonleikkuukoneella, ehkä semmoisella pienellä, äänekkäällä traktorintapaisella. Se on jättänyt jälkeensä paitsi takkuisaa nurmea, myös pieniä ruohosilppukasoja, joita haravoin kokoon sormin. Olen monesti miettinyt, pitäisikö minun ostaa palstalle harava tätä tarkoitusta varten, mutta en ole ryhtynyt siihen, koska pidän siitä, että voin olla polvi-istunnassa, kurkotella eteenpäin ja kammata nurmen tukkaa harottavin sormin. Olla lähellä, tuntea sormenpäin. Harava ei sillä lailla ole hyvä käden jatke, että sen piikeissä ei ole tuntoa. Sillä työskentely menee helposti romputtamiseksi, vaikka sekin on toki paljon meditatiivisempaa kuin suurin osa puuhista. Kädellä ei oikein voi romputtaa, ja se on hyvä.

Katsellessani maasta hurjasti pukkaavaa raparperia ja parsaa ja köynnöspinaattia mietin sitä, mitä kuulimme käydessämme alkuviikosta luomuyrttiviljelmillä. Kuulemma luomuyrttien kasvatuksessa saa käyttää ihan tavallista kananlantalietettä, koska vastaavaa luomulannoitetta ei ole saatavilla. Niinpä, kurjaa kyllä, tukiessaan luomuyrttejä tulee tukeneeksi, tietysti aika pienesti, tehokanalaa. Tilalla työskentelevä nainen oli asiasta hieman vihaisen oloinen, mikä on ymmärrettävää. Koetan lohduttaa: no, se on tätä siirtymäkautta... Voi, kunpa joku perustaisi luomulannoitetehtaan, jossa raaka-aineena voisi olla esimerkiksi typpipitoinen nokkonen tai ruohosilppu... En tiedä, ehkä se ei toimisi sitten isommilla viljelmillä ja kaupallisilla kasvutavoitteilla, mutta on siinä jotakin kieroa, miten makkilantaa ja tuollaisia kasvilannoitteita ei käytetä, vaan mieluummin sitten joko öljypohjaisia lannoitteita tai tehokanalan kakkaa. Ja jopa useat palstaviljelijät, joilla olisi mahdollisuus pienimuotoisessa viljelyssään harjoittaa ja kehitellä kestäviä lannoitusmenetelmiä, menevät samaan teholannoitevillitykseen mukaan ja ostavat kaupasta lannoitesäkin. Se tuntuu vähän surulliselta. Mutta tietysti moni heistä tulee palstallekin autolla ja niin edelleen, aika harvalla varmaan on ekologinen maailmankatsomus kovin systemaattisena. Joskus kun näitä ajatuksia tulee mieleen, sitä vakavoituu ja katselee surullisena Kellomäen valkeina kuohuvaa tuomimassaa, joka tanssii tuulessa ja levittää ihanaa tuoksuaan kauemmaskin. (Metsän läpi pyöräillessä sen sijaan en osaa olla ajattelematta pyöräilevänä vessanraikastimen sisällä.)

Onneksi alkukesällä kestää ajatella raskaita, surullisia asioita hyvin. Maailma on vain niin kaunis ja rikas, harakat nauravat voikukkien lomitse tepastellessaan, mustikoiden punaiset lyhdyt ja kielojen valoiset hohtavat metsissä, ihmiset näyttävät iloisilta ulkona kävellessään. Ja kaikki on niin avoinna ensi vuotta lukuun ottamatta. Mitä sitten tapahtuu? Ja millaista koulussa on? Ja saanko joskus asua sillä lailla, että minulla olisi piha, johon voisin rakentaa monia muinaishaudannäköisiä kukkapenkkejä ja voisiko joku kuvitella asuvansa kommuunissa Vompsun ja minun kanssa koska kahdestaan on vähän tylsää asua, haluaisin välittömämpää tapaamista, pakkotörmäämistä, koska se tekee hyvää eikä kukaan jaksa järjestää enää niin usein näkemisiä, ja niinä kertoina kun tapaa jonkun tutun, sitä liikuttuu jo melkein kyyneliin ja nauraa ihan villinä siitä ilosta, että on ihminen, jonka kanssa voi puhua, siis joku muukin kuin Vompsu, häntä nyt mitenkään haluamatta väheksyä... mutta kukin ihminen on vain yksi näkökulma, ja tarvitaan useampien kuuntelemista, ennen kuin mitään kokonaiskuvaa jostakin asiasta alkaa muotoutua. Tuo kommuunijuttu on sillä lailla vähän pelottava, että voi olla ihan hyvin, ettei kukaan oikeasti haluaisi. Koska haalisin tietysti eläimiä ja kasveja ja puhdetöitä, heh. Ja olisin laiska siivoamaan ja toivoton tiskari.

Ääh, nyt kun pääsen kirjoittamaan tätä vasta yöllä nettitakkuamisen takia, huomaan, ettei tekstistä tule ollenkaan otsikon mukaista eli seestynyttä vaan alan hurista tuota hippikommuuniasiaakin. Huooh. Luulisi, että vähitellen alkaisi väsyttää, kun olen herännyt seiskan maissa ja liikkunut kuitenkin 7 1/2 tuntia aktiivisesti tänään. Mutta ei se niin taida mennä...

No, nyt käyn joka tapauksessa nukkumaan, koska huomennakin pitää jaksaa touhottaa!