maanantai 13. syyskuuta 2010

Harvakseltaan suurista linjoista

Näyttää pahasti siltä, että olen löystynyt maanantaikirjoittelijaksi. Mistä se johtuu? Ehkä siitä, että hierontaa maadoittaa, tuo lähemmäksi omia oloja. Siten se vähän ottaa sitä paikkaa, jota olen aiemmin koettanut silloittaa kirjoittaen. En ole aiemmin tehnyt tällä tavalla merkityksellistä ja mielekästä työtä. Kokemus on antoisa muttei erityisen kirjoituttava, ainakaan vielä. Tai ehkä siitäkin, että tapahtuu. Olemme jättäneet hakemuksen vuokra-asuntoon, ja etsiskelemme sinne vielä yhtä kämppistä. Muutama ehdokas onkin jo ilmoittautunut, mutta he kaikki ovat ennestään meille tuntemattomia, ja pitäisi ottaa selvää, tulemmeko heidän kanssaan riittävän hyvin toimeen yhteisen kodin jakamiseksi. (Ai niin, jos joku nyt intoutuu ajatuksesta, että asuisi nimenomaan meidän kanssa vappuun saakka, saa laittaa meiliä veloenisch@gmail.com... Meitä on kaksi naista, kaksi miestä, miehiin epäillen suhtautuva suuri koira ja kaksi kissaa.) En tiedä vielä, saammeko asunnon, ja jos saamme, kuka asuu kanssamme ensi talven yli, vappuun saakka. (Ja mitä sitten tapahtuu, päätämmekö jatkaa kommuuniasumista jossakin muualla (se kämppä on siis määräaikainen ja vain vappuun saakka) vai palaammeko eriöihin, osoittautuuko se sittenkin helpommaksi tai paremmaksi tai mielenkiintoisemmaksi.

Ehkä silläkin on merkitystä, että oma koneeni on rikki. Tarkemmin ottaen, sen näppäimistö on lakannut toimimasta yhdeltä sektoriltaan. Olen tilannut uuden näppäimistön, mutta se on vielä postissa matkalla Suomeen. Se on espanjankielinen näppis, mutta kas, minullahan on suomenkieliset näppäimet, jotka voin vaihtaa komentosiltaan kiinni. Tai mikä sen alustan nimi nyt sitten onkaan... komentosilta! :D

Eilen illalla juttelimme myöhään saakka Vompsun ja Faunin kanssa. Kaikki tuntuvat varovaisen sähköistyneiltä tästä kämppähässäkästä.

Myöhemmin vielä sain kummallisen hepulikohtauksen. Ajattelin nimittäin, että voisin soluttautua erääseen tietotekniikkayritykseen hankkimaan itselleni heidän hyvää mainoshuulirasvaansa. Faunin työtiimissä on pari tyyppiä siitä firmasta, mutta hän ei jotenkin osaa ottaa heidän kanssaan puheeksi huulirasva-asiaa, olisiko sitä mahdollista vaikka ostaa pari pötköä; minun mainoshuulirasvani on loppumassa enkä ole niin hyvää huulirasvaa vielä koskaan kaupasta löytänyt - mikä tragedia! Vompsu sai aikanaan huulirasvan tietojenkäsittelytieteen laitoksen työelämäpäiviltä, eli tiedän firman jakavan sitä rekrytilaisuuksissa. "Entä jos hakisin sinne töihin ja pääsisin haastatteluun", ehdotan Faunille. "Jospa sitten pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, että on ehkä parasta, että he tekevät töitään ilman minua ja toisaalta voisin saada lohdutukseksi huulirasvapötkyn." Fauni vain nauraa, koska hänestä kuulostaa käsittämättömältä, että pääsisin sen firman työhaastatteluun. "Äläs nyt, minulla on logiikan jatkokurssista erinomainen arvosana", ilmoitan unisen hepulisissa tunnelmissa. "Ja jos laittaisi, että olen tehnyt töitä tietokoneohjelmistojen kanssa vuodesta 2005... sehän kuulostaisi hyvältä!" Fauni pyörittelee päätään ja mutisee jotain valikoidusta informaatiosta. "Word-ohjelmalla", täsmennän, hekottelen. Joka tapauksessa, totean sitten, olisi aika hauskaa mennä töihin tuommoiseen paikkaan hetkeksi ja antaa sinne ulkopuolisen maallikkopanos kehittelyyn.

(Hierojana toivoisin saavani enemmän juuri tuota ulkopuolisen maallikkopanosta. Nyt joudun tyytymään siihen, että tarkkailen, miten koira rentoutuu sisään tullessaan ja opetan samoja menetelmiä asiakkaille: ravistele itseäsi kuin koira, se rentouttaa isot luustolihakset tehokkaimmin, ja sitten haukottele leveästi, niin kasvotkin saavat rentoutua. No, ehkä tämä on vähän kärjistys... mutta koiran ohjelma toimii!)

"Esimerkiksi voisi kyseenalaistaa, onko jonkin prosessin nopeuttaminen niin tärkeää", jatkan. Voisi kysyä, tämäkö muka on suurin ongelma. Eikö suurin ongelma ole siinä, että työstä saattaa kadota mielekkyys. Pysyisikö se paremmin, jos tehtäisiin töitä koko sydämellä kaksikymmentäviisi tuntia viikossa ja sitten rentouduttaisiin kunnolla? Vai mikä olisi ratkaisu? Eikö se hierrä jollakin tavalla takaraivossa kaiken aikaa, että maailmassa on niin paljon köyhyyttä ja kärsimystä ja sitten viilataan jotakin yksityiskohtaa ja otetaan iso asuntolaina ja ollaan naimisissa työn kanssa ja rakkaat läheissuhteet kärsivät siitä, että on aina väsynyt töiden jälkeen, ja miten iso osa sitä väsymystä tulee kuitenkin siitä perimmäisestä tunteesta, ettei tämä voi olla kovin mielekästä, tai ehkä se ei kaikkia häiritse, mutta minua se on häirinnyt aiemmissa töissäni kohtuuttoman paljon. Eikö tosiaan voisi löytyä keinoja, tai edes - eikö voisi edes etsiä keinoja ratkaista työn mielekkyyden pulmat. Etsiä keinoja, joilla voisi kytkeä päivittäisen tekemisen jotenkin koko maailman järkevämmäksi ja siedettävämmäksi paikaksi kohentamiseen...

"Kieltämättä konsultteja käytetään usein sanomaan se, mitä kukaan työpaikalla ei uskalla sanoa", toteaa Fauni. Niin niin, sanon, minä voisin hyvin olla semmoinen. Tai jos olisi taitelija, voisi palkkautua tuollaiseen firmaan ja sitten tiimikokouksissa nostaa esiin mielestään oikeasti oleellisia kysymyksiä ja seurata, mitä tapahtuu. Vaikka ehkä se traumoittaisi. En osaa arvioida. Paitsi että tietysti tiedän, ettei minusta olisi piilotetuilla korteilla pelaamiseen. Vatsani menisi sellaisesta sekaisin. En pystynyt televisionomistusaikoinani jättämään televisiolupaa koskaan maksamatta, koska vatsani oli jännityksestä sekaisin ne kaksi päivää, jotka yritin sluibata, ja sitten päätin, että ei, tämä ei voi olla minun tieni. Minun on kätevämpää noudattaa sääntöjä niin ettei minun tarvitse katastrofoida. En osaa myöskään matkustaa pummilla tai tehdä pimeitä töitä. Sellaisesta tulee kurja olo, se on niin vastaan sitä kaikkea, mitä arvostan ja kannatan. Anteliaisuutta, lojaaliutta, jakamista, avoimuutta, auttamista.

Mutta ehkä joku muu voisi perustaa suoraan puhumisen konsulttifirman. Idea on heitetty. Eikä kai siinä mitään uutta edes ole. Varmasti tätä tehdään jo.

Aah, mitäpä sitä uusia töitä haaveilemaan, kun on tyytyväinen nykyisiin. Hämmentävää kyllä sinänsä sekin, että ehkä muutamme, vaikka asumme nyt näinkin mukavasti. Mutta kaipa joskus on ihan hyvä seurata kummia ajatuksenjuolahduksiaan ja kokeilla uusia muotoja, kun ne houkuttavat, ja kun niiden kokeiluun on turvalliselta vaikuttava tilaisuus.

3 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Voih..! Taas sellainen sivulauseessa mainitsemasi juttu, joka saa sellaisen haikean tunteen aikaan. Tuo, kun haette kämppistä. Joskus tuntuu kuin sinä - tai koskisiko se sitten KAIKKIA ihmisiä Kalliossa ja Helsingissä - eläisitte yhtä seikkailua. Sellaista elämää, josta itse voi vain haaveilla. Kämppiksiä ym. Mahdollisuutta tutustua noin vain uusiin ihmisiin ja elää heidän kanssaan saman katon alla.

Hih! Huulirasva-addiktina itse ainakin tekisin mitä vain hulluuksiakin löytääkseni sen parhaan mahdollisen. ;) Tällä hetkellä olen muuten tosi tyytyväinen apteekista ostettuun ACO:n hoitavaan huulivoiteeseen. Miedon vaniljainen maultaan ja tuoksultaan, mutta ei liikaa. Kosteuttaa ihanasti.

Mikko Saxberg kirjoitti...

Minulla on pari sellaista mleo lahjomatonta kaveria, jotka pamauttavat tilanteessa kuin tilanteessa sen säälimättömän, tarkkanäköisen totuuden asioiden laidasta.

Se ei ole tietenkänä aina ollut täysin loppuun asti harkittua ja siksi sillä on myös kääntöpuolensa, mutta monesti se on todella aseista riisuvaa, kun ei ole muuta mahdollisuutta kuin myöntää, että omat valinnat perustuvat johonkin pohjimmiltaan nurinkuriseen tai hullunkuriseen malliin. :)

Sinäkin voisit ruveta kansakunnan unilukkariksi. :) Ei Sauli Niinistön mallin mukaan vaan oman mallisi mukaan.

Veloena kirjoitti...

No jaa, kaipa minä jo aika estottomasti päästelenkin asioita päästäni, ainakin täällä... olen kyllä kirjoittamisesta oppinut paljon siitä, että puhuessakin voi joskus päästää oikein itsensä valloilleen. :D